KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA 2016
9.-11.12. Kuopiossa
23.-27.12. Joulu mökillä
30.12.-1.1. Tukholmassa





perjantai 9. joulukuuta 2016

Elle (elokuva)

Isabelle Huppertin puheet feminismistä ovat Paul Verhoevenin Elle-elokuvan yhteydessä yhtä typeriä kuin vastaavat puheet olivat Basic Instinct -filmin yleisössä. Silti tämä Verhoevenin myöhäinen paluu valkokankaille on mahdollinen katsoa vain ja ainoastaan Huppertin ansiosta. Liekö naisroolia, johon hänen karismansa EI toisi uskottavuutta.

Verhoeven rakentaa Huppertin 49-vuotiaasta masokistijohtajasta niin kummallisen oirekimpun kuin kasarieksistentialismin farkkulähettilään teksti antaa myöten. Philippe Djian muistetaan parhaiten Betty Bluen kirjoittajana, ja samaa sarjaa Ellen pohjatarina on seksismissään.

Keskushenkilö Michelle, tarinan elle eloton, on joukkomurhaajan tytär ja luuserikirjailijan ex-vaimo, joka on kanavoinut kirjallisen asiantuntemuksensa ja suhteellisuudentajuisen nihilisminsä konsolipelien tuottamiseen. Michelle käyttää hyväkseen ystävänsä ja naapurinsakin miestä, paheksuu äitinsä nuorekkuutta ja poikansa naiiviutta, ja vihaa nautiskellen miesten seksinälkää.

Tieto Michellen persoonasta kuitenkin avataan vasta avauskohtauksen, raiskauksen, jälkeen. Juoni rakentuu sen ympärille, miten Michelle keksii raiskaajansa persoonan, vaikka enimmän aikaa Elle näyttää ihan miltä tahansa ranskalaiselta perhedraamalta. Hiottu pilailu blondien pyhimysmäisyydellä (jopa neitseellinen raskaus!) on merkki siitä, että Verhoevenin satiirintaju ei ole edennyt juonen ehdoilla. Lonkeroporno taas merkki siitä, että ohjaaja luottaa edelleen enemmän efekteihin kuin sivuhahmoihinsa.

Dekkarimainen juoni, seksuaalisesta väkivallasta puhumattakaan, tuntuvat tässä kaksituntisessa elokuvassa täysin tarpeettomilta. Mutta filmin kiero lumous tuleekin siitä, että Huppert on täysin luonteva näin pöljässä juonessa. Hänen hymyssään on kymmenen vivahdetta, ja sama tuttu sanoma: "Häpeä ei estä ihmisiä tekemästä mitään".

Miten monikerroksinen provokaatio Elle on 78-vuotiaalta Showgirls-ohjaajalta jää ehkä sittenkin sen jalkoihin mitä 63-vuotiaalla Huppertilla on missiona tähän filmiin ryhdyttyään. Vain tämän metaerottelun varassa Elleä voi suositella katsottavaksi.

torstai 8. joulukuuta 2016

Yhdeksäs viikko tekstisalapoliisina



Axun tiedostoja selatessa en vieläkään osannut päättää, mitä niistä suodattaa. Ensi viikolla on pakko valita.

Tällä viikolla kokosin alustavan version kirjan loppuluvuksi, yht. viisi sivua. Viimeinen alaluku on ”Asevelvollisuuden ja kansallisarmeijan tulevaisuus” ja sen lopetus päättelee kirjan tarkoituksen puheenvuorona:

”Miesten asevelvollisuuden lakkauttaminen ei yksinään ratkaise miesten siviilissä tekemiä henkilöväkivallan tekoja, mutta se olisi merkittävä askel purettaessa poikien ja miesten yhteyttä väkivaltaan. Asevelvollisuutta ei voi sivuuttaa puhuttaessa miesten väkivallan torjumisesta. Tähän ratkaisu ei ole asevelvollisuuden ulottaminen naisiin ellei tavoite ole väkivallan laajentaminen.”

Näin puhui Axu. Tänään olen kipuillut oman tietokirjani parissa, kun edessä häämöttää taas lähtö Pinnin kotkanpesästä. Olen ollut tämän yliopiston kääpiötyöläinen 27 vuotta. Saisiko näin pitkään venytetystä vitsistä mitalin vai giljotiinin?

