KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Tietotahdottoman kansan teoria

Viime viikkoina Hesarin ainoa antoisa osasto on ollut kesäkuukausien tavoin mielipideosasto. Mielipidekirjoitukset tietokirjallisuuden nopeasta rappiosta muodostavat mustalla huumorilla höystetyn jatkosarjan, jossa älykkö toisensa perään itkee joko kustantajien tai byrokraattien lyhytnäköisyyttä, kun nämä eivät suostu tukemaan tietokirjallisuuden julkaisemista. Yhtä mieltä kirjoittajat ovat vain siitä, että kansa kyllä lukisi laadukasta tietokirjallisuutta JOS VAIN...

Tahattoman huumorin saturaatiopiste saavutettiin tänä aamuna (23.4.), kun Jyväskylän maalaiskunnan johtava älykkö Osmo Pekonen ehdotti "intellektuellien" palkkaamista kustantamoihin.

Vitsin kärkihän on siinä, että Pekonen itse on paras esimerkki suomalaisesta intellektuellista, jonka painavin huolenaihe nykykulttuurin rappiossa on se, että niin harva tuntee hänen nimensä ja maineensa.

Eikä Pekonen jätä tälläkään kertaa fanejaan kylmäksi, vaan julistaa mielipidejuttunsa lopussa, että hänen seuraavan kirjansa julkaisee Emmanuel Le Roy Ladurie ja takakannen blurpista huolehtii Elisabeth Badinter. Kustantamon nimeä ja ranskalaisten intellektuellien osuutta (= mitä tarkoittaa että 85-vuotias Ladurie "julkaisee seuraavan kirjani"?) kustantamossa Pekonen ei tohdi mainita, sillä tärkeintä on kirjan julkaiseminen pariisiksi.

"Kuka panee paremmaksi?" on Pekosen jutun viimeinen lause, mikä kiteyttää koko sen fennomaanisen pöyhkeyden, jolla vanhempi akateeminen sukupolvi on yrittänyt tehdä tietokirjallisuudesta LUKENEISTON tunnusmerkin. Ja yrittää edelleen.

Mutta enää eivät muutkaan tietokirjakeskusteluun osallistuneet kehtaa turvautua tyhmän kansan teoriaan, vaan puhuvat ennemmin "kulttuurin kuluttajista", jotka vain odottavat sitä seuraavaa trendiä, joka tekisi VAIKEASTA tietokirjallisuudesta erottavan tunnusmerkin, siis sen samaisen tunnusmerkin millä rahvaskin voi päästä osaksi LUKENEISTOA.

Samalla kun tyhmän kansan teoria on vaihdettu tietotahdottoman kansan teoriaan on luotu uusi ihmeellinen kansanryhmä, jossa akateemisesti koulutettu sivistyneistö voi sulautua siihen lukupiireistä verkottuneeseen rahvaaseen, joka sijoittaa ylimääräiset roposensa ennemmin Matti Klingen päiväkirjoihin kuin Katri-Helenan muistelmiin.

Tietokirjakeskustelua seuratessa välillä naurattaa (lukijana), mutta enimmäkseen nousee (kirjailijana) kylmä hiki otsalle, kun tajuaa, miten metsässä nämä kaikki fiksut ihmiset ovat oletuksissaan siitä, että erikoisalueidenkin ("VAIKEITA") tietokirjoja kyllä luettaisiin yhtä innokkaasti kuin iltapäivälehtien lööppejä, JOS VAIN... jokin pieni asia olisi toisin kyseisten kirjojen välittymisessä lukijoille.

Ainoa lohtu on se, että humanististen alojen tietokirjallisuudella voi olla edessään kuitenkin hieman valoisampi tai edes vähemmän harmaa tulevaisuus kuin luonnontieteillä. Juuri luonnontieteet ovat se tiedon alue, jonka popularisointia ei enää lueta kirjoista, ja siksi näiden pekosten ja pietiläisten suru on yhtä suuri kuin pankkitilinsä.

