KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

perjantai 30. tammikuuta 2015

Birdman (varma Oscar-voittaja)

Onko se komedia? Onko se tragedia? Onko se supersankarifilmi?
Ei, se on Hollywood-satiiri.
Niinpä "Birdman" on varma Oscar-voittaja Parhaan elokuvan sarjassa, ehkä muutamassa muussakin. Ja kerrankin rivikatsojalla on hyvä syy iloita voitosta.

"Birdman" on parasta amerikkalaista elokuvaa mitä olen nähnyt vuosiin. En edes muista, milloin viimeksi olen nähnyt Hollywood-tuotannon, jonka jokaista hetkeä olisi rakastanut varauksettomasti. Mikään ylettömän älykäs tai taiteellisesti uutta luova "Birdman" ei ole, mutta milloin viimeksi valtavirran elokuva on antanut yhtä paljon tilaa SEKÄ näyttelijöille ETTÄ kameralle? Liekö koskaan?

On oma kapea perinteensä, jos ei sentään genre, elokuvia jotka käsittelevät Broadway-tuotantoja. Niihin verrattuna "Birdman" on kuin nerokas musikaali ilman musiikkinumeroita. Autenttisuuden illuusio on viety niin pitkälle kuin kamera kädessä tapahtuisi omanlaistaan ajattelua, kuin kameran yhdellä otolla taltioisi kolme päivää teatterin loppuharjoituksia ja se kaikki tapahtuisi silmiemme edessä - niin kuin teatterin magia olisi yhtä totta kuin Hollywoodin unelmat. Tämän yhtäläisyyden rakentamisessa "Birdman" on mestarillinen metaelokuva, jonka katsoo hypnotisoituna vaikka kahteen kertaan peräkkäin.

Ja kaikki on niin kohdallaan, näyttelijävalinnat ja niiden metavitsikkyys, musiikin vimma, energinen kameraliike ja CGIllä täydennetty todellisuus, kaikki.

Filmin lopetusta on moitittu, aiheellisesti, mutta enpä keksi miten muuten tämä olisi mennyt läpi isona tuotantona. Syödä komediakakkunsa ja säästää tragediakakkunsa, samalla reseptillä on aina tehty loppukumarrus tuottajien suuntaan. Ja tämän jälkeen on hyvä lähteä oikeaan teatteriin.

Erinomaisia analyysejä tästä sujuvasta metatyylittelystä ja autenttisuuden ylistyksestä löytyy näistä paikoista:

http://wrongquestions.blogspot.fi/


http://strangehorizons.com/2015/20150105/valentine-c.shtml


lauantai 24. tammikuuta 2015

Oulun kirjailijat kyläilemässä


Oululaiset kirjailijat Jaakko Seppälä ja Lauri Ahtinen kävivät tammikuisella kiertueellaan virkistämässä tamperelaista kulttuuriskeneä. Kiertueen olivat rahoittaneet heidän kustantajansa Like sekä oululainen Huutomerkki-yhdistys - hyvä saavutus tällaisena kutistuvan kulttuurisentin aikana.

Perjantaina 23.1. Tulenkantajissa pidetyssä tapahtumassa Seppälä kertoi esikoisromaanistaan ja sen kytkennästä kyberpunkkiin. Ahtinen puolestaan jutteli sarjakuvateoksestaan, jossa kantavana aiheena on kamppailu hometalon kanssa. Varmaankin tämä kaikkia suomalaisia taajalti yhdistävä aihe, talon rakenteissa piilevä tragedia, osaltaan lähensi sympaattisia herroja yleisöönsä. Kirjojen ja taiteen monista funktioista saatiin pätevä todistus, kun Ahtinen totesi teoksensa olevan myös eräänlainen poeettinen kosto sille, joka myi hänen perheelleen tarkoituksellisen tahallisesti hometalon, ja Seppälä esitti sitten pyörävarkauksia kommentoivan laulun "Kostopyörä" jyreällä tangoäänellään.

