KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Työväenkirjailijat 17. kerroksessa

Joskus kuulee väitettävän, etteivät kirjailijat nykypäivänä tiedä mitään duunareiden elämästä eivätkä osaisi ammattityötä kuvatakaan kuin itsensä vitsiksi kääntäneen insinööriproosan metafysiikassa. Tällaisia käsityksiä on kamala kuulla "tamperelaisrealismin" sydämessä. Viime huhtikuussa (6.4.) esimerkiksi Aamulehti otsikoi Seppo Jokisen haastattelun "Viimeiseksi tamperelaiskirjailijaksi", vaikka Jokinenhan on paikallisdekkaristi ja tuskin viimeinen, jos kohta ensimmäinen, hervantalaiskirjailija.


Mutta tänään meidät tamperelaiskirjailijat oli kutsuttu tamperelaisista työmaista kaikkein korkeimmalle paikalle, peräti 17 kerrosta keskustan yläpuolelle. Siellä saimme esittää ehdotuksia, mitä tamperelaisesta sanataiteesta tulisi näkyä siihen korkeuteen, mihin duunaripalkoilla, saati kirjailijoiden keskiansioilla, ei kovin usein tulla vierailemaan. Paras ehdotus oli Arton huomio siitä, että 17. kerrokseen sopisi 17 tavun taidetta palveleva haikurunous.

Mitään sen ohuempaa ei kaupungin sydämeen kiilan lailla isketyn hypertornin koristukseksi tarvittaisi - paitsi tietysti työtilaisuuksia kirjailijoille. Hotellin johto nimittäin suunnittelee, että 17. kerroksessa olisi kirjallisuusteemainen lounge, jossa turistit voisivat kohdata paikallista kirjallisuutta, kenties jopa kirjailijoita. Ken elää, sen korkeuden huikaisevine maisemineen näkee.

tiistai 26. elokuuta 2014

Genrehistoria elää teorian ja trivian välissä

Sivuprojektina tieteiskirjallisuuden käsikirjalle aloin viime talvena tekemään opasta myös tieteiselokuvista. Koska tavoitteena oli yleistajuisen oppaan tekeminen, sopivien lähteiden valinta on ollut helpompaa kuin kirjallisuuden genrehistoriaa ja -estetiikkaa laatiessa. Tieteiselokuvien suhteen estetiikka näkyy olevan täysin sivujuttu, vaikka akateemisiakin tutkimuksia sf-elokuvista löytyy kilokaupalla, tietokirjoista puhumattakaan. Genrekirjallisuuden tavoin tietämys kukoistaa hyvin hämärällä alueella vakiovastauksia tuottavan teorian ja fandomin tarpeisiin räiskyvän trivia-tiedon välimaastossa. Sama lienee tilanne muidenkin genrejen kuin scifin suhteen.

Leffaharrastajan kannalta hyviä kirjoja on osunut silmiini todella vähän. Ylivoimaisesti paras on edelleen Christine Cornean teos Science Fiction Cinema (2007), jonka asenne amerikkalaisvetoiseen genreen on brittiläisyydessään herkullisen kriittinen. Ostin kirjan suht tuoreeltaan sen ilmestyttyä, mutta olen lukenut sitä ilokseni nyt uudestaan, sen jälkeen kun muut tietokirjat ovat jättäneet tähtialuksen mentäviä aukkoja sf-elokuvan historiaan. Cornea tekee tutuista elokuvista pitkiä analyysejä, joissa ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, etenkään tutun identiteetti-teorian ylikäytössä ja poliittisten luentojen etualaisuudessa, MUTTA hän sanoo vastaan monille aiemmille tulkinnoille etenkin kyborgiaiheesta ja perustelee väitteensä. Cornea ei vaikuta olevan elokuvan estetiikan asiantuntija alkuunkaan, mutta hän löytää silti sf-filmeille ominaisia motiiveja, joita muut tutkijat ovat ohittaneet täysin keskittyessään vieläkin enemmän olettamiinsa vierauden teemoihin.

