KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy kesällä Oppianilta






lauantai 23. maaliskuuta 2024

Eroottinen elokuva (taittovalmis)



Voisin vääntää häijyjä vitsejä siitä, että käden hermopinne ja kasvojen
hermohalvaus ovat väistämätön seuraus liiallisesta filmierotiikkaan tutustumisesta...

Eroottinen elokuva on nyt joka tapauksessa taittokierroksella ja helpoin puolustus sen olemassaololle on sama kuin edellisten tietokirjojeni: kukaan muu ei aiheesta vaivautuisi kirjoittamaan sen tärkeydestä ja yleisyydestä huolimatta.

Tässä ja nyt terveystilanteessa en vielä korkkaa kuoharia, vaan ripautan kyynelfilmiä stabiloivan millitipan silmääni.


💧


Paras puolustus Eroottiselle elokuvalle on sen johdanto-osa, jossa käsitellään eniten erotiikan ja pornon eroavuutta sekä pohditaan sitä erotiikan elokuvallista estetiikkaa, joka oli alkuperäinen motivaatio koko projektille...

Kirjan varsinaiset, seksifilmien historialle ja alalajeille omistetut luvut etenevät lajityypin kamppailuna muun filmitaiteen ja -viihteen välimaastossa; elokuvallinen estetiikka tulee historian ohessa. Suomalaisia seksielokuvia on mukana vain muutama esimerkkiteos, uusimmista Villi leikki ja Neljä pientä aikuista, koska halusin keskittyä alalajien tunnetuimpiin edustajiin. 

Historialuvuista tyytyväisin olen bdsm-seksifilmien esittelyyn. Ei siksi, että siinä pääsisi pelaamaan coolien kulttiteosten maineella, vaan juuri siksi, miten erinomaisia lähdeteoksia pääsin soveltamaan sen todistamiseen, että sm-valtasuhteet ovat mukana kaikessa seksin esittämisessä.
 

Ajattelin omistaa kirjan stad up -koomikoille, koska heidän esityksissään on samaa taiteeksi sovellettua rohkeutta kuin hyvässä erotiikassa. Mutta en ole eläessäni nähnyt kuin pari stand up -esitystä. Käsitykseni heistä saattaa olla romantisoidumpi kuin erotiikan suhteen.

Niinpä esittelyluvun ”omistettu”-kohtaan kirjoitinkin vain Lenny Bruceen viitaten ”Fuck you too, rakas lukija”. Muu olisi tuntunut hurskastelulta.
 

Kirja ilmestyy kesäkuussa 2024. 


👄


Jos pitäisin kurssia aiheesta niin oheisfilmeiksi ja -teksteiksi toivoisin vähintäänkin nämä:

5 elokuvaa joilla laventaa käsityksiään seksifilmeistä

  • Kun yö saapuu, 1995

  • Enkeleitä ja hyönteisiä, 1995

  • Shortbus, 2006

  • L'Inconnu du lac, 2013

  • Kink, 2013


5 kirjaa joilla laventaa käsityksiään seksifilmeistä

  • Linda Williams: Hard Core. Power, Pleasure, and the ”Frenzy of the Visible”. Expanded Edition. University of California Press, 1999.

  • Linda Williams: Screening Sex. Duke University Press, 2008.

  • Susanna Paasonen: Pornosta. Eetos, 2015.

  • Lindsay Coleman (toim.): Sex and Storytelling in Modern Cinema : Explicit Sex, Performance and Cinematic Technique. L.B. Tauris, 2016.

  • Amia Srinivasan: Halun politiikka. Suom. Laura Lahdensuu. Gummerus, 2022.




perjantai 22. maaliskuuta 2024

Lääkärijatkosarja

 

Kakelle jo sanoinkin, että biologisen iän jälkeen asenneikään siirryttäessä kehon vkpvm menee umpeen kuin konekaupan takuu. Takuun umpeuduttua koneen osaset eivät enää tunnista toisiaan samaan kehosysteemiin kuuluviksi. Näin alkaa asenneikäisen lääkärijatkosarja, jossa kukin käynti korjaa yhtä osaa ja vikaa. Jännityksen ainoa takuu tällaisessa sarjassa on se, että uhkaavat oireet ajoittuvat perjantaille kun polit ovat jo sulkeutuneet.  

 😷

Tänään perjantaina lähdin jälleen Acutaan kuin hengenhädässä. Miltei kuin. Päivystyksen puhelinarvio käski soittaa heti 112 koska kasvojeni toinen puoli oli menettänyt lihasvoimansa. Lähdin kuitenkin taksilla, koska matka on niin lyhyt ettei siinä montaa minuuttia menetä vaikka kulkisi taksilla tai fillarilla ambulanssin sijaan. Ja olinhan jo matkustanut puolen päivää junassa näiden oireiden kanssa ja halusin vain nukkumaan. Enkä, joopa joo, suostunut uskomaan, että tilani voisi olla tälläkään kerralla kriittinen, kun viimeksikin lähetettiin kotiin "hyväkuntoisena".  

Kello 15:55 nousin Sayedin kyytiin. Hän kertoi hyvän anekdootin suomalaisten rehellisyydestä. Ajattelin että tällaisilla tarinoilla on elämää suurempi merkitys tällaisessa tilanteessa, kun odottaa tietävänsä matkan suoritettuaan, olenko tyypillisen suomalainen mies liiankin tyypillisellä matkalla. Tämä tyyppitietoisuus saa toivomaan, että olenkin vain romaanihahmo Douglas Couplandin tarinassa. 

 Kello 16 saavuin arvioinnin aulaan. Hoitaja kysyi lekurin arvioimaan paikalle, joka puolestaan arveli, ettei kyseessä ole kriittinen tilanne, vaan tässäkin olisi kyse hermopinteestä! Ja aivan sattumalta samaan aikaan kun kädessäni on hermopinne! Sattumalta! Miten voi olla sattumaa, että heti vahvempaa kipulääkettä kokeiltua tulevat tällaiset oireet? Mahdollinen syy voisi olla tulehdus, sanoi lekuri, jopa vesirokko. Vaikka 2 viikkoa sitten, jatkosarjani ensimmäisessä osassa, täällä todettiin, ettei minulla ole merkitseviä tulehdusarvoja. Mmhm. 

 Kello 16:15 pääsin varsinaiseen odotusaulaan. Sali on tällä kertaa aivan täynnä väkeä. Lääkäreitäkin on useita, mutta edellisen Acuta-kokemuksen jälkeen en odota oman jatkosarjani etenevän yhtään sen nopeammin kuin viimeksi. Todennäköisesti olen osunut taas siihen strategiseen vuoronvaihtokohtaan päivää, kun edellisen päivystysvuoron lääkärit lähtevät kotiin ja seuraavan lekurit vielä fundeeraavat potilaiden kiireysjärjestystä uusiksi. 

  Ainoa ero mielikuviin Acutasta on, jälleen, se ettei täällä ole kuin työikäisiä. Eikä kukaan ole verissä päin. 

  Yhtä hyvin tämä voisi olla verotoimiston odotusaula. Ikkunattoman tilan tunnelma olisi aivan yhtä raskaan näköalaton.

 😷

  Tekstailin S:n kanssa. S ja A tulivat sushille tänne Taysille, toivat minulle smoothien 16:55. Meille Kalevan asukkaille tämä sairaalakompleksi on kuin naapurilähiö, joten kai tätä voisi sanoa myös tee-se-itse -lähiösarjaksi.

  17:45 olen yhä odotusaulassa... täällä on muutama odottaja vähemmän kuin tänne tullessa mutta yhä vähintään 20 ihmistä...

 😷

Yritän ajatella tilannetta terveysjärjestelmän kannalta. Juuri järjestelmän tehokkuudelle on tärkeää, että asiakkaat  pidetään tarpeeksi pitkään odottelemassa. Mitä pidempään asiakas odottaa, sitä todennäköisemmin hänestä näkyvät merkitsevät oireet. Tai ainakin vessahädän oireet. Vessaan ei voi mennä, koska lääkärin kuulutus voi tulla milloin tahansa.


😷
Vähän ennen 18:aa eli kahden tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkäri Villen tutkittavaksi. Niin epätodellisen mukava nuori mies, ettei hänen laistaan voisi tavatakaan kuin lääkärisarjassa! Tunsin heti pelastuneeni Couplandin kirjoittamalta kohtalolta. Ennemmin olen, sittenkin, omituisen sairas kuin sairaan omituinen.

Lääkäri Ville arvioi että oireeni muistuttavat borrelioosia - mutta kun vuodenaika on väärä niin hän toteaa suoraan, ettei syy kasvojen osittaiseen halvaukseen ehkä koskaan selviä. Varalta hän ottaa "pään kuvan". Kuulostaa hyvältä. 'Pään kuva' on diagnoosi joka riittää takaamaan  suurmiesmäisen kuolemattomuuden, vaikka osa naamasta roikkuu kuin zombilla.

Lääkäri Ville toteaa myös, ettei hänellä ole mitään selitystä hermopinteen ja kasvohalvauksen yhteensattumaan.

😷

18:10 olen takaisin aulassa, mutta jo 18:17 kutsutaan 'pään kuvaan'. Kahdessa minuutissa tuo replikaattorin näköinen laite ottaa jonkinlaisen... varmuuskopion? ... päästäni.

Ja sitten taas odotellaan... ulomman aulan numerovuoroista näen että jälkeeni on tullut jo 38 asiakasta, siis runsaan kahden tunnin sisällä...

 😷

Vasta vähän vaille 19 sain seuraavan kutsun sisään... ja sitten alkoikin tapahtua. Ei reaalimaailman tapaan vaan sairaalatodellisuuden tapaan. Oletin saavani vain kortisonireseptin ja passituksen kotiin, mutta kehoni otettiinkin sisälle polin puolelle ja säikähdin perinpohjaisesti kun laitatettiin sairaalapaita päälle. Ajattelin että tästä ei nyt ole paluuta. Syy ohjelman muutokseen selvisi: pääni varmuuskopiossa oli näkynyt harmaa kohta merkkinä joskus koetusta infarktista. Neurologi Saaga otatti taas verikokeet jne, mutta tarkastelun ja odottelun (jonka sain nyt käskystä viettää pitkälläni) päätteeksi (joskus klo 20:40) totesi että kyse on periferisestä kasvohalvauksesta, jonka syy on virus eikä infarkti, koska halvaus yltää myös yläosaan kasvoja ja infarkti vaikuttaisi vain alaosaan (ja aiheuttaisi huimausta yms). Viruksen laatu ei kylläkään selvinnyt.

Eikä mitään yhteyttä voinut olla käden hermopinteen kanssa, vahvisti neurologi Saaga. 

 

Jätin toistamatta liiankin alkeelliselta kuulostavan kysymykseeni: miten voi olla mahdollista, että kaltaiseni perusterve ihminen saa 2 viikon sisällä ensin käteen hermopinteen ja sitten kasvoihin hermon halvauksen?  Kai se sitten jää länsimaisen lääketieteen ikuiseksi arvoitukseksi... eli kuuluu vain lääkärijatkosarjan todellisuuteen...

😷

Lopulta klo 21 sain sitten sen ekan kortisonilääkkeen ja sen kortisonireseptin, jonka lääkäri Ville oli maininnut, mutta myös lähetteen neuropolille tarkempaan aivokuvaukseen ja korvalääkärille silmän kuivumisen tarkastamiseen, halvaus kun vaikuttaa silmän räpyttelyynkin. 

Lähdin kuin tervehtinyt ihan siitä ilosta että pääsen pois polilta. Vaikka kaikki hoitajat ja neurologi olivat yhtä uskomattoman ystävällisiä ja huomioivia - ilmiselvästi kiireestään huolimatta - kuin heidän kuvittelee olevan sairaalasarjoissa. Suomalainen terveydenhoito on ihmiskohtaamisessa huippua. Vaikkei se LÄÄKEtieteen edustajana taaskaan muuhun pystynyt kuin antamaan NIMEN vaivalle, jonka syytä, seurauksia ja merkitystä se ei osaa selittää. Mutta HOITOtieteen edustajana se saa jälleen arvosanaksi kymppi plus.

😷
Kävelin kotiin, jossa S oli tehnyt minulle keittoa. Täytyy totutella että osa lurpsahtelee suupielestä... ja totutella siihen pelkoon että jatkosarjalle tulee lisää juuri sellaista jatkoa jota en osaa päähenkilönä kuvitella..





