KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- Metsossa 16.4. puhumassa Tuntemattoman sotilaan filmi- ja näytelmäsovituksista
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy kesällä Oppianilta






torstai 31. heinäkuuta 2014

"Suoltakaa kaikki kärsimyksenne paperille"

Vain yksi asia on pielessä tässä muutoin täydellisessä "Violette"-elokuvassa, nimittäin Arvo Pärtin viulutaustat, jotka vastaavat hissimusiikkikokemusta pienessä pimeässä salissa. Arvo Pärtin vinkuminen tuo kuulemma "jännitettä elokuvan äänimaailmaan", väittää eräskin kriitikko, mutta kyllä se on tarkoitettu ihan vain korvaamaan historiallisten lavastusten puuttuminen "Violettesta", tekemään musiikin avulla sitä suurten tapahtumien tunnelmaa, johon ohjaus ja käsikirjoitus eivät ole tunteneet tarvetta - keskipisteessä kun on ainutkertaisen hieno yksilökohtalon kuvaus ja taiteilijaelämäkerta eikä mikään HellaW-tyyppinen yritys tehdä kulttuurihistoriasta nakit ranskalaisilla.

"Violette" on vaikuttavin kuvaus kirjailijan työn yksinäisyydestä mitä olen nähnyt, joskin sille selvää sukua on Martin Provostin edellinen ohjaus "Séraphine", jossa taiteilijan yksinäisyys oli myös hänen ainutkertaisen taiteensa edellytys ja seuraus. "Violette" kertoo kirjailija Violette Leducista, jolle yksinäisyys on myös jatkuvan häpeän ja erilaisuuden merkki, olosuhteeksi muuttunut tosiasia. Vaikka Leducin yksinäisyys paisuu patologisiin mittoihin, on elokuvan dramatiikka juuri siinä miten yleisesti tunnistettavaa yksinäisyyden oireet ovat sekä yleisellä inhimillisellä tasolla, menetettynä sosiaalisena pääomana jota on pakko kaiken aikaa kompensoida, että kirjailijaelämän edellytyksenä.

Leducin tapauksessa katsoja alkaa vasta vähitellen tajuta, miten merkittävää Leducin kaltaiselle
yksinäiselle ihmiselle on tilaisuus erottua ja yhdistyä salassa muihin ihmisiin sota-ajan pakottamalla hamstrauksella ja mustan pörssin kaupalla. Mutta yksinäisyys tarjoaa myös traagista vapautta, jossa voi erillisyyteen suljettuna paljastaa ne kokemukset, joita yhteiskunta ei sallisi näkyviksi: Leducin kohdalla äpäryyden häpeä, abortti ja lesbosuhteet, sosiaalisen ja seksuaalisen kietoutuminen yhteen tavalla, jossa yksinäistä ihmistä ei voi kiinnittää minkään tietyn ryhmän edustajaksi.

"Violettessa" päähenkilön ärtyisyyttä ja sulkeutuneisuutta on tasapainotettu liioitellun hupaisilla sivuhenkilöillä. Etenkin Jean Genet'n hahmo on kuin hölmö laina Woody Allenin "Midnight in Paris" -elokuvassa, ja kun muutkin henkilöt pudottelevat nimiä lounas- ja petikavereistaan niin elokuva voi paikoin tuntua pikemminkin kamarikomedialta ranskalaisen filosofian tyhjänpäiväisyydestä.

Kaikeksi onneksi Simone de Beauvoir'n hahmo on tässä elokuvassa aivan toista maata kuin hupsutteleva parfyymimiljonääri ja yhden lippahatun varaan luonnosteltu Genet-hahmo.


Kun Violette tapaa de Beauvoir'n sekä elokuvan tarina että dramatiikka muuttuvat tuntuvasti, kirjallinen ilmaisu ja kirjallinen paljastaminen kilvoittelevat teemoina, joiden jännite on tuhat kertaa olennaisempi kuin se taidefilmin takuumerkiksi tarkoitettu Pärt-vingutus. "Suoltakaa kaikki kärsimyksenne paperille", käskee de Beauvoir ja hallitsee sen jälkeen Violetten sielunnäyttämöä elokuvan loppuun saakka, yhtä hyvin itsekkäistä kuin epäitsekkäistä syistä.

Violetten KIRJAILIJUUTTA koskevien toiveiden ja järkytysten epäsuhta on käsitelty painottaen psykologista yksilödraamaa. Tähän nähden koko pitkä kulttuurihistoriallinen kaari 1940-luvulta 1960-luvulle jää erittäin hyvin tasapainoitetuksi taustaksi Leducin kohtalolle. Sikäli "Violette" on myös harvinaisen onnistunut feministinen elokuva: henkilökohtainen on historiallista.

Elokuvan lopetus onkin sitten lähes yhtä halpa kuin sen hissimusiikki, mutta olen valmis katsomaan sen vaikka tuhat kertaa, niin kaunis kuvitelma se on kirjailijan työllään lunastamasta paratiisista (=maatilkusta Provencessa) pahassa maailmassa.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti