KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy kesällä Oppianilta






lauantai 8. marraskuuta 2014

Dystopian tehtävästä ja tarpeellisuudesta


Mitä yhteistä on Kafkalla ja Tähtien sota -elokuvilla? kysyi lehtori yleisöltä. Vastaus oli tietysti dystopia. Kafkan teosten dystooppinen maailma on tietysti hyvin erilainen verrattuna Hollywood-viihteen kauhukuvitelmiin. Dystopian suosiosta on kuitenkin vaikea pysyä nykypäivänä viittaamatta elokuviin. Niiden ansiosta myös kirjallisuuden dystopiabuumi on saanut vahva nosteen, aina Suomea myöten.

Yliopiston (TaY) kirjallisuusaineiden järjestämässä dystopia-seminaarissa (7.11.) puhuttiin jopa tämän dystopiabuumin kovasta ytimestä, nuorille kirjoitetusta dystopiasta. Vasta jälkikäteen huomasin, että lajityypin tyypillisin kuluttajakunta jäi kuitenkin vähälle huomiolle. Oletettiin vain yleisesti kaikkien lukevan, katsovan ja reagoivan dystopioihin samalla tapaa.

Niinpä nuorille tehtyä dystopiaa käsitteli ainoastaan kirjailija Siri Kolu, joka tekikin sen yhtä laveasti kuin perusteellisesti. Suomalaisten (käytännössä naiskirjailijoiden) kirjoittamaa dystopiaa Kolu kuvaili tyypillisesti "seestyneeksi" ja "zeniläiseksi", mukaan lukien Itärannan Teemestarin kirja, Lähteenmäen North End -sarja, ja tyypillisimpänä Verrosen eräässä novellissa ideoima "näyttilapsen" tarina. Kolun oma teospari, PI / IP, ei kuitenkaan osutu mihinkään helppoon kategoriaan. Aineksia ja vaikutelmia hän kertoi saaneensa yhtä lailla holokaustin kuin AIDS-kirjallisuuden identiteettiproosasta, joissa käsitellään vihapuheen ahdistamien ihmisten lojaliteettia.

Kolun esitelmässä keskeinen lajityyppiä koskeva kysymys oli yhtä olennainen kirjailijan kuin lukijan kannalta: jos teoksen nimeää dystopiaksi, laimentuuko sen sanoma? Muuttaako teoksen käsittäminen dystopiaksi sen väitelauseet yhteiskunnasta jotenkin vähäisemmäksi? Kolu totesi, että hänen oma kirjansa on oikeastaan vaihtoehtohistoriaa ja kirjojensa keskeistä ihmiskuvaa "opaakin minän" kuvaukseksi: mitään sankaria ei tarvita, kun keskipisteessä on identiteettinsä arvoitukseksi kokeva ihminen. Hän pyrki tietoisesti välttämään allegorista asetelmaa kuvaamansa maailman ja oman todellisuutemme välillä. Sen vuoksi PI/IP-kirjoissa kuvattu metamorfoosi ei näy ihmisten ulkoisena erilaisuutena, vaan identiteetin saman/erilaisuus on jotain mitä täytyy vain arvuutella läheisistään.

Dystopioiden tarpeellisuus ihmisille ei ole tietenkään mitään uutta. Mikko Kallionsivu puhui omassa osuudessaan keskiaikaiseen maailmankuvaan kuuluneista tuhokuvitelmista, joilla oli kuitenkin utopioiva ja elämänuskoa kehittävä tarkoitus. Samaa asiaa, nykypäivän kannalta, esitteli Juha Raipola puhuessaan katastrofikuvitelmien hyödyllisyydestä "pelon heuristiikkana": tarvitsemme kuvitelmia pahimmista mahdollisista tilanteista mihin elämä riskiyhteiskunnassa voi johtaa. Tällä tapaa katsottuna dystopiat ovat useimmiten, jollei aina, varoitustarinoita. Mutta ei kai sekään voi olla niiden ainoa tarkoitus?

Heikon ja vahvan dystopian erona voisikin ehkä pitää sitä, mistä Kolu varoitti esitelmässään: heikko dystopia tarjoaa vain allegorian, mutta vahva dystopia pakottaa lukijan / katsojan ajattelemaan pidemmälle kuin vain yhteydet omaan aikaansa. Allegorian helppoudesta puhui seminaarin ulkomainen vieras, Washingtonin yliopistoa edustanut professori Andrew Nestingen. Hän käsitteli Kaurismäen Le Havre -elokuvaa, jossa pieni utopiayhteisö elää dystooppisen Euroopan laidalla. Kaurismäki käyttää melodraamalle ominaista pelkistämistä ja helppoa allegoriaa, jossa valkoinen pelastajahahmo suojelee passiivista kolmannen maailman edustajaa, vieläpä viittaillen raamatulliseen tehtävään. Valkoinen pelastaja todistaa yhteisön toimivuuden, vaikka edustaa samaa dystooppista sulkeutuneisuutta kuin taustalla oleva yhteiskunta.

Päivän esitelmistä puuttui sentään melkoinen määrä dystopioita, kun kukaan ei tullut käsitelleeksi musertavaan lempeyteen perustuvien yhteisökuvausten perinnettä. Kuvitelmat median ja farmakologian yhdistämästä mielihyvähelvetistä saivat klassikkonsa jo Huxleyn Uljas, uusi maailma -romaanista, mutta jostain syystä tämä ja perinne ovat jääneet ensin kafkalaisen ja orwellilaisen byrokratiahelvetin varjoon, ja sittemmin postapokalyptian ja zombisatiireiden alle. Tai ehkä huxleyläinen mielihyvän kontrolliyhteiskunta on liian lähellä meitä, jotta sen vahvistumisesta osattaisiin varoittaa?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti