KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

torstai 27. maaliskuuta 2014

Alakohtaisesti tyypillisin laji (luolafilmit)

Jokaisella taiteenalalla arvovaltakamppailua käydään siitä, mikä aihe, periodi tai laji nousee kyseisen alan prototyyppiseksi edustajaksi. Esimerkiksi kirjallisuudessa romaani on ollut ylivoimainen yli sadan vuoden ajan eikä loppua näy, jollei sitten digijulkaiseminen ja lajityyppien sisäinen kamppailu syö romaanin uskottavuutta lähivuosina.

Mutta mikä olisi elokuva-alan tyypillisin aihe, periodi tai laji, jonka nimissä oscarit tai klassikkomaine varmiten heltiävät? Time-lehden artikkelissa oli äskettäin (3.3.) vertailtu parhaan elokuvan Oscarin voittaneiden filmien tyypillisiä efektejä (millaista väkivaltaa, seksiä, yhteiskunnallista kritiikkiä, jne) ja etsitty varman voittajan reseptiä. Varmin yhdistävä tekijä Oscar-voittajilla näytti olevan se, että elokuvan alussa ei näytetä tekijöiden krediittejä. Genre-elementeillä sen sijaan ei ollut juurikaan merkitystä, jollei naishahmojen alastomuutta lasketa pienimmäksi yhteiseksi tekijäksi hollywoodpornon epämääräisessä lajissa.

Ehdotuksia tietyn genren prototyyppisyydestä on toki tehty, niin melodraaman kuin scifinkin osalta. Tällä viikolla aloin lukemaan Carl Freedmanin teosta Versions of Hollywood Crime Cinema, jossa perustellaan oikein pätevästi, että kaikki Hollywood-elokuvat ovat oikeastaan rikoselokuvia. Mutta Freedmanin näkökulma on viileän marxilainen kulttuurikritiikki, joten ostan hänen teesinsä ennemminkin akateemisena puheenvuorona kuin leffaharrastajan kannalta.

Oma ehdotukseni prototyyppiseksi elokuvaksi olisivat luolafilmit. Ei mikään omaperäinen idea,
myönnetään, mutta eipä ole kukaan tullut tästä tunnetusta ilmeisyydestä (Platonin luolavertaus = elokuvateatteri) huolimatta myöskään tehneeksi historiikkia luolafilmeistä omana lajityyppinään.

Tai itse asiassa on. Pienellä googlauksella löysin Guardianista artikkelin, jossa esiteltiin hiilikaivostyöläisyydelle omistettua näyttelyä, ja samassa yhteydessä muistutettiin miten pitkä historia kaivoselokuville löytyy... hauskana yksityiskohtana se että ensimmäisen kaivosdokumentaristin esikoisleffa oli ollut vuonna 1929 samassa brittien ensi-illassa kuin Panssarilaiva Potemkin. Siinäpä on ollut alkukuvan kokemusta työväenluokalle!

Mutta hiilikaivosleffat ovat vain pieni sivukäytävä luolafilmien jatkumossa... ja nyt asiaa miettiessä muistan nähneeni äskettäin Tytti Rantasen artikkelin niin & näin -lehdessä, jossa oli tätä arkkikokemusta filosofoitu uusimpien (arkeologisten) luolafilmien yhteydessä...

Enää puuttuu teoreettinen malli miten kuvailla kunnioittavasti samankaltaisuutta parhaiden luolafilmien välillä, jos lajin top5 voisi olla vaikkapa tällainen:

