KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

perjantai 17. marraskuuta 2017

Brigsby Bear (elokuva)

Pyöräilin aamupimeässä bussille, jotta ehtisin sillä aikaiselle lennolle, jolla pääsisin Ruotsiin, missä ottaisin junan ja Tukholmaan tultua ennättäisin - elokuviin.

Katsomaan Brigsby Bear. Aikuisten kasarifarssin.

Kyllä, matka oli ehkä parempi kuin päämäärä.

Brigsby Bearin (2017) luulin olevan osaltani kevyen spefistinen aloitus festareihin. Ruotsalainen yleisö nauroikin sille runsaasti. Filmi kertoo miehestä, joka on kasvatettu bunkkerissa tietämättä muusta maailmasta, ainoana viihteenä lasten BB-sarja jota isänsä on salaa tehnyt hänelle kasarityylin halvoilla ideoilla ja efekteillä. Vapaaksi päästyä mies jatkaa isänsä fiktiota: kilttien ihmisten avulla hän valmistelee kokoillan filmiä työstääkseen traumansa.

BB on alleviivatun harmiton feelgood-filmi, jossa väännetään paljon vitsejä (humala, kiroilu, petting) siitä kun henkisesti jälkeenjäänyt 3kymppinen mies yrittää sopeutua ihmiskuntaan ja lukioikäisten joukkoon. Juuri se ei naurata. Välillä näytetään ja näytellään kohtauksia paperimassapään esittämästä BB-satuscifistä. Ei naurata, vaikka pahvistahan se on. Ärsyttävin on pääosan Kyle Mooney, taas yksi SNL:n koulima egomaanikko.

Elokuvana Brigsby Bear yhdistelee helpoimmat ideat komedioista Forrest Gump (1994), Blast From the Past (1999) ja Be Kind Rewind (2008), ja scifinörttiydestä sinänsä. BB:n kasariversumin luojaa esittää itse Mark Hamill. Se on varmaan tekijöiden mielestä paras vitsi.

Vielä on osaltani 4 filmiä edessä Tukholman filmifestivaalista, joka on kyllä kestänytkin jo kaksi viikkoa, R&A:n tavoin. Aito indie voi vielä pelastaa marraskuuni.


maanantai 13. marraskuuta 2017

Vuonna kahdeksanseiska (13.-16.11.)


Kolmekymmentä vuotta sitten, kun olimme kirjallisuudenopiskelijoita, ainoat ammatit joihin saatoimme kuvitella valmistuvamme olivat kunnallinen kulttuurisihteeri ja läänintaiteilija. Mistään muusta opintoihimme sopivista duuneista meillä ei ollut käsitystä, ei edes siitä mitä opettajamme OIKEASTI tekivät työhuoneissaan. Kulttuurisihteerin tiesimme siitä, että se mainittiin opinto-oppaassa.

Tänään, 30 vuotta myöhemmin, lähetin hakemuksen läänintaiteilijaksi. Olin pyöritellyt asiaa mielessä viikon verran ja päätin lopulta, että itsehän ne siellä valtiolla sitten tietävät, onko niillä käyttöä kaltaiselleni ihmiselle. Olen ollut järjestökentällä mukana 17-vuotiaasta saakka ja istunut erinäiset vuodet byrokraatin pallilla, joten kokemusta pitäisi olla. Taiteestakin ja alan projekteista.

Tosin kun olen maininnut aikeistani ystäville, reaktiot ovat muistuttaneet sitä, että ilmoittaisin hakevani kolportööriksi tai vaivaisukoksi. Itsekin olen tuntenut vain kaksi kirjallisuuden alan läänintaiteilijaa, Mari Mörön ja Tiuraniemen Saaran. Joskus Kokkolassa tavatessa Mari kertoi tarinoita edeltäjistään Etelä-Savon läänintaiteilijoista. Se kiljuammeelta tuoksuva maailma kuulostaa nyt yhtä etäiseltä kuin kolportöörit ja vaivaisukot. Tai 1980-luku.

Selailin pitkästä aikaa vuoden 1987 päiväkirjaa. Siinä arvioin, etten ole koko vuonna mennyt nukkumaan ennen keskiyön vaihtumista. Onneksi se sopi opiskelijan päivärytmiin. Mutta olin täysin unohtanut, miten huonouninen olin jo opiskeluaikoina. Etenkin verrattuna lapsuuteen, jolloin todistajanlausuntojen mukaan nukuin ja heräsin täsmällisesti kuin kone. Ja koneena olisin varmaan pysynytkin, päivät ja yöt, jos olisin jäänyt elämään Kuopion kokoiseen kaupunkiin.

Tällaiselta se elämä suurin piirtein tuntui vuonna 1987 Annalan soluasunnossa. Urasuunnitelmien olisi pitänyt jo kirkastua neljännen vuoden opiskelijalle, mutta ei ollut vieläkään ennemerkkiä siitä, mitä tekisin elämälläni vuoden kuluttua... tai kahden vuoden... kunnes syksyllä 1989 pääsin yllättäen tuntiopettajaksi. Jos hissiteoria pitää paikkansa, niin siitä eteenpäin kaikki olikin sitten johdonmukaista putoamista ylös- ja eteläänpäin. Kohti Hollywoodia.



