KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
12.1.2017 Alkaa roolipelikurssi
27.2.-3.3. Hiihtolomalla Savossa
4.-5.3. Tracon Hitpoint Tampereella
12.-16.4. Pääsiäislomalla Unkarissa
25.4.-30.5. Tietokirjoittaminen I -kurssi
26.-28.5. Swecon Uppsalassa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
27.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

La La Land (elokuva)


Elokuvamusikaalit ovat niin puhdasta viihdettä, eräänlaista teolisuusalansa sallittua lisäainetta, että voi vain ihmetellä mihin niitä tarvitaan yleisön puolella. Musikaalien käyttötapa on ollut perinteisesti rituaalinen, mutta kaupallisten elokuvaohjelmistojen muututtua karkkikioskeiksi ei yleisöllä ole oikeastaan mitään tarvetta vahvistaa katsomiskokemustaan rituaalisesti. Niinpä musikaalilla saattaa olla käyttötarkoitusta enää filmifestivaaleilla ja elokuvakerhoissa - sekä niissä erityisyleisöissä, jotka kokevat asemansa vähemmistöksi elokuvankuluttajina.

Tarkoitan tietysti naisia.

Ei siis mikään yllätys, että "La La Land" -musikaalin päivänäytös (17.1.2017) Tampereen kunnallisessa kinossa oli lähes loppuunmyyty ja että jono koostui lähes yksinomaan vanhoista ja keski-ikäisistä naisista. En tiedä, saivatko he elokuvalta rituaalimaisen vahvistuksen sille, että viihde kasvattaa ihmistä ja että viihde on puuttuva linkki elämän ja taiteen välillä. Mutta musikaalin kohdalla ratkaisevaa ei olekaan se, mitä yleisö elokuvasta saa "itselleen", vaan mitä yleisö kokee ANTAVANSA musikaalin kautta elokuvien edustamalle päiväuneksunnalle: hyväksyntänsä.

Siinä missä Damien Chazellen edellinen ohjaus "Whiplash" (2014) edusti ärhäkkää äijäelokuvaa, hän tällä kertaa käyttää musikaalin KEHYSTÄ myydäkseen amerikkalaista menestystarinaa naiskatsojille. Elokuvassa pistäytyy jopa sama luottonäyttelijä, J.K. Simmons, joka tällä kertaa nähdään yökerhon kersanttimaisena pomona.

Elokuvamusikaalissa rakastutaan... elokuvaan.
"La La Land" -elokuvasta on kuitenkin syytä tietää, että siinä on yhtä vähän musikaalia kuin "Whiplashissa" oli armeijaa. Katsojakunnan tarpeisiin riittää se, että tunnelma on sama, ja musiikin motivoimalla leikkausrytmillä mikä tahansa saadaan näyttämään miltä tahansa. Tätä maksavien katsojien kusetusta sanotaan genrehybridiksi. "Whiplashissa" nautin siitä kovasti. "La La Land" taas on läpensä tyhjänpäiväinen. Mahdollisesti siksi, etten kuulu enää oletettuun yleisöpohjaan.

"La La Land" alkaa hienolla musikaalinumerolla ja loppuu vieläkin hienompaan musikaalimaiseen kohtauskimaraan. Näiden kahden genrepitoisen kohtauksen välissä on miltei kaksi tuntia tavanomaista Hollywood-romanssia, jonka tapahtumapaikkana on Hollywood. Vähän kuin katsoisi väriversiota "The Artist"-elokuvasta (2011), taustalla kasari-iskelmää ja 1930-luvun helinäswingiä.

Jos sellainen meta-artefaktin katsominen kiinnostaa, paremmat sävärit saisi vaikkapa Gondryn "Päivien kuohusta" (2013).

Alku- ja loppukohtauksen poislukien "La La Land" -elokuvassa on vain kolme tanssinumeroa ja kolme laulukohtausta. Painotus musikaalimaisuuteen on elokuvan ensimmäisellä tunnilla, minkä jälkeen seuraa tunnin verran parisuhderaamaa, missä musiikkiesitykset muuttuvat tarinan mukaisesti pinnallisemmiksi ja kauaksi tarinamaailman sisälle rajatuiksi. Tätä jahkataan ja jahkataan.