  1. Tuhansien silmien edessä (1951): Kirk Douglas pitää sensaatiouutisen hyvin haudattuna...
  2. Cave of Forgotten Dreams (2010): Herzogin unenomainen dokumentti luolamaalauksista... pitäisi kuulemma nähdä 3D:nä ymmärtääkseen tämän elokuvan todellisen arvon...
  3. The Descent - loukussa (2005): uskottavan klaustrofobinen kauhufilmi luoliin laskeutuvista vähäpukeisista naisista... myös naurettavan kömpelö siitä pitäen kun olmit esitellään...
  4. The Sanctum (2011): myös yllättävän realistinen kiipelikuvauksena, ja ehkä myös tutun kliseinen aineksiltaan mutta ei sentään mitään yliluonnollista pöpöilyä...
  5. The Navigator (1985): fantasiatarina keskiaikaisesta kylästä jonka väki pelastautuu nykypäivän Uuteen Seelantiin tunnelia myöten... en ole nähnyt mutta jos elokuva kuvailujen perusteella selviytyy näin kummasta juonesta sen täytyy olla joillain vanhakumman kriteereillä hyvä...

Runsaasti lisää luolaelokuvia löytyy moviecus.com'in alta hakusanalla cave.  Mutta todella kiinnostavaksi luolaelokuvien lajityyppi muotoutuu vasta sitten, kun mukaan vertailuun otetaan myös sukellus- ja sukellusveneaiheiset filmit.



perjantai 21. maaliskuuta 2014

Elokuvan varjokaanon on pimeässä

Katselin viime viikkoina uudestaan Mark Cousinsin dokumenttisarjan elokuvan historiasta.  Tarkoituksena oli saada tärppejä leffavisaan, mutta myös päivittää kokonaiskuvaa siitä, mitkä elokuvat ovat jääneet klassikoiden varjoon - ja olisiko niissä jotain olennaista sen kannalta miten genre-elokuvassa on uskallettu tehdä vastaavia kokeiluja. Luin samaan aikaan uudelleen Christine Cornean Science Fiction Cinema -historiikin, joka on ylivoimaisesti analyyttisin sf-elokuvien historiikki mitä olen nähnyt. Jopa lukujen loppuun sijoitetut haastattelut tuntuvat antavan kirjalle käyttöikää paremmin kuin mitä vastaava täytemateriaali katu-uskottavuuteen pyrkivissä genre-esittelyissä.


Cousinsin dokumenttiodysseia tai Cornean historiikki jättävät kuitenkin edelleen auki sen ison kysymyksen, millainen olisi elokuvan varjokaanon, jos 100 "parhaan" sijaan etsittäisiin jotain muutakin tapaa valita Taiteenalansa Edustavat Elokuvat, joko prototyyppisimmät tai avantgardistisen haastavat teokset, joiden tunnustetaan muuttaneen elokuva_taiteen_ tavoitteita.

Filmihullujen puoleen on turha kääntyä tällaisessa ongelmassa, sillä heidän vastauksensa ovat tunnetun kaanonin uudelleenrankkeerauksia tai sitten klassikko-ohjaajien "unohdettujen" töiden hypetystä. Cousinshan pyrkii odysseiassaan täyttämään myös tällaisen vaihtoehtoisen historian tarpeita nostaessaan esiin sellaisia Afrikan, Intian, Etelä-Amerikan ja Lähi-Idän elokuvia, joiden muotokieli oli yhtä luovaa kuin isojen tuottajamaiden avantgarde-ohjaajilla. Mutta tulos on Cousinsin kohdalla yhtä usein nolostuttava kuin hämmentävä, sillä muutaman sekunnin clipit jostain suttuisesta intialaisleffan kopiosta voisivat olla luovassa outoudessaan yhtä hyvin setävainaan kaitafilmiarkistosta.

Yksittäisten leffafriikkien asiantuntemus on puolestaan niin rajoittunut maultaan erikoistunut, että genrestäkin he kelpuuttavat vain tiettyjä teoksia merkkitapauksiksi. Varsinainen videoarkeologia taas vaatii niin tavattomasti aikaa ja rahaa, ettei sen päälle jaksa raportoida näkemästään, paitsi tietysti Hannu Salmi, joka on poikkeukset vahvistava renessanssi-ihminen monessa muussakin mielessä.

Elokuvan varjokaanon elää ilmeisesti vain pimeässä salissa, teatterissa, johon mennessä ei voi koskaan olla aivan varma mitä kuvia valkokankaalle alkaa ilmestyä. Filkkareilla sellaisen kokemuksen voi edelleen saada kuusi kertaa tunnissa, mutta multiplexeissä ehkä kerran vuosikymmenessä. En edes muista milloin olisin viimeksi poistunut leffateatterista haltioituneena. Ehkä joskus Kieslowskin "Sinisen" aikoihin 20 vuotta sitten?

Ajatus varjokaanonista palautui mieleen tänään (21.3.) uutisesta, jossa referoitiin Filmihullun tuoretta hyökkästä suomalaisen naiselokuvan "kuukautiskiertoa" vastaan. Naiselokuva on nimittäin niin ilmeinen varjokaanonin edustaja, että sitä on tietynlaisten filmihullujen pakko lyödä tavan takaa ihan vain siksi, että se jo ajatuksena riittää kyseenalaistamaan huolella varjellun kaanonin.

*

Ja niin kuin tuossa tuoreessa lehtijutussa ei olisi ollut tarpeeksi todistetta kaanonvartijoiden kuolemattomuudesta, osuin saman tien sattumalta seuratusta linkistä Mikael Fräntin verkkosivuille. Hitto! Niin kapealla alueella olen harjoittanut nettisurffaamista edes elokuvien suhteen, että en ollut tullut aiemmin osuneeksi tuon dinosauruksen monumentaaliseen blogiin, jossa (tuoreiden leffapölinöiden ohessa) läpikäydään kaanonia suhteessa kirjoittajansa henkilöhistoriaan. Mutta siinä missä Petteri Vompatti on yrittänyt tehdä leffapsykopuheesta itseään ruokkivan diskurssi(/raha)koneen ("Tämä elokuva on merkittävä koska se antoi merkittävän traagisen elämyksen jo vuonna 1969" jne) näyttäisi Fränti keskittyvän elokuvan traditioon.


Verrattuna myöhempiin HS:n kriitikoihin Fräntihän oli sentään lehdessäkin omapäinen ja -makuinen arvosteluissaan, mitä ei voi aina sanoa häntä seuranneesta, Hesarin viimeiseksi oikeaksi leffakriitikoksi jääneestä Helena Yläsestä, joka myötäili kotimaisen elokuvatuotannon trendejä myötähävettävän makeilla ylisanoilla. Juuri Fränti on se kuuskytlukulaisten sankari, jolla oli rohkeutta arvioida kansalliseksi instituutioksi nousevaa elokuvaa elokuvana: ”Edvin Laineen spektaakkeli on myös huonoa filmiä, teknillisesti kyllä keskinkertainen, mutta kuvakerronnaltaan epätasainen ja lähes jankuttava.”  (Mikael Fränti, 10.12.1967, HS)

Jos jostain elokuvan varjokaanonia lähtisi kaivelemaan, niin paras paikka olisivat ehkä sittenkin arkistoidut päivälehtiarvostelut.


torstai 20. maaliskuuta 2014

Kolmas romaani vs kolmas maailmansota

Nyt kun neuvostoihminen Vladimir Putin on päättänyt lopettaa Euroopan Yhdysvallat, pitäisi euroihmisen keskittyä vain yksilöä suurempiin filosofisiin kysymyksiin. Mitä mieltä on hioa kolmatta romaaniaan, jos neuvostoihminen valmistelee kolmatta maailmansotaa? Missä formaatissa arvelee proosansa säilyvän jälkipolville seuraavasta maailmanpalosta?

