KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Kyllä taas naulattaa

Minkä vuoksi kaamosta vietetään? Jotta kristittyjen kaikki vihalahkot saisivat ripotella tuhkaa koko kansan päälle.

Mitä syvemmälle säkkimustaan säävuoteen käydään, sitä tuhkaantuneemmaksi käy taivaankaari ja kristittyjen vasarakirvesihmisten luonto. Kaamos on suomalainen luomuversio pimeästä keskiajasta, kristillisen simulaatiotaiteen tunnettu antivalomerkki. Nämä timosoinit ja anttinylenit ja muut pimeän keskiajan jatkoaikaa viettävät klonkkuolennot juhlivat, mitä syvemmälle pimeään ne muita kiskovat.

Ja kyllä taas naulattaa! sanoi niiden messiaskin vielä kuolinlauteella, ja niin heiluvat tänähuomenissa taas kristittyjen ivavasarat, kun pääsevät sanomaan sanansa, iskemään teesinsä siitä, millainen ihminen kelpaa kiinnitettäväksi avioliiton pyhään laituriin. Samaan aikaan kirkon takaovesta livautetaan sisään joukko pakoon päässeitä puoliliberaaleja, koska muuten ei riittäisi tarpeeksi kummeja pienten pakkojäsenten kättenpesijöiksi.

Mitä helvettiä tämä tällainen meno oikein merkitsee 2000-luvulla, voisi välkympi ihminen kysyä? Mikä tässä oikein jaksaa naulattaa tuota itseoppinutta standup-papistoa, jonka vastaus kaikkeen inhimilliseen toimintaan on pilkka ja häpäisy?

Mutta välkympi ihminen välkkyy vain aikansa tämän syvenevän kaamoksen ytimessä, puoliintuu ja häviää itsekseen ennen kuin eurooppalaisen sivistyksen ääni saavuttaa tämän lutterilaisen vihaversion korvavaikuttajat. Sillä tottahan ne LOPULTA (2020? 2030?) kääntävät  kelkkansa, persusuomalaisia myöten, ilmoittavat vain että kirkkohan sopeutuu "aikaansa" ja antavat reliikki-insituution solmimiseen niin monta digikaavaketta, että sieltä löytyy jonkinlainen VAIHTOEHTO jokaiselle, joita nuo vihauskontoonsa kääriytyneet naulaajaluonteet eivät pysty laskemaan samaan kapeaan ihmisyyteen kuin itsensä.

Vaan sitä ennen tulee vielä yksi joulu, jolloin persusuomalaiset & muut naulaajaluonteet pääsevät taas hymistelemään herrauskoansa, vaikka niiden autuasta vaalivuotta pohjustavat julkipuheet muistuttavatkin enemmän Herodeksen käskyä tapattaa kuopiolaiset pikkulapset kuin mitään ihmisrakkauden ilosanomaa. Ja kyllä taas naulattaa.


perjantai 21. marraskuuta 2014

Interstellar (surkea spektaakkeli)


Niin pitkää on kuin paksuakin. Tämä Christopher Nolanin scifi-seikkailu, "Interstellar", jossa lennetään Christopher Nolanin suunnittelemalla batmobilella Christopher Nolan -renderöidyssä maailmassa.

Mitä ilmeisimmin Christopher Nolan on julistanut itsensä Hollywoodin renessanssineroksi. Hovisäveltäjä Hans Zimmer on kytkenyt sumutorvet urkuhorneihin, joten kaikinpuolin jumalallista tärinää on luvassa penkkeihin. Niin madonreiästähän tämä elokuva muutenkin on: rasistinen ja seksistinen ja americanan läpitunkema scifi-kuvitelma, ja niin perusteellisesti, että tulevaisuuden sijaan maailma näyttää 1950-lukulaiselta, aivan kuin Hollywood olisi ottanut tehtäväkseen piilotella avaruusohjelman ja demokratian häpeällistä epäonnistumista kansakuntansa puolesta.

