KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
26.-28.1. Työväen Näyttämöpäivät Mikkelissä
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa
9.3. Kylmien kyytimiehen ensi-ilta Tukkateatterissa

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kuka kuskiksi 101-vuotiaalle?


Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampi on ottaa edes puolivakavissaan presidentinvaaleja. Siihen kykenevät vain pressaehdokkaat itse. He ovat toinen toistensa irtopäitä, jotka voisivat olla yhtä hyvin Pohjois-Korean kuin itsenäisen Suomen asialla. Voittajaa äänestää 51% siitä kansanosasta, joille oikeanpuoleinen liikenne merkitsee tilaisuuksia ohittaa 49% vähemmistö.



Tällaisen demokratiaa irvivän performanssin yhteydessä ei tunne olevansa osa yleisöä, vaan keskellä sirkusta. Kuka kahdeksasta irtopäästä kelpaisi kuskiksi 101-vuotiaalle vanhukselle? Kuka saattohoitajaksi? Itse en kykene äänestämään edes oman puolueeni ehdokasta. Viimeinen niitti oli, kun Kyllönen haastattelussa ilmoitti, että ei hän oikeastaan ole ateisti. Siinä meni sitten uskottavuus senkin liikenaisen periaatteista.



Näin jää vaihtoehdoista taas jäljelle jokerien jokeri: Paavo Väyrynen on ainoa rehti vaihtoehto, koska sen näkee vitsiksi vaikka katsoisi miten kaukaa tulevaisuudesta. Eikö siis suurimman palveluksen historialle tekisi, jos äänestäisi Väyrystä? Näin välittyisi tuhannenkin vuoden päähän viesti, miten karmealta Suomi näytti vuonna 2018.




Teatteriharjoituspäiväkirja 6


"Ei tehdä epookkia", sanoi ohjaaja. Se on toki käynyt selväksi muutenkin, mutta toisinaan se on ilmeisen kohtelias tapa muistuttaa näyttelijöille, että hevoset ovat tässä näytelmässä "hevoisuuden" edustajia samoin kuin sotilaat ovat "sotiluuden" edustajia, eikä suinkaan kansalaissodan historiallisia toimijoita.

Toinen puoli tätä poeettisen realismin tyylitietoisuutta on se, että rekvisiitasta isoin osa tehdään viitteellisesti ja että joukkokohtauksissa ei toimi joukko, vaan rytmitetty sarja joukkoon sopivia tyyppejä, etenkin erilaisia sotilaita ja eriluonteisia hevosia. Välillä se menee kovinkin koomiseksi se tyypittelyn itseisarvo, mutta keventävää huumoria sotadraama tarvitsee jos mikä.

Tänä vuonna Pirkanmaalla tulee ensi-iltaan runsaasti 1918-näytelmiä. Ne tekevät epookkia, mutta miten ne ratkaisevat historialliset totuudenvaateet, se onkin toinen juttu. "Kylmien kyytimiehessä" historia välittyy Tuurin proosakielestä, josta näyttelijät eivät saa lipsua moderneihin ilmaisuihin, vaatii ohjaaja. Tämä on hyvä eli verenpitävä ratkaisu, kun etsitään erityistävän tarinan ja yleistettävän sotahistorian kompromissia.

Kansalaissodan 1918 näyttämökuva: takana talo, edessä aseet, reppu ja perunasäkki.
Tämän viikon maanantai ja tiistai käytiin lävitse näytelmän loppuosaa. Näin näytelmäteksti saatiin käytyä koko porukan voimin toisen kerran kokonaan lävitse. Näyttämöllä tapahtuvan liikkeen suuntiin kiinnitetään tuplasti enemmän huomiota kuin siihen, mitä repliikkien sisällöt merkitsevät. Niin välineellistä dialogi on ohjauksessa. Jokaista kohtausta on käyty lävitse 3-4 kertaa: lukien ja kokeillen (ohjaaja puuttuu liikesuuntiin ja vuorovaikutukseen), mutta joka kerta useimmilla plari kädessä. Lisäksi Terhi on ohjannut yksittäisiä kohtauksia pelkästään kyseisissä kohtauksissa esiintyvien näyttelijöiden kanssa. Muutaman kerran hän on lisännyt näyttelijöitä joukkokohtauksiin ihan vain siksi, että nämä sattuvat seisoksimaan vapaina. Sisustanut historiaa.

Eilen tiistaina teatterilla oli lämpöpatterit isommalla teholla, ehkä sään pakastumisen vuoksi, ja sen huomasi heti tunnelmassa: näyttelijät olivat rennompia unohtuen vitsailemaan rekvisiitan ja lavasteiden viitteellisyydelle. Tästä sitten lähdetään kolmen viikon tauolle opettelemaan repliikit ulkoa.

Kahden viimeisen kohtauksen aikana olin jo vapaa mattikurikka-roolista, joten vertailin odotellessa näytelmän alku- ja loppukohtauksia, millainen kokonaisuus siitä tällä hetkellä on syntymässä. Hämmästyttävän tiivis paketti se on sisältääkseen koko romaanin tapahtumat. Samalla tajusin, miten vähän dialogissa kuullaan Tampereen alueisiin kohdistuvia viitteitä. Näytelmää tehdessä on kuitenkin ollut jokaisessa kohtauksessa tuntuma, että nyt ollaan Messukylässä, Kalevankankaalla, Iidesjärven rannassa tai Hatanpäällä.

Siksikin on hyvä, että epookki on niin ohuesti mukana esitysratkaisuissa: epookin henki tulee kyllä leijumaan vahvasti mukana jokaisessa 1918-näytelmässä jonka isoina kehyksinä on itse Tampereen kaupunki. Historian demonit lepattavat: "Ja Tampere palaa, katso, Ketola, Tampere palaa!"

maanantai 8. tammikuuta 2018

Rakkauskirja taittoon


Tänään Rakkauselokuvan käsikirja sitten lähti taittoon.
Pian sitä voi mainostaa. Veikkaisin että se ilmestyy ystävänpäiväksi. Kansi on komeampi kuin olisi osannut toivoakaan. Se on sitten kolmas rakkausaiheinen tietokirjani, trilogian päätös. Seuraavaksi siirryn sodan pariin eli tämän maailman tarpeisiin.

Nyt on vähän aikaa tyhjä olo, vaikka sotakirjan memottaminen ja editointi toimivat vastapainona.

Parasta vastapainoa oli näperrellä lapselle eilen vuoristorata. Huomaamatta meni useampi tunti, kun kokosin kuusitoistametristä SpaceRail-kuularataa, jonka erehdyin hankkimaan hänelle käytettynä. Halvallahan sen sai, mutta radan nokkelat muovinipistimet eivät näköjään kestä montaa purkamista ja kokoamista, vaan napsahtelevat poikki. Ja kun kaksoissilmukan rakentaminen ohjeiden mukaan johti vuoristoradan kuvitteellisiin katastrofeihin, oli luovasti muovailtava uudet reitit pylväiden lomitse. Lopputulos on kieltämättä hypnoottinen: raskas kuula kiertelee omia aikojaan pitsiseltä näyttävän rakennelman sisällä - kuin filosofinen aatos runoelmassa.

Todellinen talvi alkoi vasta eilen, saimme sekä aurinkoa että lunta.
Mitenkähän tämän tästä sitten kevääksi kuvittelisi?
Kaksoissilmukaksi vuoristoradalla?

lauantai 6. tammikuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 5


Siihen aikaan kun Toivasen Pasi oli draamalinjan ohjaajana TaY:ssa (1990-luvulla), hän äkseeräsi näyttelijäoppilaita kuin kersantti ja selitti näille, että näyttelijältä edellytetään kolmea ominaisuutta: on oltava kuin sotilas, filosofi ja runoilija.

Aikamoiset paineet sellainen näyttelijäideaali asettaa ohjaajallekin.

Tätä tulee ajatelleeksi, kun osallistuu näytelmäharjoituksiin, joissa ohjaajan on pidettävä koossa kahdeksanhenkinen ryhmä ja huolehdittava siinä ohessa tarpeiston ja tilojen kunnossapidosta, sekä näyttelijöidensä aikatauluista. Ohjaajan tulee siis olla paitsi kersantti, guru ja runousoppinut myös vahtimestari ja tuottaja. Tämän kaiken ohjaajamme Terhi kyllä täyttääkin.

Vuoden vaihteen jälkeen aloitimme "Kylmien kyytimiehen" läpikäymisen taas alusta. Tällä viikolla oli kolme harjoitusiltaa peräkkäin, ensi viikolla on kaksi, ja sitten tuleekin kolmen viikon tauko teatterin muiden projektien vuoksi. Tauon aikana pitäisi oppia ulkoa repliikit. Helmikuussa harjoituksia pidetään kuin repliikkisulkeisia.

