KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





maanantai 18. maaliskuuta 2024

May December (elokuva)

 

Edes elokuvan lopussa en tajunnut, mitä sen nimi May December tarkoittaa, vaikka selitys olisi ollut ilmeinen: pariskunnan ikäero on kuin väsähtäneen joulukuun eroavuus elämänsä kevättä viettävään toukokuuhun. Myös Guardianin kriitikon käyttämä luonnehdinta kahden päänäyttelijän luonnerooleista oli käsittämätön, kunnes googlasin senkin: "frenmity"  tarkoittaa ystäväksi tekeytyvää vihollista.

May December -elokuvan (2023) tarinalliset ainekset melodraamaan ovat siis erinomaiset. Toisaalta herätetään heteroparin ikäerolla valtasuhteen vahvat jännitteet, toisaalta herätetään eroottisen valloituksen uhka nuoremman naisen opetellessa vanhemman naisen identiteettiä tekeillä olevaa elokuvaa varten. 

Ohjaaja Todd Haynes on nimennyt inspiraatiokseen Ingmar Bergmanin Personan ja Talven valoa, mutta mitään niin syvällistä ja harrasta ei onneksi ole luvassa. Enkä ymmärrä miten voisikaan. Bergman teki kyllä melodraamaakin, mutta ei koskaan naisten välistä melodraamaa, kuten Haynes tässä ja Carolissa (2015).

Kaikeksi onneksi May December käyttää tarinansa ainekset melodraamaan niin täydesti kuin odottaa voi, ja vähän enemmänkin. Tarina on kuvattu trooppiselta näyttävässä osassa Yhdysvaltoja (Georgiassa), jossa kosteus ja vehreys tuntuvat sumentavan jokaista kuvaa eivätkä paikalliset ihmiset näytä tekevän muuta kuin loikoilevan äveriäissä taloissaan tai järjestävän grillijuhlia. Yhteisö näyttää tiukan etelävaltiolaiselta säätyjärjestelmältä, mutta samalla täysin juurettomalta ja historiattomalta, niin kuin luonto korvaisi kaiken mitä kulttuuri voisi näille ihmisille opettaa... ja kaiken aikaa nuoriso on valmis ponnahtamaan lentoon...

Melodraamalle olennaista tahallisen banaalia luontosymboliikkaa Haynes käyttää erinomaisesti. Sensitiivisyytensä säilyttäneen peterpan-isän herkkyyttä ja paikattomuutta edustavat hänen hoivaamansa monarkkiperhoset, jotka saavat symboloida draaman kolmea vaihetta: toukkavaiheen haparointia, kotelovaiheen itsetutkiskelua, perhosvaiheen vapautumista.

Tilanteet eivät johdattele ihmisten tunteita niin paljon kuin perinteisessä melodraamassa, mutta ihmissuhteiden äärimmäisyys (pariskunnan insestisenä alkanut romanssi; näyttelijä ihmisten 'aitoutta' tutkivana salapoliisina) johtaa väkivallan ja insestin lievästi uhkaavaan tunnelmaan.... jota kuitenkaan ei pureta toiminnaksi kuten odottaisi, sillä ainoa seksikohtauskin on ohitse ennen kuin sen tajuaa oikein alkaneen. Yllättävän vanhanaikainen elokuva on sikälikin, että seksuaalista hyväksikäyttöä voidaan romantisoida ja vähän sillä vitsaillakin (loppukohtauksessa) tänä poliittisesti herkkänä aikakautena. Tositapauksen eksploitaatio käännetään kritiikiksi Hollywoodia kohtaan ja silti napostellaan aihetta kuin se olisi ensi kertaa löydetty tai niin kuin grooming olisi georgialainen luonnonvara.

 


Elokuvan ainoa heikkous on näkökulman heilahtelu Charles Meltonin esittämän kiltin isän ja Natalie Portmanin esittämän, perheeseen tunkeutuvan näyttelijäpahiksen välillä. Tuloksena ei ole oikein perhemelodraama, vaan jonkinlainen "näyttelijä salapoliisina" -kertomus, jossa kovanahkainen näyttelijäpahis selvittää, viettelikö kolmekymppinen opettaja aikoinaan 13-vuotiaan oppilaansa vaiko toisinpäin, ja millaisen totuuden voi parhaiten käyttää tyyppihahmoon, jota näyttelijän on rakennettava tulevaa elokuvaansa varten.

Portman ei ole koskaan ollut kiinnostava näyttelijä, joten yksi-ilmeisen metodinäyttelijän esittäminen on hänelle omiaan – mutta kun hän on myös elokuvan tuottaja, niin hän ottaa itselleen tilaa Julianne Mooren hahmolta, jossa olisi aineksia vaikka miten hurjaan käänteeseen tarinan loppupuolella. 

Queer-aineksiltaankin elokuva jää kovin keskeneräiseksi ja konventionaaliseksi naisfilmiksi. Identiteetin perustaminen pelkkään jäljittelyyn toistuu pariskunnan lapsia esitellessä (vanhat vs uudet perheet; toisiaan jäljittelevät sisarukset; vanhempiaan jäljittelevät lapset), mutta aineksia olisi pikemminkin tv-sarjaan kuin elokuvaan. 

May December näkyy olevan Netflix-tuotantoa, joten ainoastaan elämää suuremmat syyt suosivat sen näkemistä teatterissa telkan sijaan. Ja  kyllähän tämä ilahduttava on sen jälkeen, kun Haynesilta on tullut kaksi niin helpon keskinkertaista filmiä (Wonderstruck (2017) ja Peitelty totuus (2019)). Kukaan muu ei melodraamaa tee näin tosissaan – ja aniharva sitä tulee katsomaankaan tosissaan. Tänään Niagaran aamunäytöksessä oli lisäkseni vain Kaitsu ja joku vanha pariskunta. Täsmäfilmi täsmäyleisölle.



torstai 14. maaliskuuta 2024

Käsi käy terapiassa

 

"Erittäin todennäköisesti ei ole hermopinne", sanoi fysioterppa, koska käden jännite ja kipu eivät tunnu niskassa ja koska käden liikkuvuus on edelleen hyvä. Hauiksesta hän löysi erittäin kipeän kohdan, jonka jouduin määrittelemään omatohtorimaisesti tuntuvan 7 tai 8 kipuasteikolla. Muuta asiantuntemusta ei omaan kehoon ole edes tällaisessa tilanteessa. Se jos mikä on raivostuttavaa. 

Ja se, miten itse kukin hahmottaa ääripäät tällaisiin asteikkoihin, sisältäisi koko ihmiskunnan historian.
 
Enimmän aikaa tuntuva jomotus voisi olla 1 tai 2, mutta kun yöllä yrittää nukahtaa ja saada käden oikeaan asentoon niin se 1 tai 2 voisi olla yhtä hyvin 7 tai 8 sekin. Kipulääke tietty pehmittää kivun pois 20 minuutissa, mutta yleensä moisia lääkkeitä määrätään kuulemma vain viikoksi.
 
En enää muista mikä oli termi jota fysioterppa käytti kuvaillakseen todennäköistä vaivaani, mutta hermo on ilmeisesti jäänyt lihasten väliin jollain tapaa. Kai sitten varsinainen 'hermopinne' on isompi ja erityisempi trauma.
 
Hän myös sanoi, että viikko on lyhyt aika ongelmatilanteen muuttua miksikään, mutta jos todennäköinen syy on tablettikoneen liiallinen hauista jännittävä käyttö, on kone jätettävä sivuun toistaiseksi. Läppäristä en tullut kysyneeksi. Samalla tavoin vasen käsi jännittyy näppiksen yllä, kun en ole koskaan oppinut lepuuttamaan ranteita kirjoittaessa.
 
Sovin kahden viikon päähän seuraavan tapaamisen, johon saakka sain kotitehtäväksi tehdä kolmea harjoitusta: hauiksen jännittämistä 15 sekuntia kerrallaan, ojentajalihaksen vastaavaa jännittämistä, sekä molempien käsien rytmikästä kiertoliikettä sivuille ojennettuina.
 
Epäilemättä tämä näppistyöläisen elämäntapa pitäisi muuttua täysin, jotta tästa kiroukselta tuntuvasta yksikätisyydestä toipuisi.
 
 

Jerusalem (Helsingin kaupunginteatteri)

 
Maailmalliseen menestykseen nousseen näytelmän salaisuus ei tarvitse olla kummoisempi kuin rähjäromantiikan ja korkeakirjallisten viitteiden rehvakka yhdistelmä perhemelodraamaksi. Tällainen resepti löytyy Jez Butterworthin Jerusalemista (2009), jonka itsekin erehdyin katsomaan Helsingin kaupunginteatterissa, kun muutakaan jännittävän erilaista ja takuuvarmaa perusteatteria ei ollut tarjolla lähistöllä. 

Petyin, enkä ollut ainoa, väliajalla kuullun jutustelun perusteella.

Ainahan teatterikriitikot ovat palvoneet rähjäromantiikkaa ja runosieluisia spurguja, joita he kiertäisivät kaukaa niillä samoilla Hakaniemen kulmilla, missä lestinheiton päässä samat hahmot ovatkin ihmeellisintä mitä brittinäytelmä voi tarjota ("greatest British play of the century"). Mutta miksi menestykseen on noussut juuri Jerusalem, urbaani paikallislegenda "luksuskiinteistöjen" nimbyistejä vastaan hangoittelevasta whitetrash-diileristä, joka lumoaa paikallisen nuorison huumeilla ja fantasioilla? Ovatko alkuperäisen esityksen ja Mark Rylancen tähtimaine rähjäkkeen pääroolissa riittäneet pohjustamaan maailmanmaineen?

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen


Ehkä syy onkin ihan vain brittimentaliteetin lisäarvossa. Jerusalemin teemalauluna kajahtava satavuotias nimihymni julistaa Englannin (tulevaa) taivaallisuutta eikä britti-imperiumin (mennyttä) mahtia, mutta näytelmän fantisoivat osaset markkinoivat aivan samalla tavoin brittimyyttien ikiaikaisuutta kuin Neil Gaiman monissa, niin ikään universaaleiksi uskotuissa tarinoissaan. Kun tähän 'legendojen kaatopaikka' -rähjäromantiikkaan lisätään päähenkilöksi amerikkalaistyyppinen asuntovaunuun linnoittautunut altavastaaja jonka tragedia pilkottaa suhteessa menetettyyn perheeseen, on kooste myytävissä 'ihmisyyden perusdraamana'.


Paitsi Suomessa. Näillä raukoilla rajoilla rähjäromantiikkka on kokenut inflaation jo niin monta kertaa, ettei yksi byronilainen puska-ajattelija riitä herättämään ajatuksia vallankumousmyyttien paluusta. Tai edes toiveita draamasta. Rakenteeltaan Jerusalem muistuttaa enemmänkin talk-showta kuin teatteridraamaa. Ensimmäinen näytös kuluu siihen, että tusinan verran hassun syrjäytyneitä sivuhahmoja esitellään yksi kerrallaan. Sitten biletetään ja sitten taas biletetään. 

Suurin osa hahmoista on puheiden perusteella 15-20 -vuotiaita, mutta heitä esittävät kolmekymppiset näyttelijät. Katsomossa tuntuu kuin olisi eksynyt täti-ihmisen kirjoittamaan nuorisodraamaan, jonka keskelle on pysäköity varoitukseksi Santeri Kinnunen: jos vietät tällaista taiteilijaelämää niin sinustakin tulee tällainen maineesi pöhöttämä vitsi. Kinnunen pääsee aivan liian helpolla puhkumatta voimaa ja vimmaa hahmoonsa, kun taas sivuosissa muut näyttelijät tekevät liiankin eksentrisiä yhden ominaisuuden karaktäärejä.

Kaupunginteatterin yleisö koostuu kuitenkin vaativaa draamaa odottavista eläkeläisistä eikä keppanansa kokaan apgreidanneista nuorista. Teatterista lähtiessä sietääkin miettiä, tulisiko tällaisen näytelmän rähjäromantiikka enemmän iholle, jos se olisi täysin lokalisoitu? Vai näyttäisikö se vieläkin pateettisemmalta varoitustarinalta?

Jerusalemin lopetus on kieltämättä komea yllätys, jopa kaupunginteatterin resursseilla. Mutta ei se pelasta yli kolmen tunnin kestoa ja väsyttävän draamatonta, aikuisia brittikorttejaan repliikkien välistä vilauttelevaa nuorisonäytelmää.



lauantai 9. maaliskuuta 2024

Käden kanssa setähuollossa 9.3.

Sitä ei usko ennen kuin kokee, miten kafkamaisen turhauttavaa terveydenhuolto on silloinkin kun se toimii. Siten kuin se toimii.

Vasen käteni on niin kipeä etten pysty nukkumaan, mutta huoltojärjestelmän arvion mukaan en ole sairas, joten kivulle voin hakea hoitoa ja selitystä fysioterapiasta maanantaina. Kivun kokemukseen ei järjestelmässä ole mittaria eikä mittaajaa.

Eilen kello 16:n tienoilla kun heräsin sohvalta huomasin vasemmasta olkapäästä säteilevän kivun. Oletin sen rasitusvammaksi liiasta tabletin pitelemisestä tunnista ja päivästä toiseen samassa asennossa. Saunassa käytyä kipu ei kuitenkaan helpottanut. Harteiden rentouttaminen käsiä heiluttelemalla tuntui sekin vain levittävän kipua. Missään asennossa kättä ei saanut rennoksi ja kivuttomaksi, jotta voisi nukahtaa. Kun osa kädestä kävi puolittain tunnottomaksi, päätin lähteä Acutaan peläten veritulppaa. Soitin varalta päivystysarvioon, jossa hoitajan asenne muuttui vasta kun hän kuuli ikäni.

Kävelin TAYSin Acutaan, kello oli 3:50. Ketään ei näkynyt ulommassa salissa, joten pääsin arvioivalle hoitajalle samantien. Hän oli ainoa tapaamani ammattilainen, jolla oli ehdottaa diagnoosi: "jäätynyt olkapää". Mutta iän jne ansiosta pääsin sisempään saliin. Siellä oli vain neljä ulkomaalaista lisäkseni, yhdellä jalkavamma, pariskunnalla aivotärähdyksen saanut lapsi, neljännellä jokin huolistressi sen perusteella, mitä kuulin isossa hoitohuoneessa. Vain verhot erottavat hoitohuoneessa ihmisten yksityisimmät asiat.


