KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





torstai 31. heinäkuuta 2014

"Suoltakaa kaikki kärsimyksenne paperille"

Vain yksi asia on pielessä tässä muutoin täydellisessä "Violette"-elokuvassa, nimittäin Arvo Pärtin viulutaustat, jotka vastaavat hissimusiikkikokemusta pienessä pimeässä salissa. Arvo Pärtin vinkuminen tuo kuulemma "jännitettä elokuvan äänimaailmaan", väittää eräskin kriitikko, mutta kyllä se on tarkoitettu ihan vain korvaamaan historiallisten lavastusten puuttuminen "Violettesta", tekemään musiikin avulla sitä suurten tapahtumien tunnelmaa, johon ohjaus ja käsikirjoitus eivät ole tunteneet tarvetta - keskipisteessä kun on ainutkertaisen hieno yksilökohtalon kuvaus ja taiteilijaelämäkerta eikä mikään HellaW-tyyppinen yritys tehdä kulttuurihistoriasta nakit ranskalaisilla.

"Violette" on vaikuttavin kuvaus kirjailijan työn yksinäisyydestä mitä olen nähnyt, joskin sille selvää sukua on Martin Provostin edellinen ohjaus "Séraphine", jossa taiteilijan yksinäisyys oli myös hänen ainutkertaisen taiteensa edellytys ja seuraus. "Violette" kertoo kirjailija Violette Leducista, jolle yksinäisyys on myös jatkuvan häpeän ja erilaisuuden merkki, olosuhteeksi muuttunut tosiasia. Vaikka Leducin yksinäisyys paisuu patologisiin mittoihin, on elokuvan dramatiikka juuri siinä miten yleisesti tunnistettavaa yksinäisyyden oireet ovat sekä yleisellä inhimillisellä tasolla, menetettynä sosiaalisena pääomana jota on pakko kaiken aikaa kompensoida, että kirjailijaelämän edellytyksenä.

Leducin tapauksessa katsoja alkaa vasta vähitellen tajuta, miten merkittävää Leducin kaltaiselle
yksinäiselle ihmiselle on tilaisuus erottua ja yhdistyä salassa muihin ihmisiin sota-ajan pakottamalla hamstrauksella ja mustan pörssin kaupalla. Mutta yksinäisyys tarjoaa myös traagista vapautta, jossa voi erillisyyteen suljettuna paljastaa ne kokemukset, joita yhteiskunta ei sallisi näkyviksi: Leducin kohdalla äpäryyden häpeä, abortti ja lesbosuhteet, sosiaalisen ja seksuaalisen kietoutuminen yhteen tavalla, jossa yksinäistä ihmistä ei voi kiinnittää minkään tietyn ryhmän edustajaksi.

"Violettessa" päähenkilön ärtyisyyttä ja sulkeutuneisuutta on tasapainotettu liioitellun hupaisilla sivuhenkilöillä. Etenkin Jean Genet'n hahmo on kuin hölmö laina Woody Allenin "Midnight in Paris" -elokuvassa, ja kun muutkin henkilöt pudottelevat nimiä lounas- ja petikavereistaan niin elokuva voi paikoin tuntua pikemminkin kamarikomedialta ranskalaisen filosofian tyhjänpäiväisyydestä.

Kaikeksi onneksi Simone de Beauvoir'n hahmo on tässä elokuvassa aivan toista maata kuin hupsutteleva parfyymimiljonääri ja yhden lippahatun varaan luonnosteltu Genet-hahmo.


Kun Violette tapaa de Beauvoir'n sekä elokuvan tarina että dramatiikka muuttuvat tuntuvasti, kirjallinen ilmaisu ja kirjallinen paljastaminen kilvoittelevat teemoina, joiden jännite on tuhat kertaa olennaisempi kuin se taidefilmin takuumerkiksi tarkoitettu Pärt-vingutus. "Suoltakaa kaikki kärsimyksenne paperille", käskee de Beauvoir ja hallitsee sen jälkeen Violetten sielunnäyttämöä elokuvan loppuun saakka, yhtä hyvin itsekkäistä kuin epäitsekkäistä syistä.

Violetten KIRJAILIJUUTTA koskevien toiveiden ja järkytysten epäsuhta on käsitelty painottaen psykologista yksilödraamaa. Tähän nähden koko pitkä kulttuurihistoriallinen kaari 1940-luvulta 1960-luvulle jää erittäin hyvin tasapainoitetuksi taustaksi Leducin kohtalolle. Sikäli "Violette" on myös harvinaisen onnistunut feministinen elokuva: henkilökohtainen on historiallista.

Elokuvan lopetus onkin sitten lähes yhtä halpa kuin sen hissimusiikki, mutta olen valmis katsomaan sen vaikka tuhat kertaa, niin kaunis kuvitelma se on kirjailijan työllään lunastamasta paratiisista (=maatilkusta Provencessa) pahassa maailmassa.











Apinoiden planeetan vallankumous eli ewokit keksivät rotusodan

Kierrättäessään 1960-luvun vaihtoehtowesternien juonikaavaa "Apinoiden planeetan vallankumous" ei ole mikään avarakatseinen ja salaraikkaan ekoanarkistinen viihdefilmi, johon westernin asetelma antaisi sinänsä ainekset. Tuloksena on pikemminkin "Ewokit keksivät rotusodan". Yksittäisiltä kuviltaan kaunein sf-elokuva on myös vuoden rasistisin Hollywood-filmi.

Ewokeiden eli klonkkauksen (engl. gollumized) läpikäyneiden simpanssien johtaja tässä ikävän mustavalkoisessa filmissä on allegorinen Malcolm X, joka tasa painoilee omiensa "luontaisen" aggressiivisuuden kanssa San Franciscon takapihalla, myyttisessä boheemireservaatissa, jota Susanna Helkekin äskettäin haravoi "American Vagabond" -dokkarissa.

Simpanssien alpha-uros menettää hetkeksi arvovaltansa, kun suostuu auttamaan ekokatastrofista selvinnyttä valkoista eli geneettisesti parasta palaa ihmiskunnasta... näin elokuva tosiaankin tekee selväksi...  jotta nämä saisivat taas sähköä, se kun on elintärkeää, jotta valkoiset saavat taas soittaa hillbilly-musiikkiaan huoltsikan jukeboxista. Tämä huoltsikka-kohtaus on tarkoitettu synkän filmin nostalgiseksi kohotukseksi: huokaus oikean historian suuntaan, aikakauteen jota valkoiset hallitsivat sähköllään ja kulttuurillaan.

Ihmis- eli valkoisten joukkojen sotilasjohtaja on saanut osoittelevaksi nimekseen Dreyfus, jotta kävisi selväksi, että sodanlietsonta on etninen poikkeustapaus (pelkkä "Dreyfus-juttu") valkoisten kulttuurikansojen porukoissa.

CGI-hetket nuotion ympärillä urahtelevista isoista apinoista ovat hämmästyttävän kauniita, ja jos tarinan ideoinnissa olisi menty reippaammin paleofiktion ja scifin yhdistelyyn olisi tarinassakin voitu saada aikaiseksi jotain omaperäistä. Nyt tämä kingkongin tuotemerkkivapailla pikkuserkuilla suoritettu kapina-allegoria on tympeää katsottavaa, joskin perheen pienimmiltä rinnastukset USA:n historiaan menevät tietysti ohitse.  Silkkaa gollywoodia? Kyllä, mutta tämän nähtyään katsoo kriittisemmin myös muut CGI-olentoja vilisevät elokuvat, etenkin Peter Jacksonin tulevan rotusotaspektaakkelin...



maanantai 28. heinäkuuta 2014

Läpinäkyvä julkaisu


Romaanin oli luvattu tulevan painosta 29. päivä, mutta näillä helteillä painotkin takovat niin kuumina, että paketti oli tullut postiin jo viime viikolla. Tänään sen sitten hain, alastoman lounaani, ja laitoimme valkoviinin kylmään.



Kummempia julkaisujuhlia ei ole fiilistä pitää, vaikka Läpinäkyvä kuolema näyttää siltä kuin pitääkin: teoksena parasta eli huolitelluinta ja viimeistellyintä mitä olen julkaissut - ja ensimmäinen KOVAKANTINEN kirjani. Se tuntuu erikoisella tavoin hyvältä, hmm. Kehuisiko lajityypin (kioskigenreistä) erottavaksi tekijäksi siis "Kovaksi kansitettua dekkaria"?

Ei vain ole oikein mitään työarkea (so. palkkatyöläisen elämää). jonka tämä julkaisutapahtuma keskeyttäisi ja jossa se merkitsisi sikäli "työvoittoa". Pidetään juhlia sitten syksymmällä ja talvempana, jahka talousyksiköltäme ilmestyvät ekosiivouksen ja scifin käsikirjat.

Retriitti on kesä sisältä käsin


Vaikka lukukulttuurin repaloituminen vaikuttaa myös siihen, millaista laatuaikaa ihmisillä on kirjoittamiseen, mukaan lukien me ammattikirjoittajat, on edelleen olemassa piilopaikkoja, joissa lukemisen ja kirjoittamisen ilmapiiri elää yhtä vahvana kuin vuosituhansien ajan: retriitit.


Heinäkuussa meillä oli ainutlaatuinen tilaisuus saada Romaaniklubin kokoontumispaikaksi Orivedellä sijaitseva retriitti, joka on piilotettu niin täydellisesti aivan lähelle kaupungin keskustaa, ettei sen ihmeellisyyttä voi ohikulkija edes arvailla. Rakennus on rakkaudella korjattu ikivanha kengänkorkopaja, johon on luotu ilmapiiri sellaisella huolella kuin vain kulttuuriperinnössä ELÄVÄT ihmiset voivat tehdä: ei mitään museomaista, ei mitään asetelmallista teemasisustusa, ei mitään naistenlehtivintagea, vaan tila joka on selvästi muovautunut sellaisekseen niin perheen omien kuin vieraiden käyttämänä.

En muista nähneeni vastaavaa tunnelmapaikkaa muualla kuin Visbyn kirjailijatalossa, joka tosin retriittinä muistuttaa enemmänkin onnistunutta luostaria kuin metsämökkirunoilijain piiripaikkaa. Toki Orivedellä sijaitsee oma merkittävä luostarimainen retriittinsä sekin, Oriveden opisto, jota kirjoittajat ovat kiitelleet syrjäisyytensä ansioista - paitsi ehkä ne nuoret jotka viettävät siellä myös pitkiä talvikuukausia.

Retriiteillä on aivan uskomaton vaikutus siihen, miten kirja ja teksti muuttuvat eläviksi merkitseviksi asioiksi, kun ne tuodaan  tuollaiseen tilaan, olivatpa ne niinkin erilaisia kuin mitä Romaaniklubimme tekstit ovat. Retriitistä kun palaa takaisin Tampereelle kaikkien päristelevien ja piristelevien mobiili-ihmisten keskuuteen, sitä ihmettelee miten hiljaisuutta ja keskittymistä edellyttävä sanataide ylipäänsä on enää hengissä nykypäivänä. Aivan kuin jokainen lukutapahtuma olisi pikemminkin hyvästijättö kaikelle kadotetulle mielenrauhalle, jossa kirja avaa hitaasti mielikuvituksen portit.


Jos kirjallisuuden ystäville jotain haasteita voisi antaa, niin mitä ilmeisimmin se olisi uusien retriittien perustaminen, eikä pelkästään vanhojen rakennusten tarjoamaan suojaan sillä sellaiseen aniharvalla on edes kärsivällisyyttä saati ammattiuskallusta kuten Oriveden retriitin tekijöillä.

*

Meidän pienellä kirjoittajaperheellämme oli hyvä tuuri päästä hirsimökin kokoiseen retriittiin myös pahimmiksi hellepäiviksi. Puiden ja pensaiden suojaamassa mökissä sisälämpötila pysyi 20 asteen tienoilla, kun se kerrostaloasunnossa nousee helposti 30:een.
Järvivesi oli sekin lähellä milloin tahansa oli tarve kuoria yltään mökkisuomalaisen nahjustettu olo.

Edellisten kesien tavoin jokaisesta päivästä oli kolme tuntia varattu omaan kirjoittamiseen, jonka aikaa toisen piti keksiä tekemistä paratiisin käärmeen eli lapsiolennon viihdyttämiseen. Kun ulkona on suomalainen kesäpäivä kauneimmillaan mutta myös kuumimmillaan, siinä retriitin viileä vetovoima todella punnitaan: houkutus on ottaa kannettava tietokone mukaansa ja kiivetä lähimmän aitan parvelle puoliksi varjoon, puoliksi osallistumaan rakennusten välissä sirisevään niittymaisemaan, tai uhrata työajastaan edes puoli tuntia siihen että istuu aurinkoon varustautuneena kylmällä oluttölkillä ja muinaisen Hesarin suojakertoimella.