Ei ole suinkaan sattumaa, että Hesari alkoi julkaista tänä keväänä yhtä isoa tiedeosastoa kuin mitä sillä on ollut käytössään sivuja kulttuuriosastolle, koska suuren yleisön kiinnostus luonnontieteisiin on napsia päiväkohtaisia tietopaloja evoluutiosta tai neurologiasta tai astronomiasta. "Ajan lyhyt historia" tai "Geenin itsekkyys" saavat pölyttyä komerossa, koska niiden esillepano kirjahyllyyn ei kelpaisi enää LUKENEISTON tunnusmerkiksi vaan ainoastaan merkiksi siitä, että on pudottu digitaalisen maailman vauhdista koko perheen voimalla.

Myönnän kyllä, että maailma olisi kymmenen kertaa parempi paikka jos siinä olisi kymmenen kertaa enemmän Kimmo Pietiläisen kaltaisia sivistysaktivisteja, mutta kirjakulttuurin ulkokultaisuudesta hänen kaltaisensa Oikeat Älyköt osaisivat esittää rehellisempää ja osuvampaakin kritiikkiä.


Samaan aikaan viidakossa: tänä keväänä olen nähnyt myös valonsäteen, todisteen siitä miten hyvästä tietokirjasta tehdään näppärä puhutteleva esseepokkari, jonka arvostelu näkyy löytyvän viimein Kiiltomadosta.





sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Poliittisesti motivoidut filmihahmot

Miten palmusunnuntaita pitäisi viettää 2000-luvulla, kun kirkot on saatu jo korvattua kotiteattereilla ja pappeja koulutetaan enää sota-ajan tarpeisiin? Leffaharrastajalle sovelias tapa olisi viettää Palmu-elokuvien maratonia tai käyttää tilaisuus Cannesissa palkittuihin palmunlehväfilmeihin. Mutta tiedostava leffaharrastaja saattaa vaimon ja lapsen bussiasemalle, minkä jälkeen hän palaa kotiin katsomaan niitä poliittisia elokuvia, jotka aiheensa vaativuuden vuoksi edellyttävät kotiteatterin erityistä rauhaa.

Kirjastosta löytyneiden klassikoiden joukossa oli tänään vuorossa 70-luvun poliittinen jenkkifilmiharvinaisumus "Norma Rae". Elokuva oli paljon napakampi ja rohkeampi kuin muistin, ja Sally Field sen pääosassa niin valppaasti tilanteisiin reagoiva ettei sellaista hahmon motivaatiota voi muutoin kuvitellakaan kuin poliittisena heräämisenä tehtävään, johon ilmestyksen lailla huomaa sopivansa - siis niin järeän uskottava tarina yksilön ja yhteisön suhteesta että kaikki uskonnolliset versiot samasta aiheesta jäävät kauaksi taakse. Jopa elokuvan kuuluisa ikoninen kohtaus, jossa Norma Rae nostaa UNION-kyltin keskellä meluisaa tekstiilitehdasta ja koneet yksi kerrallaan pysähtyvät lakkoon, on säilyttänyt voimansa ja realisminsa.

Aivan toista laitaa oli sitten Johnny Deppin ohjaama "The Brave" (1997), jota kai pidetään pienenä kulttiklassikkona, etenkin leffan vaikean saatavuuden vuoksi. Mutta joka osoittautui juuri niin falskiksi kuin pahimmillaan nämä 'näyttelijä ohjaa itseään tärkeän aiheen vuoksi' -egofilmit voivat olla. Tällaisista huijauksista varoittaakseen ihminen motivoituu kirjoittamaan IMDb:n foorumiin.

Mutta onko poliittinen motivaatio jotain laadullisesti erilaista kuin muut motivaation tavat, millä henkilöhahmoa rakennetaan? 1800-luvun perintöä ovat melodramaattiset kansansankarit, mutta onko Norma Raen kaltainen hahmo täysin 1900-luvun keksintö? Minun pitäisi osata vastata tällaiseen kysymykseen kirjallisuushistorian ja elokuvakokemusten perusteella, mutta en tosiaankaan tiedä (enkä jaksa googlata sopivia avainsanoja keksimättä) muotoilenko kysymyksenkin poliittisen vai esteettisen romantisoinnin pohjalle...


 

Helsinki on luokkakone


Tällä kertaa se olin minä, joka ehdotti että lopettaisimme Hesarin tilauksen. Niin paljon se tekstisilppu ärsyttää, millä valtakunnalliseksi tarkoitettu lehti täyttää sivunsa, etenkin kulttuuriosastonsa, jotta sen ei tarvitsisi maksaa avustajille oikeista sisällöistä.

Turha on sinänsä Hesaria syyttää luokkakoneeksi, koska sehän on kuitenkin Helsinki, jossa pääkaupunkilainen käsitys JULKISUUDESTA tuottaa juuri tietyntyyppistä nollajournalismia, niin kuin tänään alkanut "juttusarja" Helsingin historiasta (I maailmansodan aikana), mitä sarjaa Hesari ilmoittaa jatkavansa vuoteen 2018 (!) saakka. Eikä moinen mahtipontisuus olisi mahdollista tänä printtimedian syöksykierteen aikana, jollei "juttusarjan" toisena tekijänä olisi Ilkka Malmberg, joka on instituutio instituutiossa, lehden keulakuvaolento kaiken arvostelun ja itsekritiikin yläpuolella.

Helsinkiä taas ei voi kovin paljoa solvata, kun kerran itsekin tänä keväänä leikittelimme ajatuksella pääkaupunkiin muuttamisesta, siinä vaiheessa kun Saara haki sieltä töitä ja pääsi jo haastatteluun saakka. Toki se on omanlaistaan synkkää huumoria, itseironian syvintä ja samalla matalinta laatua, edes katsella millaisia asuntojen hinnat Helsingissä ovat ja miettiä missä lähiössä voisi kasvattaa lasta edes kohtuullisen turvallisesti.

Lupaukset työn mahdollisuudesta ja tiheämmästä verkottumisesta kaikilla mittareilla ovat niitä mitkä kaltaisiamme puolikodittomia ihmisiä yllyttävät arvioimaan omaa asemaa Suomessa - ja tasan tällä tavalla Helsinki on se luokkakone, joka tuottaa hahmotonta tyytymättömyyttä (ulkopuolellaan) ja tyytyväisyydeksi naamioitunutta itsekkyyttä (sisäpuolellaan).

Tyypillisin hesalainen ei ole Kalliossa asuva toisen polven emigranttiyrittäjä, vaan ex-ministeri Merja Kyllönen, kyökin kautta hallitukseen päässyt älykäs juntti, joka pystyy käyttämään asemaansa yhtä aikaa ulkopuolisena ja sisäpuolisena, siis esiintymään ikään kuin Helsinki olisi VAIN pääkaupunki josta käsin yhteisiä asioita hoidetaan. Tähän positioon, jossa kabinettiin pidetään pyöröovea auki riippumatta sen politiikan vastenmielisyydestä, kaikki hesalaiset pyrkivät, mutta saavuttavat sen vain hetkeksi jossain siinä Tikkurilan paikkeilla.

Samanlaisia luokkakoneita ovat tietysti useimmat maailman pääkaupungit, vaikka niistä naapurimaissa puhutaankin vähätellen unelmakoneina.

Jokaisella Euroopan valtiolla on vaihtoehtohistoriansa, että sen pääkaupunki olisikin perustunut sen kulttuuriselle pääomalle eikä sotilaiden ja byrokraattien laskelmille: Suomella Turku, Ruotsilla Göteborg tai Uppsala, Puolalla Krakova, Ranskalla ehkä Lyon ja Saksalla München?

Näitä vaihtoehtoisia, erilaisen luokkajärjestelmän tuottavia historioita vain vaivoin pohditaan edes fiktion harrastajien keskuudessa. Kuitenkin jo pelkkä ideoiden heittely sen ympärillä, mikä olisi voinut olla Euroopan yhteinen pääkaupunki (toisin toteutuneessa imperiumien historiassa) tuottaa  alternativistien foorumilla kiinnostavia ehdotuksia Aachenin, Baselin ja Brnon puolesta.

