KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

tiistai 30. syyskuuta 2014

Koliikkiloiri ja muut parafiinituotteet


Suomalainen viihde jaetaan kahtaan ryhmään, tyydyttyneisiin lineaarisiin esiintymiin ja tyydyttämättömiin epälineaarisiin esiintymiin. Jälkimmäisistä tunnetuin on ns. isoparafiini, johon kuuluu myös kaksisataakiloinen tyydyttämätön koliikkiloiri.

Koliikkiloirin voi tunnistaa siitä, että esiintymä on väritöntä ja hajutonta läpikuultavaa ainetta, joka liukenee iltalehtiin ja useisiin alkoloireihin. Tietyntyyppisen sukseen pohjaan laitetaan joko koliikkiloiria tai jotain muuta isoparafiinia julkisuuden lisäämiseksi. Koliikkiloiria käytetään myös huokoisten yleisöpintojen kyllästämiseen sekä kiillotus- ja voitelutuotteiden valmistamiseen.

Ilman parafiinikuorta sekä lineaariset että epälineaariset esiintymät pilaantuisivat nopeasti.  Suomalaisten viihdetuotteiden lineaariset esiintymät ovat apuna etenkin fysikaalisissa päivähoidoissa, mutta epälineaarisia esiintymiä tarjotaan halvempana vaihtoehtona, joten ne on suojattava paksulla isoparafiinikerroksella. Isoparafiinin päälliskerroksesta sulava kyyneleen muotoinen aines, tunnetuimpana koliikkiloirin eritteet, on sekin hajutonta ja mautonta, mutta kielletty useimmissa EU-maissa ihmisälylle kelpaamattomana.


Lähde: © Johan Finckelman, Vihipedia 2014 

tiistai 23. syyskuuta 2014

Hei me suometutaan

 Kun lamasta ei uskalleta puhua, niin ennen pitkää tähän käsitteelliseen tyhjiöön iskee jokin vieläkin tarkempi totuus. Kun sitten Vihreiden Ville Niinistö osoitti huonon häviäjän elkeitä ja vilpittömin lapsenmielin paljasti, että porvarihallituksella ei ole aatteita ja maan johto on ydinvoimapäätöksellään suomettunut samassa rähmäsuon hengessä kuin Neuvosto-sovun aikoina, niin siitähän meteli syntyi. Porvareiden kaksi viikkoa jatkama mediameteli jo itsessään on paras todiste siitä että Niinistö osui, vaikka upposi itse.

Myös media oli aluksi sekaisin siitä, että yhdessä vihreässä väläyksessä SUOMUKSET putosivat silmiltä ja nähtiin siirrytyn aikawarpissa 1970-luvun kekkoslovakiaan. Samassa hujauksessa Vihreät muuttuivat samanlaiseksi cityperustaiseksi huolijärjestöksi kuin mitä se oli 70-luvun Helsinki-liikkeenä. Kauaa tätä puhtoisen uhrin asemaa ei kuitenkaan kestänyt - ei montaa tuntiakaan.

Viime torstaina (18.9.) valtakunnallinen Yle kutsui A-studioon Heidi Hautalan, eikä vain siksi, että tämä on Vihreistä ainoa joka ei epäröi tuoda ilmi Venäjä-kriitikkiään. Hautala oli tuotu studioon, jotta kolme itämaan asioiden tietäjää pääsisi piikittelemään häntä suorassa lähetyksessä: Paavo Väyrynen, Ilkka Kanerva, ja ukkoministeri Erkki Tuomioja. Siis ne kolme luihuinta poliitikkoa jotka Suomesta voi löytää! Eivätkä he tosiaankaan jättäneet tilaisuutta käyttämättä. Kanerva, joka kyyristeli tuolissaan otsa rypyssä kuin hän pusertaisi itsestään omaperäisen ajatuksen. Väyrynen, joka patsasteli naama sulkeutuneena kuin ainakin luokan priimus odottaen pitkään odotettua lahjaa lahjomattomuudestaan. Tuomioja, joka myisi vaikka mummonsa salonkidiplomatian salavuoteuteen.

