KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Erämökki vs edistämiskeskus


"Taiteen edistämiskeskus ei ole voinut myöntää hakemaanne taiteilija-apurahaa." 

Kiitos taas tästäkin. Mutta mitä tarkoittaa "voida" tässä tapauksessa?

Tarkoittaako se sitä, että taiteen edistämiskeskus on ESTYNYT myöntämästä apurahaa, koska hakemukseni ei ole tarpeeksi - edistyksellinen? Vai että epävoiva edistämiskeskus on menettänyt työkykynsä eli kesän vuoksi kompuroinut portaissa ja nyrjäyttänyt aivonsa? Sitä sattuu.

Jotain kamalaa on varmasti tapahtunut edistämiskeskukselle, koska se ei ole vieläkään toipunut kokemastaan ja joutuu perfektissä puhumalla ("ei ole voinut" pro "ei voi") vaikenemaan siitä, mitä se tällä hetkellä pystyisi periaatteessa tekemään apurahahakemukseni hyväksi, jos se vain VOIPUISI.

Ehkäpä jos vain istun oikein hiljaa ja kauniisti aloillani niin  edistämiskeskus toipuessaan huomaakin, että Soikkeli on tehnyt journalistihommaansa 30 vuotta ilman pitkäkestoista kiitosta ja päättääkin hyväksyä edistämishakemuksen, jotta Soikkeli viimeinkin EDISTYISI kriitikkona?

Nöyryyteni ja vaatimattomuuteni todisteeksi jätin siis hakematta taiteilija-apurahaa kirjailijana, vaan hain "taidejournalismille" myönnettävää taiteilija-apurahaa. Tämä itsessään, journalistin tukeminen antamalla hänelle rahaa taiteilijana, on niin eriskummallisen postmoderni ja dekonstruktiivinen ele instituutiolta, ettei sitä voi verrata kuin porvarin ja demarin deittailuun iltapäiväkahvien merkeissä.

Ja vasta kun tähän valtioavusteiseen verkkoelämään  palaa pakahtumaan uunokailaaksi, niin tajuaa, miten
onnellista elämä sentään olikaan ne kaksi viikkoa, jotka vietimme hirsimökillä syrjäisessä Savossa.

Heti mökille saavuttuamme sää muuttui surkeaksi, juhannusviikolla satoi lunta aivan kuten vappunakin olimme vastikään nähneet. Kirjallinen elämämme oli jälleen pienimuotoista, mutta kolmen tunnin työrupeamissa (kun toinen vahti lasta) sai valmistelluksi tekstejä jotka ovat kotona hyytyneet, pidempiä novelleja ja vanhaa Venetsia-romaania, samoin sf-elokuvan opasta. Ja sähköpostin varassa tulvahti yhtäkkiä työ- ja yhteistyötarjouksia, ja sähköpostin avulla sain hoidettua jopa romaanin taittokorjaukset. Tuntui siltä, että Savon syrjässä olisi enemmän kontaktissa maailmaan kuin Tampereella verkkojen solmupisteessä.

Ja tänne Tampereelle palattua on edessä... valheellisempi todellisuus? Vaiko edistyneempi höperörealismi?

Vaikka Tampere merkitsee paluuta puoliautenttiseen taiteilijaköyhäilyyn, paluu tuntuu myös verkon virtuaalisina lankoina: vasta täällä uskaltaa muuttua reaktiivisesta aktiiviseksi toimijaksi, vasta täällä voi tuntea itsensä toimijaksi ... sen samaisen rahan varassa, josta vaille jääminen tuntuu täällä koko olemassaolemisen tapaa koskevalta tuomiolta eikä pelkästään pykäläpohjaiselta (§ 734/1969) hesalaisten haistattelulta meitä maakuntaihmisiä kohtaan.

Vasta täällä verkottuneet ammattisuhteet tuntuvat ainoalta valuutalta, mitä työvuosien aikana on kertynyt: syksyksi voi jo sopia arvosteltavia kirjoja ja kurssiopetusta, jotka voivat elättää kuukauden eli kaksi. Vasta täällä voi nyhtää verkon lankoja sen vähäisen kirja-aktivismin varassa, millä lähteä osaltani edustamaan tamperelaista kirjallisuutta Esseniin ja ehkä vähän Frankfurtiinkin.

Jep, näin kyllä millainen oli esimerkiksi Laura Honkasalon blogivalitus siitä, miltä tuntuu jäädä vaille elannon varmistavaa apurahaa, mutta SILTI jokainen itse kukin on tämän omituisen nöyryytyksensä kanssa omalla tavallaan yksin, erillään rahaa saaneiden koomisuudesta tai saamattomien tragikoomisuudesta.