Oululaisten kyläily oli niin lämminhenkinen kuin sanan molemmissa merkityksissä on mahdollista. Hetken aikaa Tampere omine kirjaihmisineen tuntui kylämäiseltä kokonaisuudelta, jolla on oma juttutupamainen olohuoneensa Tulenkantajien lavalla. Ja, toisekseen, oululaiset olivat niin vaatimattoman itseironisia ja tutun maanläheisiä luonteeltaan, että vierailu tosiaankin tuntui siltä kuin olisi vanhoja tuttuja saatu kylättämään meitä.

Yleisöä oli Tulenkantajiin saapunut niin paljon kuin kauppaan suinkin mahtui. Oululaisten jälkeen esiintyi seinäjokelainen Tero Hannula runoineen; jossain aiemmassa performanssissa hän oli kuulemma syönyt runokirjansa yleisön edessä, tällä kertaa pysyttiin perinteisemmässä poetiikassa. Sitten esintyivät tamperelaisten omat voimat, Saara ja Anni, jotka lukivat sf-proosaansa. Lopuksi luin itsekin muutaman runon gobeliinikirjasta.

Iltaa olin mainostanut "scifistisenä", mutta varsinaista scifiä taisi olla tarjolla vähänlaisesti. Scifistisin osuus oli Kili "Semipornahtava" Kaupin esityksessä kuultu sädepyssy-osio. Mutta näinkin pieni, vakavasti tehty esitys lavensi yhtäkkisesti sitä, mihin olemme täällä Suomen scifi-keskuksessa tottuneet.

Edes oululaisten kulmikas, teksteissä törröttävä äijätietoisuus ei häirinnyt tällaisen kyläreissun yhteydessä - ja molempien herrojen teokset (Lemen ja Homepäiväkirja) ovat sellaisia että kestävät pidemmän tai syvemmän kotilukemisen. Kiitos tästä, Oulu! Olemme kuulolla vastakin.





keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Tieteiskirjallisuuden käsikirja liftareille


Äsken se sitten saapui painotuoreena, tuo elämäntyöni yksissä kansissa. Joimme konjakit ja palasimme koneidemme ääreen. Jotain apurahaa olisi tällekin vuodelle saatava tai tällaisten elämäntöiden tekeminen muuttuu haikujen puhalteluksi.

Mutta kandee tämä kirja ostaa ennen kuin maailma loppuu tai kirjantekijät uupuvat, saatavilla kohtuuhyvään hintaan esim. Bookysta 28,90 euroa. Sitten vain peukut pystyyn...


Alla on sisällysluettelo todisteeksi siitä, että nimensä mukaisesti kirjasta löytyy tosiaan kaikki mahdollinen mitä scifissä ja scifistä on kirjoitettu. Laatutakuuna se, ettei tekijä kertaakaan mainitse omaa tuotantoaan.



JOHDANTO: Kuusi tapaa tunnistaa tieteiskirjallisuus

1. UUTUUDEN LUMO
Uudet kielet, uudet maailmat
Uudet keksinnöt
Vieraannuttamisen tekniikat
Alien – vieras, muukalainen, olio
Oudon päättely tai keksiminen: ekstrapolaatio / spekulaatio
Tieteisfantasia

2. TIETEEN JA TUTKIMUKSEN KRITIIKKI
Hullujen tiedemiesten lajihistoria 
Uskonto ja scifi
Ihmeen tuntu
Ihmistieteiden nousu ja ’uusi aalto’
Feministinen scifi
Postkolonialistinen scifi
Ajatuskokeet ja kuvitteelliset tieteet
"Kova scifi" eli "hard science fiction"

3. TULEVAISUUDEN HISTORIA
Scifi ja politiikka
Utopiat – kartalla ja avaruudessa
Dystopiat ja kriittiset utopiat
Ekotopiat
Biologinen vs. teknologinen kehitys
Vaihtoehtohistoriat 
Kulttuurinen aika ja sen karttametaforat
Aikamatkat ja historian manipulointi  
Aikamatkat ja uskonto
Paleofiktio

4. MILJÖÖNÄ MAAILMA
Avaruus sijaitsee Amerikasta länteen
Avaruusaluksen arvoituksellisuus
Avaruusooppera
Robinsonadit ja avaruuden imperialismi
Antropologinen ja arkeologinen scifi
Planeettaromanssit ja habitaatit: jää, meri, aavikko, viidakko
Avaruusasema keinotekoisena ympäristönä
Maailma koneessa eli virtuaalitodellisuus  

5. RAJATILAOLENNOT JA GROTESKIN KAUNEUS
Tieteisfiktio ja rationaalinen kauhu
Keinotekoiset oliot
Kyberpunk ja keinotekoinen sukupuoli
Psykologinen scifi ja sisäavaruuden hirviöt 
Kummalliset sukupuolet: queer eilen ja huomenna
Sairaudet ja scifi
Militaristinen scifi ja väkivallan mittakaava
Postapokalyptiat ja maailmanlopuilla herkuttelu

6. EILISPÄIVÄN AVARUUSALUS, HUOMISPÄIVÄN TIETOKONE
Koulutetut lukijat ja scifi-lehtien synty
Modernistiset murrokset ja tieteiskirjallisuus
Postmoderni kirjallisuus ja kyberpunk
Dekadenssi, punk ja retroestetiikka
Tieteisfiktiosta mediafiktioon

Lisää tietoa tieteiskirjallisuudesta
Henkilöhakemisto
Asiasanasto


sunnuntai 18. tammikuuta 2015

"Mommy" - hyvää tekotaidetta indie-yleisölle

Onhan se taidetta, mutta onko se ...
a) kaunista?
b) kiinnostavaa?
c) aitoa indietä?

Kanadalaisessa "Mommyssä" hämmästyttävintä ei ole se, miten helpolla nuoren polven tekotaide menee lävitse palkintoraadeissa ja jenkkiviihteeseen turtuneiden kriitikoiden tutkassa, vaan se, että elokuvassa on scifistinen lähtökohta, jolle ei ole mitään tarvetta ja perusteita. Elokuvan introssa esitetään, että "kuvitteellisessa Kanadassa" valitaan vuonna 2015 hallitus, joka julistaa lain ongelmalapsien vapaaehtoisesti siirtämisestä valtion hoiviin. Tätä utopistisen hienolta kuulostavaa optiota käsitellään elokuvassa kansakunnan traumana, kun dysfunktionaaliset perheet ovat vaitelias enemmistö ja funktionaaliset perheet meluisia häirikkötapauksia - mutta olisihan traumaa voinut käsitellä todellisena kansakunnan tilana, ei siihen mitään scifististä jossittelua olisi tarvittu? Ainoa selitys moiselle spekulaatiolle on se, että ohjaaja-käsikirjoittaja Xavier Dolan on halunnut käyttää elokuvassaan joka ikisen idean mitä saa siihen johonkin kohtaan ympätyksi.

Scifistinen intro on kuitenkin hyvin pieni lähtökynnys tälle elokuvalle. Paljon enemmän keskimääräistä katsojaa voi rassata - ja turtunutta kriitikkoa elähdyttää - se iso kerronnallinen ratkaisu, että kuva on rajattu 1:1 -suhteeseen. Postmerkkimäiseksi kutistetun valkokankaan sisälle rajautuvat pakostakin yksittäiset ihmiset ja heidän reaktionsa. Hieman toisin ajatellen elokuvalippujen hinta pitäisi puolittaa, kun kuvakin on puolitettu...

No, kuvakerronnaltaan "Mommy" on toki sujuvan järkevästi tehtyjä valintoja eikä turhaa kikkailua esiinny kuin muutamissa poseeraavissa kohtauksissa, joissa Dolan käyttää hidastettua kuvaa korostaakseen päähenkilöidensä keskinäistä onnea erillään muusta maailmasta. Musiikkiraidan pirtsakka tunkeilevuus ja imelä tunteilevuus ovat nekin aivan liikaa omaan makuuni. Ohjaajan ikää voisi veikata pikemminkin 16-vuotiaaksi kuin 26-vuotiaaksi. Kypsän taiteilijan ei tarvitsisi imellyttää kuviaan niin vahvasti ja niin vailla itseironiaa kuin "Mommyssä" tehdään.