Kaikki nämä kolme itämaan asioiden tietäjää pääsivät herjaamaan Hautalaa niin vasemmalta (Tuomioja) kuin oikealta (Kanerva) kuin ylhäältä (Väyrynen).
Toimittaja saattoi antaa poliitikoille vapaat kädet julkiseen teloitukseen, koska kukaan heistä ei edustanut hallitusta eikä joutuisi vastuuseen herjoistaan; Väyrynenhän istuu ikuisessa oppositiossa, Kanerva on porvareillekin pelkkä krupieeri ja juoksupoika, ja Tuomioja tekee joka tapauksessa ihan omaa ulkopolitiikkaansa hallituksesta välittämättä. Näin Yle kuitenkin osoitti kuuliaisuutensa hallitukselle.

Mutta eivät Vihreätkään kulje millään bisnesenkeleiden varjelemilla pitkospuilla. Yhtä syvällä ne ovat porvareiden turpeessa kuin demarit, kun tilannetta katsoo paikallispolitiikan tasolla, niin Tampereella kuin tänään Helsingissä, missä Vihreät ovat hukanneet värinsä aikoja sitten ja ovat osaltaan yksityistämässä Palmiaa ja saaneet aikaan massiivisen lakkorintaman.

Huolipuolueen sijaan Vihreät ovat nyt johtajaton säälipuolue, jonka profiili on dollarinvihreä itsesääli. Ihme olisi jos ensi kevääseen mennessä puolue löytäisi viimeinkin paikkansa kunniakkaan historian ja turhakkeeksi käyvän tulevaisuuden välissä.



maanantai 22. syyskuuta 2014

Suo on metsän avaruus


Siikaneva 21.9. 2014





Siellä kauan on kukkineet kuolleetkin puut...








Siellä hämärä tuoksuu kuin tuulessa kuivuva liha.

Siellä pimeä valahtaa kuin vyöttämätön vaate. ..






siellä on vain yksi raide meille mennä tulla

siellä on jo alkanut sataa

suoraan kuin puistoon



näissä metsissä eivät asuisi

eilisen teeren pojat


tiistai 16. syyskuuta 2014

Mihin enää voisi paeta? (kun ei Ruotsiin)



Edes Ruotsi ei meitä enää pelasta 
(kertovat äänten tulokset)

Pysähtyneiden koneiden pakoton aika, äänet lasketaan täälläkin, niihin ei uskota. 
Kuninkaanlinnan portaat laskeutuvat historialliseen matalaan, laitureiden sijalla kelluu saalislaivoja. 
Vieraan maan portaat, kopulakivet, linnan muureilla kirkkovaasit ja vartijat peltisissä ämpäreissä. 
Syntymästään yksinäiset ja matkan varrella hylätyt pääsevät maanalaisella lähiöihin. 

Me pahoinvointivaltion pakolaiset tulemme meren puolelta, jäämme lähelle rantaa, 
jätämme merkkimme maanalaiseen kopulakieleen. 
Anomme turvapaikkaa oman maamme alakulolta. 
Vasta vähitellen sen alkaa nähdä, miten synnyttämäänsä säikähtäneet lentävät täältä etelään. 
Näiden äidit eivät viihdy lähellä virtaavaa vettä ja näennäisiä synonyymejä. 
Pian mekin muut puutumme, uuvumme täältäkin, kertovat laskun tulokset.

perjantai 12. syyskuuta 2014

Kun kuuntelen Pertsaa

Monesti on motivaatio mennä, mutta sitten tulee taas rahaa.

Romaanin tekeminen ilman motivaatiota tuntuu siltä kuin pyörittelisi Rubikin kuutiota, josta väritarrat tippuvat sitä nopeammin, mitä enemmän sivuja saa valmiiksi.

Itsetunto onkin varmemmalla pohjalla, jos vähintään joka toisen viikon omistaa tietokirjan tekemiselle.

Enimmäkseen ei euromotivaatiota tule yhtään mistään, mutta tänään sentään:  Kirjailijaliitolta apurahaa tuhat ja viisisataa euroa. Kyllä sillä syksyn elää. Lisäksi on luvassa kaksi kurssia talvella, niillähän elää ainakin maaliskuuhun.

Työväenkirjallisuuspäivillä, elokuun lopulla, olisin toivonut esityksiä työttömien kirjallisuudesta, mutta ideologinen perinnetaakka ilmeisesti estää järjestäjiä sellaiseen taipumusta. Paneelikeskustelu kapitalismin sanakirjasta tarjosi sentään erinomaisen ensiavun oman tilattomuuden tarkastelemiseen. Kirja itsessään on sentään niin kallis ja kovakantinen, etten sitä osta. Varausjonotan kirjastosta.


