KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

lauantai 31. toukokuuta 2014

Kummakirjallisuus normina


Viime vuonna Suomalainen Kirjakauppa ehdotti Pirkkalaiskirjailijoille, että jokaisen kuukauden viimeisenä lauantaina kirjailijoillamme olisi estraadi, jolla esitellä uusia teoksiamme. Näitä lauantaiesiintymisiä on jatkettu tänä keväänä, ja jatketaan varmasti ensi syksynäkin, jos suinkin mahdollista. Ainoana ongelmana näissä tilaisuuksissa on ollut saada paikalle sellaista uutta yleisöä, jota etenkin pienten kustantamojen kirjailijat eivät muutoin tavoita. Kirjakauppaketjun puoti nimittäin mahdollistaa tällä tavalla sen, että harvinaisetkin kirjat pääsevät näkyville ja myytäväksi sielläkin, edes kerran vuodessa.

Kari Välimäki ja J.S. Meresmaa


Mutta tänään, kun olin kuuntelemassa Osuuskumman kirjailijoiden esiintymisiä Suomalaisessa, tuli mieleen montakin kertaa, että nykypolven kirjailijoiden eriskummallisuus (taiteilijoina) pitäisi jo sinänsä houkutella niitäkin uteliaita lukijoita, jotka eivät muutoin tarttuisi fantasiaa tai scifiä muistuttavaan kirjallisuuteen. Ja kun kuuntelee kirjailijoiden suhtautumista tekemiseensä, niin kummakirjallisuus on oikeastaan jo nykypäivän normi fiktiolle - mikäli fiktion normi on olla jatkuvasti etsimässä vieraannutettavan diskurssin rajoja.

Anni Nupponen
Mitä enempää KIRJAILIJOILTA voi enää toivoa kuin että ne ovat jo kokeneita esiintyjiä ja lisäksi yhtä yleisönsä maun kanssa?

Ja sittenkin: vaikka suomalainen kummakumma menestyy maailmalla paremmin kuin valtavirtafiktiomme, jokin eksoottinen lisäarvo fantasialta ja scifiltä tuntuu KIRJAILIJAulkisuuden olosuhteissa edelleen puuttuvan... jokin mikä ehkä toteutuu jahka nykyinen oikeisto-konservatiivinen käänne menee kulttuurissakin pidemmälle ja saa kaiken 'spekulatiivisen' fiktion näyttämään todellakin arveluttavan vallankumoukselliselta...

Tai sitten spefi-kirjailijoiden pitäisi ymmärtää ja tulkita itse tekstiensä arvo vahvana vaihtoehtona puuklapiproosan edustamalle terapiakulttuurille jossa naiset ovat vain naisia ja pojat aina poikia... tuoda suodastaan agendana esille se, että mikään muu kirjallisuus kuin spefi ei murra tätä nykyä vahvasti gender-asetelmia naiskirjailijoiden hallitessa maailmalla avaruusoopperan markkinoita ja miesten kuten Kari V kirjoittaessa satuja kaikkiruokaisille.







keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Orbanismin pilvet Euroopan taivaalla


Viimeisen sadan vuoden aikana Eurooppa on muuttunut kansojaan nopeammin URBANISMIn vuoksi. Aivan parissa vuodessa suunta on kuitenkin kääntynyt kivikautiseen konservatismiin, jota paremman termin puutteessa voi kutsua ORBANISMIksi, onhan tälle uudelle kansantahtoiselle itsekkyydelle antanut kasvot Unkarin keskusta-oikeistolainen pääministeri Viktor Orbán.

Perheellämme oli kyseenalainen kunnia lomailla Unkarissa juuri samaisena viikonloppuna, kun Eurooppa koki poliittisen "maanjäristyksen", kuten media tästä katastrofista kuulutti jo EU-vaalipäivän iltana, 25. toukokuuta.

Ja juuri samaisena päivänä olimme vieraana unkarilaisessa ystäväperheessämme, jossa vanhemmat ihmettelivät vinon huvittuneina miksi "kaikki" maan ulkopuolella inhoavat Viktor Orbánia. "Now we have good goverment", sanoi perheen isä. Hän tarkoitti sitä, että pitkän aikaa vasemmisto oli vienyt yhteiskuntaa eurooppalaisen demokratian suuntaan ja talouslamaan, mutta Orbán ja patavanhoillinen sovinisminsa oli todistettavasti pelastanut Unkarin: se on ainoita euromaita (tai ainoa?) jonka talous on kohentunut jopa globaaliksi väitetyn laman aikana.

Ja totta tosiaan, Orbánin tuoma hyvinvointi näkyi katukuvassa kaikkialla missä kävimme Budapestissa, Balatonilla, Pécsissä. Infrastruktuurin nopea modernisointi on voinut kyllä tapahtua jo vihatuilla EU-tukiaisilla, mutta perheiden ostovoima on kasvanut selvästi orbanismin aikana, mikä näkyi parhaiten (monilapsisen) isäntäperheemme elintasossa.

Kun perheen vanhemmat sitten selittivät mitä hyvää Orbánin puolue Fidesz on saanut aikaiseksi, he ensi töikseen mainitsivat sen että yli miljoonan hengen romanivähemmistö ei pääse enää "laiskottelemaan". Vaikka romaneita on kuulemma vain 15% kansasta ja heidän määräävä ominaisuutensa näissä orbanistien puheissa on "laiskuus", niin silti he muodostivat VAARAN enemmistölle, väittivät vanhemmat.

Isäntämme eivät maininneet mitään pääministerinsä sovinistisesta sisäpolitiikasta, joka on johtanut kulttuurielämän ohjailuun ja tiedotusvälineiden sensuuriin sekä perustuslain korjailuun yksipuoluejärjestelmää kohden. Emme mekään näitä aiheita sitten ottaneet esille, koska revanssihenkinen puhe rajantakaisista maa-alueista oli isännillemme praktinen eikä poliittinen kysymys: totta kai ne pitäisi heidän mielestään palauttaa osaksi Unkaria. Myös kirkko on ilmeisesti olennainen osa tätä orbanistista kansallissovinismia, mutta siltä osin Unkari muistuttaa nyt enemmän Venäjää kuin muiden EU-maiden populistisia U-käännöksiä.

*

Kun siis aikoinaan, joskus 1994, suomalaisilta kyseltiin miten paljon Euroopan Unionin pitäisi muuttua ja antaa myöten meille, jotta liittyisimme siihen, niin nyt voisi meiltä kysyä miten paljon Unkari voi vielä muuttua, jotta voimme yhä paeta sen arkadiaan tuntematta tulevamme osaksi omaa kansallista painajaistamme.

Itse en osaisi kysymykseen vastata, ainakaan rehellisesti. En voisi kuvitella matkustavani Turkin tai Egyptin kaltaiseen fasistiseen valtioon, mutta Unkarin kohdalla kysymys on jostain syystä, mahdollisesti mielivaltaisesta, toisenlainen. Kun kävin ensimmäistä kertaa näissä viinin filosofialla ruokituissa maisemissa ja sain kokea outoa kieltä puhuvien ihmisten vieraanvaraisuuden, se tapahtui vielä vanhan pakkopolitiikan eli neuvosto-sosialismin aikana 1988. Jos poliittisen pakkojärjestelmän tukeminen omalla turismilla ei haitannut silloin, niin miten se haittaisi vastaisuudessakaan, jos lupauksena on muutama pilvetön päivä tällaisissa maisemissa?



Keskustelen lapsen kanssa taidepolitiikasta


- Iskä, miksi sinä huusit äidille?
- Koska olin vihainen äidille.
- No miksi sinä olit vihainen äidille?
- Koska äiti sai kaksi kertaa enemmän rahaa kirjan tekemiseen kuin isä.
- Iskä, minä voin antaa sinulle viikkorahasta osan.
- Kiitos vaan, pussukka, mutta kyse ei ole rahasta sinänsä, vaan siitä että äitisi on olevinaan parempi kirjailija kuin minä. Sen takia äidin kaverit antaa tuplasti enemmän rahaa äidille.
- Aha. Hei pelataanko sitä laivanupotuspeliä mitä eilenkin?






lauantai 17. toukokuuta 2014

Yann Martelin esseeproosa

Kolmenkymmenen vuoden aikana siihen on tottunut, että lehti joutuu joskus editoimaan tarpeisiinsa kirja-arvosteluja, mutta juuri tänään se ottaa aivoon, kun Martelista tekemääni arvostelua on nypitty Aamulehdessä neljänneksen verran. Eihän tuo Martelin teos kummoinen ole lukuromaania etsivälle, mutta se onnistuu valtavissa moraalisissa kysymyksissä TAITEEN keinoilla, juuri sellaisissa missä tuhannet muut kirjailijat ovat pahiten banalisoineet juttunsa: pohtimaan ihmisiin kohdistetun kansanmurhan ja eläimiin kohdistetun lajimurhan merkitystä.

Arvostelu voi olla aidossa pituudessaan muissa Alman lehdissä, mutta laitetaanpa se varalta näkyviin täydessä mitassaan tännekin:





IHMISKUNNAN SOTA ELÄIMIÄ VASTAAN

Yann Martel: Beatrice ja Vergilius
Suom. Torsti Lehtinen
212 s.
Minerva 2014


Holokausti on historian käsitteenä paradoksi. Yhteen sanaan mahdutetaan miljooniin juutalaisiin kohdistunut kansanmurha, jolla oli monta syytä ja tekijää.
Mutta mitä sanaa pitäisi käyttää saman kertaluokan tappotyöstä, joka kohdistuu luontoon ja eläimiin?
Kysymyksen esittää Yann Martel uudessa romaanissaan Beatrice ja Vergilius.
Kyseessä ei ole kasvissyöjän hyökkäys ruokakulttuuria kohtaan, vaan pohdiskelevaa esseeproosaa eläinten ja taiteen merkityksestä ihmisille.
Romaanin päähenkilö, menestyvä kirjailija, on nimetty lyhyesti Henryksi. Monin tavoin Henry muistuttaa Martelia itseään.
Yrittäessään paeta kirjoittamisblokkia Henry tutustuu erakkomaiseen eläintentäyttäjään. Tämä suhtautuu kirjailijan ammattiin käytännöllisesti ja pyytää Henryä avuksi näytelmänsä viimeistelemiseen.
Eläintentäyttäjä on kirjoittanut koko elämänsä rakkausnäytelmää, jonka päähenkilöinä ovat mölyapina ja aasi. Eläinten nimet viittaavat Danten teokseen, jossa Beatrice edustaa täydellistä rakkautta ja Vergilius opasta helvettiin.
Eläinkunnan tilanne rinnastetaan holokaustiin ja helvettiin. Tyhjän maiseman keskellä eläimet käyvät keskustelua yrittäen kiinnittää sanoja eläinkunnan kokemalle hävitykselle.
Kanadalainen Yann Martel nousi kuuluisuuteen edellisellä romaanillaan Piin elämä, joka niin ikään käsitteli eläinten arvoa nykymaailmassa.
Beatrice ja Vergilius on tarinaltaan pelkistetympi eikä siinä ole samanlaisia fantasiapitoisia käänteitä. Kirja etenee kahden ihmisen ja kahden eläimen keskustelujen varassa.
Dialogirakenne tuottaa paikoin puisevaa filosofointia. Mutta kommentaarina siitä, miten moraali muodostuu sanapeleistä, kirja on häiritsevän nokkela ja kestävä.

