KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
28.4.-1.5. Vappu mökillä
25.4.-30.5. Tietokirjoittaminen I -kurssi
26.-28.5. Swecon Uppsalassa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
27.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Varas, varkaampi, vakuutusyhtiö


Vaikka mitään ei menetettykään, tuntui murtovarkaan vierailu talossa siltä kuin seinät olisivat murtuneet. Ja ettei muita olosuhteita maailmassa olisikaan kuin taloudelliset olosuhteet, niihinhän mediakin meidät totuttaa.

Kun naapurin täti ensimmäiseksi kertoi näkemästään murtovarkaasta, me vielä naureksimme vanhusten mielikuvitukselle. Vasta myöhemmin samana päivänä selvisi, että varas oli tosiaan liikkunut talossa, pääsemättä kuitenkaan mihinkään käsiksi. Poliisi pistäytyi talossa kuin virallinen todistaja ikään.

Keskivertokansalainen varmaan hakisi heti turvaa vakuutusyhtiöltä, kun poliisi on tunnetusti ja tunnustetusti hyödytön. Mutta sitä suurempaa varasta ei olekaan kuin vakuutusyhtiö, eikä röyhkeämpää. Vakuutusyhtiön ei tarvitse kävellä läpi ihmisten ovista, kun se voi kävellä ylitse ihmisten elämän.

Vain pari päivää murtovarkaan vierailun jälkeen tuli tieto vakuutusyhtiö Pohjolalta, että se tietää paremmin kuin kuolemansyyntutkija mihin sen asiakkaat kuolevat. Äitini tekemään hakemukseen isäni työperustaisen kuoleman korvaamisesta vakuutusyhtiö Pohjola vastasi, että kuolemansyy EI ole työperustainen asbestoosi, vaan Alzheimerin tauti. Näin siis siitä huolimatta, että isällä ei koskaan diagnosoitu Alzheimeria, ei eläessä eikä kuoltua, vaan virallisessa kuolemansyylausunnossa lukee yksiselitteisesti, että syy on työperäinen. Viimeisinä vuosina ilmennyt muistisairaus ei ole sama asia kuin Alzheimer eikä isäni menehtynyt siihen että olisi unohtanut miten hengitetään: hän ei PYSTYNYT hengittämään.

Vakuutusyhtiö voi siis jyrätä arvovallallaan sekä ihmisten että julkisten instituutioiden ylitse, laatia oman fiktionsa viralliseksi totuudeksi. Ihan vain siksi että se voi. Se on niin suuri, että se voi kävellä aivan minkä tahansa ylitse milloin huvittaa.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, mitä sitten KELAn kaltaiset "valtiot valtiossa" tekevät, jos imagostaan riippuvainen yhtiökin voi toimia laillistetun mafian mandaatilla.

*

Seuraavaksi vakuutuskorvauksesta tehdään sitten virallinen valitus. Sekään ei välttämättä auta, kuulemma. Isäni kollega menehtyi samoista työperäisistä syistä syöpään, mutta vakuutusyhtiö suostui maksamaan korvauksen vasta kolmannella valituskerralla. Yhtiö siis toimii JUURI NIIN KUIN tarinat vakuutusyhtiöistä kertovat: niiden ainoa moraali perustuu arvioon asiakkaan tuomasta näkyvyydestä ja julkisuudesta yhtiötä kohtaan.

Pohjolan saaminen oikeuteen on yhtä epätodennäköistä kuin satunnaisen murtovarkaan nappaaminen.

Ihanteelliset olosuhteet tällaisen reaalikapitalismin harjoittamiseen mikro- ja makrotasolla luo se, että tehostettu logistiikka pitää ihmiset poissa tilastoista, joissa heidän todellinen tilansa näkyisi.

Kun terveysärjestelmien logistiikka siirtelee ihmisiä kodin ja sairaalan välillä, ei mitään vanhusongelmaa ole eikä yhdenkään kansalaisen viimeisistä vuosista jää pysyvää tahraa tilastoihin. Kun rangaistusjärjestelmien logistiikka siirtelee rosvoja avovankilan ja sakkouhkailun välillä, ei mitään rikosongelmaa ole eikä yhdenkään asuinalueen turvattomuudesta jää tahraa tilastoihin.

"Mitä siis tulee tehdä?"
Äänestää tarkempien poliitikkojen sijaan tarkempia tilastoja?


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Balatonilla, vielä kerran



Vielä kerran palasin Balatonille näihin haaleimman sinisen ja tiheimmän vihreän maisemiin mitä Euroopasta löytyy. Ihan varma en ole, haluanko tämän matkan jälkeen uudelleen. Ei este ole siinä, millaiseksi Unkari on muuttumassa, vaan siinä, miten keinotekoiselta tämä paratiisimaisema tuntuu, kun sinne putkahtaa jälleen kerran niin äkillisesti keskeltä Suomen talvea. Miten ANSAITSEMATTOMALTA se tuntuu.

Kai uskon kokeneeni nyt kaikki ne yllätyksen sävyt, joita tämä maisema voi suoda. Ateistin armokokemus, asiaproosana annosteltu.


Pääsiäistä ei Unkarissa huomaa sen kummemmin vietettävän kuin ei Suomessakaan. Ateistille tuttua kohtalon ivaa oli sen verran, että jälleen junaliikenne Balatonin rantamilla oli poikki, juuri sellaisena päivänä, kun saavun iltamyöhäisellä Budapestista. Tälläkin kertaa bussiin vaihtaminen tapahtui Szabadbattyanissa keskellä ei mitään - aivan kuten vuosi sitten päätyessäni väärällä puolelle tuota sisämeren kokoista järveä.

Mutta tänä keväänä bussit toivat täsmällisesti minne pitikin, ensin Balatonfürediin ja sieltä Tihanyn perukoille niin syrjäiseen kolkkaan kuin on mahdollista tällä niemellä. Majatalot olivat lähes tyhjillään, joten olin erinomaisen tervetullut vieraaksi. "Ah, from Finland!" Siihenkin taikaan on helppo vielä kerran uskoa.