 

Isä (Kuopion kaupunginteatteri)

 

Tarkistin pääsylipusta kolme kertaa, olenko tosiaankin oikeassa paikassa. Florian Zellerin näytelmä Isä (2012) on kamaridraaman normatiivisin tai suorastaan patologisin esimerkki, joten en voinut kuvitella sitä kuin huoneteatterin kokoiselle pikkunäyttämölle. 

Mutta Kuopiossa tämäkin on toisin, totesin. Kuopion kaupunginteatterissa Isä on sovitettu keskelle suuren näyttämön hallimaista avaruutta.

Näyttämön valintaa ei selitä muu kuin aiheen myyvyys isoille katsomoille. Isä onkin ollut viime syksystä saakka kuopiolaisten kassamenestys.

Niinpä intiimin klaustrofobista muistisairauteen vajoamista esitetään valtavalla näyttämöllä ikään kuin sairauden syy olisikin ympäristössä ja vieraantumisessa eikä yksilössä ja neurologiassa.

Muuten kuopiolaisten sovitus ei tätä tulkintaa tue eikä muutenkaan nosta Zellerin älykkäästä draamasta esiin mitään sellaista mitä ei olisi nähty jo tunnetussa elokuvaversiossa (2020).


Kuva: Sampo Jaakkola
Sentään Isä on takuuvarma käyttödraama. Sen voisi katsoa vaikka pari kertaa vuodessa muistaakseen mitä psykologinen realismi voi tarkoittaa teatterissa. Tämän muistutuksen tärkeyttä ei voi liioitella, kun vertaa Isää siihen helppoon sosiorealismiin, jota nykydraama ja laitosteatterit tyrkyttävät.

Isän poikkeuksellisen subjektiivinen (muistisairaan ihmisen) näkökulma tuntui nerokkaan simppeliltä idealta kun sen näki elokuvassa. Mutta idea toimii vieläkin hypnoottisemmin teatterissa, jopa kuopiolaisella puolen hehtaarin näyttämöllä.

Isää katsoessa on pakko ajatella, että kaikki teatteritaide on pohjimmiltaan esineteatteria: kaikki henkilöt ja asiat nimetään esityksessä tietyiksi draaman elementeiksi. Ainoastaan sosiorealismin tylsä paradigma (”pienoiskuva teeman yhdistämistä ihmisistä”) saa ajattelemaan näitä nimeämisiä pysyviksi. 

Isässä ihmiselämän absurdi rajallisuus saadaan näyttämään tihennetyltä todellisuudelta. Näkökulman subjektiivisuus ja aiheen 'luonnollinen absurdius' ovat melkoinen haaste ohjaajalle. Miten paljon antaa aiheelle myöten sivuhahmoja esitellessä, etenkin jos näkökulmahahmo ei ole paikalla kohtauksessa? Miten paljon antaa myöten väistämättömälle komiikalle? Laitosteatterimaisen tarkasti mutta yllätyksettömästi ohjaaja Taava Hakala on näihin haasteisiin vastannut.

 

Kuva: Sampo Jaakkola


Kuopiolaisten sovituksessa pääosaa esittävä Esko Roine on vastustamattoman karismaattinen, mutta tuo traagiseen hahmoon mukanaan myös sen ”kiva höppänä” -huumorin, joka on hänelle liiankin omiaan. Aiheen ja Roineen vetämä yleisö naurahtelee pakostakin synkälle tilannekomiikalle. 

Enimmäkseen tunnelma on kuitenkin synkempi kuin missään perhetragediassa. Tätä puolta psykologisessa realismissa senioriyleisö osaa arvostaa. Esityksen loppuessa yleisö aplodeeraa seisaaltaan. Sellaista en ole Kuopiossa ennen nähnyt.

Dramatisoituja dementikkohahmoja sen sijaan olen nähnyt jo liikaakin, etenkin elokuvissa. Kukapa ei. Yksikään niistä ei ole päässyt lähellekään sitä, mitä muistisairaan omainen ja omaisen omainen kokevat. Helppoihin sosiodraamoihin verrattuna Zellerin valitsema näkökulma erottuu pelottavan rehellisenä ja myötäelettävänä.

Näytelmäsovituksen vertailut Oscar-palkittuun elokuvasovitukseen (ranskalaista vuoden 2015 filmisovitustahan ei kukaan ole nähnyt) ovat silti väistämättömiä. 

Elokuvassa Anthony Hopkinsin esittämä muistisairas isä on paljon aktiivisempi tutkimaan oudoksi käynyttä ympäristöään, minkä ansiosta katsojalla on jotain johon odottaa ratkaisua; edes lupaus henkilödraamasta. Näytelmässä itsessään on draamaa vain sen odotuksen verran, mitä isälle tapahtuu jos viimeinenkin tajuisuutta kiinnittävä muisto (”se rakkaampi tytär”) osoittautuu pettäväksi. Tähän Kuopionkin sovitus tyytyy.


Florian Zellerin perhetrilogiassa Isä on edelleenkin se ainoa kestävä teos, elävä klassikko. Äiti (2019) ja Poika (2019) täydentävät sitä vain niin kuin taiteilijan jälkikäteiset sormiharjoitukset Isään upotetusta esineteatterin ideasta.

Arvioni ”Äidin” näytelmäsovituksesta (2022, Turun kaupungint.)
https://bitteinsaari.blogspot.com/2022/03/aiti-naytelma.html

Arvioni ”Pojan” elokuvasovituksesta (2022)
https://bitteinsaari.blogspot.com/2022/11/the-son-elokuva.html





maanantai 18. maaliskuuta 2024

May December (elokuva)

 

Edes elokuvan lopussa en tajunnut, mitä sen nimi May December tarkoittaa, vaikka selitys olisi ollut ilmeinen: pariskunnan ikäero on kuin väsähtäneen joulukuun eroavuus elämänsä kevättä viettävään toukokuuhun. Myös Guardianin kriitikon käyttämä luonnehdinta kahden päänäyttelijän luonnerooleista oli käsittämätön, kunnes googlasin senkin: "frenmity"  tarkoittaa ystäväksi tekeytyvää vihollista.

May December -elokuvan (2023) tarinalliset ainekset melodraamaan ovat siis erinomaiset. Toisaalta herätetään heteroparin ikäerolla valtasuhteen vahvat jännitteet, toisaalta herätetään eroottisen valloituksen uhka nuoremman naisen opetellessa vanhemman naisen identiteettiä tekeillä olevaa elokuvaa varten. 

Ohjaaja Todd Haynes on nimennyt inspiraatiokseen Ingmar Bergmanin Personan ja Talven valoa, mutta mitään niin syvällistä ja harrasta ei onneksi ole luvassa. Enkä ymmärrä miten voisikaan. Bergman teki kyllä melodraamaakin, mutta ei koskaan naisten välistä melodraamaa, kuten Haynes tässä ja Carolissa (2015).

Kaikeksi onneksi May December käyttää tarinansa ainekset melodraamaan niin täydesti kuin odottaa voi, ja vähän enemmänkin. Tarina on kuvattu trooppiselta näyttävässä osassa Yhdysvaltoja (Georgiassa), jossa kosteus ja vehreys tuntuvat sumentavan jokaista kuvaa eivätkä paikalliset ihmiset näytä tekevän muuta kuin loikoilevan äveriäissä taloissaan tai järjestävän grillijuhlia. Yhteisö näyttää tiukan etelävaltiolaiselta säätyjärjestelmältä, mutta samalla täysin juurettomalta ja historiattomalta, niin kuin luonto korvaisi kaiken mitä kulttuuri voisi näille ihmisille opettaa... ja kaiken aikaa nuoriso on valmis ponnahtamaan lentoon...

Melodraamalle olennaista tahallisen banaalia luontosymboliikkaa Haynes käyttää erinomaisesti. Sensitiivisyytensä säilyttäneen peterpan-isän herkkyyttä ja paikattomuutta edustavat hänen hoivaamansa monarkkiperhoset, jotka saavat symboloida draaman kolmea vaihetta: toukkavaiheen haparointia, kotelovaiheen itsetutkiskelua, perhosvaiheen vapautumista.

Tilanteet eivät johdattele ihmisten tunteita niin paljon kuin perinteisessä melodraamassa, mutta ihmissuhteiden äärimmäisyys (pariskunnan insestisenä alkanut romanssi; näyttelijä ihmisten 'aitoutta' tutkivana salapoliisina) johtaa väkivallan ja insestin lievästi uhkaavaan tunnelmaan.... jota kuitenkaan ei pureta toiminnaksi kuten odottaisi, sillä ainoa seksikohtauskin on ohitse ennen kuin sen tajuaa oikein alkaneen. Yllättävän vanhanaikainen elokuva on sikälikin, että seksuaalista hyväksikäyttöä voidaan romantisoida ja vähän sillä vitsaillakin (loppukohtauksessa) tänä poliittisesti herkkänä aikakautena. Tositapauksen eksploitaatio käännetään kritiikiksi Hollywoodia kohtaan ja silti napostellaan aihetta kuin se olisi ensi kertaa löydetty tai niin kuin grooming olisi georgialainen luonnonvara.

 


Elokuvan ainoa heikkous on näkökulman heilahtelu Charles Meltonin esittämän kiltin isän ja Natalie Portmanin esittämän, perheeseen tunkeutuvan näyttelijäpahiksen välillä. Tuloksena ei ole oikein perhemelodraama, vaan jonkinlainen "näyttelijä salapoliisina" -kertomus, jossa kovanahkainen näyttelijäpahis selvittää, viettelikö kolmekymppinen opettaja aikoinaan 13-vuotiaan oppilaansa vaiko toisinpäin, ja millaisen totuuden voi parhaiten käyttää tyyppihahmoon, jota näyttelijän on rakennettava tulevaa elokuvaansa varten.

Portman ei ole koskaan ollut kiinnostava näyttelijä, joten yksi-ilmeisen metodinäyttelijän esittäminen on hänelle omiaan – mutta kun hän on myös elokuvan tuottaja, niin hän ottaa itselleen tilaa Julianne Mooren hahmolta, jossa olisi aineksia vaikka miten hurjaan käänteeseen tarinan loppupuolella. 

Queer-aineksiltaankin elokuva jää kovin keskeneräiseksi ja konventionaaliseksi naisfilmiksi. Identiteetin perustaminen pelkkään jäljittelyyn toistuu pariskunnan lapsia esitellessä (vanhat vs uudet perheet; toisiaan jäljittelevät sisarukset; vanhempiaan jäljittelevät lapset), mutta aineksia olisi pikemminkin tv-sarjaan kuin elokuvaan. 

May December näkyy olevan Netflix-tuotantoa, joten ainoastaan elämää suuremmat syyt suosivat sen näkemistä teatterissa telkan sijaan. Ja  kyllähän tämä ilahduttava on sen jälkeen, kun Haynesilta on tullut kaksi niin helpon keskinkertaista filmiä (Wonderstruck (2017) ja Peitelty totuus (2019)). Kukaan muu ei melodraamaa tee näin tosissaan – ja aniharva sitä tulee katsomaankaan tosissaan. Tänään Niagaran aamunäytöksessä oli lisäkseni vain Kaitsu ja joku vanha pariskunta. Täsmäfilmi täsmäyleisölle.



torstai 14. maaliskuuta 2024

Käsi käy terapiassa

 

"Erittäin todennäköisesti ei ole hermopinne", sanoi fysioterppa, koska käden jännite ja kipu eivät tunnu niskassa ja koska käden liikkuvuus on edelleen hyvä. Hauiksesta hän löysi erittäin kipeän kohdan, jonka jouduin määrittelemään omatohtorimaisesti tuntuvan 7 tai 8 kipuasteikolla. Muuta asiantuntemusta ei omaan kehoon ole edes tällaisessa tilanteessa. Se jos mikä on raivostuttavaa. 

Ja se, miten itse kukin hahmottaa ääripäät tällaisiin asteikkoihin, sisältäisi koko ihmiskunnan historian.
 
Enimmän aikaa tuntuva jomotus voisi olla 1 tai 2, mutta kun yöllä yrittää nukahtaa ja saada käden oikeaan asentoon niin se 1 tai 2 voisi olla yhtä hyvin 7 tai 8 sekin. Kipulääke tietty pehmittää kivun pois 20 minuutissa, mutta yleensä moisia lääkkeitä määrätään kuulemma vain viikoksi.
 
En enää muista mikä oli termi jota fysioterppa käytti kuvaillakseen todennäköistä vaivaani, mutta hermo on ilmeisesti jäänyt lihasten väliin jollain tapaa. Kai sitten varsinainen 'hermopinne' on isompi ja erityisempi trauma.
 
Hän myös sanoi, että viikko on lyhyt aika ongelmatilanteen muuttua miksikään, mutta jos todennäköinen syy on tablettikoneen liiallinen hauista jännittävä käyttö, on kone jätettävä sivuun toistaiseksi. Läppäristä en tullut kysyneeksi. Samalla tavoin vasen käsi jännittyy näppiksen yllä, kun en ole koskaan oppinut lepuuttamaan ranteita kirjoittaessa.
 
Sovin kahden viikon päähän seuraavan tapaamisen, johon saakka sain kotitehtäväksi tehdä kolmea harjoitusta: hauiksen jännittämistä 15 sekuntia kerrallaan, ojentajalihaksen vastaavaa jännittämistä, sekä molempien käsien rytmikästä kiertoliikettä sivuille ojennettuina.
 
Epäilemättä tämä näppistyöläisen elämäntapa pitäisi muuttua täysin, jotta tästa kiroukselta tuntuvasta yksikätisyydestä toipuisi.
 
 

Jerusalem (Helsingin kaupunginteatteri)

 
Maailmalliseen menestykseen nousseen näytelmän salaisuus ei tarvitse olla kummoisempi kuin rähjäromantiikan ja korkeakirjallisten viitteiden rehvakka yhdistelmä perhemelodraamaksi. Tällainen resepti löytyy Jez Butterworthin Jerusalemista (2009), jonka itsekin erehdyin katsomaan Helsingin kaupunginteatterissa, kun muutakaan jännittävän erilaista ja takuuvarmaa perusteatteria ei ollut tarjolla lähistöllä. 

Petyin, enkä ollut ainoa, väliajalla kuullun jutustelun perusteella.

Ainahan teatterikriitikot ovat palvoneet rähjäromantiikkaa ja runosieluisia spurguja, joita he kiertäisivät kaukaa niillä samoilla Hakaniemen kulmilla, missä lestinheiton päässä samat hahmot ovatkin ihmeellisintä mitä brittinäytelmä voi tarjota ("greatest British play of the century"). Mutta miksi menestykseen on noussut juuri Jerusalem, urbaani paikallislegenda "luksuskiinteistöjen" nimbyistejä vastaan hangoittelevasta whitetrash-diileristä, joka lumoaa paikallisen nuorison huumeilla ja fantasioilla? Ovatko alkuperäisen esityksen ja Mark Rylancen tähtimaine rähjäkkeen pääroolissa riittäneet pohjustamaan maailmanmaineen?

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen


Ehkä syy onkin ihan vain brittimentaliteetin lisäarvossa. Jerusalemin teemalauluna kajahtava satavuotias nimihymni julistaa Englannin (tulevaa) taivaallisuutta eikä britti-imperiumin (mennyttä) mahtia, mutta näytelmän fantisoivat osaset markkinoivat aivan samalla tavoin brittimyyttien ikiaikaisuutta kuin Neil Gaiman monissa, niin ikään universaaleiksi uskotuissa tarinoissaan. Kun tähän 'legendojen kaatopaikka' -rähjäromantiikkaan lisätään päähenkilöksi amerikkalaistyyppinen asuntovaunuun linnoittautunut altavastaaja jonka tragedia pilkottaa suhteessa menetettyyn perheeseen, on kooste myytävissä 'ihmisyyden perusdraamana'.


Paitsi Suomessa. Näillä raukoilla rajoilla rähjäromantiikkka on kokenut inflaation jo niin monta kertaa, ettei yksi byronilainen puska-ajattelija riitä herättämään ajatuksia vallankumousmyyttien paluusta. Tai edes toiveita draamasta. Rakenteeltaan Jerusalem muistuttaa enemmänkin talk-showta kuin teatteridraamaa. Ensimmäinen näytös kuluu siihen, että tusinan verran hassun syrjäytyneitä sivuhahmoja esitellään yksi kerrallaan. Sitten biletetään ja sitten taas biletetään. 

Suurin osa hahmoista on puheiden perusteella 15-20 -vuotiaita, mutta heitä esittävät kolmekymppiset näyttelijät. Katsomossa tuntuu kuin olisi eksynyt täti-ihmisen kirjoittamaan nuorisodraamaan, jonka keskelle on pysäköity varoitukseksi Santeri Kinnunen: jos vietät tällaista taiteilijaelämää niin sinustakin tulee tällainen maineesi pöhöttämä vitsi. Kinnunen pääsee aivan liian helpolla puhkumatta voimaa ja vimmaa hahmoonsa, kun taas sivuosissa muut näyttelijät tekevät liiankin eksentrisiä yhden ominaisuuden karaktäärejä.

Kaupunginteatterin yleisö koostuu kuitenkin vaativaa draamaa odottavista eläkeläisistä eikä keppanansa kokaan apgreidanneista nuorista. Teatterista lähtiessä sietääkin miettiä, tulisiko tällaisen näytelmän rähjäromantiikka enemmän iholle, jos se olisi täysin lokalisoitu? Vai näyttäisikö se vieläkin pateettisemmalta varoitustarinalta?

Jerusalemin lopetus on kieltämättä komea yllätys, jopa kaupunginteatterin resursseilla. Mutta ei se pelasta yli kolmen tunnin kestoa ja väsyttävän draamatonta, aikuisia brittikorttejaan repliikkien välistä vilauttelevaa nuorisonäytelmää.



lauantai 9. maaliskuuta 2024

Käden kanssa setähuollossa 9.3.

Sitä ei usko ennen kuin kokee, miten kafkamaisen turhauttavaa terveydenhuolto on silloinkin kun se toimii. Siten kuin se toimii.

Vasen käteni on niin kipeä etten pysty nukkumaan, mutta huoltojärjestelmän arvion mukaan en ole sairas, joten kivulle voin hakea hoitoa ja selitystä fysioterapiasta maanantaina. Kivun kokemukseen ei järjestelmässä ole mittaria eikä mittaajaa.

Eilen kello 16:n tienoilla kun heräsin sohvalta huomasin vasemmasta olkapäästä säteilevän kivun. Oletin sen rasitusvammaksi liiasta tabletin pitelemisestä tunnista ja päivästä toiseen samassa asennossa. Saunassa käytyä kipu ei kuitenkaan helpottanut. Harteiden rentouttaminen käsiä heiluttelemalla tuntui sekin vain levittävän kipua. Missään asennossa kättä ei saanut rennoksi ja kivuttomaksi, jotta voisi nukahtaa. Kun osa kädestä kävi puolittain tunnottomaksi, päätin lähteä Acutaan peläten veritulppaa. Soitin varalta päivystysarvioon, jossa hoitajan asenne muuttui vasta kun hän kuuli ikäni.