Markku Soikkeli


perjantai 16. toukokuuta 2014

Sarjakuva on nelikulmaista scifiä

Kun katsoo parhaiden sf-sarjakuvateosten listaa, on pakko todeta, että sarjakuva mediana on yhtä kuin sf-sarjakuvaa. Havainnot scifin ja sarjakuvan lähentymisestä tosin sulkevat pois ison osan ranskalaista sarjakuvaa ja strippiperinteen leveän valtavirran. Strippien  perinne jo sinänsä riittäisi muodostamaan sarjakuvalle omakohtaisen kuvakielen taiteenlajina.

Mutta saman havainnon voi tehdä vaikkapa kotimaista, 20-50 -vuotiaan keskivertodfandomin trendimakua palvelevaa sf-lehteä eli Tähtivaeltajaa selaillessa: jo vuosien ajan sarjakuvien osuus on kaiken aikaa kasvanut suhteessa sf-kirjallisuuden saamaan palstatilaan. Kirjallisuudesta näkee kyllä edelleen pitkiä artikkeleita, mutta ne ovat käytännössä kirjailijahaastatteluita. Muu kirjallisuuspitoinen materiaali perustuukin novelleille ja arvosteluille.

Science fictionin lajikenttä on hajonnut niin moneksi alalajiksi ja -kulttuuriksi, että vain (amerikkalaisista) sarjakuvista voi enää puhua "yleisesti" scifiä edustavana taiteena. Lajityypin elokuvat taas ovat niin (amerikkalaista) teollisuustavaraa, että niistä pitäisi kirjoittaa joko erittäin analyyttisesti (lukijat karkottaen) tai erittäin raflaavasti väkivaltagoreen ja seksiin keskittyen (mihin TV onkin erikoistunut).

Sf-sarjakuvien vaikutus elokuviin on moneen kertaan juhlittu tosiasia, jopa siinä määrin, että varsinainen taiteenala on unohtua supersankareiden ilmiömäisyyden taakse: sarjakuva  näyttää jakaantuvan päivälehtistripeiksi ja supersankarilehdiksi.

Mutta sarjisten vaikutus sf-kirjallisuuteen onkin kokonaan toinen juttu. Guardianissa oli vastikään artikkeli, jossa povattiin supersankareista uutta buumia sf-kirjallisuuteen, mutta todisteainesto on toistaiseksi vielä vähäinen: Michael Chabonin "The Amazing Adventures of Kavalier & Clay" oli lähes unohdettu, kunnes supersankareista tuli elokuvien ilmiö. Uusista tekijöistä huomiota on saanut lähinnä Lavie Tidharin "Violent Century", mutta senkin jätin tilaamatta luettuani muutaman kuvauksen teoksen ylinokkelasta proosakielestä.

Kirjallisen scifin estetiikasta ei kuitenkaan voi puhua ilman sarjakuvien vaikutusta. Ne jos mitkä ovat muuttaneet käsityksiä siitä, miten sf-teoksen maailma on täynnä ESINEIDEN etnistä taustaväriä, joiden keskellä tuotemerkit ovat eräänlainen proto-älykäs elämänmuoto, puuttuva linkki geenien ja meemien välillä. Yhä useammin katson kaikenlaisia animaatioita niin ikään tähän nähden: jopa lapsen rakastama hyperpinnallinen "Lego Friends" on silkkaa scifiä.

Mikä sitten olisi avainteos sarjakuvallisen ja kirjallisen scifin salavuoteuden paljastamiseen?

Veikkaan että Tintti. Mistään muusta teoksesta en ole nähnyt nostettavan niin todistettavasti esille sarjakuvataiteen ponnisteluja ylittää visuaalinen jähmeytensä, luoda tapauskohtaisia ikonisen toiston järjetelmiä, jotka pakottavat lukijan palaamaan selkoviivan maailmaan.

Ja onko yhtäkään niin pitkää albumisarjaa, jossa yksikään teos ei merkittävästi nouse muiden ylitse? Eikö tämä ole jo riittävä todiste Hergén yrityksistä piirtää puhdasta kerronnallista koodia lausumatta minkäänlaisia sisältöjä? Eikö juuri Hergén kohdalla propagandakin ole lapsellisinta, väkinäisintä, itse oman turhuutensa ja vanhahtavuutensa tunnustavaa?






maanantai 12. toukokuuta 2014

Vuodet vähenevät vs spekulaatiot kasvavat

Tänään oli ensimmäinen kerta, kun tuntematon ihminen kysyi kaupan kassajonossa, milloin minulta ilmestyy seuraava kirja.