Ja eurooppalaisuus viimeisenä identiteettivaluuttana on yllättäen arvossaan juuri tänään, kun Vladimir Putinin yllyttämä rosvoväki taas riehuu Ukrainassa saadakseen venäläiset ohjukset pönkittämään miehuuttansa, ja puolet mannerta tuntuu luisuvan kohti itää näiden olympialaisista myöhästyneiden äijänationalistien ansiosta.

Vaan käyvätkö suomalainen ja eurooppalainen luokkakone kilpasille? Tuskin. Lapsikin pystyy palauttamaan meidät sujuvasti  maan pinnalle, sillä hän ei suostu muuttamaan metriäkään nykyisestä paikastamme, siis samalla periaattella kuin mitä joku asuntoesittelijä tokaisi: "Mihin sitä kodistaan muuttaisi?" Lapsella ei ole vielä käsitystä edes siitä, mitä hänen vanhempansa tekevät työkseen, joten häntä ei voi moittia uskollisuudesta Tamperetta kohtaan.

Toisinaan valehtelemme lapselle, että olemme "köyhiä", jotta välttäisimme ostamasta hänelle uutta legopakettia... Ja tässä jos missä näkyy luokkakoneen erotteleva vaikutus. Tosiasiassa me olemme köyhiä vain luokkavertailussa, kun taas elintasoltamme olemme turpeasti elävää keskiluokkaa.

Luokkakoneen vaikutuksesta Helsinki ei meitä huolisi, jos pystyisi, sillä palkkatulomme ovat niin pienet että veroprosentti on molemmilla nolla... ja kuitenkin meidän elintasomme yhdessä sosiaalisen pääoman (= keinä me kelpaamme ystäville ja yhteisölle) kanssa on niin hyvä että meillä on kaikkea RIITTÄVÄSTI juuri Tampereen kaltaisessa junttikaupungissa elämiseen. Ja riittävästi jäsenyyteen siinä samassa fiksujunttien puolueessa kuin ex-ministeri Kyllönen, joka henkilökohtaisista talousasioista haastatellessa (HS, muistaakseni tällä viikolla) kehuskeli tyhmyydellään ihan kuten muutkin kuluttajasektorit.

Jos perheemme muuttaisi jollekin pienemmälle eli pohjoisemmalle paikkakunnalle, romahtaisi luokka-asemamme täysin riippumatta siitä, millaista palkkaa saisimme tai millaista työtä tekisimme.

Olemme Tampereen vankeja, mutta ei Tampereen vaan Helsingin takia.




sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Lautapelein hallitut maailmat

Niken järjestämään iltaan meitä kertyi parhaimmillaan 9 pelaajaa kansainvälisen lautapelipäivän (International Tabletop Day) kunniaksi. Aloittelimme kolmen jälkeen iltapäivällä ja kun lähdin kolmen aikaan aamuyöllä, suurin osa pelaajia jatkoi vielä "Pane miljoona menemään" -laudan ääressä. Itselleni kiinnostavin ja karvaan opettava kokemus oli "Power Grid" -peli, jonka tunteminen on yhtä olennaista lautapelikulttuurissa kuin "Citizen Kane" leffafriikeille. Peli onkin kieltämättä niin ehdoton ja perusteellinen jokainen-ratkaisu-vaikuttaa-kaikkeen -säännöissään, että se on omaa luokkaansa intensiivisyydessään, joka sitten katkaistaan kertaheitolla kun joku pelaajista saa riittävän määrän kaupunkeja sähköverkkoonsa.

Tällaiset maraton-istunnot ovat yhä yleisempiä, koska lautapelitkin ovat pidempiä ja perusteellisempia. Mutta mistä tämä uusi pelikulttuuri on tullut? Miksi ihmiset ovat niin innokkaita lautapelaajia verrattuna siihen, miten vähän pelejä ostettiin ja pelattiin vaikkapa 10 vuotta sitten?