Tuntematon sotilas teatterin takahuoneessa.
Kohtausten tahti ja vaihtuvuus on niin tiivis, ettei ole vieläkään varmaa, onko näytelmässä edes väliaikaa. On onneksi, että Terhillä on näytelmässään monta lujaäänistä miestä, sillä muutamissa kohtauksissa näyttämöllä tapahtuu niin paljon, ettei repliikeistä kuuluisi muutoin mitään, ainakaan sivulta kuuluvan aseidenjyskeen ylitse. Itselläni on onneksi mikrofoni mattikurikka-kohtauksissa. Terhin mielestä se kuuluu hahmoon, joka on henkiolento ja kiusaa päähenkilö Ketolaa muistuttamalla tämän kristillisistä aatteista ja menneisyydestä Amerikassa. Rauhallisessa kohtauksessa olen körttipastorina kahden Ketolan kanssa.

Koska näytelmässä on paljon sotatilanteen abstrahoivia kohtauksia, joissa pyritään yleisempään totuuteen pasifistin paikasta helvetillisessä ympäristössä, on Terhin ohjauksesta iso osa kommentteja jotka alkavat "Tee se sillä ajatuksella että..."  Tässä "ajatus" tarkoittaa sitä motivaatiota, joka sopii sekä yksittäisen tilanteen konkretiaan (mitä tarinassa tapahtuu) että hahmotyypin käytökseen (mikä on hahmotyypin käyttötapa). Koska kaikilla muilla porukan näyttelijöillä on kokemusta näytelmäharjoittelusta, he osaavat myös itse ehdottaa tätä "ajatusta" eli tapaa toteuttaa hahmonsa käytös juuri kyseisessä kohtauksessa. 90% ehdotuksista tulee hyväksytyksi.

Tämä kaikki on erinomaisen opettavaista, mutta tuskin opin kuitenkaan hyödyntämään sitä omassa draamakirjoittamisessa. Aivan kuten proosanluomisessa, myös draaman suhteen oma tapani visioida kohtauksia on  paljon tarinavetoisempaa kuin henkilöistä lähtevää. Ehdotinkin Terhille, että järjestäisimme seuraavaksi Tukkatekstin projektina draamapajan, jossa jokaisen olisi kirjoitettava runsaasti näyttämöohjeita ja siten pakotettava itsensä pohtimaan henkilöhahmojen tyypillisyyttä, myös sitä ajatus edellä tapahtuvaa ohjausprosessia.

"Kylmien kyytimiehen" ensi-ilta on 9. maaliskuuta ja esitykset jatkuvat huhtikuun puoliväliin. Ehkä siinä välissä ehtii omakin ajatus kehittyä sotilaasta filosofiksi ja filosofista runoilijaksi.

Kosketuksissa (elokuva)


Finnkino mainostaa "Kosketuksissa"-elokuvan (2017) olevan unkarilainen versio Améliesta. Eipä juuri idioottimaisempaa mainosta voisi keksiä. Haluaisin nähdä, miten Finnkinon työläiset virvoittelevat niitä pyörtyneitä katsojia, jotka kuvittelevat tulleensa katsomaan Amélieta ja saavat nähdäkseen naturalistisen kuvauksen teurastamon lihahihnalta. Elokuvan ikäraja on K-16, mutta se voisi olla yhtä hyvin K-18 tai K-6, kunhan siinä olisi varoitustarra "ei kasvissyöjille".

Ildikó Enyedin "Kosketuksissa"-elokuvaa on vaikea mainostaa Finnkinon kaltaisen vakuumipakkaajan kannalta. Sen lähin sukulainen voisi olla Michael Haneken "Pianonopettaja" (2001), vaikka kerrontatyyli on täysin toisenlainen. Molemmissa keskushenkilö on autistinen nainen, joka harjoittelee parisuhteen sääntöjä päästäkseen ulos sulkeutuneesta elämästään. Molemmissa pariskunnan kummallisuus toimii vertauskuvana ohjaajansa yhteiskunnalle: Hanekella aikamme laitaoikeistolainen Itävalta, Enyedillä aikamme laitaoikeistolainen Unkari.

"Kosketuksissa"-elokuva on niitä lyhytelokuvan lakeja noudattavia, tavattoman sujuvasti arkea dokumentoivia filmejä, jotka kahden tunnin pituudestaan huolimatta voi katsoa realistisena rakkaustarinana tai sairauskertomuksena.

Molempi parempi, ihan viaton ja ongelmaton tällainen unienkin symboliikalla pelaava elokuva ei ole, kun keskushenkilön autismi romantisoidaan ja eksotisoidaan rakkaustarinaa varten. Veikkaisin, ettei länsimaissa uskallettaisi vastaavaa ratkaisua tehdä - eikä ehkä palkitakaan moista filmiä Berliinin korkeimmalla palkinnolla, jollei teurastamoon sijoitettu tarina olisi niin poliittinen allegoria nykypäivän Unkarista: pomot ja duunarit elävät täysin erillään toisistaan, kansalaisia eli lehmiä talutetaan teurastettavaksi ja luokiteltavaksi I- tai II-luokan lihaksi, keltaiset EU-lätkät korvissaan, ja viranomaiset saa paikalle vain lahjomalla.

"Kosketuksissa" on todiste siitä, että unkarilainen elokuva elää yhteiskunnallisen kriisinsä vuoksi huikeaa nousukautta. Ei voi olla sattumaa, että kaikkien aikojen raadollisin keskistysleirifilmi, "Son of Saul" (2015), ja kaikkien aikojen raadollisin rakkaustarina, tämä "Kosketuksissa", tulevat näin lähellä toisiaan samasta maasta ja huomioidaan molemmat kansainvälisillä palkinnoilla.

Jännittävähän se olisi tietää, mitä unkarilaiset itse näistä elokuvista ajatelevat. Unkarilaiset ystävämme eivät valitettavasti elokuvista perusta.

"Kosketuksissa"-elokuvassa Budapestin arki välittyy epäsuorasti, keväisen kaupungin ikkunoista kantautuvina liikenteen ääninä. Ihmisissä kytee silti / siksi kaipuu luonnonläheiseen elämään, vastakohtana arjelleen teurastamossa. Tarinan rakastavaiset näkevät yhteisiä unia isokauriista (elokuvassa virheellisesti suomennettu "saksanhirvi") ja tämä ihme tuo epätodennäköisen pariskunnan (vanha invalidinen mies ja autistinen nuori nainen) yhteen. Se on hieno tarina, jonka olisi voinut kertoa puolessa tunnissa, mutta kaksikin tuntia tulee perustelluksi, kun kevään ja luonnonkaipuun herättäminen aiheuttaa tiettyjä hankauksia teurastamoyhteiskunnan muiden kansalaisten kanssa. Romanssitutkijanakin olin erittäin vaikuttunut kerronnan omaperäisyydestä.

Vain lopetus on erittäin epätyydyttävä, pöljän kliseinen juoniselvittely, kun elokuva muuten pelaa hyvin hienokseltaan tilannekohtaisilla selityksillä ihmisilleen ja näiden raadollisuudelle.




tiistai 2. tammikuuta 2018

Passiivitaiteilija vai passiivijournalisti? (elämäntapa)

Eräs pitkään pyöritellyistä lautapeli-ideoista on "Finland 101", joka olisi täsmälleen kolmelle pelaajalle: jokainen edustaisi yhtä suuresta puolueesta ja joutuisi Port Royal -pelin tapaisella onnenkoettelu-mekaniikalla keräämään ääniä neljissä erilaisissa vaaleissa. Pelisysteemi on valmiina päässä, mutta mahdollisuudet tuoda siihen Suomen nykytodellisuutta houkuttavat liiaksi jotta idea alkaisi konkretisoitua (teemaa supistavien) mekaniikkojen eikä (teemaa syventävän) simulaation ympärille. Miten esimerkiksi sijoittaa 300 000 työtöntä tällaisen pelin resursseiksi? Miten käyttää ay-liikkeen ja finanssikapitalismin vastakkainasettelua osana pelimekaniikkaa?

Uutta työttömyysvuotta tyhjältä pöydältä aloitellessa "Finland 101" tuntuu läheisemmältä kuin ne luovat projektit, joihin sain joulukuussa kaksi pientä apurahaa: toisen romaania varten, toisen tietokirjan tekemiseen. On mahdotonta mieltää itseään aktiiviksi taiteilijaksi, etenkin kun hallituksen nykyinen politiikka on tämän revanssivuoden yhteydessä päättänyt kyykyttää sitä alinta yhteiskuntakastia AKTIIVI-laillaan muistuttaakseen kuka sen kansalaissodan 100 vuotta sitten voittikaan.

Minun(kaan) ei tarvitse erityisesti "kokea" itseäni passiivityöttömäksi. Riittää se, että en aamulla lähde mihinkään, missä tekisin työtä. Enintään menen lapsen huoneeseen jahka hän on lähtenyt kouluun, raivaan legokasaa pöydältä läppärini verran ja avaan koneen editoidakseni jotain eilispäivän tekstejä. Ja eilispäivän tekstejä totisesti riittää. Kymmeniä eri tavoin keskeneräisiä, niin arvosteluja, proosaa, esseitä, ja noita varsinaisia HITAAN LEIVÄN takaavia tietokirjaprojekteja.