Omakehun kuumotusta hilliten sanoin, että ensi syksynä pitäisi ilmestyä sf-romaani ja sitten keväällä toivottavasti tietokirja scifistä. Kysyin sitten aidosti uteliaana, oliko hän sf-harrastaja. Mies kielteli, mutta hetken kuluttua totesi näin: "Sitä näin vanhemmiten kun huomaa rajallisuutensa niin alkaa kiinnostumaan scifistä."

Niin ensimmäistä kertaa kuulin sellaisenkin motivaation scifin lukemiselle, jota en ollut tullut ikinuorekkaan lajityypin suhteen ajatelleeksi. Eikä sitä kukaan muukaan ole esillä pitänyt, niin itsestäänselvältä kuin moinen motivaatio nyt kerran esille tultua kuulostaakin.

Ristiriita tulevaisuudelle (ja kuolemattomuudelle) omistautuneen genren ja sf-harrastajien sukupolvitietoisuuden väillä on kuitenkin niin räikeä, että kontrastin kätkeminen täytyy olla ainakin jossain määrin tietoista. Fandomissa tapahtuneet kuolemat, yllättäen poistuneet dinosaurukset, ovat ehkä siksikin olleet niin erityisen järkyttäviä.

Mutta kukaan ei ole myöskään tuonut esille sitä, miten  ikääntyminen, "rajallisuutensa huomaaminen", on vaikuttanut sf-kirjoittajien spekulaatioihin tulevaisuudesta.

Mitään trendiä pessimistisempiin tai hörhöisempiin visioihin ei ole ollut näkyvissä millään aikakaudella. Yhtä hyvin voi tietysti ihmetellä miksi vanhenevat kirjailijat eivät ylipäänsä kirjoita enemmän ihmiskunnan väistämättömästä rappiosta, mutta scifin kohdalla sukupolvensa ajallisuuden reflektointi tarinoissa luulisi olevan edes hieman yleisempää.

Ja sitten: illalla nämä kaikki kepeät ajatukset heittävät häränpyllyä, kun kustannustoimittajalta tulee
seuraava lista editointia vaativista kohdista romaanista. Neljä sivua pitkä lista.

Ja deadline lähestyy... kuin... kuin.. singulariteetti kirkkaalta kuvaruudulta... enkä tiedä miten tulevaisuus voi tapahtua jollen editoi valmiiksi kirjaa joka on jo ilmoitettu "valmiiksi" eli tiettynä aikakoordinaattina maailmassa olevaksi...



sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Viimeinkin työkalu kirjailijalle ?

Kirjailijalle ei ole tässä maailmassa kehitetty erityisiä työkaluja, koska tekstityötä voi tehdä yhtä hyvin timpurin lyijykynällä kuin insinöörin kännykällä. Mutta niin vain Wordikin osoittautuu alkeelliseksi välineeksi, kun sitä pääsee vertaamaan ammattikirjoittajalle räätälöityyn tekstinkäsittelyohjelmaan, Scriveneriin.

Pirkkalaiskirjailijoiden vieraiksi Scriveneriä esittelemään oli 25.4. kutsuttu helsinkiläisiä kollegoita, kirjailijat Markus Leikola ja Jukka Laajarinne.




Herrat muistuttivat heti alkuunsa, että eivät saa penniäkään rojalteja ohjelman mainostamisesta, vaan ovat puhtaasti omakohtaisista motiiveista ihastuneet ammattilaisvälineeseen ja mielellään levittävät tietoa välineen käyttökelpoisuudesta. Sitten paikalla olleet jaettiin kahdeksi ryhmäksi ja helsinkiläiset opastivat ohjelman salaisuuksiin demoamalla mihin kaikkeen he itse sitä käyttävät.


Itse olin hyvinkin skeptinen moisen ohjelman tarpeellisuudesta, kun kuulopuheissa sen tärkein ominaisuus tuntui olevan kursorin paikantuminen lukukohtaisesti siihen, mistä sitä oli viimeksi editoitu. Kuulemani ja lukemani perusteella olen myös edelleen kohtuullisen varma siitä, että Scrivenerin tärkein hyöty on siinä kuinka ohjelmaan syötetyt tekstimassat auttavat voittamaan kirjoittamisblokin... projektimainen ja rajoiltaan täsmentymätön tekstiviidakko saadaan puserrettua romaaniksi jos luottaa tarpeeksi Scrivenerin kykyyn suodattaa syömiään tekstejä takaisin valmiiksi doc-tiedostoksi.

Ja yllättävän vähän ominaisuuksia Scriveneristä löytyi ollakseen väline tekstityöläiselle, jollainen nykypäivänä värkkää kymmentä erityyppistä formaattia erilaisille mediumeille. Mutta kuten herrat totesivat, ohjelman vaatimattomaan hintaan nähden se voi säästää melkoisesti aikaa ja rahaa vaikka sitä käyttäisi vain satunnaisesti, tietyissä vaiheissa isoja tekstiprojekteja.

Itse voisin kuvitella käyttäväni Scriveneriä tietokirjan työstämiseen, missä versioiden valmius vaihtelee lukukohtaisesti enemmän kuin romaaneissa. Toisaalta Scrivenerin räätälöitävyys ja template-variaatioiden jakaminen mahdollistaisivat ehkä sellaisiakin tekstiprojekteja, joita en osaa vielä kuvitella, liian tottuneena alku-keskikohta-loppu -rakenteiden työstämiseen.

Tarkempia esittelyjä Scriveneristä löytyy verkosta mm. Laajarinteen blogipostauksesta.

Ohjelman virallinen sivusto ilmaisine demoversioineen löytyy myös verkosta.



Vappu metsässä



Jo joulun vaihtoehtoksi suunnittelimme mökkilomaa, samoin pääsiäiseksi, mutta VR:n perkeleellisten lippuhintojen vuoksi päätös siirtyi - kunnes oli pakko päästä pois kaupungista ja kaupunkilaisesta vapunvietosta, etenkin tamperelaisten vapunviettotavoista.

Kaksi viikkoa jatkunut lämmin ja aurinkoinen sää oli sekin hyvä syy lähteä kevättä vastaan pohjoisemmaksi, mutta todellisuus perillä olikin toista: Pohjois-Savon metsävappu olisi voinut olla yhtä hyvin metsäjoulu, kun joka aamu heräsimme lumisateeseen keskellä lehdettömiä koivikkoja. Silti luonto heräili hitaasti pakkasöiden jäljiltä, näimme ensimmäisen ampiaisen ja kuulimme kurkien huutavan isommalla selällä.

Kimalainen lumipyryssä: mikäs sen raskaslentoisempi metafora toukokuusta Suomessa?

Hirsimökki sentään lämpeni ja piti lämpönsä juuri niin kuin olimme toivoneet. Lapsen viihdyttäminen vei ison osan vapaaksi katsotusta ajasta, emmekä pystyneet käyttämään alamökin saunakamaria retriittinä, koska se oli aivan jäinen koppero. Luimme sentään kirjoja joita muuten olisi vaikea saada luetuksi, minulla Harrisonin Tyhjyys ja Saaralla hyllystä löydetyt korkkaamattomat kappaleet Alastalon salia.

Paljon ei tarvinnut saada kirjoitetuksi, koska lähetin romaanin "nyt ollaan voiton puolella" -edition kustannustoimittajalle juuri ennen lomalle lähtöä. Junamatkalla huomasin kirjan olevan jo esillä kustantajan syyskatalogissa. Jep, kesän ohi menemistä kelpaa odotella.