Ja vasta sitten, kun retriitistä on pakko lähteä kohti virallista osoitekotia ja siihen liittyviä syksyisiä velvollisuuksia, siis lähinnä käärmeen valmistelemiseen kohti koululaitosta, tajuaa täysin retriitin vetovoiman: tietoisena siitä ettei retriitissä koettua rauhaa vastaa mikään tuolla kaupungeissa ja mobiiliolentojen keskuudessa, vaatii lähes fyysisiä ponnisteluja kääntää ajatukset hiekkatielle ja kohti pitkänlinjan bussipysäkkiä jossa pysähtyy vain yksi poisvievä vuoro päivässä. Kontrasti kaupungin ja mökin välillä ei voisi olla tämän suurempi jollei kyse olisi tilan käyttämisestä myös tietoisena retriittinä lukemiseen ja kirjoittamiseen. Mukana ollut tablet-kone oli se toinen käärme, koukuttavana yhteytenä ulkomaailmaan, mutta edes se ei kyennyt hapattamaan ainakaan vielä tätä kesää.

Ehkä suomalainen kesä tuntuu niin sietämättömän lyhyeltä siksi, että vaatii aikansa ennen kuin keho ja mieli todella uskovat sen muuttuneen todellisuudeksi, olotilaksi joka sekä ympäröi kehoa että täyttää mielen.... ja että kesäolon muuttuminen syksymuistoiksi on niin sietämättömän ennustettavaa jo niissä valokuvahetkissä, kun painaa nappia valon ja pimeyden välillä...









sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Finncon 2014: Tiedetyötä toverijuhlan varjossa

Paitsi Suomen Tieteiskirjoittajat myös isäntätapahtuma Finncon vietti juhlavuotta 2014. Tapahtuman 20. vuosikertaa vietettiin kuitenkin matalalla profiililla, kun tapahtumapaikkakin oli siirretty tutulta Jyväskylän yliopiston päärakennukselta taaemmaksi liikuntatieteellisen sinänsä arvokkaaseen ja yllättävänkin toimivaan rakennukseen. Väkeä kuului olleen kolmen päivän aikana kolmisentuhatta, mikä ei ehtinyt tuntua tungoksena, jos kohta pienemmät salit olivat nopeasti täynnä yleisöstä ja muutamia kiinnostavia paneelikeskusteluja jäi sen vuoksi kuulematta. Finnconin tunnelma kotoisuuden ja kansainvälisyyden sekoituksena on kuitenkin edelleen parhaimmillaan - vaikka vetoa maailmalle olisi kovasti...

Ainoa tapa varmistaa paikkansa kiinnostaviin tilaisuuksiin onkin lupautua mukaan paneeleihin keskustelijaksi. Tämän johdosta saattaa löytää itsensä sellaisistakin paneeleista, joissa oma näkökulma on marginaalin marginaalia, kuten lupauduttuani ainakin kolmannen kerran LGBT-aiheiseen paneeliin, ilman, että aiheen poliittisuudesta on mitään lisättävää varsinaisten aktivistien puheisiin. Spefin spefisyys taas uhkaa jäädä, valitettavasti, sivuseikaksi tällaisissa paneeleissa.

Kotoisampaa olikin niissä tilaisuuksissa, joissa sai itse vetää paneelia ja esittää hankalat kysymykset, tällä kertaa täpötäysille yleisöille keskustelut avaruusscifin ja kirjamedian tulevaisuudesta. Leppoisaa oli myös Juri Timosen vetämässä tietokirjapaneelissa, etenkin kun sunnuntaiaamuksi yleisöä oli raahautunut paikalle vain tusinan verran. Aihe oli silti informatiivisimpia mitä Finnconilla oli tarjota.

 *

Varsinaista tiedetyötäkin tehtiin conille ominaisen toverijuhlinnan varjossa. Koko torstain ja puolet perjantaista Finfar-järjestömme piti samannimistä kesäseminaaria, jossa osallistujia taisi olla ennätysmäärä, kenties jo liikaakin, koska mukana oli enemmän "kuunteluoppilaita" kuin aiemmin. Ehkä uusia työmetodeja olisi löydettävä seminaarinkin puolelle; ensi vuonna Archipelaconin yhteyteen on suunniteltu yhdistelmäksi pohjustavaa laivaseminaaria ja sitä seuraavaa esitelmäkeskeistä seminaaria.