Ja sitten oli Pertsa! Samalla tavalla kuin Bill Nighy riittää palauttamaan uskon humorismiin, samalla tavoin Pertsa palauttaa aina uskon humanismiin: kukaan muu ei ole niin vakavasti sisällä siinä, mitä edustaa, siinä miten henkilöi humanismin.

Pertsa oli kutsuttu ensimmäiseksi Työväenkirjallisuuspäivän pääpuhujista. Mikrofonit eivät tietenkään olleet valmiita, mutta Pertsa alkoi puhumaan, koska humanisti ei jää odottelemaan laitteiden valmistumista. Ne, joilla on tahto kuunnella, kyllä höristävät korvansa laitteista riippumatta - ja niin tekivätkin, yleisö oli hiirenhiljaa, kun Pertsa alkoi rauhallisesti selvittää, mitä humanismi tarkoittaa ja miksi hän on seitsemän vuotta tutkinut ihmisyyttä mediatekstien kautta Dilemma-nimisessä projektissaan (joka, kuten hän selitti, on samalla tutkimus hänen omasta dilemmastaan tutkijana). Sitten hän siirtyi puhumaan liberalismin historiasta, ja jossain puolen tunnin kohdalla pääsi varsinaiseen aiheeseen.

Ja sellaisen puheen kuunneltuaan ei enää paljon välittänyt siitä, saako apurahoittajilta tunnustusta projektilleen.

Pertsan puhe myös palautti hetkessä mieleen ne älykkäiden ihmisten yllättävät kohtaamiset, joita Turussa (etenkin Pertsan professuurin aikana) tapahtui paljon useammin ja helpommin kuin Tampereella koskaan.

Tamperelaiset (..me tamperelaiset?...) ovat kyllä paljon avoimempia luonteeltaan ja rennompia tekemään tuttavuutta, sujuvia sopimaan projekteista, verrattuna turkulaisiin, mutta jokin porvarillisen yliopiston nurkkakuntaisuuden mahdollistama (so. turkulainen) itsekunnioituksen ja -arvostuksen ilmapiiri täältä puuttuu... jokin mitä voi nimittää vain humanismin kulttuuriksi...

Tämä kaikki Tampere/Turku-vastakkainasettelu palautui mieleen, kun kuulin viimeisimmät uutiset turkulaisten tutkijoiden pöljäilyistä ja paranoiasta, miten kansallismielinen salaliitto syrjii heitä jne jne.

Paljon tarvitsisivat Pertsan paluuta tai hengennostatusta turkulaisetkin.


Clouds of Sils Maria

Olin onnekas, kun en tiennyt ennalta tästä elokuvasta mitään. Kuvien ja uutisjuttujen perusteella kuvittelin tietäväni, että elokuva käsittelee näyttelijän retriittiä vuoristossa - ja tottahan elokuvan juonessa tämä onkin keskeinen osa tarinaa.

Mutta pohjimmiltaan Clouds of Sils Maria on kiltin kriittinen ja säyseän osoitteleva sukupolvifilmi elokuvabisneksestä. Sen epäonnistuminen google-sukupolvelle piruilussa kävi hyvinslväksi, kun kuuntelin teatterin seniori-näytöksestä poistuvien mummojen puheita: "Taisi olla muun ikäisille tehty..." ja "Olihan siinä sentään hienoa musiikkia ja komeita maisemia".

Siihen nähden, miten lapsellisesti ja kömpelön analyyttisesti Clouds of Sils Maria käsittelee roolihahmon rakentamista vanhan/nuoren näyttelijäpolven kannalta, elokuvan rakenne on haastavampi ja jo itsessään niin paljon tulkintoja avaava, että Clouds of Sils Maria kannattaa nähdä, vaikkei tällaisista metataiteellisista tarinoista muutoin pitäisikään.

Näyttelijöiden keskustelut näyttelijyydestä ja eritoten naisnäyttelijyydestä keskittyvät siihen, miten amerikkalaisen viihdeimperialismin ehdoilla voi toimia - vaikka koskaan ei mainitakaan ääneen eurooppalaisen taidefilmin ja amerikkalaisen massaviihteen vastakkainasetelmaa. Aivan kuin toisesta maailmasta ovat sitten ne rooliharjoitukset, joita Juliette Binochen esittämä vanheneva supertähti ja tämän avustaja Kristen Stewart näyttelevät näyttelevänsä. 

Harvoin näkee teatterissa enää näin vahvaa naisten väliselle energialle rakennettua draamaa. Vertailukohtaa joutuu hakemaan Bergmanin elokuvista ja eritoten "Personasta". Jossain elokuvaa oli verrattu vanhaan "All About Eve" -filmiin, mikä kuitenkin osoittaa vain tarinan lähtökohtiin.

*

Clouds of Sils Maria  on jaettu kolmeen jaksoon tai näytökseen, jotka vähitellen valuvat toistensa sisään ja pohjustavat katsojan ajatukset miettimään niitä metakysymyksiä, joita seuraava jakso sisältää. Ensimmisessä jaksossa tehdään matkaa kohti Alpeilla sijaitsevaa retriittiä, kun yllättävä uutinen muuttaa päähenkilön motivaatiota esittää hahmoa, jonka nuorempaa versiota hän on esittänyt omassa näyttelijäuransa alkuvaiheessa. 

Toisessa jaksossa Binochen esittämä näyttelijä on jo muuttunut sen oloiseksi, mitä hänen hahmonsa pitäisi olla, ja suhtautuu myös apulaiseensa niin kuin hahmonsa suhtautuisi. Repliikkiharjoitusten aikana katsoja joutuu muistuttamaan itseään aika ajoin siitä, että nyt nämä hahmot vain harjoittelevat toisen kertaluokan hahmoja eivätkä puhu omasta herra-renki-suhteestaan; mihin kuitenkin useat repliikit sopisivat. Onko hahmo aina vertauskuva jostakin -kysymys on yhtä paljon kiinni perspektiivin vaihtelusta, nopeastakin, kuin elokuvan nimeksi nostettu symboli, käärmemäinen pilvimuodostelma Alppi-laaksossa.

Toisen jakson lopetus on siinä määrin yllättävä katkos, samoin kuin tyyliltään poikkeuksellinen jakso jossa avustaja (siis Stewart) yrittää "paeta" retriitistä autolla, että katsoja on valmiiksi pehmitetty kolmannen jakson asteen verran pidemmälle vietyä sekoitusta siitä, milloin näyttelijä esittää hahmoaa ja milloin näyttelijän elämästä on tullut itsessään vangitseva hahmo. Tätä elokuvaa voisikin hyvin katsoa rinnatuksin "Pyöräretkellä Molieren kanssa" -elokuvan keralla: samoja hienoja ikuisuuskysymyksiä näyttelijäntyöstä. Kysymykset ikääntymisestä ja tehdyn uran mahdollisesta SUUNNASTA ovat varmasti läheisiä ohjaaja Assayasille. jolla siintelee ensi vuonna 60 ikävuoden deadline.

Mutta Clouds of Sils Maria on myös tavattoman ärsyttävä elokuva, väärällä tavalla ärsyttävä. Sen ironia on niin helppoa ja pilkastaan huolimatta niin rähmällään näyttelijäjulkisuuden edessä, että musta huumori avioerojen ja itsemurhien kirjomasta googlejulkisuudesta ei erotu elokuvan alkupuoliskon oikeasti vakavista kuolema-aihelmista. Binoche on hahmossaan erinomainen ja hänen kliseiset naurunpyrskähdyksensä antaa anteeksi, onhan kyseessä myös HÄNEN näyttelijäkuvansa armoton myllytys.  


Kristen Stewart on toiseen jaksoon päästäessä hänkin yllättävän hyvä ja lujaluontoinen epäselvän pintapuolisessa roolissaan. Uuden sukupolven näyttelijätärtä esittävä Chloë Grace Moretz puolestaan on vieläkin ärsyttävämpi kuin mitä hänen olisi tarkoitus olla - aivan kuin ohjaaja Assayas ei olisi muutoin uskonut tarinaansa ilman Moretzin kaltaista aadeehoodee-ylinäyttelemistä. Juuri scifi-filmeihin kohdistuvat vitsit näyttelijäntyön turhauttavuudesta ovat sinänsä erinomaisesti kohdennettuja.

Ehkä Clouds of Sils Maria -elokuvan jättämä epävarmuus, miten tosissaan tämä sisäpiiriläiseltä vitsikierrokselta tuntuva filmi pitikään nyt ottaa, vertautuu kohtuullisen hyvin Assayasin ensimmäiseen isoon elokuvaan Irma Vep. Yhtä hukassa hahmojensa kanssa, mutta myös yhtä kiehtovan hyväntahtoinen hankalille ihmisluonteille.