Joten terveisiä vaan. Sinne eristämiskeskukseen.



lauantai 14. kesäkuuta 2014

Nuoret runoilijat liikehtivät

... Suuret koralliriutat tuhoutuvat kolmessa vuosikymmenessä
Nuoret runoilijat liikehtivät

... Jopa USA:n viranomaiset tunnustavat GMO-viljan vaarat
Nuoret runoilijat liikehtivät

... Lähi-Idän asemarkkinat eskaloituvat maailmansodaksi
Nuoret runoilijat liikehtivät

... Turkki irrottautuu Euroopasta, Venäjä ihmiskunnasta
Nuoret runoilijat liikehtivät

... Porvari itkee jättäessään pellenvirkansa
Nuoret runoilijat liikehtivät

... Helvetti valitsee uuden puoluejohtajan
Nuoret runoilijat…

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Uutinen, feature, ahdistuslypsy

Journalismin tulevaisuus näytti hetken aikaa siltä, että printtimedia huolehtii sisällöistä ja netistä löytyvät kaikki oheistekstit, mitä uutisiin voidaan koplata. Mutta trendi onkin kääntynyt yhtäkkiä toisinpäin. Nyt printtijournalismi muistuttaa perhelehden yleisöpalstaa, jonka jatkoksi copypastetaan urheilutulokset ja tv-ohjelmisto. Netissä kai sitten valmistellaan maksumuurin taakse jotain todella laadukasta uutistarjontaa tausta-artikkeleineen.

Uusimman Journalistin (12.6.) mukaan isoimpien mediatalojen eli Sanoman ja Alma-median digimyynti on kasvanut räjähdysmäisesti kuluvan vuoden alkuneljänneksellä ja käsittää jo kolmanneksen molempien kaikesta mediatoiminnasta.

Digimedian suosio on kasvanut niin nopeasti, että isot mediatalot eivät enää tiedä mitä halpatuotantoa tunkisivat yhden päivän tuoretavarana myytäviin sanomalehtiin. Suhde printti- ja digimedian välillä on tässäkin mielessä kääntynyt päinvastaiseksi: vielä vuosi pari sitten mediatalot tuskailisivat mitä sisältöjä ihmiset oikein haluavat netistä.

Printtimediassa uuden trendin tulokkaisiin kuuluu ahdistusjournalismi, jossa lypsetään tuorepäiväyksensä menettäneistä shokkijutuista viimeiset trauman ainekset. Tämän uuden trendin pohjanoteeraus oli Hesarin osalta viime sunnuntain (8.6.) juttu sarjamurhaaja Breivikin KIRJEESTÄ journalistille, joka tekee haastattelukirjaa niiden perheiden traumasta, jotka ovat sarjamurhaajan uhrien omaisia. Vaikka Breivikistä ja Norjan tilanteesta riittäisi aineksia oikeaan feature-juttuun tai artikkeliin, niin sellaistahan ei kannata ryhtyä yrittämäänkään, kun klikkiherkempää materiaalia saa irti siitä, että palataan yhä uudelleen HENKILÖKOHTAISEEN KIRJEESEEN SARJAMURHAAJALTA. Että miltäs se tuntui? Kerro vielä uudelleen, aivan siten kuin toimittaja avautuu toiselle toimittajalle.

Tämän ahdistuslypsyn HS:sta nähtyään suhtautuu aivan toisin myös samana viikonloppuna julkaistuun kk-liitteen pitkään mässyttelyyn luolasukeltajien kuolemasta. Että käydäänpäs hetki hetkeltä, karttakuvien kanssa, lävitse se, että miltäs se tuntui. Uutinen, tapahtuman merkitys itsessään, ei kelpaisi alkuunkaan pitkäkestoisen sensaation aiheeksi.

Ahdistuslypsyssä yhdistyvät siis iltapäivälehtien raadonsyöjämentaliteetti ja täsmäkirjallisuuden ruokkima traumanarratiivi. Kun ne pakataan kuukausi- tai sunnuntailiitteen kehyksiin, saadaan aikaiseksi laadulta näyttävä tuote, jota luetaan printtimediasta JA jaetaan digimediasta käsin. Miten tämä formaatti sopii perinteisiin journalismin määritelmiin, onkin kokonaan toinen juttu. Hesarin lupaus siitä, että se tarjoaa tänä kesänä entistä ENEMMÄN sivuja luettavaksi, ei kuitenkaan lupaa mitään hyvää. Paljouden markkinat ovat nyt paljauden markkinoita.



keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Editoidessa opittua käsityöläisyyttä

Kustannustoimittajani sanoi joskus talvella, että jos jaksan paneutua käsikirjoitukseen tehtäviin muutoksiin, niin "tästä tulee paras kirjasi". Kaltaiselleni kirjoittajalle se on rohkaisevaa luvata, kun cv:ssäni on vasta muutama kaunokirjallinen teos, mutta luottamussuhteen sinetöinnin lisäksi kyseessä on ammatillinen kommentti "luonnollisen" tien seuraamisesta: kirja kirjalta tekijä tulee toimittajansa ohjaamana tietoisemmaksi virheistään ja tuottaa ammattitaidollaan yhä täydellisempää proosaa tai runoutta.

Näin kävisi siis periaatteessa, jos sanataide olisi pelkkää käsityötä. Mutta kun se on myös yhteistyötä, parhaimmillaan, ja on nytkin kokeneen kustannustoimittajan ammattitaidon ja tekstiin paneutumisen (= tuntee kirjan ja muistaa sen yksityiskohdat paremmin kuin ns. tekijä) ansiota, että kirja tosiaan on monin tavoin koherentimpi, luettavampi ja tiiviimpi kuin kaksi aiempaa romaaniani.