 Aivan kuin Hollywood olisi raskaammin kuin kukaan muu sen sisäistänyt, miten kansa- ja ihmiskunnan tulevaisuuskuvat ovat kaventumassa mobiilivärkkien muotitrendeiksi. NASA:sta on jäljellä liitutaulu, jonka edessä seisoskelu on yhtä kuin se kognitiivinen efekti tässä tieteisfiktiossa.

Kolmetuntinen "Interstellar" on yhtä tyhjä sisällöiltään kuin se on iso ja uhitteleva muodoiltaan. Alkujakso vie ehkä neljänneksen, kun esitetään amerikkalainen keskilänsi ilmastonmuutoksen uhrina. Siis IKÄÄN KUIN uhrina. Ruokaa ja energiaa näyttää silti edelleen riittävän kaikille. Vehnä ja okra (!) ovat kuulemma kuolleet maailmasta, joten nyt täytyy sinnitellä maissin varassa. Siis koko maailman? Ainakin siinä määrin kuin amerikkalainen keskilänsi edustaa koko maailmaa.

Dystopian AMERIKKALAISUUDEN ikonisena esikuvana on 1930-luvun nälänhätä "dust bowl" -alueella, mutta mitään erontekoa ei tehdä sen välillä, että tuolloinen kuivuus johtui paikallisesta eroosiosta, kun taas ilmastomuutos on aivan eri mittaluokan katastrofi. Mutta ei tässä elokuvassa ilmastomuutoksestakaan puhuta. Ongelmaksi eriytetään se, että kasvitauti tuhoaa viljalajit ja hapen määrä vähenee ilmakehästä. Syistä ei puhuta, höpistään vain ihmiskunnan tähtiin mukanaan viemästä moraalisesta pahuudesta, joka sitten kuitenkin dramatisoidaan LUONNEKOHTAISEKSI ongelmaksi.

Ja niitä luonnekohtaisia ongelmiahan tässä filmissä riittää, niitä vatvotaan ees ja taas, mutta rutiinimaisesti ja ilman ajatuksia sisältävää dialogia. Christopher Nolanin ihmiskuvasta ilmiömäisin todiste on insestinen kohtaus, jossa isä huohottaa tyttärelleen että seuraavan kerran kun treffataan niin me ollaankin (suhteellisuusteorian suhteettomassa sovelluksessa) saman ikäisiä eikä äidin puuttumista perheestä tarvitsee enää itkeskellä.

Elokuvana "Interstellar" on mahdotonta sulattaa kokonaisuutena, se on pikemminkin yhteen editoitu tv-sarja, jonka näyttävimmät efektikohtaukset ovat blockbuster-tasoa. Tieteisfilminä se tarjoaa muutamia hienoja ja peräti realistisen oloisia visioita vieraasta maailmasta, mutta tämän kaiken vastakohtana on järjet pysäyttävää tieteisfantasiaa ja gargantuamaisia mustia aukkoja logiikassa. Mitään spoilaamatta voi lisätä, että naispuolisten tiedehenkilöiden pelkistäminen sihteereiksi ja sairaanhoitajiksi kertoo jo paljon siitä, miten tylsämielisen konservatiivinen tämä CN-tuote oikein on. Puolen minuutin Baileys' -mainos sisältää tyylitellympää spekulaatiota kuin tämä kolmetuntinen harhailu ajassa ja avaruudessa.

Ainoa syy katsoa tämä elokuva (videolta) on mielenkiintoisesti muuntuva TARS-robotti, jonka suunnittelussa on joku käyttänyt todella scifi-nystyröitään. TARS on merkkitapaus tieteisfilmien historiassa jos mikä, ja oikeastaan ainoa wau-kokemuksen aiheuttaja koko filmissä.

Ruokadystopian osalta löytyy kriittinen keskustelu mm. http://www.thekitchn.com/could-a-crop-blight-really-wipe-out-everything-but-corn-and-okra-food-on-film-212647

maanantai 17. marraskuuta 2014

Kaljakärryillä kesytetty keskiluokka

Joskus vuonna 1986 muistan meidän railaajien naureskelleen, kun ikäisemme amerikkalainen tyttö kiskoi lentolaukkua läpi lakkoilevien juna-asemien. Siihen aikaan railaajat eivät katsoneet edustavansa mitään yhteiskuntaluokkaa, ei edes (tai varsinkaan) luokkajärjestelmästä kieltäytyvää hippiperinnettä. Elimme raidejärjestelmän, emme luokkajärjestelmän ehdoilla.


Tänä päivänä apokalypsin kestävä eli krypto- tai samsoniitista valmistettu lentolaukku on yhtä yleinen niin junissa kuin lentoasemilla, niin duunari- kuin yläluokan kakaroiden egonjatkeena.

Lentolaukkujen eli pyörillä varustettujen matkalaukkujen katsotaan yleistyneen vasta siinä vaiheessa, kun suuri keskiluokka alkoi matkustaa ja matkia yläluokan varusteluja. Mutta tämä on vain puoli totuutta. Lentolaukkujen suosio oli mahdollinen vasta siinä vaiheessa, kun mobiilielämäntavalla poseeraaminen kävi muutenkin mahdolliseksi, siis yhtä jalkaa kännyköiden ja läppärien kanssa. Perässä raahattava omaisuusyksikkö ei näyttänytkään enää kömpelöltä "kilpiporvarin" imitoinnilta, vaan VIRTUAALISELTA osalta identiteettiä; tähän metaforalliseen tulkintaan mobiililaitteet totuttivat länsimaat vuosituhanteen vaihteessa.

Suomen osalta lentolaukku avarsi ja hämärsi luokkaoletuksia paitsi ylöspäin myös alaspäin. Myös keskiluokan oli sallitumpaa kiskoa perässään tax-free-kaljakärryjä. Ne eivät edustaneetkaan enää rahvaalle ominaista nestehukkaa, vaan olivat osa virtuaalista kulutuskäyttäytymistä. 2010-luvulle tultaessa suomalaiset saattoivat ostaa vaikka pakulastillisen olutlaatikoita ja uskoa itsekin, että ne tulivat pelkästään "omaan käyttöön".

Mikään muu yksittäinen keksintö ei ole niin muuttanut suomalaista luokkakuvaa kuin lentolaukku. Sen ansiosta kaljakärryjä raahaava keskiluokka on kesytetty ja saatu muistamaan samankaltaisuutensa rahvaan kanssa, samalla kun lentolaukku antaa satunnaisen PAKATUN mielikuvan kuulumisesta porvaristoon.

*

Muodonmuutokset, joita me suomalaiset koemme Tukholmassa käydessä, ovat yhden vuorokauden sisällä mullistavampia kuin mikään talvimyrsky Itämeren aallokossa. Laivaan noustessa pistävät silmään lentolaukut, jotka rämisevät ja sirisevät kuin luokkajuuriaan irti kiskova ihmismassa ei oikein mukavasti asettuisi edes viinalla voidellulle laivamatkalle. Tukholmassa sama ihmismassa levittäytyy kymmeniin pieniin kahviloihin ja, tunnettujen gentrifikaatiosääntöjen mukaisesti, kesyttyy osaksi modernia kaupunkikuvaa kuin olisi viettänyt ikänsä cappuccinon äärellä. Paluumatkalla sama ihmismassa on kuitenkin jälleen muuttanut muotoaan. Nyt se haisee, örisee ja rämisee kaljakärryjensä ympärillä. Merkkiäkään ei ole niistä ihmisistä, jotka vielä eilen istuivat pikku liitännäisineen Tukholman kahviloissa ja naamioituivat osaksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota.

Ja mikä sitten on oma positioni tässä luokkamyllerryksessä?

Totesin, viime viikonloppuna Tukholman reissulla, että ensimmäistä kertaa elämässäni ostan niin ikään kokonaisen kärryllisen olutta, koska jokainen kulutettu euro on yhä enemmän sen valuutan näköinen, joka ARKISENA YLELLISYYTENÄ mittaa minua kuluttajana ja kulutettuna: tölkillinen olutta. Viisikymppiselle ihmiselle aika on arvokkain valuutta, ja jokainen olut on pieni ele ajankulun työntämiseksi toisaalle, samalla kun jokainen korkattu olut on merkki siitä, miten ELÄMÄNTAPA kuluttaa tuota arvokkainta valuuttaa.