Kaukawoodin opiskelijaelämää 1980-luvulla.
"13.11. [1987] Perjantai. Lunta pyryttää, lipputanko huojuu. Luennolta puuttui ihmisiä. Valtuustoon pääsivät Vainio ja Hanna. Sain pääteluokan avaimen, istuin klo 13-20 tekemässä esseetä Excelistä. Sade lakannut, lumi narskuu. Eilen "Zoo". Tarina olisi tämäkin: mitä J. ja sen sisko tekisivät pienessä soluhuoneessa, jos nukkuisivat liian lähekkäin? Se onkin vain tarina. Eli todellisinta. Viime yönä kirjoitettu kritiikki näyttää typerältä. Sanoja ne vain tarvitsevat, oikeassa järjestyksessä. Haavikolta ilmestyi kaksi romaania tämän päivän kunniaksi. Mutta minun arvosteluillani on ehkä enemmän lukijoita."

"14.11. [1987] Usvaa, lunta vain maassa. Täysi elämän päivä. Lounas, Solaris, kirjeet postiin, päätehuone, pyöräilyä. Mottoja: "Mene takaisin elämään." Toinen motto unohtui. Ei tullut dialogia, ei tullut runoa. Tapanisilla saunomassa, jätin lastenkirjat, pelasin shakkia Matin kanssa ja olin hävitä. Monta kirjaa ja asiaa on kesken eikä mikään valmistu. Hyviäkään päiviä ei saisi olla monta jos ne ovat toistensa kaltaisia."

"16.11. [1987] Sunnuntaina oli sohjoa, nyt kaikki jäässä. 9 kuollut viikonloppuna maanteillä. Syöpöttelyä: makrillifileet, puolikas lenkkiä, pilaantuneet sekavihannekset ja paljon riisiä. Jääkaapi aina tyhjä. Juotin mopolle pullollisen öljyä ja se kulki taas, vain kytkin hieman jähmeä. Jotain siis sain aikaan. Lopun yötä voisin tehdä joululahjarunoja. A tuli vastaan, se oli ostanut yksiön Nekalasta ja sanoi että G:n IMAGOON ei asunnon omistus kävisi. Miksi se niin sanoi? Ruotsin opemme S-lehto on kadonnut, V sanoi että viinaan. Saltsari kutsui keskiviikoksi katsomaan Syntymäpäivä-näytelmää. Pekan kaa suunniteltiin harjoitustyötä, G tekee taas suurimman osan. Soitin kotiin ja käskin ottaa nauhalle "West Side Storyn", menin leffaan katsomaan "Lahjomattomat". Sen sijaan "Martin Eden" jäi kesken, olisi pitänyt lukea 16-vuotiaana. Vain [Philip] Roth vetoaa kirjoittamaan."

maanantai 6. marraskuuta 2017

Thor: Ragnarok (elokuva)


Ensimmäistä kertaa menimme katsomaan supersankarifilmiä perheenä. Joitakin Marvel-tuotoksia olimme huvitelleet vanhempien deittifilmeinä, mutta kieltämättä katsomisen tapa muuttuu erilaiseksi kun on 9-vuotias mukana yleisössä. Genrekohtaisen maailmanrakennuksen ja itseironian tuoreus on vähemmän merkittävää kuin ansiot (katsojien) sukupolvia yhdistävän tarinan kertomisessa.

Jos Spartcus, Pahatar ja Shrek kohtaisivat...
Ja Thor: Ragnarok on todentotta erilainen Marvel-tuote. Se on huomattavasti itseironisempi, jopa rasittavuuteen saakka, kuin yksikään aiempi MCU-filmi (Marvel Cinematic Universe). Se yhdistelee poikkeuksellisen sutjakkaasti hyvinkin erilaisia Marvel-uniservumin aineksia kilpaillakseen DC-filmien kanssa ja tarjotakseen sitä psykedeelisen hulluttelevaa planeettascifiä, jota pimeän puolelle siirretyt Star Wars -tuotteet eivät enää tarjoa. Eikä kukaan muukaan, itse asiassa.

Kun olin välttänyt lukemasta arvosteluja, oli Thor: Ragnarok melkoinen yllätys. Positiivinen, kyllä, koska tämänkään vertaa scifististä kuvastoa ei yleensä näe edes scifiksi tarkoitetuissa filmeissä. Elokuva alkaa ja loppuu juuri kuten edellisten Thor-filmien perusteella voisi odottaa, mutta siinä välissä vietetään miltei kaksi tuntia planeettaseikkailuissa. Samalla tietysti menetetään jotain edeltävien elokuvien mytologiasta, etenkin kun sankarin kääntöpuoli Loki on tällä kertaa vähän & harvakseltaan valjun sidekickin asemassa.