Faarao Tukholmaton ja kauneusloma

Tässä tilassa olen faarao Tukholmaton, kello on 6 aamulla ja istun iiseejunan allergiahytissä. Olen bibliofagos, kirjansyöjä. Luen scifiksi naamioitua hardboiled-dekkaria, "Shovel Ready". Se on niin  tavanomaisen helppoa ja amerikkalaisen ultraväkivaltaista pulppia, että kirjan koristelu rutiinimaisesti kahdella scifi-idealla (hajonnut New York ja gibsonilainen VR) on yhtä raskaus huijaus kuin myisi pesupulveria kokaiinina.

---------------------------------------------------------------

Tässä tilassa olen edelleen faarao Tukholmaton. Kello on 11 tai 15 tai 18. Makaan turistilaivan piccolohytissä numero 6204, Olen bibliofagos, kirjansyöjä ja luen Alastair Reynoldsin uutta suomennosta, "Terästuulen yllä". Se on niin perushyvää scifiä että kirjan kanssa voisi jäädä asumaan. Vastaavaa pitkän lukuromaanin iloa en ole scifin kanssa kokenut aikoihin. Aivan kuin Reynolds olisi kymmenen kirjan jälkeen yhtäkkiä huomannut, että hänhän tunteekin lajinsa yhtä luotettavasti kuin kultakauden suuret mestarit ja voi käyttää lajin konventioita vapautuneesti. Voi hyvin ennustaa, että Reynoldsin kohdalla ei tarvitse huolehtia ideoiden vanhentumisesta. 
Tätä Poseidonin lapset -sarjaa tullaan lukemaan 50 vuoden päästä aivan kuten me luemme edelleen... ei hitto, emmehän me luekaan, me vain ihailemme Säätiö-sarjaa ja Robotti-sarjaa lajin perustana, mutta kun yritin lukea Säätiö-kirjoja sf-käsikirjaa varten niin tuskaista se oli...  Ehkä sitten Robinsonin kohdalla vähintä mitä voi luvata onkin se, että hänen perintönsä acvaruusscifille tulee olemaan yhtä merkittävä kuin Asimovin perintö robottitarinoille.

---------------------------------------------------------------

  Tässä tilassa olen faarao Maaton. Kello on 8 aamulla tai 22 illalla, makaan hotellilaivan hytissä numero 28. Olen bibliofagos, kirjansyöjä, en tarvitse muuta kuin hyviä kirjoja. Kun laiva on hiljentynyt, menen saalistamaan uusia kirjoja laivan salongista, vaikka Reynoldskin on vielä kesken. Löydän Jennifer Eganin palkitun "Visit of the Goon Squad" -romaanin, joka on ollut tarkoitus lukea siitä pitäen, kun siitä saatiin suomennos. Nyt luen siitä kolme ensimmäistä lukua ja nautin kuin Egan olisi maailman ensimmäinen joka keksii soveltaa filmitaiteen leikkausta proosafokalisaatioon.
Mutta sitten näkökulma siirtyy lukujenkin välillä yhä uusiin henkilöihin, eikä henkilöissä sinänsä ole sen enempää syvyyttä kuin miten pitkälle ihmissuhteiden verkko yltää. Kuuluisa powerpoint-luku on 70 sivua pitkä ja juuri yhtä venytetty kuin olisi vitsinä. Pureksin kirjaa, kunnes vaihdan takaisin Reynoldsiin.

---------------------------------------------------------------  
Tässä tilassa olen jälleen faarao Tukholmaton. Kello on 10 tai 15 tai 18, makaan jälleen turistilaivan ikkunattomassa hytissä. Voisin olla yhtä hyvin matkalla Tukholmaan kuin sieltä pois. Kesälämmin lauantai, jonka olen kävellyt Tukholman kaduilla on jäänyt muutamiksi säkeiksi muistikirjaani ja aamuvarhaisten rakennusten hiljaisuus on venetsialaisena rauhana mielessäni. Mutta tämän kauneusloman jälkeen kirjat ovat ainoa maailmanrauha mikä kulkee mukanani. Olen ostanut 20 kruunulla Stephen Jay Gouldin esseekirjan, jossa kerrotaan miksi pandojen elämää tunnetaan niin hyvin paskan perusteella ja niin vähän (evoluutio)teorian avulla. 