Kuinka siis ymmärtäisin osuuteni tässä kansanliikkeessä, jonka media on pikemminkin kuohuiltaan ikuinen Ikämeri kuin mobiiliverkoltaan harsoinen Itämeri? Kuinka päivittäisin Hectorin hienon laulun ("Soudan pois") tästä proosallisesta kansanliikkeestä Ikämeren ylitse? Ehkä näin:

Mä handelista ostan pari älykästä kirjaa,
vaikka kannet ovat köykäiset.
Multa kaljat jäätyy kadulle,
jos kärryäni töytäiset.


maanantai 10. marraskuuta 2014

Marraskuu on musta kukkaro

Marraskuu on musta vessa.
Kesä ja syys huuhtoutuvat ohitse merkkijälkiä jättämättä, ja varhainen lumikin on pian elottomana loskana lahkeissa. Edes sanalaskurin moraalilla raapustettu romaani ei etene tänä vuonna. Numerotkaan eivät osoittaudu luotettaviksi, taantuma on syvempi kuin suolihuuhtelu.
 
Marraskuu on musta kieli.
Vasta tänään vilkaisin Kordelinin verkkosivuja ja näin, ettemme saaneet Finfarin kokoelmaprojektiin penniäkään rahaa heiltä, siis siitäkään huolimatta, että kyseessä olisi blaa blaa sentään ainutlaatuinen artikkelikokoelma Suomen oloissa. Mille multitaiteen monosurkastumalle apurahaa sitten pitäisi hakea? Mikä pajatso se olikaan, jonka oli tarkoitus tukea tieteen popularisaatiota? Vastaus on aina sama: kääntykää seuraavan säätiön puoleen... heillä on teidän tarpeitanne jne..

Marraskuu on musta kukkaro.
Vasta jälkikäteen huomasin, että yliopisto maksoi kokonaista 50 euroa (bruttona) seminaariinsa osallistumisesta, esitelmästä ja osion puheenjohtajuudesta. Miten syvällisiä mielipiteitä dystopiasta pitäisi viidellä kybällä antaa? Tai osata antaa? Jos nappaa kännykkäkuvan autokolarista ja lähettää sen sanomalehteen, niin siitäkin maksetaan paremmin. Sen arvoinen on autenttinen mielipide nykypäivänä. Paljonko sitten pitäisi maksaa AKATEEMISEN AMMATTILAISEN mielipiteestä? Ehkä kulttuurikeskustelut kaikkineen näyttäisivät uskottavammilta, jos jokaisen lehtikirjoituksen alareunassa ja jokaisen yleisöesitelmän lopussa ilmoitettaisiin kirjoittajansa tai puhujansa kuukausiansio?

Marraskuu on musta enne.
Ehkä vuosi 2015 pitäisikin viettää suu säkkiä eikä pyttyä myöten. Osallistua vain sellaiseen kulttuuritoimintaan jossa ei tehdä enää ilmaistyötä ihan vain siksi että se kohottaa taidekeskustelun tasoa tai oman mediaprofiilin mainetaloutta.

Marraskuu on mustaa pastaa.
Halpaa, täyttävää, kuolevan maan satoa.
Ja nurinkurisella logiikalla päivän kohokohta oli toimittaja X:n satunnainen puhelu, joka muiden asioiden ohessa kehui romaanini niin sujuvasti kuin olisi ollut aivoihini istutettu kännykkäsiru. Se tuntui kuin sähköisku.
Ja ehkä hän olikin. Ehkä vain kuvittelen kaiken, mikä on mustaa lautasellani.
Ehkä tämä pimeys onkin vain kuvaruutujemme säästämiseksi.

Musta tuntuu:

"Mistä tämä ajatus, että maalaustaiteen tarkoitus on antaa katsojien harjoittaa arvostelua?"




lauantai 8. marraskuuta 2014

Vanhan naisen vierailu (Tampereen Työväenteatteri)

Tampereen Työväenteatterista on viime vuosilta vain huonoja kokemuksia, mutta silti sinne on pakko mennä, jos haluaa nähdä edes jossain jonkun klassikkonäytelmän, niin vähissä on (edelleen) teatterielämä tässä "teatterikaupungissa". Lisäksi, olin nähnyt "Vanhan naisen vierailusta" entuudestaan elokuvasovituksen ("The Visit") ja kuvittelin, ettei niin hyvää tarinaa voi millään turmella.

Vaan kyllä sen voi. Tampereen Työvis osaisi tehdä "Hamletistakin" stand-up-komiikkaa ja muuttaa "Oidipuksen" Popedaksi.

"Vanhan naisen vierailu" on kuulemma suosituin Dürrenmattin näytelmistä. Eikä ihme, niin paljon mahdollisuuksia sen absurdi kostotarina tarjoaa huumorin ja traagisen yhdistelylle, rahan ja rakkauden ristikkäiselle motivaatiolle, ja ennen kaikkea yksilön testaamiseen suhteessa yhteisöönsä.

Vaikeinta Työviksen esityksessä on ollut löytää tasapainoa yksittäisten ihmissuhteita käsittelevien kohtausten ja kaupunkilaisuutta kuvittavien ryhmäkohtausten välillä. Toisella puoliajalla nähdään pari rauhallista kohtausta, jotka ovat kuin aivan toisesta näytelmästä ihmisten ja jännityksen kertyessä vähitellen kohti tilannetta, jossa on tehtävä päätös Alfredin tappamisesta.

"The Visit" -elokuvasovituksessa (1964) kapitalismin ruumiillistavaa Clairea esitti Ingrid Bergman vanhoilla päivillään, pieni hauras naishahmo, joka kuitenkin pystyy rahojensa arvovallalla hallitsemaan ketä tahansa. Tällaisesta hauraan hahmon ja täydellisen vallan yhdistelmästä syntyy ristiriita, joka on yhtä kuin dramatiikka. Sitä ei Työviksessä ymmärretä. Tai välitetä.

Työviksen tulkinnassa Clairea esittää Tuire Salenius, erittäin karismaattinen näyttelijä ja tilaa ottava roolityö jos mikä, mutta yhdessä esityksen tyylilajin kanssa karikatyyri menee burleskin puolelle. Näyttelemistä sinänsä ei tarvita. Niinpä hahmo ja näyttelijä pidetään enimmän aikaa taka-alalla, ikään kuin pokaalina näyttämön parvella. Vaikea on ymmärtää, miksi näyttelijä sellaiseen suostuu. Ei olisi Sylvi Salonen suostunut vuonna 1963, näytelmän kantaesityskautena.

Ja yhtä kamala on Työviksen näyttelijävalinta toisen päähenkilön, Alfredin kohdalla. Häntä esittää Ilkka Koivula, joka kuminaamaisella koomikkotyylillä vääntelehtii läpi useimpien kohtausten, joten vakavoituneenakaan häntä ei voi ottaa tosissaan kuulutetun koston traagisena kohteena, niin kuin pitäisi.

"Vanhan naisen vierailu" on houkuttavan lähellä dario fo -tyyppistä kansanfarssia tyypittelyineen... mutta tarinan siirtäminen nykypäivään ja esittäminen ylinopeudella pitäisi olla laissa kielletty yhdistelmä. Työviksen tulkinnasta jää vaikutelma, että kaiken varalta farssivaihde on laitettu överiksi, kun sisällöstä ei ole löydetty mitään, mitä ei olisi jo nähty nykypäivän kapitalismikritiikissä. Kostotarina itsessään ei ole enää riittänyt, joten vanhan naisen lupaama tapporaha nuoruuden rakastetusta on pitänyt korottaa miljardiksi. Eihän se vähempi riitä nykypäivänä! Niinku edustamaan rahasta lähtevää motivaatiota niinku!

Teineille tehtynä Työviksen esitys voisi toimia kriittisessä tehtävässään. Aikuisille katsojille siitä ei voi suositella muuta kuin lavastukseen tutustumisen. Näyttelijät voi jättää meuhkaamaan omia aikojaan.


Edit: Televisiossa uusintana pyörivässä "Elokuvan tarinassa" oli tänään 12.11. jakso (#10), jossa Mark Cousins kertoi senegalilaisesta elokuvasta "Hyénes" (1992), sattumoisin sikäläisestä "Vanhan naisen vierailun" tulkinnasta. Cousins kehui elokuvaa afrikkalaisen identiteetin itsenäiseksi käsittelyksi, koska se on niin helvetin hienoa, että afrikkalainen elokuva on ihan omillaan tehtyä satiiria länsimaisesta kulutuskulttuurista. Cousins jätti siis harkitusti mainitsematta, että kyse onkin Durrenmattin näytelmän sovituksesta. Vaikkei sen pitäisi elokuvan arvoa vähentää, paitsi juuri Cousinsin ideologisiin tavoitteisiin nähden.

Dystopian tehtävästä ja tarpeellisuudesta


Mitä yhteistä on Kafkalla ja Tähtien sota -elokuvilla? kysyi lehtori yleisöltä. Vastaus oli tietysti dystopia. Kafkan teosten dystooppinen maailma on tietysti hyvin erilainen verrattuna Hollywood-viihteen kauhukuvitelmiin. Dystopian suosiosta on kuitenkin vaikea pysyä nykypäivänä viittaamatta elokuviin. Niiden ansiosta myös kirjallisuuden dystopiabuumi on saanut vahva nosteen, aina Suomea myöten.

Yliopiston (TaY) kirjallisuusaineiden järjestämässä dystopia-seminaarissa (7.11.) puhuttiin jopa tämän dystopiabuumin kovasta ytimestä, nuorille kirjoitetusta dystopiasta. Vasta jälkikäteen huomasin, että lajityypin tyypillisin kuluttajakunta jäi kuitenkin vähälle huomiolle. Oletettiin vain yleisesti kaikkien lukevan, katsovan ja reagoivan dystopioihin samalla tapaa.

Niinpä nuorille tehtyä dystopiaa käsitteli ainoastaan kirjailija Siri Kolu, joka tekikin sen yhtä laveasti kuin perusteellisesti. Suomalaisten (käytännössä naiskirjailijoiden) kirjoittamaa dystopiaa Kolu kuvaili tyypillisesti "seestyneeksi" ja "zeniläiseksi", mukaan lukien Itärannan Teemestarin kirja, Lähteenmäen North End -sarja, ja tyypillisimpänä Verrosen eräässä novellissa ideoima "näyttilapsen" tarina. Kolun oma teospari, PI / IP, ei kuitenkaan osutu mihinkään helppoon kategoriaan. Aineksia ja vaikutelmia hän kertoi saaneensa yhtä lailla holokaustin kuin AIDS-kirjallisuuden identiteettiproosasta, joissa käsitellään vihapuheen ahdistamien ihmisten lojaliteettia.

Kolun esitelmässä keskeinen lajityyppiä koskeva kysymys oli yhtä olennainen kirjailijan kuin lukijan kannalta: jos teoksen nimeää dystopiaksi, laimentuuko sen sanoma? Muuttaako teoksen käsittäminen dystopiaksi sen väitelauseet yhteiskunnasta jotenkin vähäisemmäksi? Kolu totesi, että hänen oma kirjansa on oikeastaan vaihtoehtohistoriaa ja kirjojensa keskeistä ihmiskuvaa "opaakin minän" kuvaukseksi: mitään sankaria ei tarvita, kun keskipisteessä on identiteettinsä arvoitukseksi kokeva ihminen. Hän pyrki tietoisesti välttämään allegorista asetelmaa kuvaamansa maailman ja oman todellisuutemme välillä. Sen vuoksi PI/IP-kirjoissa kuvattu metamorfoosi ei näy ihmisten ulkoisena erilaisuutena, vaan identiteetin saman/erilaisuus on jotain mitä täytyy vain arvuutella läheisistään.