*

Siihen nähden,  että kyseessä on tasapainoton genrehybridi, on "La La Land" saanut elokuva-ammattilaisilta hämmästyttävän paljon kehuja musikaalina. Suurin syy on siinä, että Hollywood saa esittää tässä elokuvassa omaa itseään ja ikivanhaa legendaansa PERSOONAAN kätkeytyvästä menestystarinasta. Kyseessä on kaupallinen uskonkappale, joka ei merkittävästi eroa vaikkapa skientologiasta. Musikaalia vain on helpompi kehua, koska se etäältä katsottuna näyttää taiteelta.

Elokuvatutkijoita musikaalin menestys on aina huvittanut, ja huolestuttanut. Richard Dyerin kuuluisan määritelmän mukaan mikään ei ole niin poliittista kuin elokuva, jonka tietyt kohtaukset vaikuttavat irtoavan reaalimaailmasta. Jane Feuer on puolestaan todennut, että musikaalit pyrkivät todistamaan elokuvaesitysten olevan yhtä autenttisia kokemuksia kuin teatteriesitykset elävälle yleisölle - ja oikeastaan korvaavan niiden paikan. Yleisöllä on musikaalissa valmiiksi integroitu paikkansa paitsi tarinan sisäisinä katsojina (vrt. "La La Landin" loppukohtaus) myös erityisen myötäelettävinä päähahmoina, joiden taidot ovat tarkalleen yhtä sen kanssa mitä he unelmoivat: he haluavat vain päästä esille "omana itsenään" toteuttaakseen unelmansa shownäyttämöllä.

Näin viihde saadaan markkinoitua henkisenä kasvuna yleisöille, jotka ovat epävarmoja paikastaan viihteen kuluttajina, so. nuorille ja naisille.

*

Vaikka "La La Land" on saanut kiitosta jopa päänäyttelijöistään, en ole tältäkään osin samaa mieltä näiden elokuvaan ripustettujen Oscar-odotusten kanssa. Naispääosan Emma Stone on kyllä ainutlaatuisen eloisa ja freesi, mutta kasvolihaksilla ja lanteen keikuttelulla ei kerätä karismaa, kun se karisma pitäisi hohtaa näyttelijästä mahdollisimman VÄHILLÄ eleillä. Ja Ryan Gosling on sentään kyllä karismaattinen, mutta sietämättömän sisäänpäinkääntynyt; sama kuin laittaisi Steve McQueenin tekemään Gene Kellyn tanssinumeroa.

Paljon voisi sanoa myös siitä, millaiseen ihailijan asemaan naisrooli tässä elokuvassa kutistetaan. Nainen luopuu idealismistaan, mutta mies saa tahdonvoimallaan ja periksiantamattomuudellaan "teatterinsa" (= viimeisen aidon jatsikapakan isäntänä), jossa hän orkesteroi lopulta senkin, mitä naisen elämä olisi pitänyt olla.

Ja tätä retrokutistusta naiset sitten jonottavat katsomaan?








torstai 12. tammikuuta 2017

Eurooppa-trilogia (Hutchinson)


Dave Hutchinsonin Eurooppa-trilogia (2014-2016) on niitä tapauksia, jotka on pakko lukea loppuun, vaikka kirja kirjalta tämä spefiksi laskettava trilogiakokonaisuus muuttuu hajanaisemmaksi. Juonenlangat solmitaan, äkillisesti, 5-6 sivussa viimeisen kirjan toiseksi viimeisessä luvussa.

Ensimmäisen romaanin (Europe in Autumn) luettuani ajattelin, etten Hutchinsonin kirjoihin enää koske. Mutta pakkohan se oli nähdä, miten kirjailija pystyy jatkamaan niin uskomattoman fantisoivasta loppuratkaisusta mihin ensimmäinen kirja päättyi: idea mikrovaltioista oli abstrahoitu ja lavennettu ideaksi kokonaisesta mikrouniversumista Euroopan alla.