Pitkänä perjantaina kävelin ympäri Tihanyn lyhyemmän luontopolun, jota olin viimeksi kulkenut vuonna 1988. Vulkaanisten kukkuloiden luonto on henkeäsalpaava - etenkin jos ei ole tottunut patikoimaan ylös ja alas kukkuloita. En sentään nähnyt mitään niin ihmeellistä kuin vuosi sitten villisikapesueen kirittäessä ohitseni rantatien suuntaisesti.

Oli vieläkin lämpimämpää kuin vuosi sitten vapun aikaan näissä maisemissa. Varhaisen vihreän orastava hohde puissa yhdistyneenä kesän lämpöön tuntui yhtä perverssiltä kuin puolimakean viinin juominen huhtikuussa. Kaiken lisäksi huomasin vasta nyt, että Euroopan viimeiset maaoravat elävät täällä vulkaanisella reviirillä. Hetken aikaa tunsin täydellistä yhteenkuuluvuutta. Sitä se puolimakea viini teettää.

Sitten kävelin kylälle ihan vain syödäkseni erinomaisen pizzan luontokokemuksen täytteeksi. Kun kylän ja pensionaattini välimatkaa oli kaksi kilometriä, saatoin kuvitella olevani "omillani",  vallan erilainen matkaaja kuin ne bussilastituristit, jotka jonottavat Tihanyn kukkulalle nähdäkseen tuhat vuotta vanhan HISTORIALLISEN maiseman - vaikka aivan niiden takana levittäytyvät miljoonien vuosien ikäiset kraaterilammet maaoravineen ja dolmiittipylväineen. Luontopolulla ei tullut vastaani muita kuin unkarilaisia, varusteista päätellen paikallisia.

Lopulta oli palattava Budapestiin, kilimatisoiduttava takaisin valuuttakeskeiseen elämäntapaan. Eipä ole Buda eikä Pestkään koskaan aiemmin tuntunut yhtä luotaantyöntäviltä kuin nyt. Kaiken lisäksi  hotellin naapurihuoneeseen osui pariskunta italialaisia, jotka kommunikoivat läpi yön toiselle pariskunnalle huutelemalle milloin sisäpihan ylitse, milloin seinien lävitse. Kun poltin hermoni ja menin huutamaan niille takaisin, ne nauroivat päin naamaa.


Luin aamuyölle arabialaisia satuja ja toivoin, että koko maailma tuhoutuu. Vaan ei. Tuli pääsiäisaamu ja näin tulvan peittäneen Budapestin, aivan kuten Saara oli ennustanut. Oli aika lähteä kotiin talvehtimaan. Kone tuli täyteen mutta muistot ei.






sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

2 yötä aamuun (elokuva)

"Otetaaks 2 repliikkiä ennen aamua?"

Romansseille ominainen tilanne, jossa sattumalta kohtaavilla rakastavaisilla ei ole yhteistä aihetta kommunikaatiolle, on eduksi sellaiselle elokuvakulttuurille, jossa henkilöt ovat muutenkin oletusarvoltaan kyvyttömiä kommunikoimaan. "Nauttisin mielelläni kiinnostavan ranskattaren seurasta", voi suomalainen mies sanoa ranskalaiselle naiselle älypuhelimensa käännösohjelman avulla. Suhde saa olla laitteiden mukainen ja yhtä eloisa kuin mobiiliviestimet. Tätä kyynisyyttä elokuva 2 yötä aamuun (2016) tematisoi, mutta vain puoliksi ideastaan innostuneena.

Muutenkin tämä kirjaston DVD-hyllyyn ennättänyt kotimainen romanssi jättää kaiken puolitankoon.

Muuta selitystä rakastumiselle ei anneta  kuin että henkilöt katselevat toisiaan kiinnostuneina. Arkkitehti ja diskoartisti ovat matkalla Vilnassa, kotimaansa ulkopuolella. Sivullisille dj-mies (Mikko Nousiainen) valehtelee heidän olevan häämatkalla. Tyylikäs arkkitehtinainen (Marie-Josee Crozée) pitää jostain syystä kiinnostavana tätä t-paidassaan hortoilevaa suomalaista, vaikka miehen seurataidot rajoittuvat mobiilipelin esittelemiseen ja paikallisten kanssa ryyppäämiseen. Ja edes suomalaisten katsojien pitäisi sitten uskoa, että tällainen jäykkä pökäle voi olla ammatiltaan huippusuosittu dj? Edes kutu-uskottavuutta ei kehdata tavoitella tällä S-luokituksen saaneella kokoperheen Vilna-mainoksella.

Monien suomalaisten genrefilmien tavoin käsikirjoitus kärsii ulkomaisten esikuvien, etupäässä Richard Linklaterin turistiromanssien kopioimisesta, ja liiallisen laskelmoidusta tuottamisesta. Suomalaiseen romanssiin alavireisen mykkä lähtötilanne sopii sentään metahuvittavalla tavalla. Etenkin kun kotimaiset näyttelijät ovat surullisenkuuluisia tukkoisesta artikulaatiostaan.

2 yötä aamuun -elokuvan juoni on erittäin haalea versio lukuisista "sattuman yhteen pakottamat muukalaiset" -tarinoista, joissa osapuolet paljastavat vähitellen kotimaassa odottavat parisuhteet. Elokuvan ainoa oivaltava juju tulee siitä tuonnempana katsojalle paljastettavasta henkilömotiivista, kun nainen uskottelee miehelle, ettei ymmärrä englantia. Tällainen motiivi on perusteltu tapa hallita tilannetta, josta ei voi olla varma, mihin haluaa sen johtavan.

Kokonaisuutena elokuva ei siis ole ihan niin idioottimaisen köyhä ja kylmä kuin miltä se näytti trailerissaan, mutta aivan yhtä elottomaksi laskelmoitu tuotantonsa rajoissa. Näistä kiusallisin rajoite on Vilnan valitseminen filmauspaikaksi vain sen perusteella, että siellä tuetaan ulkomaisten tuotantojen tekemistä.

"Ole sinä Delpy, niin minä olen Hawke."
Elokuvan nimen on tarkoitus olla myyvä linkitys Linklater-kopioon "2 päivää Pariisissa" (2007). Turistiromanssi ilmeisesti oletetaan, ainakin Suomessa, halviten kopioitavaksi lajityypiksi.

Silti edes tätä turistiromanssin pitkää perinnettä ei osata hyödyntää. Kun turistiromanssissa nainen sanoo "Arvaa mitä haluaisin tehdä nyt?", se ei suinkaan tarkoita heittäytymistä iltapäiväseksiin, vaan lapsenomaista myöntymistä turistikohteen rientoihin. Tässä elokuvassa tilanne kuitataan kahdella mainosmaisella kohtauksella kylpylähotellin allasosastolta. Tylsillä kuin sähkösaunan häkälöylyt.

Jos genrefilmissä kliseetkin sovelletaan vain puoliväliin, voisi yhtä hyvin jättää tekijätiimin kotiin ja tuotannon kotimaahan. Ikävä tulee Anssi Mänttärin pieniä täsmäromansseja 1980-luvulta.


perjantai 7. huhtikuuta 2017

Aurora (romaani)


Kahlasin aikoinaan lävitse Kim Stanley Robinsonin kunnianhimoisen Capital-trilogian (2004-2007) siinä uskossa, että täytyyhän sen tarinankin alkaa jossain vaiheessa. Vaan eipä alkanut. Henkilöt vain puuhastelevat kukin omiaan. Kolmen romaanin ajan kuvataan byrokraatteja, joilla on enimmäkseen aika kivaa lenkkeillessä tai frisbaria heitellessä, vaikka ilmastonmuutos välillä romahduttaa sivilisaation ympäriltä. Tämän jälkeen päätin, ettei enää koskaan Robinsonia, kiitos.

Mutta viime vuosina kirjailijan maine on vain entisestään noussut, eikä vähiten ekologisten teemojen vuoksi. Mitä KIRJALLISTA annettavaa Robinsonilla on ajankohtaisuuden lisäksi, se tuntuu jäävän kritiikeissäkin toissijaiseksi. Eikä ihme. Mitään annettavaa ei ole. Robinson kirjoittaa romaaneja kuin ei olisi koskaan lukenut yhtäkään ja koostaisi tekstimateriaalista infoklimppejä välittämättä miten helposti ne ovat sulateltavissa. Kustannustoimittajan uinumista voi vain arvailla. Ehkä käsikirjoituksissa on ollut löysän kuivakkaa frisbarin heittelyä satoja sivuja enemmän kuin mitä julkaistuissa versioissa.

Ostin & tartuin Robinsonin suht tuoreeseen Auroraan (2015) toiveikkaasti, koska avaruusscifin yleinen tarjonta on vuosi vuodelta heikentynyt. Vain Alastair Reynolds ja Robinson vaikuttavat jatkaneen itsevarman asiantuntevasti syvän avaruuden mittakaavassa soljuvia tapahtumia. Ja Aurora täyttää kyllä tältä osin odotukset. Mittakaavaltaan romaani on huikeimpia avaruusseikkailuja mitä olen lukenut.

Se "lukeminen" vain on hyvin erilainen suoritus Robinsonin kohdalla kuin mitä Reynoldsin tapauksessa. Auroran luettuani aloin epäilemään, pidinkö oikeasti edes Robinsonin Mars-trilogian ensimmäisestä romaanista, jossa niin ikään ollaan matkalla asuttamaan kaukaista maailmaa. Ehkä jälkimaku Mars-trilogian avauksesta perustui sekin vain liki-realistiselta tuntuvaan kuvaukseen. Trilogian kahta muuta teosta en edes yrittänyt lukea.

Aurorassa ankeinta on pitkällinen aloitus. Ensimmäiset 126 sivua ovat sukupolvialuksen kuvausta, jossa ei tapahdu mitään, ei niin kerrassaan mitään. Päähenkilö Freya vain vaeltelee ympäriinsä ja hänen myötään esitellään aluksen biotoopeiksi eristetyt modulit. Mallina ovat Maan kulttuurit ja ekotyypit. Kuvaus EI ole järin kiinnostavaa, koska lähes yhtä hyvin voitaisiin kuvata nuoren päähenkilön maailmanympärimatka. Freya itsekin on koomisen hyveellinen fiktiohahmo.

Seuraavat osiot Auroraa, osiot 3-6, ovat kuitenkin ASIAPITOISUUDESSAAN jännittävintä avaruusmatkailun kuvausta mitä tällaisen mittaluokan tarina voi tarjota. Kirja on todella vahvasti havainnollistettu ja kymmenistä esimerkeistä kumuloituva todistus siitä, että elämä on planetaarinen ilmiö, jonka erityisyyttä emme tule koskaan ymmärtämään, koska emme tule pääsemään milloinkaan oman näkökulmamme ulkopuolelle.

Tarinaan tulee samanlainen jännitys kuin lukiessa dokumenttiromaania tai katsoessa tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa: en pysty arvaamaan, mikä tässä menee seuraavaksi pieleen TODELLISUUDEN VÄLTTÄMÄTTÖMYYDELLÄ. Tällainen vaikutelma on ymmärrettävästi erittäin poikkeuksellista scifin kohdalla.

Robinson tietää minne ihmiskunta EI ole menossa...
Vaikka 460-sivuisessa romaanisssa ei ole juonta juuri enempää kuin novellissa ja ihmiskuvas on yhtä puisevaa kuin edeltävissä Robinsonin kirjoissa, ei juonesta voi oikeastaan paljastaa mitään ilman massiivisia spoilereita. Koko romaani on oikeastaan yhtä ja samaa argumenttia, väistämättömien ratkaisujen todistelua toistensa päälle. Ostan sen argumentin erittäin mielelläni, mutta monille lukijoille tämän kirjan antikliimaksi voi olla yhtä hämmentävän löysäksi lyövä kokemus kuin turistiripuli.

Syy lukea Aurora juuri nyt tuli haasteesta osallistua AI-aiheiseen paneelin toukokuun Sweconissa. Ja kieltämättä, Aurora on tältäkin osin kohtuullisen omaperäinen romaani. Ne tavat, joilla Robinson käyttää AI:n kertojaääntä, ovat MILTEI yhtä omaperäisiä kuin Ann Leckien hieman yliarvostetussa mutta laajan keskustelun herättäneessä trilogiassa. Robinson vain luottaa liiaksikin tämän kertojaäänen ainutlaatuisuuteen galaktisen matkanteon kuvailijana. Ei ole mitään perusteita, edes tarinan sisällä, miksi kontrolloimansa pienoismaailman kaikkitietävänä kertojana AI:n olisi imitoitava runollisia metaforia osoittaakseen ihmisyytensä. Juuri tästä kriteeristä tullaan puhumaan Sweconissa. Tällaiseen ornamentointiin Leckie ei, muuten, kertaakaan haksahtaisi. Vielä on lukematta Chris Moriartyn Spin-trilogia ja näkemättä, miten tuoreutettu sen versio AI:sta mahtaa olla. Trilogian kolmas kirja näkyy olevan osa Sweconin paneelille suositeltua luettavaa.

No, Robinsonista on vielä todettava loppuraskautus eli Auroran seitsemännen osion täyttävät 60 sivua, jotka ovat aivan tyhjää jaarittelua. Aivan kuin kirjailijalle olisi huomautettu henkilökuvan tärkeydestä proosalle, ja niin Robinson olisi joutohetkinään raapustellut mitä mieleen tulee - frisbaria meren rannalla heitellessään ja seuraavan romaanin nousuvettä odotellessaan...






Presidenttipingviini ja pandavaimo (mediailmiö)


Kun presidentin vaimo julkaisee runojuhlakirjan samalla hetkellä, kun mediahuomio on keskittynyt hänen puolisoonsa, se ei ole sattumaa. Ylen ja Hesarin edustamassa valtamediassa asian poliittisuus kuitenkin huolella kierrettiin (eilen ja tänään) ihastelemalla aivan toista sattumaa, runojuhlakirjan  osumista arvovaltaisen tekijänsä 40-vuotissynttäreihin.

Kiinan yksinhallitsija vuonna 2017.
Käytännössä runojuhlakirjan julkaisulla pyrittiin siirtämään huomio pois Suomen presidentistä, joka Kiinan presidentin, Xi Jinpingin valtiovierailun yhteydessä heittäytyy niin rähmälleen kuin vain suomettumisen historian sisäistänyt johtaja osaa heittäytyä. Tai vieläkin enemmän. Kiinassa kun pelottavaa ei ole pelkästään sen menneisyyden yksinkertaisuus, kuten Venäjässä, vaan myös tulevaisuuden monikerroksisuus.

Poliittisen vierailun poikkeuksellisuus käsiteltiin sekä tapahtuman yhteydessä että sitä seurannessa mediassa pandakauppana, jossa Suomi saa osakseen itäistä eksotiikkaa. Se, mitä Kiina saa Suomelta, on pitkään jäädytelty poliittinen hiljaisuus. Kyky vaieta kuin kylmässä huussissa, vaikka maailma käy sotaa pihamaalla. Kyky pysytellä litteänä kuviteltujenkin voimien edessä.

Suomen presidentti Niinistön uraprofiili on erikoistunut tähän itsensä litistämiseen. Sitä yksiulotteisempaa valtiovirkaa ei Suomen historiasta löydy niin korkealta paikalta. Ja tämä tiedetään Kiinassa saakka.

Kyvyttömänä ottamaan mitään irti Niinistön valtiojohtajuudesta media on joutunut käsittelemään sitä kiertoteitse kuvailemalla Jinpingiä jonkinlaisena suuren hallitsijan esikuvana, hahmona joka edustaa ikiaikaisten hallitsijoiden mykkyydessään ja elottomuudessaan syvää viisautta. Tähän esikuvaan nähden Niinistön paperisuus ja steriilisyys näyttääkin valtioviisaudelta.

Mutta on Niinistössä muutakin steriiliä, jonka ympärillä suomalainen media vaikenee pitkään ja hartaasti.

Kun presidentti otti virkapuolisokseen puolet nuoremman vaimon, olisi missä tahansa muualla riemuittu valtakuntaa odottavasta kruunuprinssistä. Ei Suomessa. Meidän historiassamme presidenttiys edustaa maailmasta vetäytynyttä, snellmanilaisen hengentiedon sisäistänyttä kirjanoppineisuutta, jonka pokaalivaimo leijailee kaukana taka-alalla kuin valtiomiehen runollinen aatos.

Niinistön kohdalla nämä oletukset presidenttiparista törmäävät kuitenkin aika ajoin todellisuuteen, siihen, että se vaimo on tosiaankin vasta kolmekymppinen wannabe-runoilija, jolla on opinnotkin kesken.

Niinpä presidenttiparista POISPÄIN heijastuva mediapinta täyttyy kaikista muista median kuvajaisista, ideoista ja ilmiöistä, jotka pelkistetään ajankohtaisen arvovaltaisuuden symboleiksi.

Kiinalaisten antama (suomalaisilla maksattama) lahja, pandakarhu, on itse asiassa karikatyyri keisarillisesta jalkavaimosta. Vaikka kaikki ovat hyvin tietoisia pandasta sukupuuton ja steriliteetin symbolina, sen nimellisesti toivotaan pystyvän edes ESITTÄMÄÄN lisääntymistä Suomenkin oloissa... ja edes jotenkuten vetävän puoleensa suurtenkin kansanjoukkojen huomion...