Toisinaan menen yliopiston kirjastolle saakka. Silloin OLEN (ihan ilman kokemusta) osa sitä järjestelmää, joka tuottaa tietoa itse itselleen, kierrättää akateemisten teoriakartellien sisällä ideoita itselleen ja mussuttaa siitä nerouden vihreänä hohtavaa valoa kuin käpykaartin ikiliikkuja ikään. Yliopiston kirjastohyllyt ovat ainoa paikka maailmassa, joka pitää yllä sivistyksen toivoa tässä insinöörihallituksen pyörittämässä kapitalismipelissä. Ja mitä ihminen toivoo, siihen hän uskoo, ei muuhun.

Joulukuussa tulleet apurahat pelastivat viime vuoden budjetin viime hetkellä, sain maksetuksi perintö- ja jälkiveron niiden avulla ja vielä jäi muutama tonni tämän kevään elämiseen. Ajattelin että joululomalla voisi käydä omalla lomamatkalla, jos ei Tukholmassa niin edes Helsingissä tai Turussa teatterimatkalla. Mutta juuri Tampereelle palattua putkahti sähköpostiin leffakäsikirjan toimitettu versio tarkistettavaksi, dediksenä loppiainen. SE tuntui hyvältä: että keskellä muiden suomalaisten laiskinta ja turhinta lomailua sai istua aamusta iltaan koneella PASSIIVIJOURNALISTINA; hallituksen näkökulmasta siis (teksti)työläisenä joka ei pyri aktiivisesti luomaan uusia (journalistin) työpaikkoja.

Nyt on tammikuun toinen eikä aavistustakaan millä elää kevään jälkeen. Ei tunnu edes passiivilta.

Se, että Suomen hallitus on ulkoistanut kaikki velvollisuutensa kansalaisille, on omanlaisensa finanssikapitalismia palveleva ennätys. Ehkei siihen muu pystyisikään kuin insinööri, jolla on 17 nazguliaan kirkumassa kyykytettyjen kansojen yläpuolella ja 1000päinen suku kahmimassa kalleuksia Terraborin uumenista.


lauantai 30. joulukuuta 2017

Ulkomaalainen (näytelmä)

Farssi ei ole komediaa, ei ainakaan hyvä farssi, vaan absurdin teatterin kansanomainen versio. Se saa meidät nauramaan hämmennyksestä ja yllätysten toistuvuudesta, absurdin maailman omalakisuudesta, joka toisinaan pelkistetään kumuloituviksi väärinkäsityksiksi.

Amerikkalaisen Larry Shuen farssi "Foreigner" (1984) on tarkoitettu sekin omanlaisekseen absurdin taskuversumin kuvaukseksi, jossa ulkomaalaiseksi tekeytyvä ujo mies opettaa keksimäänsä kieltä isännilleen saadakseen näiden arvostuksen. Shuen teksti näkyy olevan kovasti palkittu ja kehuttu, etenkin kritiikkinä rasistisia ennakkoluuloja vastaan. Erikoisinta siinä on ujon kielipuolen verbaalinokkeluuden perustelu: hän on scifi-lehden oikolukija!

Tämän Georgian takamaille sijoitetun tarinan siirtäminen suomalaiselle näyttämölle ei vain ole onnistunut. Syy tuskin on pelkästään tekstissä. Georgialaisten punaniskatyyppien pilkkaaminen suomalaisella näyttämöllä ei vain tunnu oikein miltään. Loppukliimaksi, jossa kielipuolen verbaalinen luovuus päihittää natsiklaanin, näyttää lasten satunäytelmältä. Tällaista huono farssi usein on: se mielistelee katsojien oikeudentuntoa, sen sijaan, että sekoittaisi näiden koordinaatit.

Katsoin näytelmän tänään Tampereen Teatterissa, missä se on pyörinyt yli vuoden nimellä "Ulkomaalainen". Pää- ja nimiosan esittävä Ville Majamaa on erinomainen vaativassa kielipuolen roolissaan, mutta sitäkin tylsemmiltä tuntuvat kaikki juonenkuljetukseen ja sivuhahmojen motivointiin liittyvät osuudet. TT:sa on pitkä kokemus pienen näyttämön farsseista, ja niiden joukossa "Ulkomaalainen" on iso pettymys.

En suosittele.

perjantai 29. joulukuuta 2017

Wonder Wheel (elokuva)


Woody Allenin viimeinen luova jakso elokuvaohjaajana nähtiin vuosina 2008-2011. Tuolloin häneltä valmistui sellaisia katsottavuutensa säilyttäviä romanssidraamoja ja -komedioita kuin Vicky Cristina Barcelona (2008), Whatever Works (2009), You Will Meet a Tall Dark Stranger (2010), ja Midnight in Paris (2011). Näiden jälkeen häneltä on tullut viisi masentavan kehnoa elokuvaa, jotka voisi mieluiten unohtaa. Jopa palkittu Blue Jasmine (2013) oli, minun mielestäni, kömpelö tulkinta klassikkodraamasta.