Ilmeisin syy on tietokone- ja konsolipelien kasvava suosio. Sen ohella on lautapelaamisestakin kehittynyt yleisempi harrastus, jossa pelaajalla on interaktiivisempi ja älyllisempi rooli kuin passiivisessa laitteiden armoilla kököttämisessä:

1. Lautapeleissä genretietoisuus ja sen jakaminen toteutuvat käytännössä yhteisenä leikkinä, jolla on valmiit säännöt. Ikään kuin leikkinä jossa on voittajansa.
2. Suosituimmat pelit havainnollistavat kapitalismin sääntöjä antamalla niiden monimutkaisemman, pelillisyyttä korostavan merkityksen, mikä helpottaa itse kunkin paineita sen suhteen, mitä kaikkia merkityksiä kukkaron tai pankkitilin rahoilla pitäisikään olla.
3. Yhä useammissa peleissä kartta on keskeisin väline maailmanrakennukseen. Mielihyvä tällaisen resurssikartan käyttämisestä tulee vaihtelevista, toistensa päälle limittyvistä verkkorakenteista, joiden kanssa on kivempi elää kuin pelkässä syyn ja seurauksen ketjussa.
4. Pelit ovat tietysti ennen kaikkea kilpailua, jossa voittamisen mahdollisuus on yhtä aikaa leikkisän harmitonta ja aitoa kamppailua, etenkin jos teemat liittyvät sellaisten valtakuntien (Tolkienin, Martinin, jne) hallitsemiseen, joilla on erityinen merkitys omassa mielikuvituksessa.
5. Pelit ovat visuaalisesti yhä kauniimpia, kuin elävää sarjakuvaa, jossa jokaisella pelaajalla on mahdollisuus liikutella supersankareitaan... ja samalla pelit ovat siirtyneet kotien paraatipaikoille, kun nuoret herrat ovat yhtä osaavia ja ahkeria valmistelemaan pelitapahtumia kuin naisetkin.
6. Lautapeli antaa vaikutelman siitä, että kaikki tapahtuu silmien edessä kuin yhdessä valmisteltu leluelokuva. Illan suosituin peli ei ollutkaan hc-harrastajien jumaloima "Power Grid" tai "Agricola", vaan aivan tuore hupsutteleva "Camel Cup", jossa 8 pelaajaa pääsee lyömään vetoa pinoutuvien kameleiden kilpajuoksusta. Tunnelma laudan ympärillä oli kuin Marx-veljesten elokuvasta.



Vuorokauden ylittävät pelisessiot saattavat kuulostaa itsetarkoitukselliselta, ja sitähän ne ovatkin, tavalla joka sulkee ja paljastaa lautapelikulttuurin ytimen: yhteisen maailman simulaatio on yhä tärkeämpää tällaisessa yhteiskunnassa, jossa joudumme sopeutumaan nopeasti vaihteleviin taskuversumeihin muiden säännöillä.

-------------------------------------------------------------

Btw: IMDb:stä löytyy tuore arvosteluni uudesta sf-elokuvasta "Snowpiercer". Hyvä esimerkki siitä miten kansainvälistä genre-elokuvien tekeminen nykyään on, ja kuinka hollywoodmaisen kömpelöitä ne ovat silti lopputulokseltaan.


lauantai 5. huhtikuuta 2014

Vihadraama on Suomessa viinafarssi

En ollut koskaan aiemmin käynyt Helsingin kaupunginteatterissa, vaikka teatteria olen harrastanut yli kolmekymmentä vuotta ja sentään asunutkin Helsingissä. Ohjelmisto tuossa paraatipaikalla sijaitsevassa teatterissa on kuitenkin aina ollut samaa viihdepullaa kuin mihin Tampereen Työväenteatteri on erikoistunut 2000-luvulla, ja samoista syistä: oikeaa draamaa ei uskalleta tehdä koska tärkeintä on saada viihdemössöllä katsomot täyteen.

Viime perjantaina (4.4.) ei kuitenkaan ollut Helsingissä mitään muutakaan HELPPOA tapaa viettää iltaansa, joten tein äkkipäätöksen Tennispalatsin teinihelvetissä mennä ennemmin teatteriin Lillaniin, joka sitten osoittautui olevan nykyisin osa Helsingin kaupungin suomenkielistä viihdekoneistoa. Näytelmän perusteella sen valinnan kuitenkin tein, koska olin nähnyt elokuvaversion Yasmina Rezan "Carnagesta" (alk. Le Dieu du Carnage) ja pitänyt siitä juuri perusdraamana, jossa rakenne, rytmi ja hahmot ovat niin yksinkertaistettuja kuin teeman tehokas käsittely edellyttää. Toki siinä on myös kaikki peruskomedian ainekset, ei se muutoin olisi ollut yksi Broadwayn suosituimpia draamoja, jossa elokuvatähdetkin menestyivät (eräässä kokoonpanossa Jeff Daniels, Hope Davis, James Gandolfini ja Marcia Gay Harden).

Suomalainen tulkinta "Carnegesta" olikin sitten jotain muuta. Ei voi sanoa AIVAN MUUTA sillä alkuperäinen teksti tarjoaa ilmeiset komedia-ainekset, jotka sopivat suomalaistenkin viihdetarpeeseen: kaksi pariskuntaa alkaa ryypätä ja purkaa aggressioitaan, minkä yhteydessä oksennus lentää lavalla niin reippaasti ettei sellaista ole aiemmin nähty. Ja yleisö saa nauraakseen, kun porvariskotien kulissit repeävät ja ihmiset pyllistelevät hassusti eivätkä osaa käyttää korkokenkiä ja sammaltavat yrittäessään puhua asiaa ja äitikin soittaa juuri kun "vieraat viihtyvät vielä". Jne. Kaiken bonuksena kännykkäfiksaation ylistys & upotus.

Näinkö helppoa ja halpaa se oli myös Polanskin ohjaamassa elokuvassa? Eipä suinkaan. Tämä on sitä ääripäätä, mitä suomalaiselle yleisölle tarjoillaan. Näytelmän on ohjannut Tiina Lymi, joten motivaatio nimekkäiden ammattinäyttelijöiden käyttämiseen tällaisessa viinafarssissa lähtenee yhtä paljon helpon tuotannon mielihyvästä kuin halveksunnasta laitosteattereiden yleisöä kohtaan: annetaan niille JUURI SITÄ mitä ne haluavatkin.

Onko tällaisessa sovelluksessa mitään aidosti kiinnostavaa? Rakenteelliset painotukset tulevat esille jopa farssista. Suomalaiseen sovellukseen on tarvittu enemmän sukupuolten välisiä ristiriitoja kuin luokkajännitteitä, joilla esimerkiksi Polanskin elokuva pelaa hyvinkin näppärästi. Lapset porvarisperheen julkisivuna jäävät suomalaisilla sivuasiaksi ja pariskuntien sisäinen liittoutuminen toisiaan vastaan on painotetumpaa, koska sukupuolet ovat lähtökohtaisesti toistensa vihollisia suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa. Näin suomalainen versio alkaa muistuttaa enemmän Edward Albeen "Kuka pelkää Virginia Woolfia", joka sekin pyöri samassa teatterissa pari vuotta sitten.

Tätä perustarinaa vihansa tähden toisiaan täydentävistä aviopareista suomalaiset siis rakastavat, muttei suinkaan sukupolvia sitovana tragediana vaan farssina, jota pitää kasassa valtiollisen instituution asema.

Ja muutakin voin kuvitella nyt oppineeni. Vaikka kokeneet ammattinäyttelijät joutuvat esittämään suomalaisen perheen arkkifarssia, heillä on tilaisuus sentään osoittaa ammattiylpeyttä: näin suoriutuvat Carl-Kristian Rundman ja Jonna Järnefelt, jotka tekevät hahmoistaan terävämpiä ja ladatumpia. Sitä vastoin Minna Haapkylä ja Pekka Strang näyttelevät kuin olisivat missä tahansa kesäteatterin näyttämöllä, missä naisen ylilyönnit ja miehen jähmeys palkitaan humoristisina täsmäsuorituksina. Vaikka Haapkylä on ollut elokuvien puolella kuluneen ylikäytetty naisnäyttelijä, voi vain toivoa että hän olisi niissä vieläkin enemmän jottei hänen tarvitsisi hölmöillä tällaisissa laitosteatterin pissisrouvarooleissa.