Ruuhkistaan kuuluisa TAYsin Acuta kello 5:50.


Odotin vartin,  jotta pääsin hoitohuoneessa verikokeeseen,  mutta sitten 5:een saakka  seuraavaan vaiheeseen: sydänkäyrä ja uusi veriarvojen testi ja verenpainemittaus. Ei mitään poikkeuksellista missään, sanoi hoitaja. Takaisin isoon aulaan. Siellä ei ollut enää ketään muuta odottamassa. Seinällä pauhasi kaiken aikaa televisio lujalla, jotta kukaan ei nukahtaisi istualleen. Siis minä. Aikaa vietin yksi tuossa tilassa, kunnes vähän ennen kuutta sinne laahusti lämmittelemään kaksi koditonta. Acutan verkossa julkaistava reaaliaikainen "ruuhkamittari" väitti aulaodottajia olevan kaksi. Tehokas terveydenhuolto? Ainakin nettijulkisuutena. Tosiasiassa lääkäreitä näytti olevan vain yksi ja hänelläkin vuoronvaihto, joten asiakkaat saavat arvailla meneekö aulassa vielä kolmaskin tunti.


Siinäpä onkin terveydenhuoltojärjestelmän eetos: että asiakas on itse se triage-seuloja, joka miettii, onko hän ykkösyksikön kakkonen vaiko kakkosyksikön kolmekymmentäseitsemäs. Että minne sen perusteella edes larppaa menevänsä.

 
Odotin kello 6:05:een asti ennen kuin lääkäri kysyi sisään. Käteni oli yhä niin kipeä etten voisi nukkua, mutta testien ja käsieni "liikkuvuuden" perusteella lääkärillä ei ollut muuta sanottavaa kuin että minun pitäisi hakeutua fysioterapeutille. Kun kysyin kipulääkkeistä, hän hetken epäröityään lupasi kirjoittaa reseptin jollekin buranaa vahvemmalle. Välittömästi tuli mieleeni, josko näytin lenkkivaatteineni ja reppuineni liiaksi samalta kuin aulassa lämmittelevät herrat. Ehkä suorat housut ja salkku olisivat saaneet lääkärin edes kysymään kuinka kova kipu oli kyseessä. Viidessä minuutissa olin takaisin aulassa. Kävelin kotiin, kerroin S:lle että olen terve vaikka vasemmalla kädellä pystyy hädintuskin näppäilemään reseptiä netistä.

Julkisesta terveydenhuollosta fysioterapiaa ei näköjään noin vain saada, joten ilmeisesti menen sitten maanantaina yksityiselle. Luultavasti halvemmalla ja helpommalla olisin päässyt ottamalla heti saunan päälle suomalaisen kokovartalopuudutuksen.

 

EDIT 11.3. Julkisestakin terveydenhuollosta voi saada helposti ajan fysioterapiaan, jos vaiva on akuutti. Soitin tänä aamuna ja sain ajan jo torstaille. Tila ei ole merkittävästi muuttunut. Kipu kyllä katosi lähes kokonaan eilen, yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin, mutta käden osittainen tunnottomuus ja heikkous ei, joten googlailun perusteella siinä on jonkinlainen hermopinne. Käden koukistusvoima ja sormien pinssiote on samalla heikentynyt, mikä on raivostuttavaa, vaikkei kovin paljoa arkea hankaloittavaa. Ja nukkumaan mennessä on edelleen hankala löytää kädelle asentoa, jossa ei jomottaisi. Kipulääkkeitä sain kahdenlaisia, mutta mieluummin olisin ottamatta, koska lääkkeiden käytöstä en periaatteessa pidä, olipa buranaa tai mitä vaan.



tiistai 27. helmikuuta 2024

Past Lives (einestuote)

 

Past lives (2023) on niin yhdentekevä ja laimea romanssidraama, että se herättää enemmän kysymyksiä siitä, mitä sen pitäisi olla kuin siitä, mitä kliseitä siihen on pakattu päätyäkseen jopa tamperelaisen kunnalliskinon iltapäivänäytökseen.

  • Eikö valtavirtaromansseja tarvitse enää käsikirjoittaa, vaan copypastetaan zoom-keskusteluja dialogiksi?
  • Eikö indie-filmejä enää tehdä tai tuoda Suomeen saakka, kun levityksessä tyydytään ylikansallista einestä muistuttaviin kevytfilmeihin?
  • Eikö tällaisissa einestuotteissa emootiot voisi muutenkin jo korvata emojeilla?
  • Eikö mitään muuta Aasian maata keksitä genrefilmien turvalliseksi eksotiikkabonukseksi kuin Etelä-Korea?

 

Romanssigenrellä menee surkeasti, jos aikuisille eivät tee romansseja enää muut kuin suomalaiset ja korealaiset. Britit keskittyvät seksiin ja ranskalaiset avioliittoihin, italialaiset muotiin, saksalaiset historiaan, jenkit vakuumipakattuihin supersankareihin.

Ikävä tulee New Yorkiin sijoittuvia 1980-luvun aitoamerikkalaisia rom-comeja, joissa dialogi oli kuin dildotappelu sovituskopissa ja rakastavaiset eläviä seksuaalisia olentoja eivätkä korealaisia kiiltokuvia höpisemässä edellisistä elämistä (="Past Lives").

Ehkä Past Lives -elokuvan myymiseen identiteettiherkille filmimarkkinoille on riittänyt, että se sivuaa ohjaajansa Celine Songin omaa elämää, emigranttiutta kanadankorealaisena.

Päähenkilöiden taustoittaminen näytelmäkirjailijaksi (kuten Song) ja insinööriksi (kuten miljardi korealaista amerikkalaisessa mielikuvituksessa) on ainakin riittänyt romassin pitimiksi. Muuta motiivia heillä ei ole rakkaudelleenkaan kuin olla joku jollekin jossakin. Katsomossa moni toivoo myös. Olevansa ihan jossakin muualla.

Se, että romanssifilmi ei läpäise edes Bechdel-testiä, ei nykypäivänä ilmeisesti haitanne ketään, kunhan tarinassa on monikulttuurista vibaaa, joka pyhittää kaiken elottoman parisuhteilun, älyttömän henkilötyypittelyn ja särmättömään turistiromanssiin kuuluvan kuvankäytön.

Näyttelijät ovat kyllä sympaattisia. Jaksuhaleja heille.


perjantai 23. helmikuuta 2024

Opettajainhuone (elokuva)

 

Jos olisi koulumelodraamalle oma alagenrensä, niin saksalainen Opettajainhuone (Das Lehrerzimmer, 2023) olisi siinä normitapaus. 

Mutta keskellä keskinkertaisten Oscar-ehdokkaiden talvea "Opettajainhuone" erottuu mestarillisena esimerkkinä siitä, miten koulua voi käyttää tilojen tematisointiin sen mukaan millaista toimintaa draama seuraavaksi edellyttää.

Tavallisten koulupäivien kuvaukseksi Opettajainhuone onkin kerrassaan hengästyttävän täynnä toimintaa. Se lähtee välittömästi liikkeelle siitä, että rikoksia on tapahtunut ja selvittelyt ovat meneillään ja jatkaa tästä herätellen dekkarimaisia epäilyksiä sellaista tahtia, että menee hyvän aikaa ennen kuin tajuaa koulupäivien vaihtuneen toisiksi. Päähenkilö, opettaja Nowak ryhtyy vastentahtoiseksi salapoliisiksi ja joutuu yhä vaikeampaan asemaan kollegoidensa ja oppilaidensa välissä. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka psykologinen silmä ja kutsumusopettajien peruskyky ratkaista jokainen ongelmatilanne toiminnalla, mikä aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkoo, muttei suinkaan hänen itsensä takia, vaan sen opettajanhuoneen takia, jossa haluttaisiin asiat ratkaistavan porukalla.

Elokuvan viimeinen kuvamontaasi antaa ymmärtää, että pohjimmainen ongelma ei ole edes opettajien pakollinen, ahdistava kollegiaalisuus, vaan koulu maailmasta eristettyinä tiloina: koulun kaikki huoneet ovat opettajainhuoneita.


Yhtä lyhyttä juoksupyrähdystä lukuunottamatta koko tarina sijoittuu koulun sisälle, joten Nowakin ison oppilaslauman tyypittäminen nopeasti erottuviksi hahmoiksi ja vielä lisäksi kollegoiden tyypittäminen sivuhahmoiksi vaatisi periaatteessa kokonaisen tv-sarjan, mutta elokuvan käsikirjoitus osoittaa tässäkin sitä korkeinta ammattitaitoa tehdessään kaikki helposti tunnistettaviksi.
 


Päähenkilö Nowakin taustoittaminen puolalaiseksi ja hänen perustelemisensa siten opettajakunnan ulkopuoliseksi on käsikirjoituksen ainoa lurpahdus. Aivan kuin Nowakin psykologinen silmä ei itsessään riittäisi selitykseksi hänen poikkeavuudelleen riviopettajista? Tai kolmikymppisen Leonie Beneschin taito näytellä, että romahduspisteessäkin tällainen Nowak tietää heti mitä tehdä? Hänen persoonansa määrittyy pelkästään sillä, että hän on liikunnan ja matematiikan opettaja, mutta melodraamassa ne riittävät luomaan odotukset ja tulkinnat hänen tomerasta käytännöllisyydestään.




Pieni näpistelysarja uhkaa paisua oppilaiden organisoimaksi kapinaksi, jossa draama valitettavasti vaihtuu dramatiikaksi. Se osuus elokuvaa on hupsusti irrallaan muuten juurevasta koulunkäytävien realismista. Tarina tuntuu paisuttelevan paranoiaa auktoriteettiyhteisöstä tavalla, joka on ehkä väistämätöntä Saksan historiataakassa, muttei sovi lainkaan melodraamaan.

Absurdeiksi paisuvat tapahtumat ovat Nowakinkin kannalta niin mielettömät, että hän jälleen toimii oppilaiden kanssa pedagogiasta piittaamatta... ja siten palauttaa tarinaan realismin.
 

Ihan on mahdollista sekin, että kaikesta tuttuudestaan huolimatta saksalaisen koulun kuvauksessa on ironisia pistoja, jotka jäävät suomalaiselta huomaamatta. Mitä esimerkiksi pitäisi ajatella opettajainhuoneen könsikkäästä, jonka nimi on Liebenwerda???


Kaikki lapsinäyttelijät ovat onneksi tasaisen hyviä, tunnekuohujen sijaan olennaista on se, että he pystyvät esittämään uskottavasti pikkuvanhan älykkäitä 12-vuotiaita, jotka ainakin tämän elokuvan mukaan pystyvät jo 7. luokalla selittämään mitä eroa on matemaattisella todistelulla ja väitteellä. Jos suomalaista katsojaa moinen nerokkuus epäilyttää niin kylläpä myös vanhempainillan kohtauksessa saksalainen isäkin huutaa hämmästystään. Koulumaailma on nykypäivänä aivan muuta kuin mitä vanhempien sukupolvi edes tietää, saati ymmärtää.

 

Elokuvan lopetus on melodraamaksi niin yllättävä, että kerrankin/taas toivoin vielä jotain konventionaalisen juonipitoista epilogia. Mutta ainoa loppuselitys kuitataan loppukrediittien alla yhdellä hidastetulla kuvalla. Näin ohjaaja osoittaa, että tämä elokuva tehtiin TEEMAN eikä juonen (whodunit opettajainhuoneessa) tai varsinkaan aiheen (koulumaailma 2020-luvulla) ehdoilla. Taas sen sietää todeta ääneen: sellaista rohkeutta ei suomalaisissa elokuvissa ole nähty vuosikymmeniin.

Teemansa ensisijaisuudella ja dekkariodotusten torjunnalla myös teattereissa pyörivä ranskalainen Putoamisen anatomia kiusoittelee rivikatsojia. Minusta Opettajainhuone on sitä parempi ja vähintäänkin tärkeämpi elokuva – etenkin kun se muistuttaa, että Saksassa on muitakin älylliseen filmikerrontaan luottavia ohjaajia kuin aikamerkin tavoin kerran vuodessa  suomalaisiinkin teattereihin pyörähtävä Petzold-romanssi. Ohjaaja
Ilker Çatakilta Opettajainhuone näkyy olevan neljäs pitkä elokuva, joten tarjokkuus Saksan Oscar-ehdokkaaksi ei ole niin suuri yllätys kuin Putoamisen anatomian kohdalla.

 

perjantai 9. helmikuuta 2024

Putoamisen anatomia (elokuva, ei spoilereita)

 

Putoamisen anatomia (2023) on kaksi ja puoli tuntia ranskalaista oikeussalidraamaa. Kelle sellaista voisi suositella? Ei edes oikeussalidraamojen ystäville, koska kyseessä on realismiltaan ja draamaltaan jotain aivan muuta kuin genreä tyypittäneet amerikkalaiset oikeussalidraamat.  

Putoamisen anatomia ei ole tarinaltaan Tärkeä Elokuva tai tyyliltään Suuri Elokuva, vaan yksinkertaisesti niitä sellaisia teoksia, joita kaikkien elokuvien pitäisi olla: käsikirjoitukseltaan tarkan dokumenttimainen ja kerronnaltaan perusteellisen kirjallinen. 

Tällaista elokuvan normitapausta voisi ihailla – Grenoblen alppimaisemat poislukien – yhtä hyvin videolta tai suoratoistosta. 


 

Selvää on, että tällaista elokuvaa ei voisi syntyä muualla kuin vahvan filmikulttuurin Ranskassa, missä oikeuskäytännöt ovat dialogisempia ja missä filmirealismille riittää vaihtoehtoja fiktion ja dokumentin välimaastossa. Cannesin pääpalkinnon antaminen tällaiselle elokuvalle on kuin omahyväinen kättely metrimitan säilyttämisestä Pariisissa.

Rikoksen lähtökohta, kahden turhamaisen kirjailijan toisiaan syövä luomiskriisi, tuntuu sekin niin periranskalaiselta taiteilijaromantiikalta, ettei sellaisen luonteva käsittely oikeussalissa onnistuisi naapurimaissa... ja tässäkin filmissä romaanien siteeraaminen oikeussalissa on se ainoa myötähävettävä kohta.


On hyvät rikoksen samankaltaisuudesta juontuvat syyt leikitellä ajatuksella, millainen olisi vastaava suomalainen oikeussalidraama Anneli Auerin tapauksesta ja miten hukassa suomalaiset olisivat realismin vaihtoehtoja miettiessään. Milloin viimeksi Suomessa on edes tehty elokuvaa, joka olisi kiinnostava juuri realismin haastajana? Jos itkuisen autistinen näytteleminen ja sinisessä valossa kuvatut pätkätyöpaikat ovat realismia, niin Suomi on yhtä etäällä elokuvataiteesta kuin Kaurismäki on todellisuudentajusta.

Putoamisen anatomia (Anatomie d'une chute) käyttää vartin verran rikoksen, mahdollisen tapon esittelyyn, sitten runsaan vartin sen tutkimiseen. Sitten miltei kaksi tuntia keskusteluihin oikeussalissa. Epäilty rikos on niin äärimmäisen yksinkertainen, että katsojan pohdinnat keskitetään siihen, minkä verran henkilöistä voi tietää heidän oman todistuksensa ja toistensa lausuntojen pohjalta. Mitään ei psykologisoida, ketään ei tyypitellä, mihinkään yllättävään selitykseen ei vihjata. Enimmän aikaa rikosta käydään läpi oikeussalissa, mutta sielläkään dialogi ei perustu – kuten amerikkalaisissa oikeusdraamoissa – katsojan oikeustajun kääntämiseen vuoroin jonkun puolesta ja vuoroin jotakuta vastaan. 

Dokumenttimaista kamerakuvaa tarvitaan harvoin, koska vaikutelma todentunnusta rakennetaan oikeusprosessin eikä tarinan tai varsinkaan draaman ehdoilla. Mitään muuta vertailukohtaa en tälle elokuvalle oikein keksi kuin YLE:ltä aikoinaan näytetty dokumentti Hetkiä oikeudessa (Chambre — Instants d'audience, 2004), jossa seurataan pikkurikosten oikeusprosesseja tuomarin ja syytettyjen eettiseen yhteisymmärrykseen pyrkivinä dialogeina. Suoraan sanottuna ennemmin maksaisin kympin sen näkemisestä uudelleen kuin iltapäivästä Putoamisen anatomian parissa.

Näyttelijät tekevät isoja tunteita vaativat roolinsa pienellä sordiinolla. Keskipisteessä on jälleen saksalainen Sandra Hüller, jonka viikko sitten näin Auschwitzin madamena. Hänen olemuksensa on sillä tavoin suomalaisen arkinen, että siitähän ne vertailut suomalaisen filmirealismin köyhyyteen väistämättä heräävät... ja myös niistä koiristakin joiden läsnäoloa on perusteltu Hüllerin kohdalla (hän toi oman koiransa Auschwitz-elokuvaan) samalla tavoin kuin Kaurismäelläkin realismin takeena!

Putoamisen anatomia voisi menettää uskottavuutensa jos lapsinäyttelijä esiintyisi hiemankin eri rekisterissä kuin aikuiset. Onneksi käsikirjoituksessa on hänen sulkeutuneelle esiintymiselleen hyvä selitys: poika on miltei sokea mutta hänellä on tarkka auditiivinen muisti, joten hän on kuin tallennuslaite, jonka todistusta katsoja voi pitää luotettavana... paitsi jos hän on se joka valehtelee...


Paras puolto tälle elokuvalle voisi olla se, että siitä pitävät väistämättä sekä koiria rakastavat ihmiset että koiraihmisiä vihaavat katsojat kuten minä. 

Ja, kyllä, jopa se ranskalainen koira näyttelee paremmin kuin Kaurismäen elokuvissa koirat. Ja sen nimi on ENSIMMÄISENÄ krediiteissä.


keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Zone of Interest (elokuva)

 

"Big Brother in the Nazi house", on ohjaaja Jonathan Glazerin luonnehdinta elokuvansa visuaaliselle maailmalle. Luonnehdinta on huonoa ironiaa, jota itse elokuvasta, Zone of Interest (2023), ei löydy. Enemmänkin sen visuaalinen ilme näyttää mitäänkorostamattoman haaleilla tietokoneväreillä restauroidulta natsiperhealbumilta, jonka kuvat ovat heränneet eloon. 

Vaikutelma on yhtä kammottavan epätodellinen kuin Peter Jacksonin koostamassa ja elvyttämässä They Shall Not Grow Old -sotadokumentissa (2018)... niin lähellä TODELLISEN HISTORIAN KUVITELMAA kuin voi filmikeinoin päästä...  

Tai kenties elokuvan nimi (alkujaan Martin Amisin romaanista) tulisi ymmärtää uudelta suunnalta lähestytyksi "uncanny valley" -vyöhykkeeksi?
 

En muista toista elokuvaa, joka olisi kuviltaan yhtä kaunis rajatessaan juuri kuvien ulkopuolelle kaiken sen kamalimman mitä voisi kuvata. Tämä on elokuvan vahvuus ja heikkous. Vahvuus katsojien uteliaisuuden ylläpitämisessä, heikkous tarinan edustavuudessa: pahimmat pahikset rajautuvat siististi yhteen perheeseen.

Lehtitietojen perusteella oletin, että Zone of Interest olisi ikään kuin Haneken Funny Games (2007) siirrettynä Auschwitziin, mutta Glazerin ratkaisu keskittyä pelkästään natsikomendantin kotiin ja puutarhaan tekee siitä "hyvällä maulla" toteutetun Auschwitz-tarinan. Siis sisäsiistin eksploitaation. Kun ikäraja on K-12 niin katsoja voi olla luottavainen, ettei mitään liian ahdistavia kohtauksia ole luvassa.

 

Pidin kyllä siitä, miten näyttelijöille (Christian Friedel ja Sandra Hüller) annetaan tilaa rakentaa niin äärimmäiset hahmot kuin tosielämän keskitysleirikomentaja Rudolf Höss ja hänen vaimonsa. Kummassakaan hahmossa ei ole mitään liioitellun petomaista kuten esimerkiksi Schindlerin listassa (1993) vastaava komendantti Amon Göth. Göthin tosin natsit itsekin lähettivät mielisairaalaan. 

Tuo vähäinenkin henkilödraamaan tukeutuminen kuitenkin hävittää elokuvasta sen pitkään rauhallisesti koottua omanmaailmaisuuttaan, jota Hössien vieraileva anoppi ihastelee "paratiisiksi". Henkilödraama takaa elokuvalle isomman yleisön, mutta on se silti yllättävä kompromissi, kun muuten kuvamaailman luomiseen on nähty niin paljon vaivaa, että se näyttäisi olevan tämän elokuvan pääasia TAITEENA. Kunnes joku tuotannossa keksi miten paljon aiheella voi lisäksi rahastaa. Joten lisätäänpäs draama.




Onneksi perhealbumivyöhykkeellä on kolminkertainen visuaalinen kääntöpuolensa. 

Tarkoitan ensinnäkin niitä negatiivikuvina toteutettuja jaksoja, joissa näytetään se maailma, joka Hössin perheelle olisi täysin käsittämätön: paikallinen nuori tyttö käy kätkemässä omenoita leirivankien työmaalle, jotta näillä olisi jotain syötävää. Jaksot on kehystetty Hössin perheen iltasaduiksi.

Vieläkin olennaisempi kääntöpuoli ja tärkein syy katsoa tämä elokuva on kuunnella sitä: kaikki mitä tapahtuu keskitysleirin sisäpuolella tulee esille ainoastaan ääniraidalla, johon äänisuunnittelija Johnnie Burnin kerrotaan koonneen vuoden verran dokumenttimaisuudessaan perusteltuja tapahtumaääniä. Joukkotuhonnan tehdasmainen jyrinä soi perimmäisenä taustalla kaikissa kotikohtauksissa.

Kolmas kuvavirrasta poikkeava jakso tuntuu jälkikäteen huonolta vitsiltä, mutta elokuvassa se on helpottava vitsi, etenkin kun se tulee aivan filmin lopulla: historiansa pimenevillä käytävillä alamäkeen asteleva natsi rykii ja yrittää oksentaa (kaiken mitä on "sisällään") mutta mitään ei tulekaan enää ulos, kunnes... Kyseessä on elokuvan ainoa selittävä välinäytös, alleviivaus elokuvan teemalle eli historian kliinisyydelle nykypäivän kannalta. Populistisena ratkaisuna sitäkin voi silti pitää. Jälkikäteen.

 

Elokuvassa käytetään sentään symboliikkaa, joka osoittaa juuri sinne minne pitääkin eli meihin katsojiin. Kun me Auschwitz-kirjoja ahmineet kulttuurinkuluttajat keräännymme ahmimaan Auschwitz-elokuvaa, meidän tungettelevan uteliaisuutemme paras symboli on musta lintukoira joka haluaisi tietää ja nähdä kaiken, muttei löydä mitään mihin huomionsa kiinnittää. 

Muualla elokuvassa toistuvat pesemisen ja puhdistamisen motiivit. Niillä tehdään selväksi, että elokuvan varsinainen teema on historiaa tekevien yritykset puhdistaa siitä jälkensä. Helppoa vertauskuvallisuutta? Ei pelkästään, koska moiset vertauskuvat konkretisoidaan kohtauksessa, jossa insinöörit esittelevät 24/7-pyörivää krematoriotaan.

 

Kaikkiaan Zone of Interest on niitä elokuvia, jotka toimivat "Big Brother in the Nazi house" -ideansa varassa yhden katselukerran, mutten oikein tiedä miksi sen katsoisi toista kertaa.

Sentään sietää mainita, että pidin tästä elokuvasta enemmän sekä taiteena että tekona kuin ohjaaja Glazerin erittäin laskelmoidusta taidepläjäyksestä Under the Skin (2013). Myöskin Glazerin edeltävät filmit Sexy Beast (2000) ja Birth (2004) ovat aivan muuta kuin tämä Auschwitz-kuvaus.

Mielestäni on silti kohtuullista verrata tätä elokuvaa vaikkapa Son of Saul -elokuvaan (2015) ja miettiä, millaisen elokuvan keskitysleireistä ja natseista meidän aikamme ANSAITSEE.


Rudolf Hössin kuvitelmiin sulkeutuvasta luonteesta ja elämänpetosten periytymisestä seuraaviin sukupolviin löytyy artikkeli Kirkko & Kaupunki -lehdestä, jota en yleensä suosittelisi kellekään ajattelevalle ihmiselle, mutta ehkä tämän kerran:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/auschwitzin-komendantti-vaarensi-elamansa-satuun-uskottiin-vuosikymmenien-ajan


Vaalilupaukset (kolmannelle kierrokselle)

 


En ehtinyt mukaan vaalien 1. ja 2. kierrokselle, mutta kolmatta kierrosta varten julkaisen kolme ajankohtaista pointtia niille, jotka haluavat raapustaa puolestani aatteellisen viestin parlamentaarisia yksinvaltiaita edistävälle järjestelmälle:


1. Tunnin juna: Järjestetään menosuuntaan Turusta Helsinkiin, mihin riittää hyvin yksi raidepari. Pasilan väliasemalla järjestetään lyhytterapiaa Turussa pidempään viipyneille. Suuntaan Helsinki-Turku voidaan kaikki junaliikenne hoitaa Tampereen kautta, mikäli esteellisyyden vuoksi on välttämätöntä vierailla Turussa juuri junayhteydellä.

2. Vaalitapa: Kaikissa vaaleissa siirrytään ihmissuhteelliseen vaalitapaan, jossa kukin vaalikelpoinen henkilö nimeää edustajahenkilön, jota pitää itseään suhdeellisuudentajuisempana poliittisena toimijana. Esimerkiksi minä äänestän Markoa ja Marko antaa äänensä Ristolle, joka äänestää Jaanaa joka äänestää Markoa, jne. Eniten ääniä saanut/eet valitaan.

3. Väestönvaihto: Suomen väestö uudelleenasutetaan maakunnittain poliittisen suuntauksensa mukaisesti. Tällä edistetään maakuntien kehittymistä ideologisesti yhtenäiseen suuntaan. Varsinais-Suomi muutetaan Persunais-Suomeksi ja sinne vaihdetaan väestö Perussuomalaisista. Uudenmaan uusi edistyksellinen nimi on Uusi Suomi ja sinne vaihdetaan väestöksi porvarispuolueiden kannattajat. Pirkanmaan nimi ja väestö vaihdetaan Punamaaksi, josta demarit voivat kaivaa autotunnelia kohti Uutta Suomea. Itä- ja Keski-Suomi voidaan jättää vaille nimikylttejä itäisten valloittajien hämäämiseksi, ja muualla maassa alue tunnetaan kuitenkin Kepulana. Koko pohjoiskalotin annetaan yhdistyä itsenäiseksi Saamemaaksi, jonka depolitisointiin riittää kepulaisten joukkosiirto.

 


 

KANSALLINEN LAKKO PYSÄYTTÄÄ KESKILUOKAN 2024.
VARAUDU VAIHTOEHTOISIIN ELÄMÄNTAPOIHIN!

lauantai 27. tammikuuta 2024

Työväen Näyttämöpäivät 26.-28.1. 2024

 
Terveisiä jälleen Työväen Näyttämöpäiviltä (TNP) Mikkelistä. Tämä on nyt viides kertani näillä festareilla, neljäs kun olen paikalla toimittajana. Viime vuonna näytti jo siltä, että reissu olisi myös viimeinen, koska Taiteen edistämiskeskus päätti "taiteenharrastajat on hävitettävä" -linjansa mukaisesti lopettaa rahoituksen TNP:ltä. Kaikeksi onneksi TNP:n tuottajat ovat saaneet hätäavuksi paikallisten yritysten tukea ja Riihisäätiöltä 8000 € tuen vuoteen 2026 saakka. Sen pidemmälle ei nykyisessä poliittisessa ilmastossa voi minkään taiteenalan odottaakaan elävän.

Tänä vuonna festareille valituissa esityksissä tuntui olevan sentään muutama poliittisempi teos kuin aiemmin, joskin sekin vähä hupeni kun Turun YT joutui perumaan tulonsa:

Jyväskylän Huoneteatteri: Pudotuspeli (Jyväskylä)
Kulttuuriyhdistys Vääräpyörä: Äiti Punalippu (Joensuu)
Mikkelin Miesteatteri: Isän kädestä (Mikkeli)
Miniteatteri: Tympeät Tytöt - aikuistumisriittejä (Hämeenlinna)
Riihimäen nuorisoteatteri: Tuntematon sotilas (Riihimäki)
Teatteri Akseli: Tarpeettomia ihmisiä (Turku)
Tukkateatteri: Näytät vieraalta rakas (Tampere)
Turun ylioppilasteatteri: Työnlausujat (Turku)
Ykspihlajan Työväen Näyttämö: Samanlainen Onni (Kokkola)
Ylimuonion Urheiluteatteri: Palavien pihlajien rannat 

 

Lisäksi on tarjolla edellisten vuosien tavoin teatterikorkeakoulun monologeja. Ne ovat itselleni se mitä eniten odotan, niin raikkaita ja rajuja ne olivat viime vuonna.

 

Festivaalien virallisena avajaisnäytelmänä näin eilen perjantaina joensuulaisen Vääräpyörän
Äiti Punalipun. Haastattelin tänään sen käsikirjoittajaa Suvi Laanista, joka myös itse esittää toisen pääroleista, omasta äidistään kertovaa hahmoa. Näytelmä kertoo satakuntalaisesta nuoresta naisesta, joka Tampereelle opiskelemaan tullessaan löytää sekä taistolaisaatteen että toimittajaksi opiskelevan elämänkumppanin. 

Näkökulma taistolaisuuteen tulee rajatuksi siihen, mitä tytär siitä pystyy tietämään ja miten paljon jää ymmärtämättä aikakaudesta. Aikakauden laulut on sovitettu lempeämmiksi ja vailla marssimaista poljentoa, millä on iso osuus kiltihkön nostalgisen tunnelman luomisessa... siinä määrin, että itse ajattelin esityksen sopivan parhaiten työväentalojen näyttämöille iltamat-tyyppiseksi ohjelmaksi. 


Mikkelin festariyleisö toki kuulosti pitävän 
Äiti Punalipusta tällaisenaankin, kahden hengen ja yhden kitaristin täyttäessä isonkin näyttämön ehkä hieman revyy-tyylisesti. Esityksen lopulla tulee kuitenkin tiukka draamallinen koukku, kysymys siitä millainen ihminen oli äiti joka saattoi kirjoittaa manifestin Suomesta kommunistisen vallankumouksen jälkeen – etenkin kun manifestin käsikirjoitus katoaa tavalla jota vain äidin luonne voisi selittää, ja se taas edellyttäisi manifestin lukemista. Lopetus kuroo kasaan kokonaisuuden ja esittää sen isoimman kysymyksen, mitä tyttären sukupolvelle jää muistoksi ajankohdan ihmisistä.

 

Kuva © Huoneteatteri
Tänä aamuna kävin katsomassa puolestaan Jyväskylän Huoneteatterin esittämän
Pudotuspelin. Se on epäilemättä viihteellisin tapaus viikonlopun näytelmissä ja perustuu espanjalaisen Jordi Galceranin kansainväliseen menestysnäytelmään The Grönholm Method (2003). Ilmeisesti näytelmä on pyörinyt muuallakin suomalaisissa laitosteattereissa, esimerkiksi Kuopiossa parhaillaankin. Jyväskyläläisten esitys ei tuo elokuvamaiseen, reaaliajassa tapahtuvaan näytelmään mitään mikä vaikuttaisi sovituksena omaperäiseltä. Niin piinkovaa ammattilaistyötä
Huoneteatterin esitys tietysti on, että yleisö saadaan pakostakin jännittämään samanlaisella ehdottomuudella kuin vastaavia jännitysmysteerejä kuten Murhaloukkua. Toista kertaa ei ole tarvetta näytelmää nähdä, jos tietää miten mysteeri selviää.

Oikeastaan Pudotuspelissä on kyse metanäytelmästä, jossa katsojat joutuvat arvuuttelemaan, kuka näytelmän neljästä hahmosta tekee kaksoisroolia eli näyttelee firman psykologia, joka työhönhakutestissa esittää olevansa yksi hakijoista. Jossain kohtaa arvasin mikä Pudotuspelin mysteerissä on twistinä, mutta silti loppukohtaus jaksoi yllättää ja osoitti, miten tiivis kokonaisuus siinä sittenkin piilee ihan perinteisen draaman lainalaisuuksilla. Yleisö tykkäsi raivoisasti... mutta vähän erikoinen valintahan tämä näytelmä on työväenteatterin festareille, ja jo ajastaan jäänyt ollakseen satiiri juppien armottomista kilpailuasenteista.


Paikallisteatteria turkulaisittain
Lauantaille kello 16:n näytelmäksi olin valinnut Reko Lundanin Tarpeettomia ihmisiä
(2003). Muistan nähneeni sen Helsingissä KOM-teatterissa tuoreeltaan ja inhonneeni näytelmää, koska siinä oli masentuneen vaimonhakkaajan roolissa Hannu-Pekka Björkman, joka on falskeinta mitä suomalaisessa teatterissa tiedän. Tällä kertaa kokemus oli toista laitaa, jopa liiankin uskottava sekä itsesäälillä itseään ruokkivan maskuliinisuuden kuvauksena kuin tuohon toksisuuteen liioitellulla empatialla pakkoreagoivan miehen kuvauksena. Moisen introvertin miestyypin ja ekstrovertin miestapauksen aukikirjoittaminen PARIKSI on Lundanin hienoimpia suorituksia enkä sitä tajunnut ennen kuin nyt, kiitos turkulaisen Akseli-teatterin. 

Yleensä en Lundanin näytelmistä ole erityisemmin pitänyt, mutta ovathan ne kansandraamaksi elävämpi standardi kuin Sirkku Peltolan aina yhtä museomaisilta vaikuttavat teokset. Tarpeettomia ihmisiä sisältää periaattessa kaikki latteudet mitä probleeminäytelmän käsikirjoituksessa voidaan tehdä, mutta kuka muu saisi tällaiset karmean yleistettävät lähiötarinat elämään näyttämöllä kuin Lundan? 

Tarpeettomat ihmiset loppui vartin ennen ilmoitettua kestoa, joten ehdin Sotkun näyttämöltä tullessa pistäytyä kämpälle syömään seuraavan einespaketin ruokaa. Sitten kävelin pikavauhtia Musiikkiopistolle, jossa oletin Monologit-esityksen pyörivän kuten viime vuonna, mutta paikkahan olikin tällä kertaa kulttuurikeskus Tempo. Onneksi Mikkelin keskustassa kaikki on lähellä ja pakkanenkin oli pudonnut eilisen -11 asteesta -3 asteeseen. Yleensähän TNP on aina juuri silloin kun on tammikuun kylmin pakkasviikonloppu, näin kerrottiin jopa festarin avajaispuheessa ja se täsmää neljään aiempaan reissuuni.