Keväällä on päätettävä hylkäänkö oman projektini vai alanko työstää tutkimuksena alkaneesta projektista tietokirjaa. Siinä tapauksessa pitäisi perehtyä paremmin edeltäviin vuosisatoihin. Oletan että tietokirjaan voisi vielä saada apurahaakin, vaikka mihinkään muuhun ei.

Axun kirja tietysti viedään loppuun talkootöinä. Mutta ilman apurahaa on parempi hävittää omat keskeneräiset projektit. Sen olen näinä syyskuukausina oppinut.

Iltalukemisina Jüngerin ”Teräsmyrskyssä”, joka on hämmästyttävän tyylitietoinen sotakirjaksi. Pidän Långin käännöstä mestarillisena. Oikoluvun puutteet eivät ole hänen vikansa.

Huomenna Kuopiossa perunkirjoituksessa. Yliopiston kirjastosta hordattuja kirjoja on matkalukemisena pdf:nä.

Yön eläimet (elokuva)

Indiewood hakee uskottavuutta antimainoskuvalla
"Yön eläimet" on elokuvana yhtä kiinnostava kuin vastenmielinenkin, mutta tässä ristiriidassa ei ole mitään samalla tavoin omaperäistä kuin David Lynchin filmeissä, mihin tätä elokuvaa on hyvästä syystä nähnyt verrattavan.

"Yön eläimet" on niitä taidefilmejä, jotka poseeraavat katsojalle näyttelijätähtiensä apeudella, hieman kuten Cronenberg "Map to the Stars" -elokuvallaan, mutta myös väkivallan graafisuudella. Tom Fordin tavoitteet ovat yhtä ilmeiset kuin em. ohjaajilla: myydä elokuvansa alati kasvavalle Hollywood-indien yleisölle, joka on liian laiska etsiäkseen oikeita taidefilmejä.

Toisaalta, ei tämä "Yön eläimet" (Nocturnal Animals, 2016) helpoimmasta päästä ole indiewood-filmiksikään.

Kahta tarinaa niveltävä kerronta ei anna suoria selityksiä sille, miten päähenkilö Susanin lukema romaani pitäisi tulkita sen perusteella, millaisena tarinana se avautuu siitä pitäen, kun Susan avaa käsikirjoituksen. Tavallaan kyse on sisäiskertomuksen tarjoamista symboleista kehyskertomukselle. Ongelmalliseksi tulkinnat tekee se, että se sisempi on väkivaltainen sieppaus- ja kostotarina, kun taas siinä ulommassa aiheena on seurapiirirouvan elämänpettymys. Mikä kaikki sisäiskertomuksessa on Susanin kuvitelmien täydentämää?Millainen tematiikka suhteuttaa nämä tarinat toisiinsa?

Vastaus: vieraantumisen tematiikka, juuri niissä typistetyissä, epäpoliittisissa aiherajauksissa mitä indiewood on itseruoskintaa harjoittanut

"Yöeläimeksi" kutsuttu seurapiirirouva Susan (Amy Adams) on karikatyyrimäinen hahmo, joka on rahojensa avulla ympäröinyt itsensä taiteella, mutta ei ymmärrä mitä elämästä oikein puuttuu. Susan on vieraantunut siitä yhteiskunnasta, joka elokuvan alkuminuuteilla hahmotetaan liikennesolmuna hänen ympäristökseen, mutta myös seksuaalisuudestaan ja sukupuolestaan.

Sisäiskertomusta, sellaisena kuin se on tarkoitettu viestiksi Susanille hänen nuoruudenrakastetultaan, olisi kai siis luettava torjutun paluuksi: rakkauden torjuessaan ja rahaan tarrautuessaan Susan on pyyhkäissyt sukupuolen ja seksuaalisuuden merkityksen elämästään.

Elokuvan nimi viittaa siihen, että Susan olisi pohjimmiltaan samanlainen vaistojensa johdattelema saalistaja kuin sisäiskertomuksen (yöllä saalistavat) texasilaiset punaniskat, mutta ei ole uskaltanut antautua häntä ymmärtävälle miehelle, kirjailijalle. Sisäiskertomuksen onneton mieshahmo on nimittäin Susanin kuvitelmissa samannäköinen kuin hänen muistojensa rakastettu, ja saman näyttelijän (Jake Gyllenhaal) esittämä. Sen sijaan sisäiskertomuksen naishahmoa esittää toinen näyttelijä (Isla Fisher).

Mikään tämän elokuvan tuplarakenteessa ei kuitenkaan perustele sitä, miksi ihmeessä sisäiskertomuksen väkivalta täytyy esittää niin perinpohjaisesti ja mihin tarkoitukseen se ylipäänsä on niin pitkä? Onko kaikilla sisäiskertomuksen hahmoilla joku vastaavuus Susanin sisäisessä maailmassa tai edes menneisyydessä? Mitä ihmiselämän ominaisuuksia edustavat etsitty rikollinen ja kovanahkainen sheriffi?

Tällaiset kysymykset ovat "Yön eläinten" kohdalla turhauttavia, vaikka väistämättömiä. Susanin galleriaksi sisustama elämäntapa on sisäiskertomuksen mysteeriin nähden helppoa vitsailua siitä, miten tällainen ihminen ostaa abstraktia taidetta ja palkkaa kyynisiä uranaisia oman vieraantuneisuutensa ulkoiseksi kuvaksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fordilta se voi olla sisäpiiriläistä piruilua kaudestaan Guccin muotisuunnittelijana.

No, helposta on helppo pitää. Katsoin tämän elokuvan mieluummin ja vaivattomammin kuin Fordin edellisen henkilökuvauksen, "Single Man" (2006). Kepoisan kauhean jännitystarinan ohella tästä elokuvasta ei vain jää oikein mitään mieleen. Paitsi Adamsin ja Gyllenhaalin maskeeraus kaksikymppisiksi opiskelijoiksi. Kiinnostavuus ei heidänkään kohdallaan ole näyttelijäsuorituksen vivahteissa, vaan siinä miten heidät on saatu esittämään omia karikatyyrejään pidättyväisesti.

Kontrastit ovat tämän elokuvan esteettinen itseisarvo. Kaunistellun kuvapinnan riettaaksi vastakohdaksi asetetaan Aaron Taylor-Johnsonin esittämä texasilainen nilkki ja tämän edustama.... eeh, saasta. Vai milloin viimeksi olet nähnyt naturalistisen kuvauksen kakalla käymisestä - aurinkokuistille asennetulla pöntöllä?


maanantai 5. joulukuuta 2016

Vuonna kahdeksankuus (5.12.)


Tämä vuosi on ollut niin pulska taloudellisesti, että ensi vuosi häämöttää edessä kuin pitkä musta kuilu. Toki elämme säästöillä senkin ylitse ilman ongelmaa, mutta Murphyn lakia noudattaen: jos asiaintila voi jatkua surkeana, se jatkuu surkeampana. Viime viikolla mietin ammatinvaihtoa, mutta eipähän sitä oikeasti ole enää mitään mihin vaihtaa. Tekeillä olevat tietokirjat kun saan valmiiksi olisi sama mennä kortistoon. Motivaatio fiktion tekemiseen on harvinaisen matalalla. Marraskuun nanowrimosta sain valmiiksi n. 11K sanaa. Ei vain huvittanut avata konetta enää iltaisin töistä tultua.

On avattava pitkästä aikaa kasaripäiväkirja ja hekkumoitava sillä kylmällä kärsimyksellä, miltä maailmankaikkeus tuntui täsmällen 30 vuotta sitten.

Joulukuussa 1986 asiani olivat erittäin hyvin verrattuna moniin ikäisiini opiskelijoihin, ja silti ainoa iloni olivat elokuvat ja arvosteltavaksi tulevat kirjat. Odotin jännityksellä toista railausmatkaani: tarkoitus oli junailla jouluksi Lyoniin ja matkustaa sieltä sitten Lontooseen. Ranskassa vallitsi tuolloin poliittinen kaaos, opiskelijat barrikadeilla kuin vuoden 1968 hengessä, ja seurasin sitä tarkasti, koska kirjekaverini Krisse lähetti pitkiä kuvauksia Lyonista, kapinaliikkeen keskipisteestä. Kaiken lisäksi olin vastikään vieraillut kavereiden kanssa Pariisissa, jossa tuolloinkin oli meneillään terroristien pommi-iskuja. Tuo syksyn 1986 terroriaalto on nykyään ilmeisen unohdettu, vaikka Ranska oli niin pelon vallassa, että syyskuun viiden terrori-iskun jälkeen maahan määrättiin viisumipakko, ainoana läntisessä Euroopassa.