Toiseksi paras teos on Paul Meehanin Tech-Noir (2008), jonka hämmästyksekseni löysin Tampereen kunnallisesta kirjastosta. Meehan keskittyy kauhun, film-noir'in ja scifin vuorovaikutukseen, minkä vuoksi hänen kirjansa on korvaamaton apu scifin varhaisvuosien (1920-50 -luvut) suhteen, mutta muuttuu peräti tyhjänpäiväiseksi tultaessa lähemmäksi nykypäivää. Ennen kaikkea Meehanilta löysin paljon sellaisia ajatuksia scifinkin estetiikasta, mitä en ole muualta löytänyt.

Kolmanneksi paras teos on niinkin tuore kuin viime vuonna julkaistu Projecting Tomorrow - Science Fiction and Popular Cinema (Chapman ja Cull), jonka ansio taas on siinä, että se keskittyy rajattuun joukkoon klassikkoteoksia ja tarkastelee erittäin perusteellisesti, miten ne ovat vastanneet aikakautensa käsityksiä sf-elokuvan estetiikasta. Kirja on paitsi trivian aarreaitta myös perusteellisesti nykypäivän Avatariin asti kantava analyysi sf-efektien kehityksestä.


Kaikki edellä mainitut ovat tietysti pelkkiä yleisesityksiä, mutta ne tulevat olemaan tärkeimmät lähtenei, kun teen itse vastaavaa, mahdollisuuksien mukaan vieläkin populaarimpaa yleisesitystä. Genrestä kiinnostuneille tutkijaluonteille suosittelisin ensimmäiseksi luettavaksi Sean Redmondin toimittamaa artikkelikokoelmaa Liquid Metal (2004), josta löytyy hyviä alagenrejen luentoja ja joka toimii yliopistokäyttöön sopivana perusoppaana sf-elokuviin, mutta on kuitenkin niin aikansa tuote teoriakeskeisyydessään, että täytyy tuntea artikkeleissa käsiteltävät elokuvat suhteuttaakseen lukemaansa; samoin varhaishistoria on (sikäli kuin tuon lainakirjana lukemani teoksen oikein muistan) varsin heikosti esiteltynä.

Suomeksi ei ole saatavilla juuri mitään kelvollista yleisesitystä sf-elokuvien kuin kirjojenkaan historiasta. Siksi teen itse sitä mitä teen, vaikka jumalautaperkelesaatana ilman apurahaa niin kuin nyt sitten on tehtävä mitä koneihmisen on tehtävä ja toistettava tämä turhautuminenkin palkattomaan humanistin elämään aina kun voi.

Hyvä aloituspaikka suomenkielisissä oppaissa on sentään divareista pilkkahintaan löytyvä 101 scifi-elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään (2010). Sen pienoisartikkeleista löytyy yllättävän hyviä huomioita yksittäisten elokuvien taituruudesta. Kun yritin hahmottaa itselleni mitkä kinematograafiset piirteet olisivat ominaisia juuri scifille, tämä oli hyvä paikka aloittaa.


Ja jos sitten toiseen äärilaitaan mennään niin voisi suorastaan varoittaa ketään lukemasta Mark Bouldin käsikirjaa Science Fiction (2012), joka on arvostetun Routledgen julkaisema akateeminen "Film Guidebook" sf-genreen. Kirja on täyttä huijausta. Siinä on tolkuttoman pitkiä juoniselostuksia ja heppoisia analyysejä, joiden perään on copypastettu identiteettiteoriaa satunnaisilta post-ajattelijoilta, etenkin sieltä filmiteorian psykoanalyyttisestä koulukunnasta. Tällainen hypähtely raskaan teorian ja kevyen elokuvan välillä menee täydestä jotain Zizekiä lukiessa, mutta tässä Bouldin kirjassa ei mitään yhteyttä analyysien ja teorian välille yritetäkään solmia. Tämä teos olkoon varoittava esimerkki myös itselleni, millaista lähdemateriaalia ei AINAKAAN pidä yrittää tunkea genrehistorian yhteyteen.