Dystopioiden tarpeellisuus ihmisille ei ole tietenkään mitään uutta. Mikko Kallionsivu puhui omassa osuudessaan keskiaikaiseen maailmankuvaan kuuluneista tuhokuvitelmista, joilla oli kuitenkin utopioiva ja elämänuskoa kehittävä tarkoitus. Samaa asiaa, nykypäivän kannalta, esitteli Juha Raipola puhuessaan katastrofikuvitelmien hyödyllisyydestä "pelon heuristiikkana": tarvitsemme kuvitelmia pahimmista mahdollisista tilanteista mihin elämä riskiyhteiskunnassa voi johtaa. Tällä tapaa katsottuna dystopiat ovat useimmiten, jollei aina, varoitustarinoita. Mutta ei kai sekään voi olla niiden ainoa tarkoitus?

Heikon ja vahvan dystopian erona voisikin ehkä pitää sitä, mistä Kolu varoitti esitelmässään: heikko dystopia tarjoaa vain allegorian, mutta vahva dystopia pakottaa lukijan / katsojan ajattelemaan pidemmälle kuin vain yhteydet omaan aikaansa. Allegorian helppoudesta puhui seminaarin ulkomainen vieras, Washingtonin yliopistoa edustanut professori Andrew Nestingen. Hän käsitteli Kaurismäen Le Havre -elokuvaa, jossa pieni utopiayhteisö elää dystooppisen Euroopan laidalla. Kaurismäki käyttää melodraamalle ominaista pelkistämistä ja helppoa allegoriaa, jossa valkoinen pelastajahahmo suojelee passiivista kolmannen maailman edustajaa, vieläpä viittaillen raamatulliseen tehtävään. Valkoinen pelastaja todistaa yhteisön toimivuuden, vaikka edustaa samaa dystooppista sulkeutuneisuutta kuin taustalla oleva yhteiskunta.

Päivän esitelmistä puuttui sentään melkoinen määrä dystopioita, kun kukaan ei tullut käsitelleeksi musertavaan lempeyteen perustuvien yhteisökuvausten perinnettä. Kuvitelmat median ja farmakologian yhdistämästä mielihyvähelvetistä saivat klassikkonsa jo Huxleyn Uljas, uusi maailma -romaanista, mutta jostain syystä tämä ja perinne ovat jääneet ensin kafkalaisen ja orwellilaisen byrokratiahelvetin varjoon, ja sittemmin postapokalyptian ja zombisatiireiden alle. Tai ehkä huxleyläinen mielihyvän kontrolliyhteiskunta on liian lähellä meitä, jotta sen vahvistumisesta osattaisiin varoittaa?


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Hassan Blasim vieraana



"Sotaan ja urheiluun! Ne käyttävät rahat sotaan ja urheiluun aivan kuten fasistit aikoinaan!"

Aniharva taiteilija uskaltaa olla niin suorapuheinen kuin emigranttikirjailijat. Etenkin suomalaiselle yleisölle puhe, joka on niin leppoisan ironista ettei sitä voi pitää edes poliittisena, on kuin raikasta ilmaa. Vieraaksemme on tullut (31.10. 2014) kansainvälinen tähti ja ensimmäinen arabiankielinen pispalalaisrunoilija, Hassan Blasim. Eikä hän suinkaan puhu oman synnyinämaansa, Irakin hallitsijoista, vaan Suomen hallituksesta, joka niin ikään tuhlaa verorahamme sota- ja urheiluväen varustamiseen.

Blasim on toki tuttu hahmo mediasta, mutta rento ja kiinnostava puhuja silloinkin, kun hänet on pyydetty kertomaan itsestään. Urastaan elokuvan ja kirjallisuuden ammattilaisena Blasim väittää elokuvien olevan hänelle nykyään "hobby", vaikka hän mieluusti haluaisi myös ohjata elokuvia eikä vain kirjoittaa niistä. Nyt hänellä on tekeillä ensimmäinen pitkä elokuva, jolle on saanut elokuvasäätiöltä käsikirjoitustuen. Ohjaaja on kuitenkin etsittävä ulkomailta, koska säätiö ei usko samalle ihmiselle, etenkään ulkomaalaiselle, niin paljon rahaa ja luottamusta, vaikka tällä olisi alan koulutus ja kokemus.