Visusti viisastuneena poistuu ihminen teatterista ja ajattelee: Kiinnostavampaahan tämä näytelmä olisi ollut nähdä silloin kun se pyöri vielä Lillanissa ruotsiksi, olisiko siinä ollut silloin enemmän tulkinnallista välimatkaa suomalaiseen arkkikertomukseen. Mutta nyt "Carnage" toimii ajattelevalle katsojalle vain rokotteena: ei enää koskaan Helsingin kaupunginteatteria, kiitos.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Ensimmäinen suomalainen tieteisooppera (Playing God)



Nyt on tämäkin sitten nähty, suomalainen tieteisooppera. Professori Matti Häyryn ideoista lähtenyt käsikirjoitus muokattiin ensin kansainvälisin voimin toteutetuksi konseptialbumiksi (2013) ja sitten musikaaliksi, jota myydään scifi-aiheisena rock-oopperana Playing God.  Ooppera pyöri muutaman kerran Helsingissä keväällä 2014 ja sen suunnitellaan lähtevän seuraavaksi Amerikan kiertueelle.

Matti Häyry on tunnettu filosofi ja käsitellyt biotieteiden tutkimukseen liittyviä eettisiä ongelmia teoksessaan Ihminen 2.0 (2012), joka sinänsä kuuluisi jokaisen scifistin lukulistalle. Yritys popularisoida biotieteitä rock-oopperalla jää valitettavasti kauaksi kirjan ansioista.

Playing God -ooppera käsittelee nimensä mukaisesti kysymystä siitä, ovatko biotieteiden, erityisesti lääketieteen tarjoamat välineet niin "jumalallisen" suuria, että niiden seurauksia ei edes osata moralisoida. Bioetiikan opettamista käsittelevässä artikkelissaan Häyry kumppaneineen on selittänyt kunkin oopperan hahmoista perustuvan tietyn eettisen ongelman havainnollistamiseen: kloonauksen lisäksi ihmiselämän pitkittäminen, "täydellisen lapsen" suunnittelu,  alkioiden käyttäminen kantasoluhoidoissa, geenimuokkaukseen perustuvat parannusmenetelmät.

Oopperassa hahmoja yhdistävät toisiinsa mutkikkaat, biotekniikan mahdollistamat perhesuhteet ja se, että he ovat Happyville-nimisen kaupungin asukkaita. Tarinan pahiksena on salaperäinen herra C, perinteinen hullu tiedemies, jonka hyvät lupaukset kätkevät itsekkäitä tarkoitusperiä.

Playing God -opperan ensi-ilta oli 28.3.  Helsingin pienessä Gloria-teatterissa. Mitään teatterimaista oopperassa ei kumminkaan nähty. Laulajat esittivät roolinsa antaumuksella, mutta ilman lavastettua näyttämökuvaa tai varsinaista dramatisointia. Osa esiintyjistä oli raskaan rockin ammattilaisia, osa taas amatöörejä, kuten pienessä roolissa pistäytyvä professori Häyry.

Tarinaa olisikin ollut mahdotonta seurata, jollei sekä englanninkielistä librettoa että juonta olisi heijastettu samaan aikaan valkokankaalle. 25 laulusta koostuvan tarinan juoni oli samanlainen sekasotku erilaisia genrelainoja kuin 1970-lukulaisesta kitararockista siteeraava sävellys.  Lauluina esitetyt monologit ja duetot vaihtelivat samalla tavoin tunnelmiltaan kuin esimerkiksi Rocky Horror Picture Show'ssa, mutta edes genre-elementit eivät pitäneet kokonaisuutta kasassa, kun mukaan tuotiin tapahtumia arvioivat jumalahahmot ja kuluneen helppoja musikaaliromanssin kuvioita. Omaan korvaani tuntui erityisen oudolta se, että rummut oli miksattu niin etualalle ja annettu peittää pastissimaiset ominaisuudet eli kitararockin elkeet. Ehkä rumpujen etualaisuus oli sitten ainoa tapa saada oikea rock-legenda, rumpupatterissa mieluusti istuksiva Corky Laing, mukaan tällaiseen projektiin.