Presidenttipingviinimme virallisen pandavaimon omia kommentteja onkin helppo tulkita reaktioiksi siihen, että häntä pidetään pelkkänä presidentinlinnan messuemäntänä: hän kykenee paimentamaan muiden "runoja", muttei saa niitä itse aikaiseksi.
Suomen kaksinhallitsijat vuonna 2017.
Näin vastailee pandavaimo tämän aamun (7.4.) Hesarissa hallitsijaparin parielämää koskeviin kysymyksiin:

"Jos haluaisin [--] jotain, niin menisi jonkin aikaa ennen kuin pääsisin takaisin vaadittavaan tekemisen rytmiin. Eikä nykyinen elämäntilaneeni salli, että voisin edes yrittää."

Tekijä juhlii "omalla tavallaan yksityisesti", selittää Hesari.

Tarhatuilla pandoilla ei ole vaihtoehtoja.










perjantai 31. maaliskuuta 2017

Ghost in the Shell (elokuva)


Pahat epäilyt genreklassikon siirtämisestä elokuvaksi osoittautuvat usein paikkansa pitäviksi, ja niin tälläkin kertaa. "Ghost in the Shell" sisältää yhtä paljon kuvaideoiden kerroksisuudessa ja genrerekvisiitan käytössä sujuvia ratkaisuja kuin animoitu tulkinta (1995) alkuperäisestä manga-sarjakuvasta, mutta yhtä useassa asiassa se myös epäonnistuu. Tai useammassakin.

Tunnin kohdalla huomasin vilkaisevani kelloa: miten kauan tätä pitää vielä kestää? Tunnin kohdalla elokuvan visuaalisesti omaperäiset ideat on nimittäin jo nähty. Siitä eteenpäin tarina vain purkaa itseään. Lopputaistelu on scifi-elokuvaksi harvinaisen vaisu, vaikka tykit paukkuvat. B-tuotannon vetinen ruudinmaku jää suuhun eikä korvissa soi eteerinen musiikkiraita vaan efektipommit.

Kyborgi murtaa etniset ja sukupuolirajat, lupasi Donna Haraway. Miten kävi?
Scifin ja kyberpunkin edustajana "Ghost in the Shell" on käsikirjoitettu vailla mitään luottamusta katsojiinsa tai genren perinteeseen. Tähän verrattuna "Westworld"-tv-sarjan (2016) kyborgitematiikka on ajattelussaan valovuosia edellä. Vain suorasukainen seksismi on samaa kaliiberia, kun Scarlett Johansson näyttelee läpi elokuvan nakupanssarissa. Sarjakuva ja anime-versio ovat toki vieläkin roisimpia.

Ainoa kunniakas piirre "Ghost in the Shell" -elokuvassa on sen retroasenne. Kyborgit ja ihmisten kyborgiset osat ovat riippuvaisia, kirjaimellisesti, kaapeleistaan kuin varhaisen kyberpunkin kuvitelmissa ikään. Tulevaisuuden kaupunki näyttää vähän samalta kuin "Blade Runner" siivottuna ja valkaistuna. Kaikki sisätilat ovat elottoman synkkiä kuutioita kontrastina katujen etnisesti monikerroksiselle kulttuurille. Muutamissa ulkokohtauksissa nähdään Hong Kongin aitoja korttelinäkymiä, jotka kelpaavat kyllä edustamaan tulevaisuuden metropolia, mutta siirtymät CGI-kaupungin ja todellisen miljöön välillä ovat silmiinpistävän halpoja.

Ikävää on se, että niin moni asia mättää tässä elokuvassa kuvamaailman katkonaisuuden ohella. Näyttelijävalinnat vaihtelevat järjettömästä kiusalliseen. Kyborgilääkäriä esittävä Juliette Binoche on aivan pihalla mitä hänen ympärillään tapahtuu. Takeshi Kitano laahustaa läpi kohtausten, karismaattisesti totta kai, mutta ainoana tehtävänä tuoda nimellään katu-uskottavuutta tähän sisällyksettömyyttä hönkivään silmäkarkkiin.

Scarlett Johansson sen sijaan on yllättävän vakaa ja vakavasti otettava, vaan eipä hänen hahmoltaan paljoa vaaditakaan. Ja tämähän on jo kolmas kerta kun Johansson esittää uhrista pedoksi muuttuvaa femmeä. Ensimmäinen nakupedon rooli nähtiin "Under the Skin" -elokuvassa (2013) ja toinen evoluutiohyppy ravintoketjussa dramatisoitiin "Lucy'ssa" (2014). Eräänlaisena harjoituksena  etniseen evoluutiohyppyyn voi pitää jo "Lost in Translation" -elokuvaa, jossa Johanssonin esittämä naapurintyttö muuttui ensimmäistä kertaa tokiolaiseksi anime-hahmoksi.

Jos johonkin katsomiskokemuksen rinnastaisi, niin samaan miltä "Johnny Mnemonic" tai "Ghost in the shell'in" animaatioversio tuntui kun näki ne ensimmäistä kertaa: miten voi näin isosti tuottaa jotain näin köykäistä?

Joten: "Ghost in the Shell"on vilkaisemisen arvoinen myös scifin harrastajille, niin ainutlaatuisia muutamat sen kuvista ovat. Toisaalta kahteen tuntiin venytettynä tämä frankenstein-tarina alkuperäänsä ihmettelevästä kyborgista on myös vuoden isoimpia pettymyksiä.

Siis: vain dvd-katseluun, olkaa hyvät.






keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

The Salesman (elokuva)


Tässäpä kulttuuriuutinen: parhaan elokuvan Oscarin saanut filmi pyörii (28.3.) Tampereella tyhjälle katsomolle, poislukien minut, joka katson sitä romanssitutkijan velvollisuudesta. Samaan aikaan viereisessä salissa pyörii hömppämusikaali La La Land eikä varmastikaan tyhjille penkkiriveille.
"The Salesman" muuttui helmikuussa myös poliittiseksi elokuvaksi...

Eikö tamperelaisia kiinnosta iranilainen taidefilmi aviosuhteen ahdistavuudesta?

The Salesman on nimittäin se parhaan ULKOMAISEN elokuvan Oscarin saanut teos. Elokuva tosin sai myös parhaan käsikirjoituksen ja parhaan naisnäyttelijän palkinnot, mutta ne tulivat Cannesissa, ja siitä tamperelainen yleisöpohja tuskin on kuullutkaan. Pohjayleisöä jos mikä.

