KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

maanantai 23. joulukuuta 2013

Vuoden parhaat näköesteet

Vuoden parhaat elokuvat -listat ovat harraste meille, jotka tarvitsemme näköesteitä tälle uutisiltaan ja ilmastoltaan ikävälle maailmalle. Näköesteet ovat oikeastaan näköhidasteita muistuttaen lähemmin ominta makua osoittavia lasimaalauksia kuin tiettyjen ihmisryhmien tarvitsemia, niin ikään huolenpiirin harrasteita edustavia ampuma-aukkoja maailmaa vastaan.

Itselleni tämän vuoden elokuvina elävintä taidetta edustivat:

  • Beasts of the Southern Wild
  • Frances Ha
  • Jotain ilmassa
  • The Pervert's Guide to Ideology
  • Take This Waltz


Vuodelle 2013 leimallista elokuvasatoa edustivat kuitenkin ne filmit, jotka olivat vastenmielisimpiä hypetyksessään ja osoittautuivat joko viihteenä tai tekotaiteena ontoiksi tekeleiksi:

  • Adelen elämät 1&2
  • Amour
  • Gravity
  • The Great Gatsby
  • The Place Beyond the Pines
  • Rakkautta ennen keskiyötä
  • Spring Breakers
  • To the Wonder

Näistä elokuvista 2013 valitettavasti muistetaan, jollei sitten kinofiilien viimeisistä vinkaisuista digitalisaatiota vastaan.




sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Parisalem 2013

PARISALEM 14.-21.12. 2013


Pakomatka ja pyhiinvaellus, kaupunkiin johon kaikki muut kaupungit perustuvat, kaupunkiin joka on väsyttävyydessään yhtä ylivoimainen kuin valovomaisuudessaan, kaupunkiin jonka lävitse liikutaan tunnelikoneiden vauhdilla ja jonka yössä uneksitaan mustavalkoisen lelukalugangsterin levottomuudella… dekadenteista jotka menivät jo 200 vuotta sitten varoen kylpyynsä….

Ja silti näimme enemmän aurinkoa seitsemän päivän aikana kuin Suomessa talvikuukausina yhteensä, silti joimme enemmän viiniä kuin väsyneen ihmisen soisi olevan mahdollista, ja taidettakin näimme enemmän kuin olisimme ansainneet minkään esteettilahkon rangaistuksissa… sillä Parisalem 2013 on yhtä aikaa pitkät jäähyväiset 1900-luvun kaupunkilaiselle modernismille ja veltto tervehdys 2000-luvun sukupolville joille turismi on yksi medium muiden joukossa…

Pakomatkan tarkoituksiin Parisalem on oikea paikka kadota hetkeksi omasta elämästään, paeta omaa surkeaa vuosijuhlaansa, antikliimaksia "puolen vuosisadan" täyttymisestä, aivan kuten Parisalem on yhtä eloisaa antikliimaksia kuin vanhus jonka pitäisi jo olla polvillaan mutta jatkaa vain bilettämistä ohi Mouffetarden kojujen ja kapakoiden…

Parisalemiin matkustaminen kahdestaan on hapanta kitchiä, mutta ei se tee viiniä etikkaisemmaksi eikä öitä janoisemmiksi, kunhan on asemastaan ajassa tietoinen, tietoinen antikvaarisen sivilisaation samanhenkisyydestä ja koko tuon eurooppalaista sivistystä siivilöivän ranskalaisen kulttuurin suopeudesta tällaista happaman romanttista turismia kohtaan…

Eikä minulla itselläni mitään muuta ajatusta ollut Parisalemin valitsemisesta kuin että halusin olla Versailles'in linnassa antikliimaksin hetkenä… antaa Galaksin Valtiaana juhlapäivälleni omat koordinaattini, jotka eivät ole 2000-luvun katsannossa yhtään sen hupsummat kuin Aurinkokuningas oli omana aikanaan…

Ja niin, Versailles talvella on sekin antikliimaksi jos mikä, paskanruskeaksi ruostunut Neptunus keskellä lehdetöntä maisemaa, jossa monarkkinen pöyhkeys näyttäytyy yhtä elottoman avarana kuin koko eurooppalainen historia jonka keskellä me itse kukin, sentään, joudumme kohtaamaan kuninkaallisiksi oletut juhlahetkemme… ja siksi hyvästi hyvästi Ranska hyvästi hyvästi Parisalemin kadut ja lyhdyt, jotka niin pitkään olette antaneet outoa suuntavaloa unelmiini siitä mitä olisi elämä Euroopan kokoisessa maailmassa…



keskiviikko 4. joulukuuta 2013

"Gravity" on höyrypunkkia

Steam- eli höyrypunk ei ole genre vaan pintavaahtoa isosta ilmiöstä, jota on kuvailtu
"historiantajuttomuudeksi" ja yrityksiksi simuloida historiaa valmiiden tekstitapaisuuksien kadottua. Tässä merkityksessä höyrypunk ei ole pelkästään spefin laidalla tapahtuvaa intoilua, jossa roolipeliskenen ulkopuolella katkeroituneet myöhäisteinit kokeilevat larppaamisen larppaamista, vaan asenne joka näkyy kaikessa historian kuvittamisessa nykypäivän katsojaa hyväilevällä tavalla.

Ja tässä merkityksessä vuoristoratafilmi "Gravity" on tämän vuoden paras esimerkki ja kirjaimellisestikin korkein saavutus höyrypunkista: huikean komea ja rohkean naiivi kuvitelma siitä miten helpolla ihmiskunta valloittikaan taivaat, ja olisi pysynyt siellä jollei Neuvostoliiton perintö (=Venäjä) olisi pilannut tätäkin yhteistä unelmaa ampumalla omaan taivasjalkaansa…

>> SPOILEREITA EDESSÄ PÄIN <<

"Gravity" on myös elokuva, jonka ainoa sisältö on sama kuin sen spoilattavuus: miten tämä ajelu taivaalla oikein päättyy. Jonkinlaista juonentynkää on muotoiltu päähenkilön psykologisesta kehityksestä, joka Hollywoodin tavoin tapahtuu sujuvasti 180 minuutissa (elokuvan tarina-aikaa), ja tematiikkaa rakennettu niin ikään H-standardilla kristillisestä allegoriasta (= ihminen on lähimpänä metafyysistä hiljaisuudessa ja erillään ihmiskunnasta; päähenkilön syvin huoli: "Kukaan ei opettanut minua rukoilemaan"; Matt-astronautti hehkuu valkoisimmillaan enkelin asennossa lähtiessään irtaantumaan syvään avaruuteen), joka on yhtä ärsyttävän pinnallinen kuin näyttelijävalinnat.

Mutta tekniikaltaan "Gravity" on täydellinen simulaatio, ja sehän se on mikä ratkaisee. Pitkät kamera-ajot ja ihmiset esineisiinsä saumattomasti liittävä CGI-universumi antavat vaikutelman täydellisestä kontrollista niissäkin oloissa, joissa ihminen on vähiten ympäristönsä herra. Tämä kontrollin illuusio on niin täydellinen, että ammottavat aukot rakennetun maailman logiikassa ohittaa täysin siihen asti kunnes tulee ulos teatterista ja pysähtyy kummastelemaan, että miksikäs se venäläinen avaruusasema ei ollut saanut enempää vahinkoa ensimmäisestä satelliittisirpaleiden kuurosta? Ja miksei se kiinalainen asema, niin ikään, ollut saanut enempää vahinkoa, vaikka Maata kiertävä sirpalekuuro olisi pitänyt iskeä siihen jo kahdesti aiemmin? Miksi se iski siihen juuri kolmannella kerroksella niin tuhoisasti, juuri samaan aikaan kun päähenkilö oli pyrkimässä sinne sisälle?

"Gravityn" kuvaamana 2000-luvun avaruusteknologia ei ole yhtään sen kehittyneempää kuin "Apollo 13" -elokuvan kuvaama teknologia vuodesta 1970. Ilmeisesti tämä pitää monessa suhteessa paikkansa toteutuneessa historiassa, etenkin rakettiteknologian suhteen, mutta REALISMIN VAIKUTELMA, johon "Gravity" pyrkii on aivan toista kuin vuonna 1995 tehty elokuva Apollo 13 -avaruuslennosta. Rakettiteknologia voi olla edelleen lapsenkengissä, mutta REAALISEN SIMULAATIOSSA teknologia (ja tarve sille) on kehittynyt huimasti.

Kaappikonservatiivisen Ron Howardin ohjaama "Apollo 13" oli tarina amerikkalaisesta rajaseudusta, jossa miehet yhteistyöllään selviävät mahdottomilta näyttävistä olosuhteista. Elokuva korosti sitä, miten tietoisuus HISTORIALLISEN TILANTEEN tärkeydestä ylitti teknologiset ongelmat: että historia ON yhtä kuin tietoisuutta oikein tehdyistä ajoituksista. Realismin vaikutelma, johon pyrittiin, perustui ajankuvalle ennen kaikkea ihmisten vaatetuksen ja kommunikaatioteknologian autenttisuudessa.

Höyrypunkin aikakaudella, historiatajuttomuuden muodostuttua viihteen normiksi, autenttiseksi tarkoitettu tarina avaruusohjelman epäonnistumisesta pyrkii realismin vaikutelmaan HÄVITTÄMÄLLÄ HISTORIALLISEN KONTEKSTIN. "Gravity" ei ole edes tieteisfiktiota, koska siinä ei esiinny minkäänlaista johdonmukaista ajatusta siitä, miten kuvattuun tilanteeseen on päädytty meidän historiallisesta jatkumostamme käsin. Elokuvan tarinan voi ymmärtää osaksi nykypäivää, viitataanhan siinä mm. miljoonien Facebook-sivujen katoamiseen satelliittien tuhoutuessa, mutta samalla se rakentaa spektaakkelin uskomattomasta selviytymistarinasta, joka ylittää niin perinteiset ajallis-paikalliset mittasuureet kuin kansalliset (avaruusasemia erottavat) rajat - siis kaiken sen mihin käsityksemme HISTORIASTA PAIKKANA on perustunut. Tältä osin on olennaista, ettei elokuvassa edes vitsailla teknologioiden kansallisista eroista vaan samankaltaisuudesta: päähenkilö voi aivan sujuvasti kerrata lentomodulin manuaalin kriisitilanteessa ja käyttää yhdessä aluksessa oppimiaan nappeja toisenkin ohjaamiseen.

"Gravity" on vaikuttavimpia elokuvia mitä olen KOKENUT, jopa ainoa jonka 3D-katsomista voin suositella, mutta elokuvataiteen ja tieteisfiktion kannalta niin tyhjänpäiväinen, ettei se voi näyttää tietä kuin taiteen ja genren omannavantutkintaan.