 

Teatterikorkeakoulun monologi-kimarat ovat niin suosittuja, että todistetusti sinne tulee yleisöä niistäkin näytelmistä, joista porukkaa poistuu väliajalla ehtiäkseen kuulemaan niitä. Ja laadukkaitahan ne olivat tänäkin vuonna, muttei niin vaikuttavan karismaattisia kuin vuosi sitten, jolloin huumorilla vedettiin useampi monologi. 

TeaKwoodin glamouria...


Äänenkäytössä on yllättävän paljon eroavuuksia jopa näiden huippuammattilaisiksi kouluttuvien välillä. Kaikin tavoin ylivoimainen oli Eeva-Liisa Mannerin "Hippopotamuksen "valinnut näyttelijä Patrik Hvitsjö. Hänen ihmetarinansa virtahevon vierailusta sai yleisön kiemurtelemaan  naurusta, vaikka puhui välillä kaukaa laatikkoteatterin perältä puolittain takaverhoissa. Tarinallisuus on valttia monologeissa. Paras eläytyminen oli Meri Luukkasen hallitun absurdi tulkinta Matias Riikosen teoksesta Suuri fuuga. Moinen kielimaailman sisäistäminen ei onnistu keltä tahansa. Sanon nimet ääneen, jotta muistan.

 

Monologit II -esityksestä löysin viimein tamperelaista Tukkateatterin väkeä, Tarun ja Tonin matkassa menin Dom-klubille kuuntelemaan festarin vakio-ohjelmaan kuuluvaa paneelikeskustelua teatterimaailman ongelmakohdista. Tämä oli ainakin kolmas kerta, kun keskustelun teemana on vaikeiden aiheiden sensitiivisyys teatterissa, ja edelleen aiheesta jauhettiin yhtä yleisluontoisesti kuin ennenkin. Ainoa uutisarvoinen asia oli Elina Knihtilän toteamus, että heillä teatterikorkeassa aloittavat pian kurssit, joilla käsitellään näyttelijöiden suostumuksellisuutta vaikeissa aiheissa. Toistaiseksi varsinaiset läheisyyskoreografit joutuvat kuitenkin hakemaan koulutuksen ulkomailta.

Tunnin keskustelutilaisuuden jälkeen Dom-klubilla tuli tyhjempää ja meluisampaa (=disko vaikka kukaan ei tanssi). Tukkateatteri oli erinomaisesti edustettuna, festareille tulleiden työryhmien ansiosta meitä oli varmaan kymmenkunta. Istuin 23:een juttelemassa ja kävelin samaa matkaa länteen päin Maken ja Katrin kanssa. Kämppäni on nyt toista kertaa VPK:n takapihan puutalossa, halpa ja hiljainen ullakkoyksiö, paitsi että takapihalla kulkee junarata ja ikkunan eteen on sitten viime näkemän noussut kerrostalo. Käsitykseni Mikkelistä muuttuu joka vuosi, ei paremmaksi eikä huonommaksi. Oudommaksi ja tiiviimmäksi vain.



Sunnuntaille olin jättänyt katsottavaksi enää yhden näytelmän, Riihimäen Nuorisoteatterin tulkinnan Tuntemattomasta sotilaasta. Ajattelin että siinä on väsyttävän viikonlopun päätteeksi sunnuntainäytelmä jos mikä, somia kuvaelmia klassikkokirjan nuotiokohtauksista. Mutta Juho Mantereen tekemä sovitus olikin ihan muuta, käytännössä parasta mitä festareilla oli tarjota: rämäpäinen tulkinta siitä miten Linnan kirja resonoi suomalaiseen populaarikulttuurin 2000-luvulla. 

Neljällä näyttelijällä, kolmella puupalkilla ja kahdella kuntopyörällä riihimäkeläisten esitys otti nollakohdakseen sen miten kristiansmedsiläinen dramaturgia käsittelee Tuntemattoman kaltaisia monumentteja, ja jatkoi siitä omille teilleen. Lähes kaikki romaanin tutut kohtaukset käytiin lävitse, joskaan ei kaikkia yhtä tarkoin tai viitseliäin tulkinnoin. 

 

Kuva © Riihimäen Nuorisoteatteri

 

Välillä kohtaus tehtiin niin uskollisena Linnan tekstin kielelle, että Lehdon kuolemakohtauksessa näyttelijä istui etupenkissä ja luki kirjaa toisen näyttelijän seisoessa lavalla puupalkki harteillaan. Tätä tahallisen elottomat viisi minuuttia. Välillä viitattiin kohtauksen rahvaanomaiseen seksuaalisuuteen ihan vain sillä, että näyttelijä laulaa ”Sukkula Venukseen”. Mannerheimin synttäriryyppäjäiset toteutettiin laulamalla ensin Jari Sillanpään "Valkeaa unelmaa", sitten nukkemarsalkan nukkehevonen piti ärrää sorauttaen puheen. Riittävän karhea smedsiläinen idea oli konekivääripulkan kiskominen: köydellä vedetty puulava kohti näyttämön kattoa. Tulkinnan ja teeman aito hurmos oli parhaimmillaan kohtauksessa, jossa Rokka teurastaa 52 vihollista puhkomalla tanssahdellen punaisia ilmapalloja. 

Näin sanottuna esineteatteripitoinen sovitus kuulostaa itseisarvolta, mutta kaikki tehtiin niin riehakkaan ja vaivattoman hurmoksen vallassa, ettei edes yleisöä kosiskeleva naishuutokauppa (=Petroskoin raiskaus) tuntunut helpolta ja halvalta. Tämä oli varmaankin paras koskaan näkemäni esimerkki, miten harrastajateatteri uskaltaa ottaa riskejä näkemyksensä vilpittömyyteen luottaen. Tätä olisin äänestänyt festareiden parhaaksi jos äänestäisin – ja festareiden yleisöäänestyksen se tosiaankin voitti ansaitusti.


Enempää ei olisi sunnuntaina enää jaksanutkaan. Näkemättä jäivät Mikkelin, Hämeenlinnan, Kokkolan ja Ylimuonion esitykset. Tukkateatterin "Näytät vieraalta rakas" olin tietysti nähnyt jo syksyllä, mutta siitä jäävään itseni raportoimasta edes lehtijuttuun.

Kotiin Tamperetta päin lähti juna jo kahdelta, joten loppujuhlallisuudetkin jäivät näkemättä.

 





Aiempia juttujani TNP:ltä:

2023

https://bitteinsaari.blogspot.com/2023/01/tyovaen-nayttamopaivat-27-291-2023.html

2020

https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/01/kynatyolaisena-tyovaen-nayttamopaivilla.html

2018

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/01/tyovaen-nayttamopaivat-2018-ja.html

2016

https://bitteinsaari.blogspot.com/2016/02/yovaen-nayttamopaivat.html