Hutchinsonin trilogian paras anti onkin siinä, että hän on kyennyt kehittelemään järkevän oloisesti tieteisfantasiaksi laskettavaa ajatusta puhtaasti matematiikalla suoritetusta maantieteen lavennuksesta. Mitään spekulatiivista tieteenhaaraa ei keksitä tämän topologisen ihmeen selittämiseksi, vaan salaliitot limittyvät toistensa päälle, jopa Euroopan Unioni itsessään. Eurooppalaisuuden olemus on Stendhal-syndroomassa, ehdottaa Hutchinson - minkä jälkeen hän selittää scifin logiikalla syyt tähän yleistyvään syndroomaan!

Toisen romaanin (Europe at Midnight) pitkä esittelevä alkujakso tästä "Communitystä" on paras osa koko trilogiaa, koska yhtymäkohdat keksityn ja todellisen maailman välillä selitetään niin maanläheisen uskottavasti. Sen jälkeen tarina alkaa kuitenkin hajota jälleen yksittäisiksi vakoilu- ja vastavakoiluoperaatioiksi. Tätä epäsuhtaa ihmettelin täällä blogissa jo kakkoskirjan luettuani.

Episodinen kuvaus vain kiihtyy ja katkelmallistuu entisestään kolmannessa romaanissa (Europe in Winter). Ainoa kiinnekohta on ensimmäisen romaanin päähenkilö, Krakovaan päätynyt virolainen kokki Rudi. Sivuhahmoja tulee ja menee kaiken aikaa, uusiin eurooppalaisiin kaupunkeihin hypätään enempiä selittelemättä.

Trilogian episodimaisuus on toisaalta tarkoituksellisen temaattista: romaanitaide on yhtä kuin salakäytävien rakentelua tekstimaiseman alle. Hutchinson ei vain malta olla todistamatta, että hän hallitsee tätä kerrontarakenteen metatasoa miten haluaa ja laittaa kolmannessa kirjassa Rudin pohtimaan, onko hänkin oikeastaan eräänlainen "balkanisoitunut" olento. Toisaalta episodimaisuus on kiireiselle kirjailijalle näppärä väline olla miettimättä liikoja, miten koherenttia juonta ja maailmaa hän on rakentamassa. Näin näyttää käyneen Hutchinsonille. Monikulttuurisuuden monivaltiolliseksi naamioineessa ympäristössä hän viljelee eksoottisia hahmoja ja paikkoja google-tasoisella materiaalinryöstöllä. Keskelle puolalaista mafiaa ilmestyy myyttinen rosvohahmo, jonka alkuperäksi ilmoitetaan "Lappi Rovaniemestä pohjoiseen".

Jos siis agenttiproosa on miesten versio terapiakirjallisuudesta, niin Hutchinsonin Eurooppa-trilogia on tämän kehityskulun johdonmukainen ääripää kaikessa itsetarkoituksellisessa genrekierrätyksessään, johon sekoittuvat sekä agenttiproosan perustilanteet että kyberpunkin rekvisiittaa. Kuten tunnettua, nämä genret tukevat hyvin toisiaan William Gibsonin viitoittamalla tavalla. Hutchinsonin  päälauseilla operoiva kieli kykenee paikoin myös samanlaiseen kovanahkaiseen lakonisuuteen kuin Gibsonilla ("... men with little guns that could perforate a motor car like a teabag"). Kielellistä kohostusta Hutchinson ei koskaan yritä väkisin, vaan nokkeluudet ovat paikallaan. Siksi hänen proosaansa lukee sujuvasti, vaikka olisi enimmän aikaa ymmällään miten luettu liittyy edellä kerrottuun.

Jotkut kriitikot ovat nähneet Hutchinson harjoittaman genrekierrätyksen brittiläisen satiirisena (etenkin kommenttina Brexitiin) tai älykkään ironisena. Minä en - enkä voi hyvällä sydämellä suositella trilogiaa sen paremmin spefin kuin romaanitaiteen ystäville. Ensimmäinen romaani on ihan riittävä osoitus siitä, mihin Hutchinson parhaimmillaan kykenee, näyttämään Euroopan sellaisena kuin se voisi olla muutaman vuoden päästä - poislukien kumminkin pakolaiset, jotka ovat liian iso ja käytännöllinen ongelma purtavaksi jopa tulliprotokolliin ihastuneelle Hutchinsonille.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Pelimuseon avajaiset 4.1.2017

Suomen ensimmäinen pelimuseo on kolmen trendin väistämätön yhteistulos:

1.Museot eivät pyri enää opettamaan vaan tarjoamaan leikkipaikkoja muistoilla sisustetuissa tiedesimulaatioissa.
2. Pelituotteiden kiihtyvä sykli digipuolella saa pelikulttuurin näyttämään yhtä vanhalta kuin taidehistorian osa-alueet.
3. Pelikulttuuri etsii institutionaalista muotoa saadakseen paikan ja arvostuksen kaupallisen julkisuuden ulkopuolella.

Näihin trendeihin nähden Tampereella Vapriikissa avattu pelimuseo oli positiivisen maanläheinen kokemus. Avajaisissaan (4.1.2017) museo aidosti herätteli muistikuvia pelaamiseen LIITTYVISTÄ asioista ja ilmiöistä, ja samalla lavensi käsitystä siitä, miten omintakeisia reaktioita TSH:n kaltaiset isot aiheet ovat synnyttäneet uuden peliteknologian ilmaantuessa kotiin ja työpaikalle. Monet esillä olevista (toimivista) peleistä toki vaatisivat tuntienkin kokeilun, jotta museo täyttäisi tarkoituksensa.


Muutama minuutti vanhan arcadekoneen ääressä oli itselleni museoreissun kruunaava kokemus. Siihen verrattuna Tapanimäen Jukan pelien näkeminen 20-30 vuoden takaisten teosten joukossa tai Petri Hiltusen Ankh-ropen kuvitus olivat haalean muistijäljen hankausta.

Tähän museoon onkin väistämätöntä tulla vanhan kaveriporukan kanssa ja varata aikaa kaksi tuntia, vaikka museolla on kokoa vaatimaton palanen Vapriikki-museokompleksin sisällä.

Lautapelien vähäisyys oli kuitenkin iso pettymys. Eivätkö ne ole tarpeeksi KOTIMAINEN osa pelikulttuuriamme? Alias, Eclipse ja Afrikan Tähti on suljettu vitriiniin, niiden ympäriltä puuttuu se aikalaislavastus jolla kunnioitetaan konsolipelejä. Jopa roolipelit ovat paremmin edustettuina kuin lautapelit.

Mitä sitten tulisi ajatella Suomen ensimmäisen pelimuseon tamperelaisuudesta?

Ehkä syy museon sijainnille ei ole sittenkään siinä, että kotimaisen pelikulttuurin ydin sijaitsisi täällä, vaan siinä, ettei tästä junttikaupungista ikinä löytyisi yhteistä tahtoa mihinkään guggenheimiin, mutta sentään riittävästi propellipäitä pelimuseon lahjoituksiin. Tamperelaisuus tuntuu olevan ylipäänsä ohutta kulttuuriperintöä, ja konsensus-hakuista.

Niinpä pelimuseon perinteisestä museovastuusta huolehtii isoimmassa vitriinissä lautapeli vuoden 1918 kansalaissodasta. Tämän päälle museokokemuksen ja pelikäsityksen rakentaminen, etenkin lautapeleistä, jää täysin vierailijan oman uskonkappaleen varaan.

Pelimuseon juhlistaminen osui sentään hyvin pakkasviikkoon, jolla pelasimme aktiivimmin kuin yleensä. Ensimmäistä kertaa kokeilin (lapsen avustuksella) figujen maalausta. War of the Ring -pelin pääfigut osoittautuivat liian pikkuruisiksi, jotta hahmoista saisi eloisia, mutta Scythe-pelin sankarit ovat kooltaan ja olemukseltaan juuri tällaiseen fanituunaukseen tarkoitettuja. Ehkäpä pelinkin saisi viimein opeteltua omemmaksi tehdyillä hahmoilla:




lauantai 31. joulukuuta 2016

Fäder och söner (näytelmä)

Ivan Turgenevin "Isät ja pojat" -romaanin draamasovitus (B. Friel) näkyy pyörineen Suomessakin, Kansallisteatterissa vuonna 2005. Tuolloin seurapiirikuvaelmaan käytettiin 17 näyttelijää. Ruotsin Dramatenissa tuore (ensi-ilta 9.12.2016) tulkinta käyttää 11 näyttelijää, joista 7 esittää eritasoisia päähenkilöitä. Niinpä draaman ehdoilla etenevää toimintaa ei voi toivoakaan, ei juuri juontakaan, kun kaikki roolihahmot näyttävät alttiilta rakastumaan toisiinsa, ottamaan päähahmon paikan.