Kävelin TAYSin Acutaan, kello oli 3:50. Ketään ei näkynyt ulommassa salissa, joten pääsin arvioivalle hoitajalle samantien. Hän oli ainoa tapaamani ammattilainen, jolla oli ehdottaa diagnoosi: "jäätynyt olkapää". Mutta iän jne ansiosta pääsin sisempään saliin. Siellä oli vain neljä ulkomaalaista lisäkseni, yhdellä jalkavamma, pariskunnalla aivotärähdyksen saanut lapsi, neljännellä jokin huolistressi sen perusteella, mitä kuulin isossa hoitohuoneessa. Vain verhot erottavat hoitohuoneessa ihmisten yksityisimmät asiat.


Ruuhkistaan kuuluisa TAYsin Acuta kello 5:50.


Odotin vartin,  jotta pääsin hoitohuoneessa verikokeeseen,  mutta sitten 5:een saakka  seuraavaan vaiheeseen: sydänkäyrä ja uusi veriarvojen testi ja verenpainemittaus. Ei mitään poikkeuksellista missään, sanoi hoitaja. Takaisin isoon aulaan. Siellä ei ollut enää ketään muuta odottamassa. Seinällä pauhasi kaiken aikaa televisio lujalla, jotta kukaan ei nukahtaisi istualleen. Siis minä. Aikaa vietin yksi tuossa tilassa, kunnes vähän ennen kuutta sinne laahusti lämmittelemään kaksi koditonta. Acutan verkossa julkaistava reaaliaikainen "ruuhkamittari" väitti aulaodottajia olevan kaksi. Tehokas terveydenhuolto? Ainakin nettijulkisuutena. Tosiasiassa lääkäreitä näytti olevan vain yksi ja hänelläkin vuoronvaihto, joten asiakkaat saavat arvailla meneekö aulassa vielä kolmaskin tunti.


Siinäpä onkin terveydenhuoltojärjestelmän eetos: että asiakas on itse se triage-seuloja, joka miettii, onko hän ykkösyksikön kakkonen vaiko kakkosyksikön kolmekymmentäseitsemäs. Että minne sen perusteella edes larppaa menevänsä.

 
Odotin kello 6:05:een asti ennen kuin lääkäri kysyi sisään. Käteni oli yhä niin kipeä etten voisi nukkua, mutta testien ja käsieni "liikkuvuuden" perusteella lääkärillä ei ollut muuta sanottavaa kuin että minun pitäisi hakeutua fysioterapeutille. Kun kysyin kipulääkkeistä, hän hetken epäröityään lupasi kirjoittaa reseptin jollekin buranaa vahvemmalle. Välittömästi tuli mieleeni, josko näytin lenkkivaatteineni ja reppuineni liiaksi samalta kuin aulassa lämmittelevät herrat. Ehkä suorat housut ja salkku olisivat saaneet lääkärin edes kysymään kuinka kova kipu oli kyseessä. Viidessä minuutissa olin takaisin aulassa. Kävelin kotiin, kerroin S:lle että olen terve vaikka vasemmalla kädellä pystyy hädintuskin näppäilemään reseptiä netistä.

Julkisesta terveydenhuollosta fysioterapiaa ei näköjään noin vain saada, joten ilmeisesti menen sitten maanantaina yksityiselle. Luultavasti halvemmalla ja helpommalla olisin päässyt ottamalla heti saunan päälle suomalaisen kokovartalopuudutuksen.

 

EDIT 11.3. Julkisestakin terveydenhuollosta voi saada helposti ajan fysioterapiaan, jos vaiva on akuutti. Soitin tänä aamuna ja sain ajan jo torstaille. Tila ei ole merkittävästi muuttunut. Kipu kyllä katosi lähes kokonaan eilen, yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin, mutta käden osittainen tunnottomuus ja heikkous ei, joten googlailun perusteella siinä on jonkinlainen hermopinne. Käden koukistusvoima ja sormien pinssiote on samalla heikentynyt, mikä on raivostuttavaa, vaikkei kovin paljoa arkea hankaloittavaa. Ja nukkumaan mennessä on edelleen hankala löytää kädelle asentoa, jossa ei jomottaisi. Kipulääkkeitä sain kahdenlaisia, mutta mieluummin olisin ottamatta, koska lääkkeiden käytöstä en periaatteessa pidä, olipa buranaa tai mitä vaan.



tiistai 27. helmikuuta 2024

Past Lives (einestuote)

 

Past lives (2023) on niin yhdentekevä ja laimea romanssidraama, että se herättää enemmän kysymyksiä siitä, mitä sen pitäisi olla kuin siitä, mitä kliseitä siihen on pakattu päätyäkseen jopa tamperelaisen kunnalliskinon iltapäivänäytökseen.

  • Eikö valtavirtaromansseja tarvitse enää käsikirjoittaa, vaan copypastetaan zoom-keskusteluja dialogiksi?
  • Eikö indie-filmejä enää tehdä tai tuoda Suomeen saakka, kun levityksessä tyydytään ylikansallista einestä muistuttaviin kevytfilmeihin?
  • Eikö tällaisissa einestuotteissa emootiot voisi muutenkin jo korvata emojeilla?
  • Eikö mitään muuta Aasian maata keksitä genrefilmien turvalliseksi eksotiikkabonukseksi kuin Etelä-Korea?

 

Romanssigenrellä menee surkeasti, jos aikuisille eivät tee romansseja enää muut kuin suomalaiset ja korealaiset. Britit keskittyvät seksiin ja ranskalaiset avioliittoihin, italialaiset muotiin, saksalaiset historiaan, jenkit vakuumipakattuihin supersankareihin.

Ikävä tulee New Yorkiin sijoittuvia 1980-luvun aitoamerikkalaisia rom-comeja, joissa dialogi oli kuin dildotappelu sovituskopissa ja rakastavaiset eläviä seksuaalisia olentoja eivätkä korealaisia kiiltokuvia höpisemässä edellisistä elämistä (="Past Lives").

Ehkä Past Lives -elokuvan myymiseen identiteettiherkille filmimarkkinoille on riittänyt, että se sivuaa ohjaajansa Celine Songin omaa elämää, emigranttiutta kanadankorealaisena.

