KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

maanantai 28. lokakuuta 2013

Osta makkarana, pura pommina

"Runoudessa tää on vielä isompi tää pommi", sanoi päätoimittaja Heikki Valkama viitatessaan kirjanimikkeiden kasvuun ja kustannusmarkkinoiden paisumiseen. Pommi-vertausta käyttäessään Valkama rinnasti kirjallisuuden profiilittoman kustantamisen niihin sokean kilpailun varassa syntyneisiin "aikapommeihin", joita on jo nähty pörssi- ja IT-markkinoilla.

Valkama ei ollut yksin pessimismissään, mutta sali jossa hän uhkakuvansa lausui (26.10., Aino-sali) oli ideologisesti valovuosien päässä seinän takana vellovasta ihmismerestä, joka jonotti kirjamessujen kojuille sen näköisenä, ettei Valkaman ennustus inflaatiopommin räjähtämisestä kirjallisuuden markkinoilla näyttänyt alkuunkaan uskottavalta.

Tiivistäisin sen näin: Messut ovat näköiskuva kirjallisuudesta, jota lavatilassa ostetaan makkarana, vaikka sitä takahuoneessa yritetään purkaa pommina.

LIIAN VAIKEAA, KIITOS -otsikolla kokoon taitettu paneelikeskustelu oli se tavanomainen muka-kriittinen katsaus kirjallisuuden tilanteeseen, jota kirjamessuilla on tapana harjoittaa hieman syrjässä markkinaenemmistön korvista. Paneelissa oli paikalla se hesalainen eliitti, joka yleensäkin nämä kriittiset puheet käy suorittamassa, mutta yhtä tavanomainen oli se epäilijöiden joukko, jota oli käytetty edellisenä päivänä Suomen Kuvalehden artikkelissa rinnastamaan (kuvitusta myöten!) kotimainen kirjallisuus vessapaperiin: Tommi Melender, Putte Wilhelmsson, ja yksi turkulainen ranskalaishesalaisprofessori. Niinpä paneelin eliitti jutteli sitten epäilijöiden eliitin kommenteista puhuakseen edes jostakin, jonka kaikki tiesivät.

Olin toki itsekin samaa mieltä (vrt. oheinen kaavio markkinatilanteesta) kuin nuo "usual suspects", mutta messujen julkisissa keskusteluissa
ärsyttävää on se, ettei kellään ole uusia avauksia tilanteen muuttamiseksi, vaan dialogi hukataan vanhojen totuuksien kierrättämiseen - siinä määrin, että kiinnostavampaa on se mistä EI puhuta. Esimerkiksi tuossa Helsingin kirjamessujen paneelissa EI puhuttu mitään hesalaisten kirjailijoiden etuoikeutetusta asemasta suhteessa muuhun Suomeen, ei myöskään nais/mieskirjailijoiden eroista. Enimmäkseen keskustelu käsittelikin kirjallisuutta koskevaa JOURNALISMIA, etenkin sitä tunnetuinta syyllistä, KIRJALLISUUSKRITIIKIN TILAA, pääsemättä koskaan kotimaisen proosan tai lyriikan keskimäääräistä laatua koskeviin kannanottoihin.

Saman messupäivän myöhemmässä tilaisuudessa pistäydyin ihan vain saadakseni edes jotain kovaa informaatiota kotiin asti vietäväksi. Tietokirjallisuuden yleissivistävyyden vähittäismäärästä oli nimittäin TARKOITUS keskustella saksalaisella raskaan sarjan kustantajalla vahvistetussa tilaisuudessa, mutta metsään sekin meni, paljolti kiitos Esko Valtaojan, jolla ei ollut mitään kiinnostusta pysyä asiassa tai asiallisena, vaan pelkästään levittää omaa egoaan muiden näkyville. Ja tasan tällaisena olen Valtaojan aina nähnyt kun hänet on julkisuuteen päästetty. Ja miksi siis päästetään? En tiedä. Kaipa hän on hahmona yhtä jännitävä kuin Stephen Hawking, siis sillä erotuksella, että Hawking kamppailee omaa ruumiillisuuttaan vastaan tutkiessaan universumin salaisuuksia ja Valtaoja kamppailee universumin salaisuuksia vastaan tutkiessaan ruumiillisuuttaan.

Tietokirja-paneelissa olisi ollut paljon tilaisuuksia ajankohtaiseen debattiin, ja sellaista erinomainen moderoija Hiidenmaa yrittikin, mutta Valtaoja sai määrätä tunnelman kuin räyhäävä koulupoika ikään. Atenan tj Ville Rauvola ennätti kertoa, että e-kirjojen myyntivoittajaksi voi nousta toistaiseksi 17 myydyllä kirjalla ja saksalaisen suurkustantamon edustaja kertoa, ettei 3000 printtikirjan myynti vielä riitä tekemään tuottoisaksi julkaisua, vaan vasta 5000-6000 kappaleen kaupat. Näiden lukujen välille jäi sitten ilmaa niin paljon, ettei kellään ollut selvyyttä, millaista tieteen popularisaatio pitäisi julkaisuissa olla ja millaisessa muodossa; faktat venyivät fiktioksi eikä yleisölle ennätetty antaa puheenvuoroja.

Summaten: jos paneelien tarkoitus on saada messukävijät ajattelemaan enemmän ostamistaan kirjoista tai peräti ostamaan jotain mitä eivät muuten ostaisi, niin sikälikin molemmat paneelit onnistuivat vain täytenumeroina. Yhden ainoan kirjan löysin notkuvien pöytien ja huojuvien jonojen keskeltä, joka oli paljon enemmän kuin hintalappunsa (Celinen Niin kauas kuin yötä riittää, hinta 5 euroa) ja jonka kohdalla tunsin olevani kuin enkeli ikään pelastaessani sen ympärillä vellovilta massoilta. Eikö tämä sitten olisi kirjallinen epifania jos mikä?!?


Kaunokirjallisuuden tilaa käsitelleestä paneelista löytyy tarkka selonteko toisaalta päiväunibloggaajalta.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

"Patriarkka" - äijäironiaa ilman tähtäystä

Ironia on sitä vaarallisempaa, mitä huonommin sillä tähdätään. Juha Jokelan näytelmä "Patriarkka" on tällainen teos, vaikka se ei satiiriseksi täsmäaseeksi ole tarkoitettukaan, vaan niin tasapainoiseksi ajankuvaksi, että ironiaa saavat varmaksi osakseen vanha ja nuori sukupolvi, naiset ja miehet, liberaalit ja konservatiivit.