Toisaalta kyseessä on se klassikkotarina, joka esitteli maailmalle nihilistin perikuvan, opiskelija Bazarovin. Tämä vain ei ole kelvannut ytimeksi romaanin sovittajille, ja syy on ilmeinen. Turgenev ei ole järin syvällinen filosofinsa puheissa, sattuipa vain elämään Venäjällä kuohuvana aikana ja siirsi aikalaishahmoja kirjaansa.

"Isät ja pojat" on mutkikkaan sentimentaalinen tapainkuvaus, ja mitä enemmän sen tapahtumia tiivistää, sitä hullummalta se vaikuttaa.

Ruotsissa kaikki saavat esittää päähenkilöitä.
 Ennen Dramatenin esitystä (31.12.) olin lukenut tiivistelmiä, mutta olin enimmän aikaa ymmälläni ja yllättynyt - ja niin olivat nekin katsojat, jotka sentään ymmärsivät kaiken dialogista. Esimerkiksi Bazarovin leikittely pikkurouva Fenichkan kanssa esitettiin KOSTONA hänen juuri koetulle pettymykselleen rakastumisessa, kun kirjassa nämä tapahtumat ovat irrallaan ja etäällä toisistaan. Leikittelyä seuraava, idealistit haastava kaksintaistelu kuitataan pelkillä repliikeillä. Ehkä siksi, että Bazarovia ei haluta nostaa avainhahmoksi. Siksi toinenkin keskeiseltä vaikuttava tapahtuma, Bazarovin kuolema, kuvataan epäsuorasti.

Itseltäni meni kyllä dialogistakin puolet ohitse, mistä kiitos kohtuuttoman nopealle replikoinnille eikä vain kielitaitoni kehnoudelle.

Ihan helpolla en siis tule Tukholman Dramateniin uudelleen, vaikka halvan hyllypaikan ostaminen (verkosta) oli helppoa ja vaikka Dramatenin repertuaari tarjoaa runsaammin klassikkoja kuin Suomessa Kansallinen koskaan uskaltaisi, jopa "Tohtori Glasin" uuden näyttämösovituksen, pakollisten Bergman- ja Noren-teosten lisäksi.

Ohjauksessa, lavastuksessa tai näyttelijätyössä ei niissäkään ollut mitään niin erilaista Suomeen nähden, mitään omanlaistaan teatterikäsityön perinnettä, joka toisi särmää tylsähköön taparomaanisovitukseen. Ainoat yllätyksen aiheet olivat se, etten ollut alipukeutunein juhlaillan katsoja, ja se, ettei katsomo ollut lähimainkaan loppuunmyyty.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Hobitinpesässä Tukholmassa

30.12.

Taas kerran tulin pakoon liian suomipitoista vuodenaikaa tänne Tukholmaan.

Lento oli täysi, mutta Arlandan lentoasema oudon tyhjillään, samoin juna kaupunkiin. Johtuneeko vuodenvaihteen läheisyydestä? Aivan kuin kukaan ei uskaltaisi olla turistin kaltainen epästabiili olento, kun vuoden kokoinen kronomanner vaihtuu alla. Voisi kadottaa itsensä aikapaikan alijatkumoon... jetlagin vastakohtaan...

Nyt valitsemani hotelli sijaitsee 5 karkausminuuttia tulevaisuuteen, parempaa scifiä kuin Lucas-tuotannot: itsepalvelu-reception ja hissi joka lähti ALASpäin automaatin vierestä. Huoneeni on kompakti kuin scifileffan podikoti. Kolmanneksen siitä vie läpinäkyvä kylpytila. Vuoteen yllä on valtava televisio ikkunan sijalla, ja yöpöydällä tablet talon puolesta. Hotellin 200 huoneesta 60 on tällaisia hobittimaisia mediapesiä - ehkä majoitusbisneksen seuraava trendi, joka sopii meille pohjoisen asukkaille tähän aikaan vuodesta.

Eivätpä kuulu äänet tänne, vaikka vuosi ja hallitus vaihtuisivat maan päällä.