Näissä 'keskikauden', tai MCU:n kannalta toisen ja kolmannen tuotantovaiheen, elokuvissa tuodaan yhteen muutamia Marvel-sankareita, joista jotkut pistäytyvät pelkkänä cameona, toiset sivuhahmoina, kolmannet taisteluvastuksina. Amerikkalaisessa vapaapainissa ideansa kirkastaneen paradigman mukaisesti tarvitaan vaihtelevia, edes heikosti perusteltuja tekosyitä miksi sankarit ajoittain kamppailevat toisiaan vastaan. Tämä perinne on pitkällisesti pohjustettu supersankarisarjiksissa, mutta elokuvissa sen juonellinen toteutus ja dramatisointi on huomattavan väkinäistä verrattuna sarjakuvaan. Myös Thor: Ragnarok -tuotteessa se ärsytti allekirjoittanutta (vaan ei kuitenkaan toista mukana ollutta aikuiskatsojaa).

Toinen lievästi ärsyttävä asia on scifin ja satufantasian ja miekka&sandaali -genren yhteennivominen. Se sopii sarjismaisen villiin KUVITUKSEEN, mutta MCU:n koherenssia se rappeuttaa yhtä nopeasti kuin käsikirjoittajien tiimiälyä. Supersankarius keskeisenä ideana kokee inflaation, jos se ensin perustellaan fantasiasta käsin, mutta sitten scifi-vitkuttimella kukistetaan sankari napin painalluksella. Kun mitkään voimasuhteita määrittävät lainalaisuudet lopulta eivät toimi Marvelin multiversumissa, niin olisiko edes jotain genrejen välisiä säännönmukaisuuksia toivottavissa...

Kriitikoiden palaute tästä MCU-tuotteesta on ollut kohtuuttoman kehuvaa. Syy ei ole Thor-filmien "kehittymisessä" Branaghin wagneriaanisesta keikistelystä kohti limudiskon väreissä tehtyä genremättöcocktailia. Syy on ihan vain siinä, että Deadpool-filmin jälkeen itseironiasta on tullut ja tuleva pitkäksi aikaa supersankarifilmit määrittelevä asenne. Tälle on selvä tarve: elokuviin ei saada lisättyä yhä nuoremmille tarkoitettua yhä suorasukaisempaa väkivaltaa, jollei sitä mausteta runsaalla itseironialla: hei leikisti nämä sedät vaan hakkaa toisiaan kasvoihin! Nehän on oikeesti kavereita!

Vaan mitä 9-vuotias tuumasi K12-elokuvasta? Hän antoi sille viisi tähteä viidestä ja kertoi pitäneensä erityisesti siitä miten paljon elokuvassa oli vitsejä. Kysymykseen siitä, mikä oli kaikkein cooleinta lapsi vastasi täsmälleen samalla tavalla kuin isänsä olisi vastannut, mikä osoittaa hänessä kehittyvän genrekuluttajan tunnumerkkejä. Mutta kun se coolein juttu on se, miten maailma pelastetaan tällä kertaa, niin se jääköön spoilerimuurin taakse.



sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Galactic North ja Paradise Tales (novellit)


Milloin tieteiskirjallisuus kuoli? Akateeminen vastaukseni on, että kyberpunk merkitsi scifin evoluutiossa trooppiperinnön syövää äpärää ja algoritmimaisten ideoiden lämpökuolemaa. Scifi genrenä sekoittui 2000-luvulla fantasiaan ja metafyysisiin dekkareihin eikä koskaan löytänyt enää omaa ydintarinaa, vaikka jotkut dinosauruksista olivatkin vielä vaikuttamassa siihen, mitä luettiin ja mitä arvostettiin.

Nyt rohkenee jo sanoa 2000-2010 -lukujen ainoa merkittävä tieteiskirjailija on Alastair Reynolds. Näin on todettava siitäkin huolimatta, että Reynoldsilla ei ole yhtäkään avainteosta ylitse muiden ja että hänkin on viime vuosina alkanut loikkia naapurigenrejen puolelle. Ja siitäkin huolimatta, etten ole jaksanut lukea edes kaikkia suomennettuja teoksia, ja tuskin jaksankaan.

Reynolds on kuitenkin ainoa ahkera ja ITSEVARMA kirjailija, jonka näkemys scifistä jatkaa arvokkaasti 1900-luvun perintöä: scifille olennainen ympäristö on avaruus, ei tämä surkean tuttu planeetta Maa. Kääntöpuoli Reynoldsilla on se, että hänen romaaninsa ovat kohtuuttoman pitkiä ja lörpötteleviä, vaikka niissä ei olekaan mitään erityisen heikkoja osuuksia. Niistä vain puuttuu romaanikirjailijan näkemyksellisyys jota lajikohtainen itsevarmuus ei riitä kompensoimaan.

Olikin melkoinen löytö avata tänä syksynä Reyndolsin novellikokoelma Galactic North (2006), joka on temaattisesti ja tarinallisesti yhtenäinen kooste Ilmestysten avaruus -maailmaan sijoittuvia tarinoita. Yksikään novelleista ei toimi loppuun asti kuten pitäisi, vaikka aloitukset ovat erittäin taitavia, mutta kokonaisuutena tämän olisi valmis julistamaan kirjailijansa pääteokseksi. Senkin hyväksi, että novelleissa on hyvin vähän mitään ylimääräistä maalailua kuten amerikkalaisuuden ("Mitä pidempi, sitä parempi") ehdoilla valmistuneissa romaaneissa. Lisäksi jokaisessa novellissa on useita edellisten novellien ideoita kehitteleviä variaatioita, joita käytetään säästeliäästi, vain novellin mittaan sopivasti.

Vastaava ideoiden säästeliäisyys ja kerronnan tiiviys on nähdäkseni huvennut Reynoldsin viime vuosien novelleista. Nekin ovat kyllä maailmoiltaan rohkeampia ja kokonaisuuksina kiinnostavampia kuin useimpien muiden scifistien avaruusseikkailuissa, mutta Reynolds ei vaikuta olevan enää niin varma siitä, millaiseen ihmiskunnan tulevaisuuteen tarinansa sijoittaisi: miten yhtenäisen tulevaisuushistorian hän haluaa jättää perinnöksi kirjallisesta urastaan?


Ilahtuneena Reynoldsin novelleista tilasin yöpöytälukemistoksi lisää novelleja, Geoff Rymanin novellikokoelman Paradise Tales and Other Stories (2012). Se edustaakin sitten ihan toista ääripäätä nykypäivän spefissä, kaikilla huonoilla tavoilla. Rymanin parhaat romaanit (Air, The Child Garden ja Was) ovat sosiaalisen scifin hienoimpia teoksia, jotka nappaavat genreä tuntemattomankin lukijan juuri kirjallisella kekseliäisyydellään. Mutta Rymanin pienoisromaanit ja novellit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen.

Selitys kirjoittajan viime vuosien häröilyyn voisi löytyä Strange Horizons'in arvostelussa vilahtavasta kommentista, että kirjailija on hyvinkin omistautunut meta-aiheille, fiktion vaikuttavuuden pohtimiseen (tai oikeastaan spekulointiin) novellien sisällä.

Tuloksena on erittäin itseensä kääriytynyttä novellistiikkaa, jonka tavoitteellisen kurinalainen sanasto ei riitä antamaan lukijalle ajattelutilaa, ja vielä vähemmän mielikuvittelun tilaa. Jotkut kirjan novelleista huvittavat hetken, kuten kuvitelma siitä miten Burroughsin Mars-tarinat edustavatkin ihan toista historian jatkumoa. Mutta puolivälissä kokoelmaa olen alkanut selailemaan novelleja: jaahah, että tällainen sisäpiirin vitsi tällä kertaa...

Kun kysyin Åconissa (2010) Rymanilta, minkä kirjoistaan hän toivoisi tulevan suomennetuksi, hän vastasi epäröimättä että Air pitäisi kääntää koska se on ajankohtaisin ja hänelle itselleen tärkein, ainakin siis sillä hetkellä. Mutta pahoin pelkään, että Rymanin romaanitkin, etenkin Air kaikessa tiukan pelkistetyssä maailmankuvauksessaan, on kohtuuttoman pitkitetty ja eksyy liian usein tarpeettomaan "kuvitelmia kuvitelmien vaikuttavuudesta" -visiointiin. Se pitäisi ehdottomasti saada suomeksi, joo, mutta ehkä 100 sivua tiivistettynä. Ja kuka sellaista kehtaisi?


perjantai 3. marraskuuta 2017

Teatteriharjoituspäiväkirja 1

Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003 en osallistu nanowrimo-kirjoitusmaratoniin. Motivaatio on niin syvästi miinuksella proosan kanssa. Editoin kyllä kaikenlaista, mutta uuden luominen - sen täytyy tapahtua kaukana digilaitteista.

Kiitos Terhin, pääsin jälleen mukaan teatteriproduktioon. Tukkateatteriin ensi kevääksi valmistuva näytelmä "Kylmien kyytimies" on osittain omaakin syytäni: suosittelin Tuurin romaania Terhille ja hän onnistui saamaan siihen sovitusoikeuden kirjailijalta.

Ensimmäisessä tapaamisessa lokakuun puolivälissä Terhi ohjasi meidät kokeilemaan tilan käyttöä liikkumiseen sotanäyttämöllä: ruumiiden raahaamista ja pesäpalloilla käytävää ristitulta, samoin äänimaisemaa. Vasta sen jälkeen, viikko sitten, kokoonnuimme kaikki 9 näyttelijää lukemaan käsikirjoituksen.

Viime tiistaina porukan miesvahvuus (6 henkeä) joutui sitten jo näyttämölle harjoittelemaan sotilasosastona esiintymistä. Aseina ovat pesäpallomailat ja ammuskelu tapahtuu pallotteluna hanskoihin.