Ohjaaja Asghar Farhadi on tietysti oikeastikin kiinnostavimpia elokuvantekijöitä mitä maailmalta löytyy. Hänen elokuvansa valitseminen ulkomaisten sarjan Oscar-voittajaksi voi olla poliittinen teko, mutta elokuva itsessään on miltei yhtä älykäs ja lähestyttävä kuin Farhadille (ja Iranille) ensimmäisen Oscar-pystin tuonut Nader ja Simin: Ero (2011).  

Jo ennen Oscareitaan Farhadi näkyy tehneen neljää pitkää elokuvaa, joissa toistuvat samat ainekset kuin näissä palkituissa filmeissä: rikoksesta juontuva arvoitus, pari- ja perhesuhteiden välinen jännite, modernisoituneen keskiluokan ponnistelu vanhoillisen häpeäkulttuurin keskellä. Huumori on hyvin synkkää ja lohdutonta, ja etenkin vanhukset ovat elämäntapasatiirin aineksena aivan toisenlaisia tyyppejä kuin mitä länsimaisissa elokuvissa on tottunut näkemään, rujon säälittäviä ja banaalin arvattavia.

The Salesman -elokuvan rakentuminen Arthur Millerin klassikkonäytelmän ("Kauppamatkustajan kuoleman") ympärille tuntuu tietysti amerikkalaisten ja kansainvälisten markkinoiden mielistelyltä. Samalla se tuo tarinamaailmaan raikkautta ja optimismia, joka on tarpeellinen kontrasti Farhadin karun pölyiselle kaupunkikuvalle ja synkän toteavalle ihmiskuvalle. Harrastajaryhmän esitykset avaavat utooppisen yhteisöllisyyden tilan, jossa modernit päähenkilöt, aviopari, kokeilevat yhteistä osaamistaan kaksinaismoraalin (tai kolminaismoraalin?) sisäistäneessä iranilaisessa yhteiskunnassa. Paljon jätetään tarkoituksella kertomatta pariskunnan päätymisestä yhteen, syistä vältellä lapsen hankkimista, kun he kerran osaavat iloita lapsenkin seurasta.

Tarinan aloittaminen kahdella toisiaan seuraavalla kriisillä pakottaa katsojan tulkitsemaan enemmän kuin kuvasta näkyy. The Salesman -elokuvan suositeltavuus onkin juuri tässä tavattoman taitavassa  johdattelussa samoihin vääriin johtopäätöksiin kuin mihin sen päähenkilöt ajautuvat: kriisiä mitataan MAHDOLLISEN HÄPEÄN määrällä eikä yhteisen onnistumisen laadulla.

Salesmanin avainkohtauksissa elämä on puolijulkista.
Elokuvan aloitusjakso, jossa tuttu elämänympäristö kirjaimellisesti romahtaa, sekä julman realistinen lopetusjakso ovat elokuvan parasta antia. Aloitusjaksossa kameratapa korostaa arkkitehtuuria, jossa sisä- ja ulkotilat eivät ole tarkkarajaisia; ihmiset saavat selkoa toisistaan puolijulkisissa tiloissa. Arkkitehtuuri muistuttaa alkukrediittien aikana nähtyä teatteritilaa. Elokuvan lopulla puolestaan sammutellaan valoja kodista, vastakohtana aloitukselle, jossa valoja vasta sytyteltiin tähän julkisen elämän vertauskuvaan.

Aloitusjakson ja loppujakson välissä tarina pysyy käynnissä rikosjuonen vuoksi. Samanlaista kireän läsnäolon tuntua tähän elokuvaan ei ole pyritty lataamaankaan kuin Nader ja Simin -erodraamaan. Myöskään pääosien näyttelijät eivät tee mitään niin erityisen intensiivisiä suorituksia tässä uutukaisessa. Jotkut yksittäiset kohtaukset, etenkin miehen opettajatyö lukiolaisten keskuudessa, ovat dokumentaarisuudessaan säväyttävämpiä kuin juonen varassa kulkevat kohtaukset.

Farhadin elokuvien eroavuus on helppo tiivistää: katson milloin tahansa uudelleen Nader ja Simin -elokuvan, mutta tämä The Salesman tuskin pyörähtää dvd-lautasella moneen vuoteen, niin hidas ja siinä määrin loppuratkaisun yllättävyyteen painottuva se on. Sama pätee Farhadin palkittujen teosten välissä valmistuneeseen, eurosävyisempään tai ranskalaisittain puheliaampaan Menneisyyteen (2013). Sitäkään tuskin katson toista kertaa.

Mutta kiinnostavaa olisi näyttää Salesman -elokuvaa pahaa aavistamattomalle yleisölle ENNEN kuin se katsoo Paul Verhoevenin Ellen. Molemmissa elokuvissa draama pelaa naiseen kohdistuneen seksuaalisen välivallan aiheuttamalla häpeällä, ja tyystin eri tyylilajeissa. Keskustelu Ellen eksploitaatiosta alkaisi kuulostaa hurskastelulta, jos sitä vertaisi Farhadin tapaan dramatisoida aihetta etäännytetysti ja analysoida sen ympärillä kyteviä kuvitelmia tuskallisen intiimisti.






maanantai 27. maaliskuuta 2017

Politiikka vaaliroolipelinä


Väkijoukkoja on vaikea suostutella edes fyysistä terveyttä koskeviin seulointoihin, saati psyykkistä. Niinpä neljän vuoden välein järjestetään kansanvaaleja, joiden tuloksista voi laatia kartoituksen, miten eri tavoilla kansan enemmistö on menettämässä mielenterveytensä.

Luotettavaa tutkimustietoa näistä testeistä on mahdotonta löytää, koska kansan mielenterveyden arviointi on vaalien periaatteen vastainen toimi, antidemokratiaa jos mikä.

Googlaamalla "political personality types" saa vain horosokooppien tasoisia kuvauksia epämääräisten tilastojen avulla tehdyistä tulkinnoista, joissa asiantuntijoina toimivat nuo ihmistieteiden superhuijarit, psykologian kirjaviisaat. Kiinnostavia ne tyypittelyt ovat enää siltä kannalta, millaisia roolipelejä tai lautapelisimulaatioita niiden avulla voisi luoda.

Ennustankin, että vuoteen 2030 mennessä kunnallisvaalit käydään MMORPG-alustalla. Kaupunginosan suunnittelua simuaatiopelillä on Tampereella jo kokeiltukin. Lyhyt askel siitä on roolipelivaalien muuttumiseen vaaliroolipeliksi.

Roolipelivaali tarkoittaa sitä, että nykypäivän puolueet ja niiden poliittiset avainhenkilöt ovat tyypiteltävissä vain toisiinsa nähden. Puolueilla ei ole tarjottavanaan muuta poliittista ohjelmaa kuin kommentaareja muista puolueista - siis aivan kuten kääpiöt ovat fantasiaroolipeleissä haltioiden kommentaareja, ja haltiat puolestaan ihmisten, ja ihmiset jumalten, jne.

Puolueuskollisuus on hionut puolueet karikatyyrisiksi totuuksiksi pahimmista kilpailijoistaan:
  • Kokoomus on totuus Vihreiden porvarillisuudesta.
  • Demarit ovat totuus Kokoomuksen valtapyyteistä.
  • Keskusta on totuus demareiden kaksinaamaisuudesta.
  • RKP on totuus kepulaisten opportunismista.
  • KD:n fundikset ovat totuus RKP:n vieraudesta nykypäivälle.
  • Vasemmistoliitto on totuus KD:n utopismista.
  • Puolen asian pikkupuolueet ovat totuus vassareiden kannatuspohjasta.

Ketä siis äänestää, niin kauan kuin vaalit käydään Monte Carlo -menetelmällä?

Varmaankin henkilöä. joka osoittaa itsenäistä aktiivisuutta sosiaalisissa asioissa, mutta tuo siitä pisteet puolueelleen.

Itse äänestän taas Torkkolan Sinikkaa, koska hän on yksilöllisyydessäänkin luotettavin kansalaisoikeuksien puolustaja mitä tunnen. Tätä merkitsevämpää kriteeriä ei voisi peliteoriakaan esittää.


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kummituselokuvan haamuileva historia


Elokuvaromanssien kirja on edennyt notkeasti heti kun pitäisi keskittyä muuhun. Pienin kategoria elokuvaromanssien joukossa ovat paranormaalit romanssit. Niiden jatkumoa on vaikea seurata, vaikka aiheesta ehkä löytyisikin jokin kirja. Lähteitä vain on muutenkin riittämiin, en enää haluaisi yhtään kokonaista kirjaa keikauttamaan romanssihistorian hierarkiaa nurin muutaman haamurakkauden vuoksi.

Jacques Tati "ihailee" nukkuvaa nymfettiä.
Romanssifilmeistä kirjoittaessa on saanut katsella uudelleen klassikkoja, jotka on unohtanut täysin tai joita ei ole koskaan nähnytkään. Ja veikkaan ettei kovin moni edes tiedä sellaista pientä harvinaisuutta kuin Sylvie et le fantôme (1946). Löysin elokuvan sattumalta kirjaston merkillisestä genrekäsikirjasta, jossa oli isot valokuvat havainnollistamaan romanssiharvinaisuuksien kauneutta. Myönnän, että oli itsellenikin yllätys huomata Jacques Tatin näytelleen pääosan tällaisessa satuilevassa genrefilmissä, kun Tatin tyypillisin habitus oli hienostunutta klovneriaa.

Mutta omana aikanaan humoristinen kummitusromanssi ei ollut mikään poikkeus. Antti Alanen näkyy kirjoittaneen filmipäiväkirjassaan Sylvie et le fantomen yhteydessä, että maailmansodan jälkeen tehtiin useita kummitusfilmejä.

Kummitusromanssien "sykliin" (kuten elokuvatutkijat sanovat) kuuluvat sellaiset klassikot kuin Kummitus ja rouva Muir (1947),  televisiossa äskettäin nähty Ugetsu - Kalpean kuun tarinoita (1953), mutta myös Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945). Tässäpä olisi melkoinen arkistosarjan paikka. 

Kummitukset ovat jostain syystä aina kiehtoneet elokuvan tekijöitä. Jokainen NÄKYVÄ haamu on ohentuneen elokuvamuiston vertauskuva, tekijyyden läsnäoloa lainausmerkeissä. Jokainen NÄKYMÄTÖN haamu on ihmissuhteen välistä siinnyt demoni, käyttämätön tilaisuus. 

 
The Haunting, kauhua aikuiseen elokuvamakuun
Äskettäin katsoin ensi kertaa Robert Wisen eriskumallisen epäaikalaisen kauhufilmin The Haunting (1963). Se on varmaan viimeinen tosissaan tehty, aikuisille tarkoitettu kummituselokuva. Vähän sitä edeltävä The Innocents (1961) menee jo täysin psykokauhun puolelle eikä ole kiinnostava kummitusgenren kannalta.


Syy herttaisten kummitusromanssien suosioon 1940-luvulla lienee aika ilmeinen. Myös Sylvien tarinassa kummituksen tehtävä on edesauttaa nuorta sukupolvea. Tällä kertaa kummitus auttaa 16-vuotiasta neitoa, joka on ihastunut häneen maalauksen perusteella, selvittämään kumpi nuorista kosijoista on hänelle sopivin. Pääosaa esittävä Odette Joyeux näkyy kyllä olleen kolmekymppinen elokuvaa tehdessä. Vaan Ranskassahan nymfettityyppi on kiinni asenteesta, ei iästä.