Romaanini (Läpinäkyvä kuolema) kustantaja lähetti sattumalta samana päivänä uuden kansikuvaluonnoksen, kun olin saanut tiedekirjasta hylsyn toiselta kustantajalta. Se olikin oikein ajoitettu lohtuviesti. Romaanin kansikuva on niin tavattoman cool, jopa spefi-teoksen tiukoilla kriteereillä, että tekisi mieli laittaa kaikki sisällöstä uusiksi: jos pitäisikin vain juonen ja henkilöt, mutta laittaisi kaupunkimiljööstä kaiken uusiksi, jotta se olisi yhtä raivoisan runollinen kuin kansikuvansa... Yhtä epätoivoinen kuin maailma jossa se julkaistaan... Yhtä utooppisen aseeton kuin vankilakaupungit joista neo noir -kirjojen ihmiset löytävät itsensä muttei toisiaan... Yhtä utuinen kuin se visio joka tämän romaanin tarinan on pitänyt hengissä läpi monien muodonmuutosten...

Takaisin sitten todellisuuteen: ei ole latin latia säännöllisiä tuloja eikä sellaisia edes tiedossa.

Revi sitten lohtua siitä ettei ole helppoa muillakaan.

Tiedekässärin hylsykirje oli kaunein mitä olen koskaan saanut. Kustantaja kiitteli teosta mutta totesi ettei se myisi tarpeeksi, ja että heillä on melkoiset paineet nyt talouden puolella. Missäpä ei olisi, ajattelin minä, mutta illalla sitten näin uutisissa, että samaisen kustantamon johtaja oli erotettu - juuri siksi että hän oli julkaissut teoksia liiaksi sisältönsä eikä myyvyytensä vuoksi.

Melkoinen sattuma siis tosiaankin, että hylsykirjeen lähetys oli ajoitettu juuri samalle päivälle? Tuskinpa. Pikemminkin voisi arvailla, kuinka moni kirjoittaja sai laillani samanheisen hylsykirjeen samana päivänä samalta kustantajalta. Jokin deadline ei-aivan-kannataville-tiedekirjoille meni umpeen... näin on ainakin lohdullista tulkita yhteensattumaa.

Sivistyksen hävitys osataan tässä maassa ihan ilman Putiniakin. Tuhoa ei viimeistele NATO vaan Amazon.


tiistai 18. maaliskuuta 2014

Galaksin valtias tietää vaikkei muista

"Miten sinä voit olla galaksin valtias, kun sinulla on näin pieni huone ja vauvaverhot?" kysyi lapsi.

Hän on viime viikkoina tullut tarkemmaksi kysymyksissään osoittaen jopa ironiantajua, jollainen pitäisi kehittyä lapsille vasta 20-vuotiaana. Mitenkään muuten ei ole ymmärrettävissä se, että hän osaa arvioida työhuoneeni kokoa SUHTEESSA siihen mitä hänen isänsä mahtailee olevansa (eikä esimerkiksi oman huoneensa kokoon joka on vielä pienempi) ja millaiset verhot tämä on laiskuuttaan jättänyt huoneen ikkunaan.

Sen jälkeen, kun olen saanut lapsen uskomaan että hänen isänsä on Galaksin Valtias ja saanut hänet esittelemään minut tällä tittelillä jopa muille lapsille - ja joskus käyttämään korrektia puhuttelumuotoa "kunnioitettu galaksinvaltias" (pro "iskä") - hän on myös toistuvasti testannut ainoaa valtani todistetta, sitä että galaksin valtias TIETÄÄ kaiken.

Lopulta minun oli vedottava siihen, että tiedän kyllä kaiken, mutta en MUISTA aivan kaikkea mitä tiedän. Niinpä lapsi pläjäytti eilen kysymyksen, joka saisi tavalliset vanhemmat haukkomaan henkeään: "Onko tietää ja muistaa sama asia?"

Kysymys on erityisen kiusallinen kaltaiselleni ihmiselle, jolla on aina ollut kehno vuotava muisti, niin että yo-kirjoitukset ja kirjatentit on aikoinaan pitänyt selvittää pikemminkin diskurssin kuin faktojen varassa. Viikoittainen leffavisa on kuin kävisi muistilääkärillä testattavana: onko "Liskojen yö" vai "Tulivuoren juurella" alkujaan Williamsin näytelmä? missä sf-leffassa nähdään Ceti-Alphan planeetta? Erityisen haastavia ovat vuosilukuihin liittyvät kysymykset, koska tietyt tärkeät elokuvat kuvittelee muistavansa tietyn elämänvaiheen perusteella, mutten kuitenkaan muista milloin näin ensimmäistä kertaa edes ne mullistavimmat filmit kuten Parkerin "Wall'in" tai "Terminator 2:n".

Niinpä aloin suunnittelemaan muistelma-kirjaa jo hyvissä ajoin ennen viidenkympin "parasta ennen" -dediksen lähestymistä. Mutta vielä tähänkään mennessä en ole saanut valmiiksi muuta kuin kolmeen osaan jaetun kehikon (Kuopio, Suomi, Eurooppa) ja idean mihin keskittyä (merkittäviin tilanteisiin joista ei ole valokuvaa). Tarkoitus on kuitenkin valita 30 keskeistä tapahtumaa eletystä elämästä juuri sen perusteella, etten ole aivan varma tapahtuivatko ne vai olivatko ne kenties jotain elokuvaa vaihtoehtoisesta elämästä (siis "Lathe of Heaven" -romaanin/elokuvan tapaan). Ajattelin aloittaa siitä hetkestä kun serkkuni Hullu-Hansin kanssa yhdessä tuumin lopetimme kaiken yhteisen leikkimisen (tultuamme liian tietoisiksi IRONIAN mahdollisuudesta leikin sisällä... muistan sen... oikein hyvin..) ja lopettaa siihen hetkeen kun Alma syntyy, koska se on aivan yhtä epätodellisen elokuvamainen tilanteena jossa tuntuu olevan oman-elämänsä-seuraajan rooli.

Tietää vai muistaa? Mitä siihen sitten minä voi vastata häneytensä puolesta?

Että "Tietämisen ja muistamisen väliltä hän valitsi oluen"?

---------------------------

BTW: tänään 18.3. on suomalaisen spefin merkkipäivä, kun ensimmäinen akateeminen spefi-lehti putkahtaa julkisuuteen. Lehti on luettavissa osoitteessa
http://journal.finfar.org

IMDb:stä löytyy puolestaan tuore arvosteluni Jarmuchin "Only lovers left alive" -vampyyrifilkasta.


tiistai 11. maaliskuuta 2014

3 päivää 30 elokuvaa

Kuinka pitkä on 500 ihmisen jono? Kuinka monta kuvaa voi liittää omaan elämäänsä, jos katsoo kolmessa päivässä 30 elokuvaa?

Palvelin viikon numero 10 lyhytfilmijuhlien alaisuudessa, jotta saisin nähdä enemmän vähemmästä kuin koskaan aiemmin. Jo opiskeluvuosina lyhytfilmijuhlat eli filkkarit olivat talven ja lukuvuoden kohokohta, jolloin kulttuuri tuntui hetkeksi levittäytyvän tämän junttikaupungin kaduille, ja festaribileet Laternassa olivat kuin tuulahdus Todellisesta Taiteilijaelämästä.

Ihan samaa efektiä en tavoitellut enää... vaan talkoolaiseksi tarjoutuessa sitä ajatteli ensisijaisesti mahdollisuutena matkata maailman ympäri lyhytfilmien mukana - ja sellaisena nuo kolme elokuvien katsomiseen omistettua päivää olivatkin pelastus tässä talven ja kevään murroskohdassa.

Näkemistäni elokuvista hienoin oli vietnamilainen Isäni rekka, joka oli täydellinen leffanovelli niin tarinaltaan kuin kerronnaltaan. Ihmettelin miksi se ei päässyt palkinnoille, mutta ilmeisesti tekninen taituruus oli sitten liian hiottua ja harkittua - liiaksi pitkän elokuvan estetiikkaa?  "Isäni rekka" oli mitä hienoin novellimaisuudessaan, mikä helpotti varmasti monelle katsojalle sen rankan aiheen, koirien salateurastuksen, kohtaamisen, mutta tämä novellimaisuus on ehkä liian viihteellinen ratkaisu taiteellista särmäkkyyttä etsiville palkintoraadeille?