Tunnelma kohtauksissa rakentuu ainakin tässä vaiheessa poeettisen realismin ja talonpoikaisen melodraaman välimaastossa. Tuurilaisen dialogin tuima ironia on kaikkein vaikein sovitettava. Miten ohjaaja sen ratkaisee, se on antoisaa seurattavaa kuin olisi vakoojana draaman temppelissä.

Näytelmän keskipisteessä on Tampereen taisteluissa aseista kieltäytyvä kyytimies Ketola, sekä hevoset, joiden toteutus tulee olemaan mielenkiintoinen haaste sekin. Olen luvannut esittää hevosista toista, valkoisen armeijan ruunaa. Sen lisäksi esitän ehkä körttipastoria. Luonnerooleja, totta kai.

Itselleni vaikeinta on muiden rytmissä pysyminen kuoromaisissa kohtauksissa. Näytelmän etenemiselle välttämätön reaktiorytmi sinä-minä-sinä tuntuu seisauttavan aivoni sekunniksi, kun muilla reaktio on yhtä spontaani repliikeissä kuin toiminnassakin. Ja Terhin ohjaustyyli on erittäin ryhmäyttävää, mikä tietysti sopii sotanäytelmään jos mihin.

Muutamat harjoitukset jäävät minulta väliin iltaopetuksen vuoksi. Ehkä saan nähdä esityksen rakentumisen hieman etäännetympänä sen ansiosta. 

tiistai 31. lokakuuta 2017

Kirjallisuuden arvo 2 euroa (kirjamessut)


Kirjavuosi kestää vain lokakuun ajan. Se alkaa Turun kirjamessuista lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna ja päättyy Helsingin kirjamessuihin lokakuun viimeisenä viikonloppuna. Marras- ja joulukuussa kansa ostaa vielä joululahjakirjoja, mutta kirjasyksy MEDIAJULKISUUDEN ikkunana avautuu ja sulkeutuu vain lokakuun ajaksi. Silloin on oltava mukana "kaikessa" kuin Hector tai flipperin kuula.

Jos ei kirjamessuille mene, tuntuu ettei ole sisällä virtauksessa eikä katedraalissa. Mielikuva kirjallisuudesta vuosisatojen läpi kulkevana virtauksena vetoaa kirjalliseen keskusteluun siitä, että jotain uutta voisi nousta proosan kurkkutarhasta tai runouden kompostista. Draamasta, sen sijaan, ei yksikään kirjallisuudenharrastaja edes kuvittele mitään uutta. Draama on niin erkaantunut kirjallisuudesta ja tarinoinnista ja se on korvannut estetiikkansa tanssitaiteen lahkolaisilta opitulla retoriikalla. Draamaan ei kirjallisuudenharrastaja halua koskea edes kolmimetrisellä saisiolla.

Tänä vuonna sain onneksi yhden työkiinnityksen sekä Turun että Helsingin messuille, joten tuntui kuin olisi oikeastikin kiinni siinä JÄRJESTELMÄSSÄ, jonka kirjallisuus edelleen muodostaa. Aivan kuin metafyysisen "virtauksen" ohessa Kirjallisuus isolla K:lla olisi oma katedraalinsa ja uskontokuntansa, jossa voi olla vain sisä- tai ulkopuolella.

Helsingin messuilla, aivan kuten neljä viikkoa aiemmin Turussa, haastattelin Juria "Sadan vuoden unet" -antologiasta, samoin kuin paikalla olleita kirjoittajia. Haastattelun hoidettuaan olikin sitten hyvä liueta kaupungille sateeseen, juoda Jaakon kanssa unohdusta antavat tuopilliset Kaislassa ja Stonessa.

Messuviikonlopun katedraalifiiliksen vahvisti se, että yövyin Saaran kanssa Hakaniemen Hiltonissa. Sinne sai huoneen lähes samaan hintaan kuin Sokos-ketjun hotelleihin, kun varasi sen jo elokuussa, vaikka hotelliyöpyminen sinänsä on jotain minkä ei pitäisi sopia taiteilijaperheen budjettiin. Mutta miten muuten tuntea olevansa sisällä kirjallisuuden katedraatelissa?

Kylmän sateisesta viikonlopusta käytin puolitoista tuntia myös erikoiseen bussiseikkailuun Munkkivuoren taakse. Kävin noutamassa verkkofoorumilla sopimani lautapeliostoksen, luukutin kympin postilaatikkoon ja nappasin pelilaatikon kassiin juostessani päättärille seuraavaan bussiin. Tunsin itseni erittäin vapaaksi & liikkuvaksi kulttuurinkuluttajaksi. Näin vähän siihen tarvittiin.

Ammattityötön Ossi Nyman katoaa messuhumuun.
Helsingin messukeskus onkin sitten jotain aivan muuta. Silmiinpistävintä ovat aina vain kasvavat ihmismassat ja 2 euron kirjatorien yhtä massiivinen lisääntyminen. Komeiden ja suht tuoreiden tietokirjojen päätyminen näihin halpalaatikoihin on erityisen hämmentävää. Viime vuosien menestysromaaneja sieltä ei samalla tavoin löydä, vielä. Helppo on ennustaa messulippujen halpenevan samassa tahdissa kuin risteilymatkojen. Varsinainen tuotto tulee siitä, että ihmiset saadaan kahmimaan rihkamaksi luokiteltua kilotavaraa ikkunattomissa halleissa, messuilla tai laivoissa, ostamaan BONUSTA elämäänsä kuin metrilakua ikään, onpa se sitten kirjoja hyllyntäytteeksi tai kaljaa pääntäytteeksi.

*

Sunnuntaistakin jouduin viettämään monta tuntia messuilla, koska olimme saaneet päivän ainoat HALVAT junaliput kotimatkalle vasta kello 17:n junaan. On periaatteessa suhteetonta maksaa 120 euroa hotellihuoneesta ja säästää parikymppiä perheen junalipuista, mutta katedraalilogiikka pätee vain hotelleihin, ei surkeisiin paikallisjuniin.

Messuilla aikaa tappaessa ja unta vastaan kamppaillessa tulin jopa ostaneeksi kirjoja, mitä yleensä en kirjamessuilla tee. Osastojen keskeltä löytyi tamperelainen divari, jolla oli yhtä laadukas scifi-valikoima kuin omassa kotihyllyssämme; ei kovin kattava, mutta yllättävien teosten todisteina löytyivät esimerkiksi Baxterin kootut Xeelee-novellit.

Ainoa virhe oli ostaa myös n&n:n scifi-teemanumero. En ollut tiennyt, että ne olivat laittaneet lehteen myös arvostelun sf-elokuvakirjastani. Ei tarvinnut kuin lukea arvostelu niin lehti ja kaikki muukin tekeminen loppui siihen.

Täytyisi varmaan palata byrokraatiksi. Ainoastaan byrokraatti on kaiken sellaisen paskantahtoisen arvostelun yläpuolella, että "eihän Devil's Tower ole edes kraatteri niin kuin kirjoittaja väittää". No, se itse asiassa ON myös kraatteri, ihan kuten kirjoittaja väittää. Mutta ehkä kyseisellä detaljilla on varsin vähäinen merkitys, kun 400-sivuisen kirjani AIHEENA on tieteiselokuva eikä amerikkalaisten kivimuodostelmien luokittelu? Eh?

Esikoiskirjailijat tunnistusrivissä Hesarin foorumilla.
Messuilla olin nauranut esikoiskirjailijoiden julkista nolaamista Hesarin foorumilla. Eipä naurattanut enää, vaan kävi kateeksi. Esikoisilla ei ole vielä mitään menetettävää, vaan kaikki voitettavaa, etenkin poispääsy Hesarin tappavasta syleilystä.

Mikä siis on painetun kirjallisuuden arvo, jos yksi ainoa arvostelu riittää viemään motivaation luovalta kirjoittajalta? Ei se arvo taida olla edes kahta euroa. Niin vähässä on usko omaan tekemiseen näillä kirjasyksyn jälkeen hiipuvilla markkinoilla.





perjantai 20. lokakuuta 2017

Alkaa elliptinen talvi (13.-20.10.)

Perjantai. Kotiseutu, Kuolio. Täällä aivot hemputtaa.
 © Soikkeli 2017
Lauantai. Väliaikainen lopullisuus, hautajaisten ruokavalio. Uniset matkat maaseudulle, kaupunkiyskä kuin poikittainen sana nielussa. Sunnuntai. Sormituntuma luonnonkiertoon, keltaiseksi jäätynyt tuoksuvadelma. Dekkari, olut, dekkari. Maanantai. Ensilumen odotus ilmassa, pysäkillä vaimo ja lapsi. Keskeytysten kulttuuri, syyslomittajat. Keskiviikko. Mustat oravat, tikka sähkötolpalla, joutsenet huutavat vesisateesta. Otitko sinä tuosta kuvan? Liikaa merkkejä, heitetään häkälöylyt. Torstai. Yhä lyhyempiä aamuja, yhä nopeampaa pimeyttä.  Ovatko kaikki sienet lahottajia? Nyt suljetaan ne vedet. Ensin saunalta, huomenna talosta. Perjantai. Alkaa elliptinen talvi. Suojattua yhteyttä ei voida muodostaa. Mene sinä edeltä.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Blade Runner 2049 (elokuva)

Joitakin elokuvia katsoessa miettii, milloin se tarina oikein alkaa.
Tätä elokuvaa katsoessa miettii, milloin se elokuva oikein alkaa.

Blade Runner 2049 on massiivisen epäonnistunut yritys tehdä remake scifi-genren klassikosta. Tuntuu kuin katsoisi sikermää remake-ehdotusten variaatioita. Huonoja variaatioita. Miltei kolme tuntia yhtä putkea. Sateessa. Yksin.

Juoni on toki suoraa jatkoa alkuperäiselle (1982) "keinoihminen tutkii alkuperän arvoitusta" -tarinalle. Remake-kerronta nykii juonenlankoja, joskaan ei kuvien ja kohtausten rytmissä.

Muutenkin sitä ihmettelee, mihin ne rahat on taas saatu tuhlattua. Ei ainakaan käsikirjoitukseen. Lavasteet ja efektit eivät nekään näytä erityisiltä, eikä varsinkaan kiinnostavasti scifistisiltä. Tulevaisuuden visiointi on häivytetty sillä, että ulkokuvat tulvivat sadetta ja pölyä. Isommat sisätilat ovat joko romukasoja tai ahtaita tehdaskuvia. Enimmän aikaa nökötellään sellimäisissä huoneissa. Sankari katselee hologramminaistaan. Revi tästä sitten dystopiaa. Edes.

Jos vaikutuit Denis Villeneuven "Arrival"-ohjauksesta, ei mikään takaa, että pidät edes yksittäisten kuvien kauneudesta tässä saman ohjaajan remake-hämyilyssä. Onhan se melkoinen saavutus Villeneuvelta. Sama ohjaaja tekee 2010-luvun merkittävimmän genre-elokuvan ja 2010-luvun surkeimman genre-elokuvan. Miten tämä on mahdollista?

Suurin syyllinen tohelointiin ja paskaan filmiin on epäilemättä tuottaja Ridley Scott. Jos on nähnyt kaksi edellistä Scottin tuottamaa Alien-lämmittelyä (2012 ja 2017), tietää jo, miten tehokkaasti brittiherra tuhoaa omaa kasariklassikoilla luotua mainettaan.

Voiko enää matalemmalta mennä? Voi!
  • Krista Kosonen pistäytyy pornotäytteeksi filmiin lausumaan kaksi lausetta suomeksi.
  • Hans Zimmerin tärinäurut soivat 5 minuutin välein muistuttamaan Suuresta Kertomuksesta Joka Piti Tulla.
  • 75-vuotias Harrison Ford on sivuroolissaan yhtä tönkkö kuin 90-vuotias HF voisi olla pääroolissa.
  • Ryan Goslingin alinäyttelemisen selittämiseen ei löydy riittämiin alisanoja.
  • Tuotesijoittelun brändejä tyrkytetään erittäin näkyvästi etualalle.

Ja voiko jotain hyvääkin sentään löytää?
No joo.
Juoneen sisältyvä jippo, se alkuperän mysteeri, on ihan fiksusti kaksikerroksinen. Kolmen sivun novellisovitus tästä vuoden 2017 mahtavimmasta mahalaskusta voisi siis olla lukemisen arvoinen.

torstai 5. lokakuuta 2017

Kuuden tonnin julkaisutila ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja

Nyt kuuden tonnin julkaisutila ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja.

Viimeksi hän lähestyi sähköpostilla, nyt puhelimella. Puhelun aluksi hän kehui tutkimuskirjani tuomasta meriitistä. Vastasin, ettei meriitti tuonut leipää pöytääni. Kysyin, miten kustantaja, SKS, on mainostanut kirjaani? Miten levittänyt sitä meriittini kasvattamiseksi?

Näihin kustantaja ei halunnut vastata. Hän aloitti pitkän mainospuheen open access -julkaisemisen hienoudesta. Sen kärkenä oli rahasumma joka oli miltei taskussani, koska minun ei tarvinnut antaa sitä kustantamolle. Yleensä he ottavat 6000 euroa siitä, jotta teos siirretään kustantamon verkkojulkaisualustalle. Mutta heillä on pilottivaiheessa mahdollisuus valita kuusi tiedekirjaa per vuosi, joiden tekijät saavat ilmaiseksi OA-paikan kustantamon alustalla.

Siinä vaiheessa aloin huutaa. Puhelu loppui pian. Suussa oli tuttu paskan maku. Se tuli korvasta. Samalla tavoin kun Fortumin tai Helsingin Energian tyrkyttäessä korvaani ydinsähköä vihreänä valmisteena.

Piti googlata totuus. Helsingin yliopisto ja Erkko-säätiö ovat näköjään antaneet tukirahaa SKS:lle pilottihanketta varten: "Pilotin alkuvaiheessa yksittäisen teoksen käsittelymaksuksi on arvioitu 6000 euroa. Kirjoittajilta tämä peritään vain siinä tapauksessa, että heidän tutkimusrahoitukseensa sisältyy käsittelymaksu (niin sanottu kultaisen reitin malli)." n&n

Rahasumma piti siis paikkansa. Mutta jälkimmäisen asian kustantaja jätti mainitsematta: että minulta mitään maksua  (jotta muut voivat lukea ilmaiseksi jne) ei olisi edes voitu periä.

Toiseksi, käsittelymaksun ainoa tarkoitus on kompensoida kustantamolle OA-julkaisemisen tuomaa taloudellista menetystä. SKS saa siis tukirahaa, jotta se voi esiintyä hyväntekijänä ja rahastaa tutkijoita.