Päähenkilöiden taustoittaminen näytelmäkirjailijaksi (kuten Song) ja insinööriksi (kuten miljardi korealaista amerikkalaisessa mielikuvituksessa) on ainakin riittänyt romassin pitimiksi. Muuta motiivia heillä ei ole rakkaudelleenkaan kuin olla joku jollekin jossakin. Katsomossa moni toivoo myös. Olevansa ihan jossakin muualla.

Se, että romanssifilmi ei läpäise edes Bechdel-testiä, ei nykypäivänä ilmeisesti haitanne ketään, kunhan tarinassa on monikulttuurista vibaaa, joka pyhittää kaiken elottoman parisuhteilun, älyttömän henkilötyypittelyn ja särmättömään turistiromanssiin kuuluvan kuvankäytön.

Näyttelijät ovat kyllä sympaattisia. Jaksuhaleja heille.


perjantai 23. helmikuuta 2024

Opettajainhuone (elokuva)

 

Jos olisi koulumelodraamalle oma alagenrensä, niin saksalainen Opettajainhuone (Das Lehrerzimmer, 2023) olisi siinä normitapaus. 

Mutta keskellä keskinkertaisten Oscar-ehdokkaiden talvea "Opettajainhuone" erottuu mestarillisena esimerkkinä siitä, miten koulua voi käyttää tilojen tematisointiin sen mukaan millaista toimintaa draama seuraavaksi edellyttää.

Tavallisten koulupäivien kuvaukseksi Opettajainhuone onkin kerrassaan hengästyttävän täynnä toimintaa. Se lähtee välittömästi liikkeelle siitä, että rikoksia on tapahtunut ja selvittelyt ovat meneillään ja jatkaa tästä herätellen dekkarimaisia epäilyksiä sellaista tahtia, että menee hyvän aikaa ennen kuin tajuaa koulupäivien vaihtuneen toisiksi. Päähenkilö, opettaja Nowak ryhtyy vastentahtoiseksi salapoliisiksi ja joutuu yhä vaikeampaan asemaan kollegoidensa ja oppilaidensa välissä. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka psykologinen silmä ja kutsumusopettajien peruskyky ratkaista jokainen ongelmatilanne toiminnalla, mikä aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkoo, muttei suinkaan hänen itsensä takia, vaan sen opettajanhuoneen takia, jossa haluttaisiin asiat ratkaistavan porukalla.

Elokuvan viimeinen kuvamontaasi antaa ymmärtää, että pohjimmainen ongelma ei ole edes opettajien pakollinen, ahdistava kollegiaalisuus, vaan koulu maailmasta eristettyinä tiloina: koulun kaikki huoneet ovat opettajainhuoneita.


Yhtä lyhyttä juoksupyrähdystä lukuunottamatta koko tarina sijoittuu koulun sisälle, joten Nowakin ison oppilaslauman tyypittäminen nopeasti erottuviksi hahmoiksi ja vielä lisäksi kollegoiden tyypittäminen sivuhahmoiksi vaatisi periaatteessa kokonaisen tv-sarjan, mutta elokuvan käsikirjoitus osoittaa tässäkin sitä korkeinta ammattitaitoa tehdessään kaikki helposti tunnistettaviksi.
 


Päähenkilö Nowakin taustoittaminen puolalaiseksi ja hänen perustelemisensa siten opettajakunnan ulkopuoliseksi on käsikirjoituksen ainoa lurpahdus. Aivan kuin Nowakin psykologinen silmä ei itsessään riittäisi selitykseksi hänen poikkeavuudelleen riviopettajista? Tai kolmikymppisen Leonie Beneschin taito näytellä, että romahduspisteessäkin tällainen Nowak tietää heti mitä tehdä? Hänen persoonansa määrittyy pelkästään sillä, että hän on liikunnan ja matematiikan opettaja, mutta melodraamassa ne riittävät luomaan odotukset ja tulkinnat hänen tomerasta käytännöllisyydestään.




Pieni näpistelysarja uhkaa paisua oppilaiden organisoimaksi kapinaksi, jossa draama valitettavasti vaihtuu dramatiikaksi. Se osuus elokuvaa on hupsusti irrallaan muuten juurevasta koulunkäytävien realismista. Tarina tuntuu paisuttelevan paranoiaa auktoriteettiyhteisöstä tavalla, joka on ehkä väistämätöntä Saksan historiataakassa, muttei sovi lainkaan melodraamaan.

Absurdeiksi paisuvat tapahtumat ovat Nowakinkin kannalta niin mielettömät, että hän jälleen toimii oppilaiden kanssa pedagogiasta piittaamatta... ja siten palauttaa tarinaan realismin.
 

Ihan on mahdollista sekin, että kaikesta tuttuudestaan huolimatta saksalaisen koulun kuvauksessa on ironisia pistoja, jotka jäävät suomalaiselta huomaamatta. Mitä esimerkiksi pitäisi ajatella opettajainhuoneen könsikkäästä, jonka nimi on Liebenwerda???


Kaikki lapsinäyttelijät ovat onneksi tasaisen hyviä, tunnekuohujen sijaan olennaista on se, että he pystyvät esittämään uskottavasti pikkuvanhan älykkäitä 12-vuotiaita, jotka ainakin tämän elokuvan mukaan pystyvät jo 7. luokalla selittämään mitä eroa on matemaattisella todistelulla ja väitteellä. Jos suomalaista katsojaa moinen nerokkuus epäilyttää niin kylläpä myös vanhempainillan kohtauksessa saksalainen isäkin huutaa hämmästystään. Koulumaailma on nykypäivänä aivan muuta kuin mitä vanhempien sukupolvi edes tietää, saati ymmärtää.

 

Elokuvan lopetus on melodraamaksi niin yllättävä, että kerrankin/taas toivoin vielä jotain konventionaalisen juonipitoista epilogia. Mutta ainoa loppuselitys kuitataan loppukrediittien alla yhdellä hidastetulla kuvalla. Näin ohjaaja osoittaa, että tämä elokuva tehtiin TEEMAN eikä juonen (whodunit opettajainhuoneessa) tai varsinkaan aiheen (koulumaailma 2020-luvulla) ehdoilla. Taas sen sietää todeta ääneen: sellaista rohkeutta ei suomalaisissa elokuvissa ole nähty vuosikymmeniin.