31.12.

Tänään on flunssa pitänyt hobitinpesässä. Kävelin Sveavägeniä vain sen matkaa että sain ruokakaupasta salaattia, patonkia ja mustikkakeittoa. Kaikki erityiskaupat ovat kiinni, joten ei ole syytä kiusata vointiaan tavallisissa pyhiinvaelluskohteissamme, Sf-bokhandelissa ja Dragon's Lair -pelikaupassa. Systembolaget on sentään auki. Jos vaan jaksaisi juoda kuohuviiniä Buranalla terästettynä.

Kuume helpotti vasta kun kävelin 16:ksi Dramatenille. Takarivin paikka oli juuri sopiva olotilaani. Viereen istuutui vanha herra, jolla oli talvitakki ja matkalaukku mukanaan. Kolme takimmaista riviä olivatkin miltei tyhjillään. Joko kaupungin teatteriyleisö on laatutietoista tai teatteritaiteella menee hyvin huonosti Ruotsissa, kun ei oma kansallisteatteri kelpaa juhlailtana.

Näytelmä osoittautui kolmetuntiseksi seurapiirikuvaelmaksi, jossa ei ollut mikään huonosti tehtyä, muttei muuta kiinnostavaakaan kuin puvustuksen modernit lisäkkeet: aristokraattinen isä vetää lopuksi ylleen nahkarotsin, mutta palvelija Pjotr ennustaa ja edustaa sitäkin myöhempää aikaa värjättyine hiuksineen ja korvakoruineen.

Teatterilta hotellille kävellessä Östermalm näyttäytyi ihmeen hiljaisena. Hienoston ravintolat olivat sentään täysiä, väki niissä näytti enemmän aristokraateilta kuin äskeisen näytelmän hahmot. Raketteja paukahteli jossain rannempana ja lännempänä.

Vähän ennen keskiyötä kävelin Hötorgetille, jotta muistaisin missä olin kun tämä vakuumivuosi 2017 alkoi. Kaupungin ilotulitus jäi näkyvistä rakennusten taakse, mutta torilla riitti pakanallista pauketta kuin paavin pikkukammarissa. Hotelli oli ihan hiljainen, ei edes baaria avoinna. Puuttui vain Tom Hanks puhumassa lentopallilleen.


1.1.2017

Hieman parempi olo kuin eilen, itsepalvelun checkout tuntuu silti kuin vapauttaisi itse itsensä turvapaikasta tautiseen zombimaailmaan. Kirkas taivas ja viileä tuuli, tuttu Tukholman sää, voi viettää aikaansa vain kävellen, sillä kaikki kaupat ja museot kiinni, jopa Gamla Stanissa.

Onnekasta löytää avoin mukava pizzeria Södermalmilta, kuulen isännän selittävän jotain kotiseudustaan Triestestä, se kelpaa kiintopisteeksi tässä uuden kronomantereen laidalla keikkuessa. Auringon laskiessa Tukholma näyttäytyy eurooppalaisen suurkaupungin kultaan säilötyltä kuvajaiselta, utopialta joka on yhtä häväävä kuin elämättömän vuoden ensimmäinen päivä.




Maallinen onni on siinä, että laivaan pääsee peräti 2 tuntia ennen lähtöä. Sulkeudun uuteen zombisuojakammioon, tv-kanavilla on yhtä paljon leffaviihdettä kuin hotellin luukussa. Viiniä ei haluta juoda, olutta ei jaksa kantaa. Mutta myös mukana kannetut kirjat ovat mitäkuinkin lukematta. Lentokoneessa editoin romanssileffakirjaa, jostain syystä sellaiseen keskittyminen vie eniten huomion konetta ravistelevasta etelätuulesta.

Yhden lauseen ajattelin kirjoittaa fiktiota tämän 2017 vuoden metaforaksi ja sekin on puoliksi sitaatti... Blakelta?

"Ja he syöksyivät kirkuen valitsemaansa tyhjyyteen".

Ei, Douglas Adams.