Kirjan pienin hinta


Kirjan pienin mahdollinen hinta on postimaksun hinta. Kun esimerkiksi Yhdysvalloista ei saa enää lähetetyksi ulkomaan postia muutoin kuin lentopostina, se riittää jo musertamaan kaikki pienemmät kirjakauppiaat postihinnoillaan. Jos käytetyn kirjan hinnassa 90% menee postimaksuihin, eivät käytetyt kirjat liiku enää muutoin kuin Amazonin kaltaisten jättien sisällä. Sama pätee Suomessa, jossa postimaksut ovat karanneet niin korkeiksi, että on halvempaa matkustaa itse viemään kirjansa naapurikaupunkiin kuin lähettää sitä postissa: jos Matkahuollon alennuksella saa liput 2-5 euron hintaan niin menopaluu Helsinkiin on saman verran kuin jos lähettäisi kirjansa Itellan riistohinnoilla.

Soikkeli kirjakauppiaana ((c) Vesa Lehtinen)
Mutta kirjan ns. kipuhintaan saa tuntuman vasta kun yrittää kaupitella käytettyjä kirjojaan kirppiksellä. Erääksi kesäiseksi sunnuntaiksi (10.8.) ehdotin täkäläisille sf-harrastajille vilttikirppiksen synergiaa Sorsapuistoon. Meitä kertyi sitten peräti neljä kauppiasta (Vesa, minä, Juri ja Paula) ja fandomia kävi edustamassa ehkä kymmenkunta ostajaa. Päivän tuotto oli samaa luokkaa - paitsi jos laskee hyllystä vapautettujen tekstien kilomäärät voitoksi, niin ainakin Juri löysi varman hittituotteen myydessään vanhoja Portteja eurolla kappale.

Toinen avainhetki missä kirjojen mielekästä markkinahintaa tulee miettineeksi, on tällainen syksyinen arkihetki, kun ihmettelee millä sitten ensi vuonna elää, kun tänäkin vuonna verolliset palkkatulot jäävät alle 5000 euron. Sen päälle sitten 4000 euron tossa-on-sullekin-jotain -apuraha, niin kuukausitulot ovat n. 750 euroa. Kuinka monta kirjaa pitäisi KIRJOITTAA tänä vuonna päästäkseen paremmille ansioille, ja kuinka monta kirjaa tänä vuonna ilmestyneestä romaanista pitäisi saada myydyksi, jotta kuukausitulot nousisivat edes tonniin? Jälkimmäiseen on helppo vastata jopa peruskoulumatikalla, mutta edellinen kysymys menee henkitieteen puolelle. Varmaa on vain se, että joka päivä pitäisi kirjoittaa jotain ja joka kuukausi lähettää jollekin kustantajalle tyrkylle jotain.

Ja nanowrimottaminen, kokonaisen kuukauden omistaminen romaanille joka on urheilusuoritus, tulisi unohtaa tyystin. Mutta ilman nanowrimo-suunnitelmia syksy jo sinänsä näyttäisi sietämättömän syvältä vedeltä.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Jos kerran pelit niin miksei viinakin?


Digipelit ovat niin iso teollisuudenhaara ja kansallisen optimismin kohde tällä hetkellä, että ns. pelitutkijat ovat alkaneet myydä pelioptimismia saadakseen osansa miljoonista. Addiktiokulttuurin konteksti ja digikulttuurin itseisarvo jätetään mainitsematta, kun markkina-aseeksi otetaan se häpeän ja riittämättömyyden tunne, joka jokaisella aikuisella on kasvattajana lastensa suhteen.

Tyypillisen idioottimainen uutinen oli tämän päivän Yle-verkkosivuilla, missä digipelaaminen näyttäytyy positiivisen lapsenomaisena puuhasteluna, jonka luovaa potentiaalia vain aikuinen ei - aikuisuutensa takia, poislukien ainayhtäpositiiviset pelitutkijat - oivalla.

Mutta miltä samat uutiset vaikuttaisivat jos pelien sijalle laitettaisiin narkoottiset addiktiot tai edes alkoholi?

Tältä se näyttäisi:






Kasvattajalle tekee kovin hyvää myöntää olleensa väärässä - vaikkapa viinan suhteen. Vielä nöyrtymistäkin terveempää on kiinnostua aidosti jälkikasvunsa tekemisestä olutkorin ääressä. Pelottava mölinä kaljaköörin keskellä saattaa olla mitä syvällisintä sosiaalisten suhteiden luomista.

Viinanjuonti on harrastus ja vieläpä hyvä harrastus. Näin sanoo anniskelun asiantuntija, tapakasvatuksesta väitöskirjaa tekevä Mikko Möttönen. Hänen mielestään vanhemmat voisivat paneutua lastensa itse valitsemaan vapaa-ajanviettotapaan pullojen irti repimisen sijasta.


– Ihmisiä usein pelottaa asia, josta he eivät ymmärrä muuta kuin sen, että sillä on iso vaikutus. Pelottava asia myös herkästi ärsyttää. Ihmisiä usein pelottaa asia, josta he eivät ymmärrä muuta kuin sen, että sillä on iso vaikutus.


Nuorisojuopottelu on ottanut paikkansa nimenomaan tällä vuosituhannella, ja kasvukivut ovat piinanneet lukuisia perheitä.


– Nämä ovat toisaalta myös väistämättömiä ja tarpeellisia vääntöjä. On kuvaavaa, että pari vuotta sitten toimittaja oli tyypillisessä haastattelussa huolissaan viinariippuvuudesta ja siitä, miten lapsi saadaan lopettamaan juominen. Nyt kysellään kaljoittelun hyvistä puolista. Tämä kertoo kulttuurin murroksesta.


Joillekin juopottelu on turvallinen keino purkaa suuttumustaan. On parempi, että teinin raivo purkautuu pussikaljan kanssa kuin arkielämässä.


Kaljaporukassa on paljon asioita, jotka eivät välity huolestuneille vanhemmille. Nämä kun usein näkevät lapsensa vain istua kyhjöttävän ja välillä kirkuvan kirosanoja. Kaljaporukan jäsenten värikäs ja syväluotaava sosiaalinen kommunikaatio jää tyystin huomaamatta.


– Minusta on aina ollut kiinnostavaa se, että viinapäissä tehdystä väkivallasta ollaan niin kovin huolissaan, kun perheet kuitenkin menevät katsomaan jääkiekko-otteluita, missä ihan tunnetut juopopt - vieläpä lasten ja nuorten idolit - heiluttelevat nyrkkejään, pohdiskelee tutkija.



perjantai 8. elokuuta 2014

Taidetta takahuoneessa ja -pihoilla

Tampereella ei uskalleta järjestää Taiteiden Yötä kuten kulttuurikaupungeissa, koska taide koetaan tässä musikaalifarsseille omistautuneessa 'teatteri'kaupungissa ikävän herraskaiseksi ja vaikeaksi.

Niinpä Tampereella vietetäänkin "Tapahtumien Yötä", johon voi sovittaa mitä tahansa karusellia ja makkaranmyyntiä "tapahtumisen" merkeissä.

Taidettakin voi sentään löytää, mutta sitä on etsittävä takahuoneista ja -pihoilta. Itselleni tämä kaupunkikohtainen, epävirallinen kesän päätösjuhla oli yllättävänkin taidepitoinen: löysin sitä Stockan siivouskomerosta, lähikaupan kellarista, parkkipaikan työmaalta, ja ravintolan takapihalta.

Stockmannilla olin esittelemässä uutta romaaniani. Yleisöä täällä uudelleentyhjiöidyssä Akateemisessa Kirjakaupassa oli kourallinen, kukaan ei kirjaani ostanut eikä pyytänyt nimmaria (paitsi kaupan kappaleisiin, joiden arvoa se oletettavasti lisää... tai sitten ei), mutta kirjatapahtuman takahuone oli varsinainen taiteen salakapakka, siitäkin huolimatta, että se oli pikaisesti sijoitettu yhdeksän neliön siivouskomeroon. En malttanut lähteä takahuoneesta Tampereen kaduille, koska takahuoneeseen pistäytyi tuttuja ihmisiä toisensa perään, ja kaikilla oli oikein mukavaa viileiden viinipullojen äärellä. Istuisin siellä varmasti vieläkin, ellei olisi tullut kiire lähteä näytelmäni ensi-iltaan - niin huikean omakohtaisesti räätälöyity Taiteiden Yö tämä oli itselleni.

Matkalla Tukkateatterille näin parkkipaikalla Teatterikesään kutsutun katuteatteriryhmän Les Dudes. Muuta paikallisille tarkoitettua ohjelmaa Teatterikesä ei vaivautunut järjestämään tänä kesänä; kotimaiset ja ulkomaiset laitosesitykset on rajoitettu muutamille alan ammattilaisille,  esityksiä on vain pari kappaletta, joiden liput myydään pikaisesti loppuun. Kuitenkin tämän festivaalin avulla Tampere pystyy edelleen tekeytymään teatterikaupungiksi, samalla kun sen omat laitosteatterit tekevät pelkkää musikaalia ja farssia ja musikaalifarssia valmiiksi naurettuun tv-viihteesen tottuneille pikkujouluyleisöille.
Les Dudes nauratti yleisöä sekin, tottahan toki, koska mitään vastaavaa ei tässä kaupungissa nähdä kuin kerran vuodessa - verrattuna siihen että Euroopan kaupungeissa tällainen katuteatteri on arkipäivää.

Mutta onneksi ovat harrastajateatterit, nopeat ja lahjomattomat. Tukkateatteri ole vallan pieni harrastajateatteriksi, koska siinä pyörii useita projekteja ja se pystyy erikoistumaan jopa kotimaisiin kantaesityksiin. Teatteri kuitenkin sijaitsee hieman syrjässä, keskellä kaupunkia, mutta lähikaupan kellarissa, joten monille tamperelaisille se on jäänyt vieraammaksi kuin esimerkiksi ylioppilasteatteri.

Oma näytelmäni esitettiin osana Tapahtumien Yön ohjelmaa reading-teatterina, mukana kuusi näyttelijää sekä minä ja Matti, jotka täytimme miesnäyttelijöiden vajausta. Esitys ylitti kaikki odotukseni, vaikka olin kuullut näytelmätekstiäni aiemminkin ääneen luettuna Tukkateksti-projektissa. Etenkin pääosan Oilista tuli näyttelijän ansiosta juuri sellainen terävä ja anarkistinen hahmo kuin millaiseksi olin hänet kuvitellut. Olin niin keskittynyt kuuntelemaan muiden repliikkejä, että unohdin ottaa valokuvia esityksestä, ja olin unohtaa omat repliikkini.

Illan päätteeksi poikkesin vielä Matin följyssä katsomaan Monroen ulkoilmateatteria. Laternan hämärälle sisäpihalle oli lavastettu tunnelmallinen katsomo ja 16-milliseltä kelalta näytettiin ihan "oikeaa" filmiä, tällä erää vanha venäläinen sotaromanssi Vain neljä päivää. Elokuva oli oikein sympaattinen oman aikansa ja estetiikkansa edustajana, mutta pitkä ilta alkoi väsyttää enkä halunnut jättää kotimatkaa samaan hetkeen, kun tamperelaiset makkaranpurijat täyttävät nyssejään, joten lähdin puolivälissä kotiin... varmaankin ensimmäistä kertaa enemmän taidetta kuin virvoikkeita taiteiden yöstä nauttineena...