Elokuvista Blasim on kirjoittanut esitelläkseen länsimaista filmitaidetta arabiankieliselle yleisölle, erityisesti Tarkosvkista ja Lars von Trieristä. Elokuvien harrastaminen on hänelle tarinan kerronnan rytmin opettelua. Aivan erikseen hän mainitsee väkivallan kuvauksen: vaatii erityistä harkintaa sen valitseminen, mitä ja miten väkivaltaa käsitellään. Aiheen suhteen Blasimin kirjat ovat erityisen kuuluisia, onhan hän joutunut kohtaamaan Irakissa sekä sodan että hallinnollisen ja uskonnollisen vallankäytön seurauksia.

Hassan Blasim Pirkkalaiskirjailijoiden vieraana 31.10. 2014


Yleisömme kysyykin, väistämättä, miten kokemukset näkyvät hänen proosasaan ja runoissaan, ja miten niissä toisaalta näkyy taustalla oleva kirjallinen traditio. Tällaiset kysymykset saavat vieraallamme kolmannen vaihteen päälle, kun hän ironisoi itseänsä "Irakin Sindbadina" ja "tuhannen yön tarinoiden" työnjatkajana, kuten media on häntä yrittänyt kategorisoida.

Itseironian neljännelle vaihteelle Blasim hyppää siinä vaiheessa, kun hän pääsee puhumaan itsestään "mamuna" eli maahanmuuttajana. Ei, ei Suomi ole ollut hänelle shokki, ei silloinkaan kun oli matkalla Suomeen. Maa jossa ihmiset ovat hiljaisia ja masentuneita ja juovat paljon kuulosti sopivan hänelle, koska omien sanojensa mukaan hän on täsmälleen samanlainen. Nykyään hänellä on toki paljon suomalaisittain kansainvälisiä ystäviä, vaikka häntä mamu-kirjailijana onkin yritetty leimata maailmalliseksi paikallistaiteiljaksi, ensin Kallion ja sitten Pispalan edustajaksi.

Toisaalta ison kansainvälisen kustantajan julkaisu toimii mainiosti viisumina USA:n kaltaiseen maahan matkatessa, toisaalta maine ei ole avannut rahahanoja: "I'm still applying apuraha, please give me apuraha".

Blasimin suuri suosio Britanniassa selittyisi kirjailijan mukaan sillä, että siellä monet lukevat hänen tekstejään alkuperäiskielellä arabiaksi, ja osaavat siksi arvostaa hänen teoksiaan vieläkin enemmän kuin me jotka joudumme tyytymään käännöksiin. Sanaristikkojen tekijänä (13-vuotiaana) aloittanut Blasim nimittäin muokkaa ja mukailee klassista arabiaa omiin tarkoituksiinsa, minkä vuoksi hänen työtään on verrattu siihen, mitä Joyce teki englannille. Aiheet ja tarinat kuulostavat kuitenkin olevan tärkein lähtökohta. Nykyään hän lukee mielellään eteläamerikkalaista kirjallisuutta, koska niissä tulevat esille samanlaiset kokemukset köyhyydestä ja diktatuurista kuin mitä hänellä on Irakista.

Yhdysvalloissa käydessään Blasim oli osallistunut kirjallisuuspaneeliin, jossa oli ollut mukana Irakin valtaukseen osallistunut sotilas, nyttemmin menestynyt kirjailija. Blasim oli kysynyt suoraan, miten amerikkalaiset voivat tulla hänen maahansa viisuminaan ase ja aikomuksenaan tappaa kansalaisia, mutta hänellä on vaikeuksia päästä Amerikkaan edes asianmukaisesti täytetyillä papereilla? Vähän saman kysymyksen hän voisi halutessaan esittää Suomen viranomaisille; kansallisuutta ei ole nimittäin vieläkään herunut, koska suvereenin mestarikirjailijan pitäisi läpäistä ensin kirjallinen koe juuri sillä kielellä mitä suomalaiset haluavat...