Rogue One (elokuva)

"Rogue One" -elokuvasta voisi lausua samat kiroukset kuin mitä Star Wars -tuotteen paluusta 17 vuotta sitten: näissä tietokonetehon ehdoilla tehdyissä elokuvissa ei näy tuotantovaiheen käsityö vaan jälkituotannon tuotepakkaaminen. Käsikirjoituksen ja draaman osuus supistuvat samalla eikä SW-tuotteella ole mitään annettavaa edes scifille. Jokainen uusi SW-elokuva todistaa pikemminkin Lucasin mielikuvitusmaailman kapeudesta kuin laveudesta. Tuottaja Abramsin lanseeraama synkkyys ei tuo sävyä eikä syvyyttä.

Ainoa asia missä SW-tuotteen voi todeta kehittyneen on näyttelijöiden luontevuus sinitaustojen ja animaatio-olentojen kanssa. Syy voi olla taistelukeskeisten kohtausten asenteesta: hahmot ovat aina syöksymäisillään pois kameran keskipisteestä. Koreografisoitua toimintaa varten on erityisammattilainen, joka suorittaa käsitaistelun kuin kansantanssin.

Empatiatäkynä vierailee Forest Whitaker, jonka itkuiset kasvot ja ynähtelevä replikointi viestivät jälleen etnisen uhrin tragiikkaa. Sivuhahmoina vilahtelee runsas joukko oikeastikin persoonallisia eli amatöörin oloisia näyttelijöitä, millä haetaan katupintaa fandomista. Pääosan pimatsulla (Felicity Jones) on yksi ilme, päättäväinen.

Itselleni "Rogue One" oli vielä tylsempi kuin osasin arvata. K-droidi on kyllä nokkela vastakohta lupsakkaille palloroboteille, avaruustaistelu on toki tutun komeaa, ja kuva tähtihävittäjästä vuorikaupungin yläpuolella henkeäsalpaava. Mutta onko vaikutelma kumminkaan vahvempi kuin vastaavassa konsolipelissä olisi?

Tähän nolladialogilla tyhjyytensä paljastavaan äijäangstailuun verrattuna vuoden takainen Force Awakens on fantsuilevassa nostalgiassaan lähes elokuva, jossa näyttelijät ennättävät ihan oikeasti ajatella mitä sanovat.


http://bitteinsaari.blogspot.fi/2015/12/nolostuttavan-huono-force-awakens.html

torstai 29. joulukuuta 2016

Vuoden 2016 muistettavimmat


On kohtuutonta laatia listoja vuoden parhaista kirjoista tai elokuvista. Viime kädessä painoarvo kulttuurikokemusten tärkeydelle tulee muistettavuudesta. Erityiset kirjat, juomat ja hotellit saavat muistamaan tämän omituisen vuoden 2016, joka oli niin yltäkylläinen, että sen täytyykin johtaa surkean saamattomaan vuoteen 2017.

Näistä muistia muokkaavista asioista saattaa minä, juustomuistinen ihminen, palauttaa 2016:n mieleen:

KIRJA - Simenonin romaanit, jotka sulautuvat muistissa yhdeksi tekstiksi ja kuvaksi ransk. pikkukaupungista. Kesällä luin 3-4 Simenonin teosta, joululomalla "Sumujen sataman" ja "Pieni mies Arkangelista".
ELOKUVA - Kesän lopulla katsoin pseudo-assayasilaisen "Tämän jälkeen" joka oli kuin minulle tehty. Olisin voinut seurata Huppertin opastamia älykköpiirejä loputtomiin. Vastakohta "Ellelle".
PELI - 7 Wonders Duel. Pariskuntapelinä täydellinen.
LEVY - Women of the World: Acoustic. Lavea kirjo kirkkaita ääniä, kielimaailmaltaan juurevan rikasta kahvilamusiikkia.
NÄYTELMÄ- "Keuhkot" Kansallisessa, draama ja esitys jotka buustasivat uskoni teatterin mahdollisuuksiin.
JUHLAT- romanssikirjan julkistusjuhla Gopalissa. Epätodellinen amalgaami hyviä ihmisiä.
HOTELLI - Tartossa joenmutkan maisemahotelli auringonlaskun aikaan.
IHMISET - Carinan perhe Tukholmassa, anekdoottimainen perhelisäke sumenevaan sukukronikkaan.
JUOMA- se 10% suklaaolut jota joimme Artturin leffavisassa voitonmaljana.