Samaan aikaan Suomessa kauhisteltiin Parviaisen parisuhdenäytelmiä ja M.A. Nummisen baariopasta:




"5.12. [1986] Perjantai. Pahoja päiviä, heti kun tuli pakkaset. Keskiviikkona ”Jumalan rakastajan” ensi-ilta, eilen ”Valtakunta”, väsynyt, kirjoitin 7 liuskan arvostelun, kaaduin mopolla, teimme eilen kuunnelman Puhetekniikan lopputyöksi. Tänään unohdin hakea pääteluokan avaimen, ei tullut postia mitä odotin: ilmoitusta kuunnelmakilpailun jatkosta. Hosis antoi työkseni uuden laitoslaulun. Elokuvissa ”Betty Blue”, upea, värikäs, ihastuttavan suorasti eroottinen. Pyörävajassa täyttä, Jyrsijä ei poistu viikonlopuksi kotiinsa ja aina on nälkä, kurjaa siis. Huomenna pitäisi uunojen olla tulossa, tiet liukkaat. Ranskassa jo kolmatta viikkoa suuret opiskelijamellakat, Krisse kertoo aina tuoreimmat Lyonista. Ensi yönä olisi kauhufilmien yhteisnäytös, mutta en jaksa, ei kiinnosta; tuli taas kirjojakin, M.A. Nummista ja Matti Paavilaista."

perjantai 2. joulukuuta 2016

Kahdeksas viikko tekstisalapoliisina



Ensimmäinen editiokierros on nyt valmis, tarkalleen aiotussa aikataulussa eli marraskuun loppuun mennessä. Sivuja on nyt editoidussa versiossa 266, kun käyttää samaa riviväliä kuin alkuperäisessä käsikirjoituksessa, marginaalit ennallaan.

Paljon olisi asioita kerättävä yhteen loppulukuun, jota käsikirjoituksessa ei siis ole valmiiksi. Mutta erillisestä tiedostosta sellaisiakin löytyi, molemmat päivätty syksylle 2011: toinen on 3 sivua, toinen 27 sivua ja sisältää luettelomaisen yhteenvedon kunkin luvun olennaisista asioista. Ne näyttävät olevan aika lailla samoja kuin lukukohtaiset yhteenvedot käsikirjoituksessa. Täytyy vertailla missä parempi versio. Muutamin paikoin kässäristä löytyy Axun boldaamia ohjeita, joihin olen kiitollisena turvautunut, kuten ”TÄN TOTEAMUKSEN VOI OTTAA TÄSTÄ POIS JA SÄÄSTÄÄ MYÖHEMMÄKSI”.

Ensi viikolla alan miettiä mitä kokoaisin Axun muistiinpanoista. Ihan mahdollisesti tiedostoissa olisi jokin Axun lehtijuttu 2000-luvun sotaproosasta, minkä ympärille koota vähän lisää asiaa 7. luvun loppuun.

Seiskaluvussa on omituisen paljon poliittisen historian kuvailua. Eipä silti, olen itsekin huomannut sotaestetiikan historiaa laatiessa miten historian detaljit viekoittelevat lukemaan pieniä hämmästyttäviä tarinoita epookkinsa sivuhenkilöistä tai -tapauksista. Ne haluaisi liittää omaankin kirjaansa edes alaviitteinä.

Mutta on ihan mahdollista, että seiskaluvun pitkitetty historiankuvaus oli alun perin tarkoitettu (Axun väikkäriprojektin alkuaikoina) pohjustukseksi viimeiselle analyysiluvulle 2000-luvun sotakirjoista. Sellaiseen tarkoitukseen pitkä historian referointi olisi toiminut hyvin. Nyt se on täysin irrallaan edellisen luvun kirjallisuuskeskeisistä luennoista. Silti tuo seiskaluvun pitkä lopetus on Axun suunnitelmissa osana työn rakennetta ja sisällysluetteloa.

Totean vielä itselleni muistiin: seiskaluvusta jätin yhden alaluvun, ”Sodankuvaukset koulujen lukemistoissa”, kokonaan pois, koska se perustui yhden ainoan artikkelin referointiin. Yhdistin siitä kappaleen verran toiseen Kirstinän artikkelista rakennettuun kappaleeseen. Näin syntyi hyvä iso kappale ”Kekkosen aika” –alalukuun.