Onkin melkoinen kynnys mennä jouluaikaan teatteriin ja valita sen vaatimattomasta tarjonnasta juuri Allen-filmi.

Ja yllättyä täydellisesti.

Uusin ohjaus Wonder Wheel ei ole tietenkään saanut järin kehuvia arvosteluja. Itse nostaisin sen kuitenkin kiinnostavuudeltaan samaan sarjaan tuon vuosien 2008-2011 syklin kanssa. Wonder Wheel on teatterimaisuutensa tunnustavana elokuvana jotain uutta ja intiimimpää kuin mitä Allen on koskaan tehnyt, aivan kuin kahdeksankymppinen ohjaja olisi löytänyt toisen kerran sisäisen postmodernistinsa ja todennut voivansa toteuttaa aineksiensa yläpuolelle irrottautuvan tarinan ihan niin kuin itse haluaa.

Tragediaan tarvitaan kolme kaunokaista ja yksi hirviö...
Sekä elokuvan alkupuolella nähtävässä lavastemaisuutensa paljastavassa kohtauksessa että lopettavassa kohotuksessa Allen luottaa päänäyttelijänsä Kate Winsletin kannattelevan tarinan lentoon ja sitten loppuun. Tämä luottamus palkitaan.

Omasta mielestäni Winslet täyttää tehtävänsä paremmin kuin Cate Blanchett Blue Jasminessa: Blanchett  teki hahmoaan metodinäyttelijän tavoin liioitellen kun taas Blanchett tekee hahmoaan elokuvanäyttelijän tavoin luottaen kameran eikä hahmon todistusvoimaan. Näitä kahta näyttelijäsuoritusta vertailemalla voisi ehkä oppia paljon muutakin elokuva- ja teatterinäyttelemmisen eroavuuksista. Sellaisen oppintunnin antajana Wonder Wheel on merkittävä filmi, jos ei muuten.

Totta kyllä, Wonder Wheel ei ole yhtä ehjä kuin Allenin genrefilmit. Mutta eihän häneltä sisäsiistiä markkinatuotetta odotettaisikaan, jollei viimeisen 20 vuoden ajan (Deconstructing Harry -kokeilun jälkeen) Allen olisi tehtaillut romansseja, jotka ovat ilmatiiviin ehjiä kassatuotteita.

Wonder Wheel sisältää toki, sekin, tutuimmat Allen-ainekset:
  • Hermostuneen romanssin päähenkilö, jonka teatraalinen neuroottisuus tulkitaan arvokkaaksi;
  • Nostalgia romanttiseksi oletettuun aikakauteen, nyt 1950-luvun kesäiseen rantaelämään;
  • Gangstereissa henkilöityvä kuolema joka on yhtä pelottava kuin huvittavakin;
  • Kahden rakkauden välillä epäröivä keskushahmo ("I love her, but I'm not in love with her");
  • Viitteet tekijän omaan elämään (lapsuus huvipuiston varjossa, vrt. Annie Hall ja Radio Days);
  • Aviopetoksen juoni risteää murharikoksen juonta vailla moraalista lopputulemaa.

Vaikka tarinan ainekset ovat kiusallisen tuttuja ja kuluneita, suorastaan Allen-tuotemerkittyjä, niistä on saatu tässä elokuvassa kierrätettyä jotain ainutlaatuista, kiitos hyvien näyttelijätöiden, sekä sen asenteen, että elokuvan annetaan muuttua vähitellen yhä kaksiulotteisemmaksi, teatteritilaksi jossa ihmisellä ei ole enää varaa valita tekojaan eikö motiiveitaan.

Kaiken aikaa taustalla pyörii valtava maailmanpyörä, symboli elämän arvaamattomuudelle, se "wonder wheel" joka on nostettu selityksittä elokuvan nimeen: se on eräänlainen symboliksi muotoiltu tekosyy sille, ettei elokuva oikein johda eikä pääty mihinkään. Se on sitä vertauskuvallista magiaa, jolla Allen on aiemminkin paikkaillut elokuviensa kerrontaan jääneitä aukkopaikkoja.

Noh, yleensä elokuvaa ei katsota siihen nähden, että se olisi ohjaajansa hyvästijättö, mutta pidin tästä elokuvasta kenties juuri sellaisen asenteen lävitse. Wonder Wheel voisi olla Allenin metafilmillinen olankohautus ja kesäinen uni siitä, että hän olisi voinut kerrankin olla yhtä kuin kaikki tarinansa henkilöt: oikeutetusti neuroottinen päähenkilö (Winsletin esittämä Ginny), oikeutetusti traumaattinen punatukkainen poikalapsi (joka sytyttää tuleen terapeuttinsa odotushuoneen), ja oikeutetusti epäröivä rakastaja tyttären ja tämän äitipuolen välillä (Justin Timberlaken esittämä Mickey).

Tämä ajatus sai täydennystä luettuani Vox-lehdestä pätevän analyysin siitä, miten Wonder Wheel olisikin Allenin torjuva reaktio pitkiin mediakeskusteluihin hänen häiriintyneestä privaattielämästään. Vox-jutun sanoin: "Mickey is stuck on himself, seemingly trying to simultaneously be the hero and writer of two dramas, one Greek, one O’Neill, but both set in a heightened version of rough-and-tumble Coney Island."

Osana koko Allenin tuotantoa tämän filmin viimeistelemän testamentin voisi muotoilla vaikkapa näin: Woody Allen (1935-2025) oli yksi elokuvahistorian kehnoimpia näytelmäkirjailijoita, mutta onnekseen hän löysi kutsumuksensa muuttaessaan koomiset hahmonsa etualalla traagisiksi ja traagiset hahmonsa taka-alalla koomisiksi.

torstai 28. joulukuuta 2017

The Journey (elokuva)


Historiallinen elokuva ei voi tulla enää lähemmäksi nykypäivää kuin käsitellessään vuoden 2006 rauhanneuvotteluja.

Onko elokuvaa "The Journey" (2016) sitten edes syytä katsoa historiallisen elokuvan edustajana? Onhan se pieni nokkela kamaridraama itsessään - mutta ei se olisi asetelmaansa suurempi, ei varsinkaan valkokankaalla, jollei sen aiheena olisi TIETOISUUS historian ratkaisuvaiheesta ja siten metahistoria itsessään.

Ehkä The Journey -elokuvan silmiinpistävät puutteet voi nekin antaa anteeksi sen nimissä, ettei tekijöillä ole ollut velä tarpeeksi etäisyyttä materiaaliinsa. Elokuva perustelee olemassaolonsa sillä, miten tärkeäksi se nostaa juuri ne neuvottelut Pohjois-Irlannin tilanteesta, jotka käytiin vuonna  2006. Median suodattamassa maailmassa vain tuntuu siltä, ettei kyseinen konflikti ole vieläkään saanut selvää sulkeumaa ja ettei millään erityisillä neuvotteluilla ole ollut tähän mennessä ratkaisevaa merkitystä.

The Journey -filmin teatterikierrokseen Suomessa ei ole mitään järjellistä syytä. Ehkä kyseessä on sopivan trendikäs filmi trendi sille yleisölle jota kiinnostaa kaikki brittiläinen ja etenkin brittien kuningashuoneen merkitystä laventavat parlamentaariset hallitsijat - siis sille yleisölle, jotka katsoivat myös "Queen'in" ja tulevat katsomaan pian Churchill-filmin "Darkest Hour" (2018). Saattavatpa pettyä. Aiheen ja historiallisen tapahtuman hahmottomuus käy ilmi siitä, ettei The Journeylle ole keksitty mitään sujuvaa suomenkielistä nimeä, joka kytkisi pariin tuntiin sijoittuvat tapahtumat historiaansa.

Tällä kertaa näköispatsaan kohteena on kaksi historian sivuhahmoa, Pohjois-Irlannin protestantteja johtava pappispoliitikko Ian Paisley ja IRA:n päällikkö Martin McGuinness. Heitä esittävät kymmenistä sivuroolituksista tunnetut veteraaninäyttelijät Timothy Spall ja Colm Meaney. Suurimman osan elokuvaa herrat istuksivat tilataksin perällä ja välttelevät kontaktia. Molemmat ovat kuitenkin salaviisaasti tietoisia yhteisen taksimatkan merkityksestä.

Hieman jännityksen vaihteluita seuraa siitä, että brittitiedustelu manipuloi taksimatkaa pakottaakseen herrat yhteisymmärrykseen, johon eivät ole venyneet neuvottelupöydässä. Nämä pienet muutokset ja herrojen yllättävät lähentymiset maistuvat vahvasti kuvitteellisilta, mutta jotain erityisen dramaattista on tuolla lyhyellä taksimatkalla oikeastikin tapahtunut, jos nuo äärimmäiset, keskustelusta kieltäytyvät vihamiehet ovat sen aikana tosiaankin sulaneet toisilleen ja solmineet ystävyyden.

The Journey -elokuvan tärkein ajatus on se, että 2000-luvulla on kasvamassa uusi polvi ekstremistejä, jotka voisivat edelleen pahentaa myös Pohjois-Irlannin räjähdysherkkää tilannetta - ja siksi rauhan solmiminen katolisten ja protestanttien välillä on välttämätöntä. Mutta draamana elokuva on laiskasti tai kohtuuttoman varovaisesti käsikirjoitettu. Jos sitä vertaa samanlaiseen, kahden poliitikon tahtojen taistelua käsittelevään kamaridraamaan eli Volker Schlöndorffin "Diplomatiaan" (2014), ei "The Journey" -filmille voi luvata kestävyyttä muutoin kuin dokumenttina.  

The Journey'n ohjaaja on Nick Hamm, jolla näkyy olevan kokemusta lähinnä tv-tuotannoista. Yhtä konventionaalista, ympäristön merkitykset hukkaavaa kuin tv-draama, on The Journey'n kuvamaailma, silloinkin kun taksimatka katkeaa keskelle kauneimpia skottimaisemia.

Muutamat naurut tämä elokuva irrottaa Tony Blair -hahmon (ei-lainkaan-yllättävästä) koomisuudesta ja herättää paikoin kylmiä väreitä, kun John Hurt -vainaa pääsee lausumaan runolliset kommentit tapahtuman tärkeydestä. Sitten Hurtin hahmokin unohdetaan taka-alalle. Myös Spallin ja Meaneyn sijalla olisi voinut olla Hurtin tapaisia repliikkitietoisia, sävyihin pyrkiviä näyttelijöitä, jos vain käsikirjoitus uskaltaisi irrota historian painolastista ja LUODA historian suurmiehiä.

Sopii siis jäädä odottelemaan, millaisia kamaridraamoja irtoaa brexitin aiheuttamasta kulttuurijäristyksestä.




Ja ihmisillä vähä tahto


Mitä enemmän lunta, sitä vähemmän ihmisiä. Se on riittävä syy matkustaa jouluksi alueelle, joka erottuu tämän joulukuun sääkartoissa mustana läikkänä Suomen keskellä, vaikka juuri siellä lumihanget ovat syvempiä ja valkoisempia kuin missään muualla: Pohjois-Savoon.


Mutta kun aatonaatonaattona yritin liftata mökiltä kaupunkiin, tajusin että lumen määrä syrjäyttää jotain myös ihmisistä itsestään. Tunnin ajan seisoin talvisen tien varressa palelemassa ja autoja ohitti yhtenä virtana, niin Nurmeksen ja Tahkovuoren turisteja kuin lähiteiltä paikallisia, mutta kukaan ei tarjonnut kyytiä. Tällaista en ole täällä kokenut, kun olen liftannut kesäaikaan. On miltei joulu ja siltikään kukaan ei välitä pakkasessa seisovasta lähimmäisestä joka anoo kyytiä. Tätä on suomalainen joulu 2017: tätä vähä tahto ihmisten kesken. Tunnin paleltua soitin taksin. Menipä siihenkin aikansa.

Lauantaina, aatonaattona, tulimme mökille koko perhe. Lauantain pahinta lumimyräkkää, jonka lävitse tulimme ruokakasseinemme, seurasi uusia lumikuuroja, yöllä ja päivällä. Jokainen sentti lunta syvensi hiljaisuutta mökin ympärillä, erillisyyttä ihmiskunnasta. Tämän täydellisempää merkitystä, aina niin tuttua antikliimaksia, ei joulun tekopyhiltä voi toivoa.


Lumen loputtomuuteen nähden on ironista, että juomavesi loppui ensimmäisenä. Kävelimme Tapaninpäivänä Pajulahden huoltoasemalle, saimme sieltä vettä, olutta ja lisää makkaraa. Ihmisiä emme muutoin nähneet, emme eläimistäkään kuin tikkaa. Jänis loikki öisin yli takapihan ilmeisesti huvittuneena tekemistämme poluista.

Juuri mitään en lukenut tällä lomalla. Perheen kanssa pelasin neljää uutta lautapeliä. Saunan lämmitys ja polkujen lapiointi riittivät talviseksi poetiikaksi. Polku kesäaitalle kannatti lapioida. Aitalta sai haetuksi untuvapeiton ja Maigret-pokkarin.

Keskiviikkona erkaannuimme perinteisesti. Lapsi ja äitinsä lähtivät kohti etelää jouluvierailuille, minä palasin takaisin Tampereelle kirjojen ja pimeyden äärelle.