Tunnen olevani matkalla tilaan missä luettu ja kirjoitettu sana ovat yhtä ohutta, ja itse elämä ilmaa ohuempaa. Kaikki hengitämme hyttilaitteen tahdissa.


torstai 4. syyskuuta 2014

Kylmä sota kuumat miehet

Kylmän sodan paluu on merkinnyt vanhan polven patriarkaatin vastaiskua markkinatalouden porukkapeleillä maailmaa pyörittäneelle fraternaatille. Vladimir Putinin kuumat panssarit ovat samanlainen haudantakainen kosto kuolevan maskuliinisuuden kalmistosta kuin toimittaja Tyrkön muistelmat nuoruudestaan kuolevan presidentin bändärinä.

Kylmän sodan siniset liekit ovat saaneet vanhat valtiaat säntäämään komeroistaan ja tunnustamaan eläimelliset himonsa.
Tähän leikkiin on yhtynyt jopa Helsingin kaupunginjohtaja, joka tämän aamun (4.9.) Hesarissa tunnustaa, että "Rakas löytyi raviradalta." Ei siis ihme, jos Pajunen on oppinut potkimaan vähemmistöjä. Rakkaudesta.

Kuka pystyy pistämään tätä paremmaksi? Voi hyvin kuvitella, että puolustusministeri Haglund jahtaa Itämerelle eksynyttä valasta ruotsalaisella U-bootilla tai että pääministeri Stubb kantaa polkupyörän mukanaan hotellihuoneeseen. Mutta kuka tunnustaisi salavuoteuden liittokanslerin kanssa? Kenestä löytyy miestä siihen?

tiistai 2. syyskuuta 2014

Miksi isi ei harrasta


Lapsi ehdotti viime viikolla, että minulla pitäisi olla harrastus. Luultavasti hän oli herännyt huomaamaan isässään tämän merkittävän puutteen sen jälkeen, kun koulussa olivat keskustelleet harrastuksista - esimerkkinään se, mitä vanhemmat harrastavat. Ammatin kautta hän ei ollut onnistunut aiemminkaan profiloimaan vanhempiaan (hän tietää vain että äiti on kirjailija ja isä "Galaksin Valtias"), mutta nyt vanhempien identiteetti osoittautui ongelmalliseksi myös harrastusten osalta.

Kysyin, millaisia harrastuksia hän minulle suosittelisi, ja vastaus oli kuin porvarishallituksen työvoimapolitiikasta: "No, painia ja keksintöjä."

Mitään helppoa vastausta isän harrastusvajeeseen ei ollut antaa, etenkin kun vertailukohtana on hänen äitinsä kansalaiskelpoinen punttisalilla käyminen.

Sanoin lapselle, että harrastan sentään elokuvia, mutta se ei kelvannut hänelle alkuunkaan. Jopa se, että olen ammatiltani ja asemaltani Galaksin Valtias, on hänelle uskottavampi identiteetti kuin elokuvien harrastaminen.

Suomessa harrastaminen tarkoittaa vain kahta asiaa: joko lasten yrityksiä imitoida aikuisten ammatteja tai urheiluharrastusta. Valitse siitä sitten. Tänä syksynä en mennyt edes äijäjumppaan. Maanantain ryhmä oli täynnä ja perjantain kohdalla luki, että se "sopii myös iäkkäämmille miehille". Mitä helvettiä! ajattelin minä. Kuka hullu haluaa olla "iäkkäämpi mies"? Ketä iäkkäämpi? Omaa viiteryhmäänsäkö?

Jahka lapsi on vähän vanhempi voin tarjota hänelle selitykseksi tukahdutetun työväenluokan harrastuskielteisyyttä. Siihen aikaan, kun olin lapsi 60-luvulla ja teini 70-luvulla, eivät työväenluokan lapset ylipäänsäkään harrastaneet mitään: se oli keskiluokan kakaroiden touhua.

Joskus 1980-luvun alulta muistan oman isäni lehtihaastattelun, kun häneltä ihmeteltiin miksi hänen poikansa ei käy nyrkkeilysalilla, vaikka olisi nuoriin erikoistunut valmentaja omasta takaa. Ja hänen vastauksena tiivistää kaiken: "Poika on enempi lukumiehiä."

Siispä sitten lukumies. Ei kirjallisuuden harrastaja, koska se olisi liiaksi keskiluokkaista, eikä harrastajakirjoittaja, koska se olisi yhtä surkuhupaisa näky kuin duunarilapsi oopperan aulassa. Niin sitten lukumies. Onko se työväenluokan ainoa käsite ja mahdollisuus saada nousukkaitaan näyttämään kunniakkailta pukumiesten keskuudessa, ehkäpä niin.