Ja yliopisto ja Erkko-säätiö? Suuria hyväntekijöitä nekin. Senttiäkään tästä OA-tuen rahasta ei vaan tule tutkijoille saakka, ei vapaille eikä ostetuille. Raha kiertää vain tiedepolitiikan välineenä instituutiosta toiseen.

Odotan kiinnostuksella, millainen on tiedekustantajan seuraava alennustarjous. "No Tero aatehuoneelta terve!..."


Erinomainen tiivistelmä OA-julkaisemisen sekoittamasta tiedekustannuksen maailmasta löytyy n&n-lehden OA-julkaisusta:
http://netn.fi/artikkeli/avoimen-saatavuuden-haasteet

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Mother! (elokuva)

Jos jaettaisiin palkintoja tekotaiteellisuudesta, niin "Mother!" olisi tämän (2017) vuoden voittaja.

Juutalaisuuden historiasta laadittu allegoria kierrättää myyttejä tarinalla pariskunnasta, joka on vetäytynyt uskojärjestelmää edustavaan taloon: vanha mies on luomisvoiman menettänyt runoilija ("jumala") ja nainen ("luontoäiti") hänen lapseton muusansa. Talon merkitystä abstraktiona korostetaan muutamissa ulkokuvissa, joissa se näyttäytyy täydellisen symmetrisenä ja ympäröivästä luonnosta eristyneenä.

Hollywood-elokuvalta edellytetyt tuotannolliset arvot on kuitattu kierrättämällä kummitustalon ja ahdistuspsykoosin genre-elementtejä, mutta kauhufilminä "Mother!" on vieläkin latteampi kuin allegoriana. Yleisökoukku on tietysti nimiroolin Jennifer Lawrence, jota ilman tätä elokuvaa ei nähtäisi muualla kuin indie-festareilla.

Jumala rauhoittelee luontoäitiä ihmiskunnan bileiden kiihtyessä.
Jos ohjaaja Darren Aronofskyn Nooa-filmi (2014) oli lupsakkaan rienaava myyttejä kohtaan, niin "Mother!" paahtaa vihakuvastoa kirjauskonnoksi kaventunutta juutalaisuutta vastaan täydellä laidalla. Myös kristinuskolle olennainen jeesus-idolismi saa osansa, etenkin katolinen kirkko kannibalistisine riitteineen. Talon sisällä tapahtuu pikavauhtia koko ihmiskunnan historia, mukaan lukien Aatamin ja Eevan perisynti sekä sitä seuraavat sukuselvitykset. Talo repeilee ja ryöstetään, porukka lappaa sisään lupaa kysymättä - kuten uskonjärjestelmille tapaa käydä.

Isoin ihmeteko onkin se, miten tällainen vertauskuvissaan raivoisan yksipuolinen puheenvuoro on päässyt teattereihin hyperkorrektiuden aikakautena? Mitäs jos tämä elokuva olisikin intialainen tai iranilainen? Siitä ei uskallettaisi edes puhua mediassa, saati kiitellä sitä monitulkintaiseksi taidefilmiksi.

Tylsän elokuvasta tekee sen kerronnallinen latteus ja helpot kompromissit kauhuefektien takaamiseksi. Kuka hyvänsä 10-vuotias rabbikokelas osaisi käyttää kirjauskontojen perusmyyttejä monitulkintaisemmin ja -puolisemmin kuin egonsa tahkoisuutta tutkiskeleva Aronofsky. Lisäksi, aidon juutalaisuuden, äidiltä lapselle periytyvän henkisyyden puolustuksena (Jerusalemin temppelin polttamisesta alkaneen kirjaperinteen vastapainona) "Mother!" on yhtä salaivainen naisia kohtaan kuin debyytti "Unelmien sielunmessu" (2000).

Urallaan hakoteille joutuneelle Jennifer Lawrencelle tämä on yhtä raskas pohjanoteeraus kuin Aronofskylle. Eipä ihme, että heistä tuli filmauksissa pariskunta. Aivottomuus on epäilemättä yhdistävin spirituaalinen kokemus mitä 2000-luvun filmiteollisuus voi tarjota.

Pienemmissä rooleissa (Aatami & Eeva) piipahtaa muun muassa Ed Harris ja Michelle Pfeiffer. Heidän läsnäolonsa sähköistää hetkessä talon sisätiloihin ahdetun elokuvan, mutta ohjaajalla on liian kiire kertoa Iso Tarina jotta hän joutaisi ajatella mitään omaa tulkintaa käyttämilleen Isoille Hahmoille.

Isäjumalaa esittävä Javier Bardem hoippuu keskeisessä roolissa tietämättä oikein miten löytää hahmolleen motivaatio. Siihen voi tietysti tiivistää koko Aronofskyn uran katkelmallisuuden: liiaksi vakuuttuneena suuruudestaan ei oikein tiedä millä motivoitua taiteestaan...