Itse löysin Sylvie et le fantôme -elokuvan muutamalla eurolla Ranskan amatsoonipuodista, joskin ilman alatekstejä. Halusin nähdä sen vain Tatin vuoksi. Komiikan suhteen elokuva on kyllä pettymys: Tatin esiintymisessä ei ole mitään myöhempien roolien suvereniteetista. Tati näyttää kyllä aristokraattiselta, mutta jo efektitekniikan kömpelyys tekee sen, ettei Tatin läsnäolo tällä kertaa aiheuta animaattista väreilyä kuolevaisissa.

Vaikka samanlainen ulkopuolinen, menneiden aikojen haamu, Tati on myös mr Hulot'n -filmeissä. Niissä kun hän sai ohjata itseään. Tai haamuaan.

En siis ole alkuunkaan samaa mieltä kuin Alanen, että tätä Sylvie... -filmiä voisi verrata fantisoivalta sävyltään jopa Victor Sjöströmin Ajomieheen. Kaukana siitä. Näin Ajomiehen restaurdoin kopion pari vuotta sitten teatterikierroksella ja se oli hyvin säilyttänyt sävykkyytensä. Sylvie... taas ei, vaikka dvd  perustuukin restauroituun materiaaliin.





keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Suomalainen elokuva tuottajan näkökulmasta


Enpä ole kuullut parempaa puolustuspuhetta kotimaisen elokuvan osaamiselle kuin Riina Hyytiän ja Mark Lwoffin kuvailut suomalaisen elokuvatuottajan arjesta. Hyytiä & Lwoff oli kutsuttu avaamaan työtään SARV:n järjestämään kriitikkotapaamiseen (14.3.) helsinkiläisessä taiteilijakapakassa, vastapäätä teatterikorkeaa, josta Hyytiä valmistui aikoinaan (2004) sen ensimmäisenä tohtorina.

Hyytiän väitöskirja elokuvan tuottamisesta
Omaa ja toistensa ammattiuraa kommentoidessaan molemmat tuottajat puhuivat työstään epätoivoisena kamppailuna niukkuutta vastaan. Kumpikin suhtautui vaatimattomasti omiin saavutuksiinsa, mutta taustatiedoista näkyy, että Hyytiä on ollut mukana Johanna Vuoksenmaan viime vuosien menestyksessä, ja Lwoff puolestaan pokannut kunniaa Betoniyöstä (2013).

Parasta tuottajien ammattikuvauksessa oli työn arjen esittely: he lukevat jatkuvasti valtavia määriä käsikirjoituksia, viettävät vuosikausia projekteissa tekemisissä hyvin monenluonteisten ihmisten kanssa, ja joutuvat taloudellisen vastuun lisäksi miettimään teknisen osaamisen tärkeyttä produktion onnistumiselle. Vedoten ulkomaisiin esikuviin molemmat totesivat, että heillä pitäisi olla jatkuvasti kahdeksan projektia paperilla, joista lähteä yhtä tuottamaan kun tukea on saatavilla.

Kotimaisen elokuvan nousevana toivona molemmat tuottajat mainitsivat useaan kertaan ohjaaja Dome Karukosken, joka ei kyllä itselleni ole alkuunkaan se taiteilijana kiinnostava leffaosaaja Suomessa.

Kiinnostavin osa Hyytiän & Lwoffin työnkuvausta oli selitys kotimaisen elokuvan hitaudelle ja vähäverisyydelle: ammattilaisten kokemuksessa on valtavasti eroa, monesko "mahdollisuus" heille avautuu uudessa filmiprojektissa. Ohjaaja voi olla ensikertalainen, mutta apulaisohjaaja tekemässä viidettä filmiään ja kuvaaja tai valaisija viidettäkymmenettä. Esimerkkinä siitä, miten työkokemusten mahdollisuudetkin ohittavat Suomen, tuottajat mainitsivat Bond-leffan (Kuolema saa odottaa, 2002) jolle oli etsitty kuvauspaikkoja Suomestakin, mutta maasta puuttui paikalliskuvauksiin tarvittavaa ammattiväkeä, joten Bond vietiin ennemmin kaahailemaan Islantiin.

Isoin ongelma kotimaisen elokuvan laadulle on kuitenkin tukirahan saatavuus suhteessa levityksen mahdollisuuksiin. Jos oikein ymmärsin, niin valtion tukea elokuvalle on luvassa vasta kun levitys teattereissa JA televisiokanavalla on varma. Suoratoiston ja dvd-markkinoiden osuus on niin marginaalinen, ettei sillä ole merkitystä.

Lwoff tokaisi, että hänellekin joskus suositellaan yhteydenottoa vaikkapa Netflixiin, mutta mahdollisuus on yhtä kuvitteellinen kuin tukipyyntö jumalille: "Onko kukaan koskaan tavannut ketään Netflixiltä? Sille ei voi soittaa eikä lähettää sähköpostia", huokaisi Lwoff.

Se, että tuotanto vie tyypillisesti vähintään neljä vuotta käsikirjoituksesta elokuvaksi, oli enemmän kuin mitä olin ainakaan itse käsittänyt. Tuottajat ottivat esimerkiksi nordic noir -trendin perässä hiihtävän tv-sarja Sorjosen. Se, että sarja näyttää hölmön jälkijättöiseltä trendiin nähden, johtuu siitä, että sarjan tuotantosuunnittelu oli alkanut jo vuoden 2010 tienoilla, kun trendi oli vasta nousussa.

Illan tilaisuudessa kriitikot piinasivat tuottajia hankalahkoilla kysymyksillä siitä, miten tuottaminen on muuttunut tai muuttumassa. Hyytiä & Lwoff vastasivat, että elokuva-ala on kokenut 2000-luvulla ison murroksen. Ilmeisesti siksikin ollaan ikään kuin alkutekijöissä. Kun edellisen sukupolven kuvaajilla oli tapana kätkeä ammattitaitonsa nollaamalla kameran säädöt kuvaustilanteen jälkeen, enää näitä "hihanhimmentäjiä" ei ole, vaan ammattitaidon niksejä jaetaan auliisti muille.

Se sentään kuulosti kyllä liian hyvältä ollakseen totta niin kilpailulla alalla kuin viihdeteollisuus...