Teemansa ensisijaisuudella ja dekkariodotusten torjunnalla myös teattereissa pyörivä ranskalainen Putoamisen anatomia kiusoittelee rivikatsojia. Minusta Opettajainhuone on sitä parempi ja vähintäänkin tärkeämpi elokuva – etenkin kun se muistuttaa, että Saksassa on muitakin älylliseen filmikerrontaan luottavia ohjaajia kuin aikamerkin tavoin kerran vuodessa  suomalaisiinkin teattereihin pyörähtävä Petzold-romanssi. Ohjaaja
Ilker Çatakilta Opettajainhuone näkyy olevan neljäs pitkä elokuva, joten tarjokkuus Saksan Oscar-ehdokkaaksi ei ole niin suuri yllätys kuin Putoamisen anatomian kohdalla.

 

perjantai 9. helmikuuta 2024

Putoamisen anatomia (elokuva, ei spoilereita)

 

Putoamisen anatomia (2023) on kaksi ja puoli tuntia ranskalaista oikeussalidraamaa. Kelle sellaista voisi suositella? Ei edes oikeussalidraamojen ystäville, koska kyseessä on realismiltaan ja draamaltaan jotain aivan muuta kuin genreä tyypittäneet amerikkalaiset oikeussalidraamat.  

Putoamisen anatomia ei ole tarinaltaan Tärkeä Elokuva tai tyyliltään Suuri Elokuva, vaan yksinkertaisesti niitä sellaisia teoksia, joita kaikkien elokuvien pitäisi olla: käsikirjoitukseltaan tarkan dokumenttimainen ja kerronnaltaan perusteellisen kirjallinen. 

Tällaista elokuvan normitapausta voisi ihailla – Grenoblen alppimaisemat poislukien – yhtä hyvin videolta tai suoratoistosta. 


 

Selvää on, että tällaista elokuvaa ei voisi syntyä muualla kuin vahvan filmikulttuurin Ranskassa, missä oikeuskäytännöt ovat dialogisempia ja missä filmirealismille riittää vaihtoehtoja fiktion ja dokumentin välimaastossa. Cannesin pääpalkinnon antaminen tällaiselle elokuvalle on kuin omahyväinen kättely metrimitan säilyttämisestä Pariisissa.

Rikoksen lähtökohta, kahden turhamaisen kirjailijan toisiaan syövä luomiskriisi, tuntuu sekin niin periranskalaiselta taiteilijaromantiikalta, ettei sellaisen luonteva käsittely oikeussalissa onnistuisi naapurimaissa... ja tässäkin filmissä romaanien siteeraaminen oikeussalissa on se ainoa myötähävettävä kohta.


On hyvät rikoksen samankaltaisuudesta juontuvat syyt leikitellä ajatuksella, millainen olisi vastaava suomalainen oikeussalidraama Anneli Auerin tapauksesta ja miten hukassa suomalaiset olisivat realismin vaihtoehtoja miettiessään. Milloin viimeksi Suomessa on edes tehty elokuvaa, joka olisi kiinnostava juuri realismin haastajana? Jos itkuisen autistinen näytteleminen ja sinisessä valossa kuvatut pätkätyöpaikat ovat realismia, niin Suomi on yhtä etäällä elokuvataiteesta kuin Kaurismäki on todellisuudentajusta.

Putoamisen anatomia (Anatomie d'une chute) käyttää vartin verran rikoksen, mahdollisen tapon esittelyyn, sitten runsaan vartin sen tutkimiseen. Sitten miltei kaksi tuntia keskusteluihin oikeussalissa. Epäilty rikos on niin äärimmäisen yksinkertainen, että katsojan pohdinnat keskitetään siihen, minkä verran henkilöistä voi tietää heidän oman todistuksensa ja toistensa lausuntojen pohjalta. Mitään ei psykologisoida, ketään ei tyypitellä, mihinkään yllättävään selitykseen ei vihjata. Enimmän aikaa rikosta käydään läpi oikeussalissa, mutta sielläkään dialogi ei perustu – kuten amerikkalaisissa oikeusdraamoissa – katsojan oikeustajun kääntämiseen vuoroin jonkun puolesta ja vuoroin jotakuta vastaan. 

Dokumenttimaista kamerakuvaa tarvitaan harvoin, koska vaikutelma todentunnusta rakennetaan oikeusprosessin eikä tarinan tai varsinkaan draaman ehdoilla. Mitään muuta vertailukohtaa en tälle elokuvalle oikein keksi kuin YLE:ltä aikoinaan näytetty dokumentti Hetkiä oikeudessa (Chambre — Instants d'audience, 2004), jossa seurataan pikkurikosten oikeusprosesseja tuomarin ja syytettyjen eettiseen yhteisymmärrykseen pyrkivinä dialogeina. Suoraan sanottuna ennemmin maksaisin kympin sen näkemisestä uudelleen kuin iltapäivästä Putoamisen anatomian parissa.

Näyttelijät tekevät isoja tunteita vaativat roolinsa pienellä sordiinolla. Keskipisteessä on jälleen saksalainen Sandra Hüller, jonka viikko sitten näin Auschwitzin madamena. Hänen olemuksensa on sillä tavoin suomalaisen arkinen, että siitähän ne vertailut suomalaisen filmirealismin köyhyyteen väistämättä heräävät... ja myös niistä koiristakin joiden läsnäoloa on perusteltu Hüllerin kohdalla (hän toi oman koiransa Auschwitz-elokuvaan) samalla tavoin kuin Kaurismäelläkin realismin takeena!

Putoamisen anatomia voisi menettää uskottavuutensa jos lapsinäyttelijä esiintyisi hiemankin eri rekisterissä kuin aikuiset. Onneksi käsikirjoituksessa on hänen sulkeutuneelle esiintymiselleen hyvä selitys: poika on miltei sokea mutta hänellä on tarkka auditiivinen muisti, joten hän on kuin tallennuslaite, jonka todistusta katsoja voi pitää luotettavana... paitsi jos hän on se joka valehtelee...


Paras puolto tälle elokuvalle voisi olla se, että siitä pitävät väistämättä sekä koiria rakastavat ihmiset että koiraihmisiä vihaavat katsojat kuten minä. 

Ja, kyllä, jopa se ranskalainen koira näyttelee paremmin kuin Kaurismäen elokuvissa koirat. Ja sen nimi on ENSIMMÄISENÄ krediiteissä.