Etenkin Kansallisteatterissa, jossa onnistuin näkemään viimeisen esityksen 26.10., esitys oli niin tarkasti hiottu ja teknisesti niin täydelliseksi rakennettu, että osapuolien keskinäinen töniminen riitti pitämään tunnelman ainutlaatuisen intensiivisenä - viemättä tarinaa minnekään.

Juhladraaman tärkein tarkoitus tuntuikin olevan, että "Patriarkka" palvelee kansallisen teatteri-INSTITUUTION esillepanoa, tuttujen hahmojen ja teemojen kohostamista, aivan kuin "Kotikatu" -tv-sarjasta olisi tiivistetty näyttämölle viidestä kuuteen jaksoa. Kaiken lisäksi näyttämötekniikka veivasi ja pyöritti näyttelijöitä sellaista kyytiä, että näytelmässä irvailtu "pieni ydinvoimala" on tarvittu siihen kaikkeen sähköä tuottamaan. Videokuvan runsaus takasi sen, että intensiteetti välittyi takariville saakka, mutta elävän draaman lumosta ja pakotteesta oli hyvin vähän todistetta.

Toisaalta "Patriarkka" on kouluesimerkki taitavasti rytmitetystä draamasta, jossa juonen käänteet ja hahmojen tyypittelyt ovat uskottavan puolikkaita, mutta eivät siten lähelläkään perinteisen draaman ihanteita. Itsepetoksesta havahtuva nimihahmo antaa näytelmän lopussa muille enemmän tilaa, mutta mikään ei osoita hänen "kehittyneen" sisäisesti; sama pätee hänen poikaansa, toiseksi eniten huomiota saavaan hahmoon.

Hämmästyttävintä tässä Kansallisteatterin juhlanäytelmäksi tehdyssä draamassa onkin se, miten vanhahtava se on huumoriltaan, tarinaltaan ja sovinismiltaan. Isoimmat naurut revitään siitä, että samaan repliikkiin liitetään orgasmi ja SDP. Tätä tasoa.

Nuoren ja vanhan polven naiset saavat kyllä omat monologinsa, mutta nuoren polven kohdalla häijy analyysi (Kristiina Haltun suulla) patriarkkojen luonnevikaisuudesta on kirjoitettu kiusallisen naiivisti, ja vanhan polven kohdalla naisten hyvitykseksi jää miehen nöyrtyminen joko dialogiin tai avioeroon, siinä kaikki. Mitään myöhäistä meriselitystä siitä, miten ja miksi miehet ovat jättäneet perheensä maailmalla "vastuuta" täyttääkseen, eivät patriarkat joudu vaimoilleen tekemään. Liian kiire on viedä näytelmä johonkin mahdolliseen lopetukseen - jota ei sitäkään saada vaan muutama värssy lisää Leonard Cohenia. Yhtä hyvin se voisi olla Paulo Coelhoa.

Vaikka "Patriarkassa" kuullaan reipas ryöpytys ydinvoiman ja demaripolitiikan valheellisuudesta, näytelmän opetus on yhtä köykäinen kuin vanhojen SF-filmien: miehet ovat isoja poikia, joista voi valita vain ahdistuneen shakinpelaajan tai kaksimielisyyksiä laukovan pelimiehen välillä. Ei ole tietenkään suoranaisesti käsikirjoittaja Juha Jokelan vika, että keski-iältään näytelmän nimihahmoa lähellä oleva yleisö hirnuu naurusta patriarkan kaverin, 'Kalen' kaksimielisyyksille, mutta vähintäänkin ohjaaja olisi voinut laittaa hahmoa edes pikkasen taustemmalle ja niitä puskafarssin tasolle tunnelman vieviä vitsejä niukemmalle. Mutta ei. Kansallisteatteria tämän pitää olla niin puskafarssi kuuluu asiaan kansallista konsensusta eli mitäänsanomattomuuden tunnelmaa haettaessa.

Kaikeksi onneksi "Patriarkka" oli Kansallisessa näyttelijöiden juhlaa, jopa 'Kalea' esittäneen Juha Mujeen roolityö, joka aivan näytelmän lopuksi sai varastaa shown eläkkeelle siirtymisen juhlarituaalissa. Liikuttava tilaisuus, kieltämättä, mutta "Patriarkan" pisteet se vei lopullisesti juuri sille sukupolvelle ja -puolelle, josta näytelmässä yritettiin aivan äsken varoittaa: miksi niiden äijien pitää antaa ottaa niin iso tila egolleen? Näin laitos voitti draaman 6-0.

perjantai 25. lokakuuta 2013

"Päivien kuohu" - metaforaelokuva hyvässä ja pahassa

"Ollaan kömpelöitä yhdessä", sanoo tyttö pojalle Päivien kuohu -elokuvan avainkohtauksessa. Siinä tiivistyy tämän elokuvan estetiikka, ja siinä kulminoituu tuttuun tapaan myös idealistisen romanssigenren välttämätön kohtaus, jossa rakastavaiset tunnustavat suhteensa väistämättömyyden.

Näitä tällaisia romanssiin vakavasti suhtautuvia elokuvia ilmestyy yhtä vähän kuin vastaavia kirjoja, muttei liene ihme, että juuri ranskalaiset ovat erinomaisen taitavia niitä tekemään, ymmärtämään romanssiperinteen filosofiaa: väistämätön rakkaus on mahdollinen vain kuoleman väistämättömyydelle omistautuneessa maailmassa, jossa jokainen pariskuntana tehty yhteinen askel on väistämättä kömpelö myönnytys yksilöt eristävälle kuolemalle. Tätä analogiaa tuovat etualalle tanssiin ja luisteluun liittyvät kohtaukset sekä eksistentialismin guruun (Sartreen) kohdistettu arvokas pilailu. Tätä rakkaus on: yhdistävän elämän rytmihäiriöitä.

Tätä kuoleman väistämättömyyden tematiikkaa kuvittaa koko Päivien kuohun vinkeästi mutta johdonmukaisesti animoitu kuvamaailma. Sitä on virheellisesti kutsuttu surrealismiksi, koska elokuvakriitikot yrittävät puhua keskivertoyleisön kielellä eikä sen perusteella, mitä ja miten kuvakerronta välittää elokuvan sisällöstä. Surrealismiksi nimittäminen on kuitenkin vähättelyä niin surrealismin perintöä kuin tätä elokuvaa kohtaan.

Ei Päivien kuohun läpensä animoitu, 'eloton esteettisesti elollisena' -motiivein rytmitetty kuvamaailma mikään erikoistapaus ole. Sitä voisi hyvin verrata vaikkapa Cherbourgin sateenvarjoihin (1964). Tällä kertaa vain eivät ihmiset ilmaise itseään laulaen vaan esineet ja tilat käyttäytyvät kiinnittäen huomion metaforisuuteensa. Hengästyttävän visuaalisen ilotulituksen alkujaksossa koettuaan elokuva rauhoittuu nopeasti ja menettää paljon maagisesta ilmapiiristään, erityisesti siksi, että sen rakastavaiset Romain "Rytmihäiriö" Duris ja Audrey Tautou eivät ole niin ... nuoria ja karismaattisia rakastavaisia, jotta heidän yhteiset hetkens alkuunkaan kilpailisivat muun kuvituksen kanssa.

Milteipä sivuosien hupsun vakavat suoritukset jäävät paremmin mieleen kuin pääpari, ja loppua kohden tämä kontrasti korostuu kuvahulluttelun vähetessä. Aivan kuin tuotannon rahat olisi tuhlattu ensimmäiseen puoleen tuntiin (tai Audrey Tautoun palkkioihin...) ja tarinaan kuuluva mustavalkoinen realismi sopinut sitenkin välineiden vähenemiseen.

Päivien kuohu on samalla tavoin omaan estetiikkaansa ehdottomasti sulkeutunut kuin Cherbourgin sateenvarjot. Siitä on helppo pitää, jos tykkää vahvasti fantisoidusta tarinasta, edes samassa määrin vanhakummaksi kelpaavasta, analogiselta näyttävien efektien lumosta kuin Michael Gondryn edelliset irroittelut Tahraton mieli (2005) ja Science of Sleep (2006). Ne ovat kuin jatsia silmälle tai eksistentialismia ensitreffeille. Niistä tokenee tolkullisempiin elokuvaestetiikan vaatimuksiin vasta kun palaa kotiin ja laittaa devarilta pyörimään italialaista neorealismia. Ihan tosi.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Swecon 2013 - pieni mutta laadukas


Swecon - FANTASTIKA 18.-20.10. 2013



Kaikki jutut ja raportit mitä ruotsalaisten Sweconista pitivät paikkansa: tapahtuma oli tosiaankin niin pienimuotoinen, että on suorastaan koomista verrata sitä suomalaisten Finnconeihin, jotka ovat kymmeniä kertoja suurempia kävijäämäärältään, huolellisempiä järjestelyiltään ja monipuolisempia genrepitoisuudeltaan. Jopa tapahtumapaikka Swecon/Fantastikalle oli jotenkin leimallisen ruotsalaisen: keskellä 1970-lukulaista lähiömaisemaa, valtavan ostoskeskus-kompleksin kupeessa "diesel-verstaaksi" nimetyssä kulttuurirakennuksessa.

Mutta sisältöantinsa puolesta Swecon/Fantastika ei jäänyt yhtään jälkeen Finnconista.

Englanninkielistä ohjelmaa oli todella paljon tarjolla, lähes kaikki suuressa salissa järjestetyt paneelit ja esitelmät, ja kaikki kunniavieraat olivat erinomaisia esiintyjiä, etenkin se tärkein ja tunnetuin, Jo Walton, joka oli niin armoitetun älykäs kirjailijavieras kuin vain suuresta maailmasta voidaan löytää. Viereisessä kuvassa onkin tiivistetysti hyvin esillä Sweconin anti: Vasemmalla on Walton, joka esiintyi varmaankin 5-7 ohjelmanumerossa viikonlopun aikana mukaanlukien hieno (joskin Wisconista kierrätetty) kunniavieraspuheensa, keskellä Ruotsin tämän hetken kansainvälisesti edustavin spefi-kirjoittaja Karin Tidbeck, ja oikealla Johan Anglemark, ruotsalaisen fandomin elävä generaattori ja kaikkitietävä keskustelija.

Paneelien aiheet olivat tasan samat kuin Suomessa vastaavissa coneissa ja keskustelutkin kulkivat täsmälleen samoja latuja, tosin niin ne kyllä kulkevat WorldConissakin. Olisi voinut vetää rastin per aihe kun oli kuullut tutut jutut steampunkista, dark fantasystä, sf/f-eroavuuksista, maailmanrakennuksesta, jne. Mutta kun keskustelijat olivat niin eloisia ja nokkelia sanankäänteissään, paneelikeskustelut olivat mielestäni latautuneempia ja vähintäänkin parempaa asiaviihdettä kuin mitä Finnconissa on tähän mennessä onnistuttu. Waltonin ainoaksi miinukseksi on sanottava, että hän otti liiankin halukkaasti puheenvuoron, vaikka esiintyi kuin Hitchcock-buddha, liikkumattomana ja ilme peruslukemilla, kunnes pääsi kertomaan herkullista anekdoottia ja repesi nauramaan, itselleenkin.

Kaikki oheishäröily oli niin ikään pienempää kuin Suomessa, jo siksikin, että laskin aktiivistä yleisöä olleen liikkeellä alle sata, vaikka jäsenyyksiä  (n. 35 euroa) oli kuulemma myyty jopa kolmatta sataa. Swecon siis tosiaankin näytti samalta kuin paikallinen TamFan ja ympäristökin oli kuin Vapriikista: samassa rakennuksessa oli kirjasto, kaksi ravintolaa, elokuvateatteri, museo, ja kuntosaleja. Ja mikä parasta, kaljamuki kädessä sai kuljeksia ihan minne tahansa festarialueella, joka koostui yhdestä isosta salista, kahdesta pienestä, sekä porrasaulasta, jonka yläpäästä löytyivät halpispokkareiden markkinapöydät.