Seminaaripaperit olivat jo kaikki (yhtä lukuun ottamatta) englanniksi, joten materiaalia Finfarin omaan lehteen luulisi piisaavan lähivuosina, ja tulevaisuutta Finfarin toiminnalle. Vallan merkityksellistä oli seminaarissa istumisen "palkkioksi" se, että conin vieraita (Elizabeth Bear, Jukka Halme, Rjurik Davidson) ennätti kohdata parhaiten torstai-illan saunaillassa, johon sinnekin pääsimme kiitos Finfar-tapahtuman.

Ohjaajien kannalta seminaarin aiheissa on toki väsyttävän runsaasti tuttua ja toistuvaa ainesta, mutta sentään yksittäiset paperit käsittelevät myös ihan tuoreitakin spefi-teoksia. Samoin tulee oppineeksi uusia tapoja soveltaa tuttuja käsitteitä, tai peräti uutta englannin perussanastoa: en aiemmin tiennyt että sanoja "useral work" (= mediateos joka edellyttää aktiivista toimijaa) tai "tropish" (=kirjallisen motiivin vakiintuneisuutta ilmaiseva negatiivinen laatusana) on edes olemassa.

Finfar on nyt toiminut seminaarina yli kymmenen vuotta, mutta järjestönä se vastaa hakee kontakteja maailmalle. Kontaktien edistämisestä palkittiin seminaarin ja Finnconin vakiovieras Cheryl Morgan kutsumalla hänet yhdistyksen kunniajäseneksi - mistä onnittelupuheen havainnolistava kuvasarja ohessa.

Finnconin ja Finfarin kiinteä linkitys antaa aihetta toivoa, että niillä on vastaisuudessakin vähintään yhtä paljon annettavaa toisilleen kuin tähän saakka. Finnconin yhteydessä nähtävää Finfar-seminaaria saadaan kuitenkin odotella vuoden 2016 Tampereelle saakka.

Finncon 2014: STk ja Hannu Rajaniemi


Muiden tapahtumien ohella Jyväskylän Finnconissa 2014 juhlittiin myös Suomen Tieteiskirjoittajien 30 vuoden taivalta. Yhdistys on ollut huonossa hapessa jo toista sukupolvea, mutta samalla sen viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet ainutlaatuisen aktiivista aikaa, kiitos muutamien järjestöaktiivien.

Nytkin juhlaa vietettiin puoliksi työn merkeissä: STk ry eli nykyiseltään nimeltään Suomen Tieteis- ja Fantasiakirjailijat julkaisi jo toisen kirjoittajaoppaan KUMMALLISEN KIRJOITTAJAT, ja järjesti lisäksi tuttuun tapaan kirjoittaja-aiheista ohjelmaa osaksi Finnconin perjantaita.

Kirjoittajaohjelman tähtinä nähtiin Finnconin kunniavieraat Hannu Rajaniemi ja Elizabeth Bear sekä vieraskaartiin niin ikään saadut kirjailija Scott Lynch ja kirjoittaja-toimittaja Cheryl Morgan. Niillä, jotka olivat conissa paikalla jo perjantaina, olikin tilaisuus seurata lähempää ja pidempää kunniavieraita kuin conin muissa ohjelmissa, ja yhdessä valloilleen päästettyinä avopari Bear & Lynch olivatkin juuri niin älykkään hauskuttavia kuin vain amerikkalaiset huippuartistit voivat olla. Ei heidän jutuissaan mitään järisyttävän uutta ollut, mutta jokapäiväisen kirjoittamisen armoton välttämättömyys tuli jälleen kerran taottua suomalaistenkin skribenttien orastaviin tai väsähtäneisiin pääkoppiin.

Hannu Rajaniemi jäi milteipä varjoon B&L-kaksikon viedessä shown, mutta lauantain ja sunnuntain puolella Rajaniemi oli sitten puolestaan conin tähti, karismaattinen esiintyjä, jolla riitti tiivistä asiaa niin uusista avaruushankkeista kuin avaruusscifin kehitysvaiheista. Rajaniemen GoH-esitelmä sunnuntaina oli erittäin tietoinen myös siitä ainutlaatuisesta paikasta, mikä hänellä on suomalainen scifin kirkkaimpana tähtenä, jota fandom on osaltaan ollut vetämässä puoleensa ja kannustamassa matkallaan. Kolmen vartin esitelmässä Rajaniemi ennätti analysoida avaruuspukujen historian, havainnollistaa sen merkityksen lukemalla novellinsa aiheesta, ja vastailla vielä yleisökysymyksiin.

Tällaisia esityksiä voisi olla conissa monin verroin enemmän, ilman, että edes vieraat itse väsähtäisivät.