Katsottuani kolme päivää ja viisi sessiota ulkomaisen kilpailusarjan elokuvia huomasin nimittäin ensimmäistä kertaa, miten erilainen on lyhytfilmin kertomusrakenne verrattuna siihen, mitä "novellimaisuus" näin kirjallisuudentutkijan kannalta antaisi olettaa. Kerronta lopetetaan niin usein niin tarkoituksellisesti ennen temaattisen synteesin tekemistä tai juonellisen kliimaksin keksimistä, että lyhytfilmin estetiikassa on ilmeisesti suositumpaa jonkinlainen kursailematon antikertomus, todellisuusefekti pitkän elokuvan juonipitoisuutta vastaan. Erään näytöksen lopussa oli yleisökeskustelussa tilaisuus kysyä ohjaajilta, millä tavoin he olivat valinneet tietyn pituuden elokuvalleen, mutta siinä tilanteessa ohjaajat eivät ennättäneet tajuta että tarkoitin kömpelöllä kysymyksellä kerronnan rakenteeseen liittyviä valintoja eikä materiaalin tiivistämistä...

Yhtään väkinäisyydessään huonoa tai kokeilevuudessaan turhauttavaa leffaa en kolmenkymmenen (tarkalleen ottaen 28, koska 2 oli palkituissa uudelleen) filmin joukossa kohdannut. Tosin suomalaisista leffoista palkinnolle päässyt Hätäkutsu oli positiivisen järkyttävä sellaisella helpolla tavalla, että sen arvo ei ehkä kuitenkaan ole kerronnassa vaan aiheen nostamisessa keskusteluun sopivan etäännyttävällä tavalla.

Pääpalkinnon saanut venäläinen animaatio oli sikäli samanlainen outo yllätys, ettei siinä mitään niin erityistä tuntunut olevan - ja kuinka ihmeessä animaatio ylipäänsä voi kilpailla muiden lyhäreiden kanssa, sitä en ole vielä tähän mennessä ymmärtänyt... samahan se olisi jos Sarjakuva-Finlandia jaettaisiin  proosarunokokoelmalle kivoista ruutukonstruktioista?

Kohtuuttoman korkealle teemansa ansioilla nostettuja lyhäreitä olivat puolestaan dokkarisarjan voittaja Beach boy ja kanadalainen fiktiovoittaja Quelqu’un d’extraordinaire. Edellinen on hyvin etäiseksi ja vaisuksi jäävä kuvaus afrikkalaisen rantagigolon työstä verrattuna yhtä tuoreeseen Paradies: Liebe -filmiin (2012) täysin samasta kuviosta. Kanadalainen naiskomedia Quelqu...  on puoelstaan sitä identiteettiproosaa jota pakkopalkitaan muutenkin kaikissa taiteissa, ja vaikka se on rennon hauska niin tarinaltaan kuin kerronaltaan (...sisältäen hienon metaforakuvan keskeneräisestä väitöskirjasta... identiteettiproosan vakiovitsi...) ei siinä mitään muistettavaa ollut kokonaisuutena. Palkittujen loppunäytöksestä lähdin kesken pois, juuri siksi etten jaksanut katsoa sitä toiseen kertaan, oli miten lyhäri tahansa.
Toinen kotimainen palkittu, Iraniin sijoittuva veljeskuvaus, oli itse asiassa samanlainen kiusallisen pinnallinen katsomiskokemus: helppo palkittava identiteettiproosana mutta näyttävä pelkästään teknisessä osaavuudessaan.

Filkkareiden loppunäytös eli palkittujen toinen kavalkaadi oli sitten itsessään spektaakkeli jollaista en ole aiemmin nähnyt. Jonottajia myöhässä alkaneeseen näytökseen oli niin paljon, että jono ylsi ainakin ulko-ovelle saakka, ehkä kauemmaksikin, ja siltikään se ihmismäärä ei riittänyt täyttämään tuota Plevnan valtavaa ykkössalia, vaikka ihmisjoukon oli kuvitellut sisältävän vähintään ne 500 urhoollista elokuvataiteen harrastajaa, jollaista koskaan muulloin ei tässä kaupungissa voi kuvitella kohtaavansa.






*

Filkkareiden muistettavin yksittäinen kuva ei ollut kuitenkaan mistään elokuvasta tai edes tuosta keväisestä spektaakkelista, vaan siitä hetkestä kun aloitimme maanantaina rakentamaan festarikeskusta. Kaikista talkoolaisiksi ilmoittautuneista 114 henkilöstä meitä oli vain kaksi kutsuttu rakennuspuuhiin, ja jos tällainen viisikymppinen kirjailija kelpaa rakennustöihin niin siinä näkyy jo suuri luottamus taiteelliseen... luomiskykyyn. Edessä oli iso tyhjä sali, johon kannoimme maanantaina tavaraa sisustukseksi, ja sitten taas sunnuntaina purimme sitä pois. Varsinaiset ammattilaiset hoitivat tietysti valot, koneet ja matottamisen, ja sitäkin hassummalta tuntui olla hentona kynätyöläisenä roudarin raskaissa puuhissa.

Mutta tämä tyhjästä luomisen, perinpohjaisen rakentamisen ja nopean purkamisen raaka käsityö, oli jotain mitä en ole kokenut vuosikausiin (sitten putkieristäjäkesän 1985 ?) - ja jotain sellaista mitä pitäisi tehdä toistuvasti ollakseen edes hetken sen ytimessä, missä taide on yhtä kuin viikon mittainen instituutio örähtelevän kaupungin ytimessä. Lyhyt pitkä jos mikä.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Springtime for Puputin

Yksittäisen urheilijan typeryyttä voi etäisesti ymmärtää, kun se menee tempppuilemaan Pohjois-Korean hirmuvaltiaan mieliksi.

Mutta miten ymmärtää yksittäisen urheilijakansan typeryyttä, kun se menee temppuilemaan Suur-Venäjän hirmuvaltiaan mieliksi?

Miten tulkita kansan kokoista itsepetosta ja maailman mittaista fantasiaa, että desimaaleilla ja dopingilla käyty kamppailu kameroiden edessä jotenkin edistäisi demokratiaa suuntaamalla hirmuvaltiaan mielen hetkeksi pois panssareistaan ja pakkoleireistään? Miten tulkita välimatkaa Venäjän halukkaasti ruokkimien pelkofantasioiden ja suomalaiseksi reaalipolitiikaksi nimitetyn valkokankaan välillä?

Eikö jo 1900-luvun historia sen todista, miten nämä Hitlerit ja Puputinit käsittelevät ympäröivää maailmaa niin kuin henkilökohtaista unelmaansa jättääkseen jälkeensä pysyvän painajaisen? Eikö ole jo selvää, että Putinin Venäjä tullaan muistamaan samassa merkityksessä kuin Hitlerin Saksa - ja enää pitäisi torjua se vihafantasia, että kyse olisi venäläisyydestä Putinin hahmossa tai saksalaisuudesta Hitlerin hahmossa?

Antaakseen muodon sille, mikä on urheilijakansan skitsoinen suhde naapuriinsa, on kerrankin siteerattava Petteri Vompattia, joskin hieman toisesta asiayhteydestä: "AIVAN KUIN SUOMEN KANSA OLISI VIERAANTUNUT VIERAANTUMISESTAAN."

Toistaiseksi tässä historiastaan repeytyneen ja instant-median ahdistamassa maailmassa ei kuitenkaan ole muuta jäljellä kuin primääritulkinnat siitä, mitä Venäjä tekee ja miten se tapahtuu maailmalle, joka ei ole Puputinia ansainnut.

Toistaiseksi on vain Mordorin pimeys ja Sauronin vihaa syöksevä silmä.
Hope that children love their Russians too.