Oman käsityöläisyyden kehittyminen on muutenkin kyseenalaista, ihan niiden kirjoittajaegoon tulevien lommojen takia, mitä koituu oman huonoutensa huomaamisesta editointiprosessin aikana.

Dekkarin kohdalla kolhuja saa myös oletettu nokkeluus. Kirjoittaja joutuu kiroamaan kerta toisensa jälkeen "Miten olen voinut olla huomaamatta noin yksinkertaista selitystä murhalle?"tai "Miten olen voinut unohtaa kaikki viranomaisten hatut sivun 85 jälkeen?".


Lohdukseni olen yrittänyt keksiä selityksiä sille, miksi romaanin mittaiseen tekstiin kertyy niin järkyttävän isoja virheitä :

1. Miljöökuvauksen ristiriitaisuuksia koituu siitä, että paikkoja kuvaa ENSIN niiden funktion kannalta, ja realismin tai ilmapiirin edellyttämät koristeet tulevat siinä ohessa jos ovat tullakseen. Niinpä jokin huone tai rakennus voi olla aivan toisenlainen funktioltaan kuin mitä se on osana laajempaa kokonaisuuta. Sisä- ja ulkotilojen välille jää niin ikään isoja eroavuuksia, koska niiden funktio on niin erilainen juonen ja henkilökuvauksen kannalta. Itselleni tämä oli senkin vuoksi kertautuva ongelma, että alkuperäisen käsikirjoitukseen kuulunutta ympäristön scifistisyyttä down-shiftasin kerta toisensa jälkeen ennen kuin edes uskalsin tarjota tekstiä kustantajalle yli kymmenen vuoden tauon jälkeen.

2. Yleinen mentaliteetti vs päähenkilöiden motivaatio vaihtelee kirjan alusta loppuun, koska henkilöilleen keksii motivaatiota puolesta ja vastaan juonen aikana, välillä TARINAMAAILMAN ERITYISYYTEEN nähden (ihmiskunta lähellä sukupuuttoa) ja välillä oman maailmamme perusteella (ihmiskunnan liikakasvu). Tämä heilahtelu johtaa siihen, että keskelle koherentiksi tarkoitettua tarinamaailmaa ilmaantuukin kohtauksia, jotka ovat suoraan omasta ajastamme.
Kaikkein hölmöimmän ristiriitaisuuden saattoi kuitenkin kääntää tarinan ja henkilökuvauksen voitoksi. Kun kirjoittajalle osoitetaan kädestä pitäen hänen romaanihenkilönsä ristiriitaisuus, niin kirjoittaja muuttaa ko. tekstikohdan sellaiseksi, jossa kirjan PÄÄHENKILÖLLE osoitetaan kädestä pitäen hänen maailmankuvansa ristiriitaisuus (ja siten myös hänen hidas muutoksena tulee perustellummaksi jne).

3. Scifi-ideoiden eriarvoisuus (ekstrapolaatio vs spekulaatio) on todella iso ongelma, mutta onneksi yleinen harjoittamassani lajityypissä. Kokeneet scifin lukijat antavat sen anteeksi, jos uudet keksinnöt ovat teknologialtaan eritasoisia (tekoälyn innovatiivisuus vs tarkkailuteknologian lo-tec), mutta dekkarissa scifin rutiini-ideakin saattaa näyttää "jumala koneesta" -ratkaisulta. Ongelman taustalla on genrejen täysin erilainen asetelma maailman ja juonen välillä: scifissä maailma on ensisijainen juoneen nähden, dekkarissa toisinpäin. Scifin estetiikkaan kuuluu se, että lukija pakotetaan ajattelemaan suhteellista kuilua meidän maailmamme ja tarinamaailman välillä; dekkarissa aika on fiksattu kahteen toisistaan riippuvaan jatkumoon (rikoksen ja tutkimuksen), joilla täytyy olla selvät kulttuuriset koordinaatit KUINKA NOPEASTI rikos on ratkaistavissa. Tästä todorovilaisesta säännöstä on kuitenkin hienoja esimerkkejä, jotka osoittavat että sääntöä voi venyttää loputtomiin (scifillekin sopiviin liioitteluihin), niistä ehkä tunnetuimpana Josephine Teyn Ajan tytär, jossa nykypäivän salapoliisi ratkoo satoja historiankirjoihin tallennettua (Rikhard III:n veljenpojat) murhaa.


Ja aina jää jotain myös selittämättä:
4. Pilkkuvirheet. Ne ovat edelleen yhtä nolostuttavia ja niitä on lähes yhtä paljon kuin joskus 25 vuotta sitten kirjallisuustieteen seminaarissa, missä "nälkätädiksi" nimittämämme suomenkielen veteraaniopiskelija totesi esimerkkivirkkeestäni, että olihan siinä sentään kolme pilkkua, mutta nekin kaikki väärissä paikoissa.