Oikeastaan ainoat ohjelmanumerot, joissa ruotsalaiset eivät vaivautuneet tekemään yhtä perusteellista työtä kuin suomalaiset, olivat iltajuhlat (niitä ei ollut) ja huutokauppa (vain ruotsiksi ja liian myöhään).

Suomalaiset itsessään olivat tietysti näkyvästi edustettuina Sweconissa, etenkin kun finnfandom oli juuri ilmoittanut bidaavansa vuoden 2017 WorldConin saamisesta Helsinkiin. Suomalaisista kirjailijoista oli mukaan kutsuttu ruåtsinkielinen genrepätevistö, Hannele Mikaela Taivassalo ja Mia Franck.

Sympaattisin ulkomaisista vieraista oli israelilaislähtöinen Lavie Tidhar, joka oli toiminut monessa aktiiviroolissa niin kirjailijana, kustantajana kuin "world-sf"-kirjallisuuden toimittajana. Tidhar totesi jokaisessa paneelissa olevansa oppositiossa genreen nähden, etenkin steampunk-intoilijoihin, mutta esitti omat mielipiteensä harkitusti, keskustelevasti ja analyyttisesti. Omista kirjoistaan hän puhui kriittisesti, silloinkin kun tuloksena oli ollut markkinoita miellyttäviä cross-over-teoksia. Itselleni Tidhar oli tuttu entuudestaan vain "Osama"-teoksen saamista kehuvista arvosteluista. Ihan kirkkaaksi ei itselleni tullut, miten paljon Tidhar muistuttaa genrekentän toista suurta satiirikkoa, Adam Robertsia, jonka kirjat niin ikään ovat älykkäitä ja osuvia mutta tuskallisen tylsiä lukea... mutta se taisi olla Tidhar itse joka ruoti Robertsia tasan samoista syistä.

Waltonilta aion etsiä nyt jälkikäteen käsiini hänen vaihtoehtohistoria-kirjansa. Waltonin fantasiaa olen kerran yrittänyt, mutta se oli niin geneeristä romanssifantsua että kirja jäi kesken jo alkumetreiltä. Kolmas sympaattinen kirjailijahahmo oli Michael Cobley, joka on kirjoittanut sekä geneerisintä mahdollista fantsua että scifiä (= uutta avaruusoopperaa). Mukana muutamissa paneeleissa oli myös Cobleyn agentti, John Berlyne, joka sai osakseen puolen yleisön vihat kyseenalaitettuaan tilastotiedot naiskirjailijoiden katoamisesta sf-kentältä.

Tarkemmissa puheenvuoroissa vahvistettiin, että tyhjä vuosi oli ollut vain 2010, ja että silloin, kuten jossain määrin edelleen, ongelma ovat brittiläiset kustantamot, jotka eivät kiinnostu edes nimekkäistä naispuolisista genrekirjailijoista. Genderkiistan sivussa kiinnostavampia ärtyisiä puheenvuoroja käytettiin siitä, vaikuttavatko palkinnot kirjojen myyntiin. Berlyne vakuutti useita kertoja ettei palkinnoilla ole mitään merkitystä, mutta muu paneeli ei ottanut uskoakseen.

Enemmän se sukupuoliero kuului oikeastaan dark fantasy -paneelissa jossa mieskirjailijat keskittyivät hehkuttamaan miten "cool" ovat tosi rankat ja väkivaltaiset aiheet, kun taas naispanelistit (kuvassa Kisu Leikomaa ja Linnea Anglemark) puhuivat ennemmin yksittäisten df-kirjojen vaikuttavuudesta. Pätevät lukuvinkit jäivät uupumaan.

Itselleni paras hetki oli saada käsiini Jerry Määtän loppuunmyyty väitöskirja, Raketsommar.  Sitten olikin jo valmis palaamaan kotiin. Sunnuntaihin mennessä alkoi olla jo niin väsynytkin ja turtunut tuttuihin paneelikeskusteluihin, että hyvin olisi Sweconin suorittamisen jättää yhteenkin päivään. Mutta Waltonia ja Tidharia näkisi erittäin mieluusti joskus Suomessakin fandomin vieraana. Hyvänä esimerkkinä voi pitää myös sitä, kuinka paljon keskustelu muuttaa suuntaa kun mukana on kirjallisuusagentin kaltainen toimija. Esimerkki ruotsalainen veteraaniagentti John-Henri Holmberg totesi ajankohtaisena ennusteena, että puolen vuoden sisällä kolmesta suuresta ruotsalaisesta kustantamosta kuolee yksi, kutistuu yksi, ja vain iso jää jäljelle. Apokalyptiaa? Ehkä ei nykyisessä talousilmastossa.

Kuvapitoisempi raportti Sweconista löytyy suomeksi esim. Raija Pietilän taikakirjaimet-blogista.





torstai 17. lokakuuta 2013

"Kädet ylös" - lapset antautuvat järjestelmälle


Kun herruusjärjestelmä edellyttää kuuliaisuuttasi, jotta voit pitää edes oman paikkasi yhteisössä, et suinkaan osoita alamaisuuttasi millään ulkoisella eleellä esivallan edessä: muutenhan kyse ei olisi osallisuudesta järjestelmään sen edellyttämillä (ehdollisilla) merkeillä, vaan panttivangin asemasta, subjektista joka osoittaa antautuvansa TOISTAISEKSI.

Vaan entäs kun lapset osoittavat antautuvansa järjestelmälle - toistaiseksi?


Valtasuhteiden analyysinä "Les Mains en l'air" (englantilaiselta turhan osoittelevalta ja yksinekertaistavalta nimeltään "Hands up!") on hienoimpia lapsielokuvia mitä olen nähnyt ja ylipäänsä erinomainen esimerkki siitä, miten Ranskassa tehdään 2000-luvun kiinnostavimmat analyysit yhteiskunnasta juuri lasten asemaa kuvaamalla. Lista näistä poliittisesti vahvoista, älykkään omaperäisistä elokuvista on huikea: Tavernierin "Tänään se alkaa" (1999), Nicolas Philibertin dokumenttielokuva "Nytpä tahdon olla mä" (2002),  Laurent Cantetin puolidokumentaarinen "Luokka" (2008), ja aivan edellisten rinnalle kelpaavana tämä Romain Goupilin ohjaama "Les Mains en l'air".

Tarina itsessään voi kuulostaa helpon mustavalkoiselta: monikulttuurisessa koulussa joukko lasten vanhempia uhkaa joutua karkotetuksi maasta, koska heillä ei ole oleskelulupaa, ja muiden lasten vanhemmat päättävät kätkeä näiden lapset perheisiinsä turvaan. Lapset eivät kuitenkaan luota aikuisiin, vaan pieni joukko digipiratismin yhdistämiä 10-12 -vuotiaita karkaa ja piiloutuu kellariin. Elokuva käsittelee sekä piiloutumista edeltäviä päiviä että noiden päivien aiheuttamaa kärjistymistä kaikissa valtasuhteissa: pariskuntien ja perheiden sisällä, siviilien ja poliisien välillä, median käyttäjien ja tekijöiden välillä. Vain lapset pysyvät solidaarisina toisilleen, vaikka eivät tosiaankaan ole mitään enkelimäisiä olentoja, vaan kiusaavat toisiaan ihan siinä missä aikuisetkin.

Yleensä inhoan lapsifilmejä, mutta tämä elokuva vie sydämen mukanaan jo ensi metreiltä, etenkin kun se rohkeasti ideoi sellaisia fiktiivisiä joukkoistumisen keinoja, joiden suhdetta todellisuuteemme saa miettiä vielä pitkään jälkikäteen. Kehyskertomus esimerkiksi alkaa vuodesta 2067 keskushenkilö Milanan selittäessä oman aikansa oletetulle vastaanottajalle että voi tuntua uskomattomalta miten vielä vuonna 2009 lapsia kasvatettiin isoissa ryhmissä. Toiseksi, lapsilla on kännyköissään oma ultraäänen taajuudella toimiva soittoääni, jota aikuiset eivät voi kuulla. Jos nämä ideat tuntuvat katsojasta utopistisilta, niin hän joutuu miettimään kahdesti mitä pitää utopistisena varsinaisessa pakotarinassa. Miten itsestään selvältä, luonnollisimmalta vastarinnan eleeltä alkaa näyttää ilmaan kohotettu käsi, kun lapset tekevät siitä tässä elokuvassa kansainvälisen joukkoprotestinsa tunnuksen?!?

"Les Mains en l'air" toi mieleeni joskus aikoinaan leffakerhossa näkemäni ranskalaisen teinifilmin "Nuori Werther" (1993), jossa Goethen tarinaa sivuten joukko nuoria pohtii keskenään miksi eräs heidän ystävistään on tehnyt itsemurhan.

Melkoista sattumaa oli sekin, että tämän Goupilin elokuvan onnistui näkemään, sillä filmi ei taatusti tule yleiseen levitykseen ja sen onnistui näkemään Tampereella osana ranskalaisen elokuvan viikkoa: katsojia oli yhteensä viisi, kun esimerkiksi viime lauantaina Cannes-leimalla varustettua taidepornoa oli katsomassa salintäysi yleisöä. Tasan eivät käy Ranskan lahjat maailmalle.





sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Taidepornoa Cannesin laskuun


Taidepornoa on yhtä helppo tehdä kuin muutakin pornoa, mutta sen sujauttaminen taidemedian alueelle on verraten vaikeaa. Taidemedian portit kuitenkin aukeavat, jos teoksen mainetta puhdistaa palkinto postmodernin identiteettipolitiikan nimissä. Elokuvataiteen puolella keino näyttää olevan erityisen
suosittu.

"Adelen elämä 1&2" on kolmetuntinen kasvukertomus, joten siihen mahtuu paljon muutakin kuin pornonaturalistisesti kuvattuja seksikohtauksia. Mutta syy siihen, miksi elokuva sai Cannesin pääpalkinnon, löytyy epäilemättä siitä luovaksi oletetusta epäsuhdasta, joka vallitsee pornopätkien ja muun elokuvan välillä. Realismiin elokuva pyrkii muutenkin niin kamerankäytössä kuin leikkauksessa kuin turkkamaisen räkä roiskuu -näyttelijätyön käytössä, mutta ne pornopätkät on toteutettu aivan eri sortin realismissa kuin Adelen muut elämänalueet: koti, koulu, ystävät, baarit, bileet, työ koulussa. Pornokohdissa pariskunta on asemoitu kirkkaaseen valoon siten, että kamera pystyy seuraamaan sitä mikä milloinkin on aktin alku-keskikohta-loppuvaiheessa näyttävintä.

Oikein somasti ajatellen tämä erilainen kuvaustapa johtuu siitä, että elokuva tällä tavoin ottaa kantaa siihen dialogissa esitettyyn kommenttiin, jonka mukaan kaiken seksuaalisen nautinnon metaforana on käytetty naisen nautintoa - ja että Adelen leimaava rakkaus samansukupuoliseen tai ylipäänsä hänen tarpeensa saada jotain henkilökohtaista maailmasa liittyisi siihen, mitä hän jää vaille rakastumisessaan. Tätä ajatusta, menettääkö ihminen jotain rakastuessa vai tuleeko häneen jotain lisää, tuetaan jo elokuvan alulla lukiolaisten keskustellessa samaisesta tematiikasta, joka sitten hallitsee koko elokuvaa.

Kytkentä kirjallisuuden kautta elämän suuriin kysymyksiin on ranskalaiselle kasvutarinalle tyypillinen - mutta harmittoman tyypillinen tämä elokuva on muutenkin, lukuun ottamatta noita omituisen eksploitatiivisia pornopätkiä, joiden pituus ja perusteellisuus selittyy ensisijaisesti ohjaajan tarpeella rahastaa ja menestyä, ihan niin kuin muillakin taidepornoa elokuvamarkkinoille tunkevilla miesohjaajilla.

"Adelen elämä" on pornopätkät poislukien hyvinkin viehko romanssi, etenkin kun se jatkaa niin määrätietoisesti juuri siitä kohtaa päähenkilönsä elämää johon pelkkä nuorisoromanssi loppuisi, kodista partnerin luokse muuttamiseen. Elokuvan kaksi puoliskoa toisaalta jakautuvat tarinallisesti ja tunnelmallisesti kahteen selvästi erottuvaan puoliskoon, toisaalta Adelen henkilötarina jatkuu täysin saumattomasti ohi sen vaiheen, että hänen rakastamansa nainen ei olekaan enää sinitukkainen mysteeri vaan ammattitaiteilija joka tyhjentää Adelen oman mysteerin, kunnes elokuvan lopulla seuraa johdonmukainen siirtymä: sama rakastumista symboloiva rumpuhelinä soi taustalla ja nyt puolestaan Adelesta tulee suuren rakkauden kohde.

Adelea esittävä näyttelijä on tosiaan itse luonnollisuus kameran edessä, muttei siinäkään kummempaa taikaa tarvita kuin että on kokenut teatterinäyttelijä ja osaa eläytyä luonnerooliinsa kaikella sydämellään - ja kestää sen samanlaisen heittäytymisen myös pornokohtauksissa toisen naisen kanssa. Ja se kolmetuntinen vierähtäisi tätä elokuvaa katsoessa ihan ilman niitä pornopalojakin, niin taitavasti ihan arkisen elämän kerronta on rytmitetty, ja niin paljon sympatiaa sekä päähenkilöt että taiteelliset sivuhahmot herättelevät.



torstai 10. lokakuuta 2013

Kohti ratkaisukeskeistä taidetta

Taiteen kehittymisen este on se, että konfliktitilanteista ei edetä nopeisiin ratkaisuihin, vaan jätetään rahan ja sisällön väliset mittailut byrokraateille. Ylipäänsä "kulttuuriministeri" on imaginäärisin virka mitä hallitukseen voidaan sisällyttää eikä siitä alaspäin ole samalla asteikolla typerämpää virkaa kuin ehkä päiviräsäsellä, jonka jäljiltä maailma näyttää Monty Pythonin sketsiltä.

Kulttuuriministerin virka pitäisikin oitis lakkauttaa ja päästää se urpo vasemmistolainen pallokavereidensa pariin, mutta siirtää samalla suomalaisen taidemaailman konfliktit suoraan presidentin päätettäväksi. Saisi samalla Sauli eläytyä venäläiseen hallintomalliin.

1.
Konflikti: Guggenheimin kassapäätemuseo pitäisi pikaisesti rakentaa johonkin päin Helsinkiä, jotta turistitaiteen turhuudesta tai tarpeellisuudesta ei tarvitsisi nähdä enää yhtään "asiantuntevaa" mielipidettä.
Ratkaisu: Guggenheim rakennuttaa vuosia odotetun lasten sairaalan ja taideteokset ripustetaan sairaalan käytäville. Vierailijat saavat itse tykönään päättää, kumpi on tärkeämpää, fragmentoitu taide vai fragmentoituva lapsi. Vastaukset voi postittaa herra Kallela-Guggenheimille.

2.
Konflikti: Kustantamo Ntamon johtaja Leevi Lehto haluaisi vetää tuottamansa runoteokset pois Tanssiva Karhu -kilpailusta, koska kilpailun tuomari sanoi ääneen saman asian, millä Lehto on kehuskellut jo vuosia sitten: Vain täyttämällä kirjamarkkinat runoteosten tulvalla voi aiheuttaa semanttisen inflaation sanataiteen kentällä ja kyseenalaistaa runouden erityistehtävän.
Ratkaisu:Yleisradio perustaa erillisen palkinnon, jonka raati valitsee voittajan kvantitatiivisin eikä kvalitatiivisin perustein. Esimerkiksi: työntääkö Lehto kuulaa pidemmälle kuin Ihalainen?

3.
Konflikti: Vanhan polven elokuvaohjaaja Matti Kassila on väittänyt, että kaikki uudet suomalaiset elokuvat ovat surkeita käsikirjoitukseltaan. Vanhan polven elokuvahullu Petteri Vompatti on puolestaan väittänyt, että kaikki uudet digitaaliset elokuvat ovat kelvottomia katsoa.
Ratkaisu: Kaikki uudet suomalaiset elokuvat siirretään herkästi syttyvälle nitraattifilmille ja toimitetaan sikariportaan katsottavaksi.


"Ben Affleck's Batman, when viewed in IMAX 3D, has the power to reset broken bones."

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Turku 3/3: Protovanhusten kohtauspaikka

Turku on oiva paikka kohdata ihmisiä aikuisuuden ja vanhuuden välissä, viettää virtuaalista eläkeaikaa, tavata kaukomatkaajia kahden tunnin etäisyydellä kotoa.

Välissä oli mennyt taas vuosiakin, ettei samoja ihmisiä tavannut kuin samaisilla messuilla, ja koko kirjallisen matkan kohokohta oli sopia kaukotapaaminen teatteriin, olipa näytelmä miten keskinkertainen tahansa.

Kalliiksihan tällainen teatterireissu tulee kun liikuttelee ja majoittaa mukana koko perhearsenaalia, mutta kun vaihtoehtoja ei enää ole, niin Turku on sitten yhdistävä vaihtoehto monelle asialle mitkä elämästä ovat hukassa. Lapsikin on Turussa poikkeuksellisen kiltti.

Ja jopa se nolostuttava tilanne, ettei kirjamessuilta palatessa ole repussa yhtään uutta kirjaa, korjautuu kun pistäytyy Kirjakahvilassa, jonka laarista löydän Botho Straussin kieliromaanin "Nuori mies" ja ihan sen vierestä devarin Dylan Thomasista, hinta yhteensä puolitoista euroa. Kun vaimo lähtee molempina iltoina bilettämään turkulaisten kanssa, jään hotellihuoneeseen lapsen kanssa ja luen tuota vimmaista saksalaiskirjaa kuin se olisi antiteesi koko tämän pitkän viikonlopun veltolle messujulkisuudelle.

Turku 2/3: Kirjamessut kassan kautta

Presidentti Niinistö on tuoreeltaan arvioinut tämänsyksyisiä Turun kirjamessuja. Presidentti muistuttaa, että merirosvo Haukio otti ison ja tietoisen riskin houkutellessaan kirjallisuudesta kiinnostuneita kansalaisia Turun rannikolle. Niinistö on luvannut Kultarannassa odottavalle Haukiolle kaiken mahdollisen dollariavun. Kaupalliseen menestykseen yltäneiden Suomen kansalaisten auttaminen on presidentin keskeinen tehtävä, toteaa Niinistö.

Presidentin mielipiteeseen, saati vaimoon, ei voi toimittaja yhtyä. Aiempina vuosina oli kirjamessujen pressi-huoneessa saatavilla kustantajien uutuusteoksia, jotta kriitikko ei aina olisi sen varassa, minkä syksyn kirjoista ennakolta arvelee arvostelun arvoiseksi. Vaan eipä ole enää makupaloja tarjolla, vain lukukappaleita "selailtavaksi".

Se, että kustantajat vuosi vuodelta niukentavat teosten markkinointia ja odottavat kirjailijahenkilöiden edustavan teoksiaan kävelevinä makkaramainoksina, olisi hyvä suurenkin yleisön ymmärtää. Mutta messuilla tämän asiantilan tajuaminen on liki mahdotonta, niin lyhyiksi pätkiksi on kirjallinen julkisuus pilkottu. "Selailtavaksi".

Turku 1/3: "Korhosen lääkäriromaani"

Riku Korhonen on niin käsite Turussa, että hänestä otetaan kaupungin teatterissakin irti kaikki mitä mediailmiöstä saadaan revittyä.

Korhosen ei-omakohtaisista jätkämuistelmista tehty teatteritulkinta muistuttaa nimeään myöten, että kyse on "KORHOSEN lääkäriromaanista". Siten kellekään ei jää epäselväksi, että kyseessä on omakohtainen tarina kirjailijasta, joka vielä tuoreessa Tylkkärissäkin esitellään 180 petikumppanilla

Näytelmä itsessään ei ole hassumpi aikalaisromanssi, jos kohta turkulainen kohdeyleisö on hukassa. Lauantain päivänäytöksessä (5.10.) tätä myöhäiskypsää teinitarinaa on katsomassa vanhusten enemmistö.

"Korhosen lääkäriromaanin" voi sentään katsoa monin tavoin hyvänä esimerkkinä siitä,  miten epätasaista nykyteatteri on laadultaan:

- Älykkäitä repliikkejä, kömpelöä dialogia
- Nokkela lavastus, kuollut näyttämökuva
- Ohkaisia rooleja, vahvoja roolitöitä

Ja raikkaiden roolitöiden lisäksi "Korhosen lääkäriromaani" on sentään kohdettaan suoraan puhutteleva kuvaus myös turkulaisista uusnatseista, millaista suorapuheisuutta, varsinkaan rakkaustarinan vastapoolina, aniharvoin näkee. Se ei ole hyvä syy lähteä Turkuun, mutta jo riittävä syy nähdä tämä näytelmä, jonka kirjallisen kiemuraisista repliikeistä näyttelijät niin luontevasti selviytyvät.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kun Guggenheim tarkasti joukkojaan





- Sota teidän johdollanne, herra marsalkka, on suurin festivaali minkä sukupolvi saa kokea!
- Herra marsalkka, katsokaa, hehän tanssivat kuin liekit!
- Saanko täyttää maljanne, herra marsalkka?

Pisara punaista viiniä roiskahti marsalkan valkoiselle hansikkaalle, mutta tämä katsoi kohteliaasti toisaalle, sinne missä tulenliekit kohosivat Helsingin raunioista ja missä sen viimeiset puolustajat ennemmin kuolivat kun myönsivät tilaa maailmantaiteen mestariteoksille.

- Herra marsalkka, kysyi marsalkan adjutantti, saanko esitellä upseerit, jotka ovat vastanneet tämänkertaisesta operaatiosta? Tämä on kenraali Ernrooth, joka on johtanut kaupungin keskelle tunkeutunutta Egoport-osastoa. Tässä, puolestaan, on kapteeni Sirén. Hänen sukunsa tunnetaan mediaurkujen ja rahahanojen mestarillisesta käytöstä. Ilman heitä Helsingin piiritys olisi voinut venyä viikkojen sijaan vuosiksi.

- On suuri kunnia tavata teidät, herra marsalkka! huudahtivat maansa myyneet upseerit.

Marsalkka ojensi datahansikkaansa suudeltavaksi. Taantumuksen vastainen sota oli hajottanut eurooppalaisten avantgardistien rivit ja yhdistänyt sukupolven, jonka eturintamaan nämä suomaalaiset upseerit kuuluivat. Heidän kasvoillaan hohti varmuus siitä, että edessä häämöttävä 21. vuosisata merkitsi maailman yhdistämistä aatteista suurimman alle.

Adjutantti ojensi upseereille libreton, jonka marsalkka oli omakätisesti laatinut tätä voitonretkeä varten.

- ”Taide! Mikä ihana sana se on piirrettäväksi barbaariseen maaperään!” ulvoi kapteeni Sirénin tenori.
"- Kansainvälinen verikosto tekee Guggenheimin ainutlaatuiseksi!" lausui kenraali Ehrnroothin basso.

Teltan viereen oli tuotu verkkolennätin, joka purskahti twiittauksia Katajanokan kautta etenevästä rintamasta ja uusimmat tiedot Turkuun tehdystä maihinnoususta.

- ”Niin kohtaavat länsi ja itä, kun matkaa Töölönlahdelle on enää… syltä kolmekymmentä”.
- ”Niin ovat kolmekymmentä mittaa maaperää kansanmuseon haamut, jotka tuupertuvat todellisen taiteen alle!”

Huomatessaan upseerien epäröivän adjutantti rykäisi varoittavasti. Karttalehtensä tarkoin tutkineet upseerit tiesivät kyllä, että etäisyyttä Töölönlahden kuumaan mediapisteeseen oli reippaasti vähätelty taiteellisen vaikutelman ja temaattisen koherenssin luomiseksi. Mutta epäröinti tänä suurena HETKENÄ merkitsisi myönnytystä sille, että marsalkan sotamenestys olisi jonain päivänä alisteinen historian makumieltymyksille:

- Eläköön maailman puhtaaksi tekevä taide! huudahti Sirén hätäisessä inspiraation puuskassa.

Eikä Ehrnrooth jäänyt koskaan huonommaksi:
- Eläköön marsalkka Guggenheim!



Juoppohullun "kolme sisarta"

Kun elokuvan tekijä ei ole varma kohtauksen tyylilajista, hän tekee kuvista kylmiä ja etäisiä.