Playing God -teos on kunnianhimoinen yritys yhdistää tiedettä ja taidetta. Siitä haluaisi pitää, mutta nyt se jää amatöörimäiseksi hupsutteluksi aiheista vakavimman äärellä.


Matti Häyry, Tuija Takala, Krista Jaquet ja Laurence Laing: Playing God

Rock-ooppera ja CD.


Kun partaradikaalit pelaavat sotapelejä


 Tähän se ylenpalttinen lauta- ja tietokonepelien suosio sitten johti, että vanhat partaradikaalitkin kuvittelevat sotien ihan oikeasti tapahtuvan pelikortteja heiluttelemalla. Viime viikonlopun oudoin uutinen oli Hesarissa julkaistu partaradikaalien komerosta tulo, missä Jukka Mallisen ja Jani Saxellin kaltaiset kulttuurihumanistit kutsuvat NATOa pelastamaan Suomen Venäjältä. Tämä ulostulon uutisointi oli hyvin ajoitettu sen kanssa, että Vasemmistoliitto lähti hallituksesta ja nyt 15% puolueen kannattajista haluaa sekin "liittyä" NATOon.

Yli seitsemän vuosikymmentä suomalaisetkin tiesivät mitä "liittoutuminen" tarkoittaa suurvaltojen välisessä geopolitiikassa seikkaillessa. Mutta nyt sitten lauta- ja tietokonepelien kyllästämässä maailmassa kuvitellaan, että NATO on kansainvälinen bonus-järjestelmä johon voi hakemalla saada jäsenbonuskortin.

Ja käteväähän se olisikin. Kärpäsen hakea hevosten jäsenkorttia ja nauttia sitten bonuksen hajusta päivät pitkät.

Vaan entä jos Venäjä olisi edelleen Neuvostoliitto ja tekisi johtajiensa voimapolitiikkaa samalla tavalla kuin Putin? Näyttäytyisikö Venäjä yhtä irrationaalisena uhkana vai vieläkin pahempana, juuri järjettömän mahtailunsa vuoksi?

Itse veikkaan, että Mallisen kaltaiset ihmiset, jotka ovat ihan oikeasti älykkäitä ja maailmaa seuraavia, eivät reagoisi niin tolkuttomalla tavalla Venäjään jos se olisi vielä vanhaa maailmaa eli käyttäytyisi uhkaavasti POLIITTISENA järjestelmänä. Mutta kun Putinin ja kumppaneidensa toimet eivät ole enää politiikkaa eivätkä oikein selity edes revanssihengellä, ei Venäjää valtiona voi enää ymmärtää kuin puhtaana väkivallan ilmaisuna. Ja sellaisen näkeminen herättää ihmisessä samanlaisen paniikin kuin nähdessä väkivaltaa kotinurkillaan.

Kokonaan toinen juttu on se, että Venäjän toimien taustalla on sellaisia talouden uhkakuvia, joista ei ole totuttu puhumaan kuin talouselämän artikkeleissa. Tammi-helmikuussa muistan kuitenkin lukeneeni kyseisiä taustoituksia sille, miten rupla on heikentynyt jenkkien pumpatessa sekä dollareita että halpaa kaasuenergiaansa maailmanmarkkinoille.  Ne artikkelit eivät olleet minkään salaliittoteoreetikkojen tekstejä, mutta jostain syystä Venäjän kriminokratian yhteydessä ei taloudellisista motiiveista ole enää muodikasta puhua.

Nyt Venäjä on vain paha poliisi, jonka pysäyttämiseen tarvitaan vielä pahempi poliisi, uskovat partaradikaalit.