Kun teatterin tekijä ei ole varma kohtauksen tyylilajista, hän särkee näyttämökuvan kuumaksi farssiksi ja ynnää näytelmälle neljä eritasoista lopetusta osaamatta päättää, onko tarkoitus osoittaa sulkeuma draamassa (tapetaan vielä se paroni) vai hänen suhteestaan näyttelijämateriaaliin (päästetään naisnäyttelijät lavasteselleistä).

Ohjaaja Lauri Maijala on ollut ilmeisesti siinä määrin hukassa KOM-teatterin ja "Kolmen sisaren" kanssa, että ensimmäinen puoliaika koostuu lähinnä kuumista ja koheltavista puskafarssin kohtauksista, jotka voisivat olla yhtä hyvin Maijalan esikoispitkästä elokuvasta "Juoppuhullun päiväkirja" (2012). Kuin vakuudeksi sille, että venäläisen kansankomedian elkeet ovat itsearvoinen väline eikä sisältö, on yhtenä näyttelijöistä Taisto Reimaluoto, joka on tehnyt 30 vuotta pelkkää kylähullun tutisevapäistä roolia.

Taitavien näyttelijöiden tekemänä juoppohullu puskafarssikin on tietysti ihan kiinnostavaa seurattavaa, ja monin paikoin kohelluksen katkaisee aidolla tsehovilaisella paatoksella vedetty kohtaus, jopa maanisen hieno himmennys maailmankirjallisuuden tunkkaisimmasta tuijottelutilanteesta ("Moskovaan", "Moskovaan", "Moskovaan", sanovat sisaret).

Räikeillä pellemaskeerauksilla ja naamiohuveilla liioiteltujen tilanteiden kautta hahmoja aletaan toisella puoliajalla sordinoida, kunnes miehet muuttuvat tyhjyyteen tuijottaviksi lapsiksi ja naiset yrittävät irrottautua toisistaan itsenäisiksi subjekteiksi. Ohjaaja Maijalan näkemyksessä tämäkin kehitys tosin edellyttää sitä, että jokainen naisnäyttelijöistä menettää jossain kohtaa vaatteensa. Jos se on satiiria niin kohde on mikä? Ja jos Maijalan (s. 1986) kaltaisten nuoren polven ohjaajien ainoa tavoite on tehdä indie-teattereille "kovia juttuja", niin kai joku muu teatteriproduktiosta voisi vastata myös sisällöistä?

Naisnäyttelijöistä Malmivaara ja Melasniemi pääsevät kyllä rooleistaan enimmäkseen nojailemalla lavasteisiin, mutta Eeva Soivio (Masha) tekee yhdessä Leo Honkosen (eversti) kanssa sellaisen rakastavaisten dueton, ettei siinä juuri sanoja tarvita; molemmat saavat runsaasti tilaa osoittaa sekä miiminen tarkkuutensa (Soivion viiden minuutin kävelysoolo juopuneena naisena ja Honkosen akrobaattinen tanssisoolo) että karismaattinen puhevoimansa. Sellaista energian hallintaa menisi katsomaan vaikka esittäisivät lyhtypylväitä.

Tätä näytelmää sinänsä ei voi suositella kuin sellaiselle katsojalle, jolla on kärsivällisyyttä poimia rusinat pullassa. Oulun vierailuesityksessä 30.9. (2013) kuulin katsojien mutisevan lähtiessään, etteivät "ymmärtäneet" mitään, vaikka teksti ja lukuisat tulkinnat olivat itse kullekin erinomaisen tuttuja. Harasoo, odottakaas kunhan näette Maijalan oopperaversion Tuntemattomasta sotilaasta ensi tammikuussa.

Tehtävä Oulussa, osa 3


Kun 2011 sain Ouluun kutsun nuorten kulttuuritapahtuman ainoaksi esiintyjäksi, ajattelin, että Oulu on kuin jokin vaihtoehtohistorian versio kotikaupungista, jossa tuntee olevansa aina lämpimästi tervetullut: se paikka jonka Kauko oli tehnyt tutuksi ja kotoisaksi.

Kun 2012 sain Ouluun kutsun KUTU:n plenaariesitelmöijäksi, ajattelin, että Oulu on kuin vaihtoehtohistorian versio kotiyliopistossa, jossa tuntee olevansa aina lämpimästi tervetullut: se paikka jonka Savolaisen Matti ja Tuohimaan Sinikka olivat valinneet Tampereelta lähtiessä ja jonka täytyi olla erityinen humanistille.

Kun 2013 sain Ouluun kutsun hypertekstin nostalgiaseminaariin, ajattelin, että ei tämä voi olla enää totta, vaan sitä vaihtoehtohistoriaa itseään. James Bond -myyttiä mukaillen: yksi hämmästyttävä asia on sattumaa, kaksi hämmästyttävää asiaa on yhteensattumaa, mutta kolme hämmästyttävää asiaa on ystävällisten mielten salaliitto pääsi parhaaksi.

Nostalgiaseminaarin idea oli jo sinänsä niin innovatiivinen, että oululaiset voisivat ottaa siitä krediitit kansainväliseksi malliksi: koota 20 vuotta seminaarin jälkeen samat ihmiset kommentoimaan sitä, missä silloin muinoin oltiin "oikeassa" eli millä ideoilla osoittautui olevan kantavuutta toisaalta akateemisessa tutkimuksessa ja toisaalta tutkimuskohteen muutoksissa.

Tällainen retrospektiivinen seminaari oli meidän kannaltamme erityisen kutkuttava, koska aiheena oli digitaalisen median muuttuminen ja eritoten kysymys digiKIRJALLISUUDEN muutoksesta osana digitaalista vallankumousta.

Vanhojen esitelmäotsikoiden ja varsinkin seminaarin pohjalta tehdyn artikkelin lukeminen tuntui omalta osalta kiusalliselta eikä kutkuttavalta, mutta muuten tunnelma pieneksi supistuneessa retrospektiossa oli mainio, yhtä korkeissa sfääreissä innovoiva kuin 20 vuotta sitten. Oulun omat esitelmöijät, Oinas-Kukkosen veljekset Harri ja Henry, julkaisivat seminaarin yhteydessä uuden kirjansa internetin historiasta, "Humanazing the Web", joka oli seminaarin vastapainoksi täyttä akateemista tavaraa.