Mutta onko "Mommy" taidefilminä kiinnostava? Ainakin omalla kohdallani kesti aikansa, ennen kuin sen päähenkilöt, rähjäävä wannabe-muori ja tämän poika, alkavat näyttää TOISIINSA NÄHDEN kiinnostavan draamalliselta parilta: ei siis pelkästään heidän riippuvuussuhteensa vaan myös tapa suojella toisiaan maailmalta. Kolmen henkilön rakkaussuhteeksi laventuessaan "Mommy" on jopa poikkeuksellisen hienosti käsikirjoitettu tarina ja juuri siltä osin katsomisen arvoinen elokuva - vahvojen näyttelijöiden harvinaista juhlaa, joiden kummallinen kanadanranska tekee heistä kaksinverroin veikeämpiä. Nimihahmoa esittävä Anne Dorval on oikeastaan hänkin riittävä syy nähdä tämä elokuva: rujonrento mervitapola-hahmo jolla on pomminkestävä itsetunto.


"Mommyn" tehoja vie kuitenkin juuri se, miten elokuva pyrkii olemaan niin aitoa indie-kamaa, että julkisissa tiloissa rähjääminen ja keskikaistalla hortoilu ovat ainoita eleitä, millä ohjaaja-käsikirjoittaja Dolan keksii sotia "kuvitteellista Kanadaa" vastaan.

Jep, sattumoisin olin nähnyt Dolanin "Kangastuksia"-elokuvan ja sen jälkeen pohjalta olin varautunut hyvinkin ulkokultaiseen taidefilmikerrontaan. Mutta "Kangastuksia" on kuin patsaita tapettia vasten verrattuna "Mommyn" eloisuuteen. Kliimaksin yllättävyys toimii erinomaiesti, samoin lavennettua kuvaa käyttävän jakson funktio sitä edeltämässä. Jopa elokuvan rajattoman kliseinen lopetus on likimai siedettävä, kiitos hurjapäisen hienon näyttelijätyön (17-vuotias Antoine Olivier Pilon). Ja toki on todennäköistä, että Xavier Dolan on erityisen hyvä juuri näyttelijäohjaajana eikä kuvaohjaajana, ja sikäli hänen tekemisiään kandee seurata vastaisuudessakin.








Miten ihminen valitsee kotinsa

Tämän talon me hylkäämme kuin Nooa arkkinsa
Elämää viitosvaihteella tämä viikko. Tuskin olin saanut käsistäni taittokorjaukset, kun alkoi asunnonmyynti. Piti siivilöidä turhaksi katsomiaan tavaroita, käytännössä kirjapinoja, ja olen niitä kantanutkin jo useamman kassillisen kierrätyshyllyyn yliopistolle. Asunnon suhteen olimme varautuneet siihen, että tätä isoa neliötä myydään koko kevät ja varmaan ensi syksykin, mutta ostaja löytyikin kahdessa päivässä.

Meillä oli yksi ilta aikaa miettiä, mistä asunnosta teemme itse tarjouksen. Miten ihminen valitsee kotinsa? Voiko sitä kysymystä edes muutoin esittää kuin että miten keskiluokkaa valitsee kotinsa - sillä työväenluokkahan omistaa vain maailman valtatiet ja yläluokka taas määrittyy juuri sillä, että sen ei tarvitse koskaan valita, se vain ottaa mitä haluaa.

Vaan entä me keskiluokan taiteilijaluonteet: valitsemmeko varman päälle sen uudemman ja modernimman talon vai persoonallisen taiteilija-asunnon, jossa olisi erikseen ullakkohuoneet ja kattoikkuna? Pari tuntia ehdimme pyöritellä valintaa näiden kahden yhtä lähellä olevan kämpän välillä, kun äkkiä S huomasi, että taiteilija-asunnon ilmoitustiedot katosivat netistä. Se oli myyty yhtä äkillisesti kuin meidänkin asunto. Ja, kuten seuraavana päivänä huomasin, kyse ei ole venäläisten viekkaasta invaasiosta, vaan siitä, että ihan tavalliset kaltaisemme pariskunnat uskaltavat ottaa lainaa ja vaihtaa asuntoa.

Onko tämä sitten merkki laman loppumisesta vai siitä, että syvän talousromahduksen edellä yritetään ottaa vielä viimeinen hyöty irti halvoista lainoista ja vanhan asunnon vasta-hieman-laskeneesta-arvosta?

Kodin vaihtamisen kannalta tämä oli helpoin ja nopein prosessi mitä olen kokenut sitten opiskelijavuoden 1985, jolloin vaihdon alivuokrakämppää Kaukajärvellä siirtämällä omaisuuteni fillarin tarakalla kilometrin etelämmäksi. Nyt meillä on muuttomatkaa yksi kortteli itään päin eikä tuhatkaan fillaria riittäisi kaiken omaisuuden siirtämiseen.

Mahdotonta on siis sanoa, että ihminen jotenkin valitsisi kotinsa tai edes voisi rakentaa kotinsa.  
Koti on yhtä kuin kompromissi menetetyn ja unelmoidun suojapaikan välillä.

torstai 15. tammikuuta 2015

Venäjä tuonpuoleinen, Viro limbus

Mitenkähän Venäjästä uutisoitaisiin Suomessa, jos ei sattuisi olemaan lama-aika?

Nythän Suomessa ollaan ikään kuin tuplasti rähmällään: ensiksi kunnioituksesta kansakunnan menestyshistoriaa (Nokiaa) kohtaan, toiseksi pelosta tulevaisuutta (Venäjää) kohtaan.

Verrattuna siihen, miten kuolemankaltainen hiljaisuus ja lamaannus leijuu Suomen yllä, saa Venäjä edustaa tuonpuoleista, jonka suuruus ja arvaamattomuus ovat nyt Putinin ansiosta täysin irrallaan historiasta. Suomen näkökulmasta Venäjä ei ole enää maa, vaan rajojensa ylitse läikkyvä ilmiö, aivan kuten tuonpuoleinen tapahtumakenttänä on aina ollut.

Yksittäiset venäläiset turistit ovat kuoleman valtakunnan vieraita, toppapukuisia lompakoita, jotka kiinnostavat suomalaisia vain siltä osin kuin he jättävät jälkeensä rahaa. Suomalaisessa alitajunnassa venäläiset turistit muistuttavat niitä "Henkien kätkemä" -elokuvan vaiteiliaita jumalia, jotka laahustavat kylpylävaltakunnan käytävillä ja paskantavat kultaa.
© Soikkeli

Suomalainen turisti Venäjällä on puolestaan olemattoman ohueksi, läpinäkyväksi litistynyt olento, jota media ei kykene edes havaitsemaan. Venäjästä ei voi kuitenkaan vaieta. Jonnekin tietoisuus siitä pitää purkaa.

Kaikeksi onneksi meillä on Viro, jossa laman nakertama suomalainen köyhällistö reissaa nostalgisoimassa vaarattoman Venäjän eli Neuvostoliiton aikakautta. Vaan mitenkähän käy, jos Viro vielä kiihdyttää Suomen ohi niin taloudessa kuin kulttuurissa?

Vaikka suomalainen turisti näyttää virolaisessa mielenmaisemassa pelkältä kansalliselta muistoesineeltä, kansallisesta kaapistaan karanneelta luurangolta, on suomalainen yhä suomalaisimmillaan päästessään veden päälle leikkimään tuonpuoleista - linjalaivan viinanlöyhkäisessä limbuksessa.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Uskonnot konformismin välineenä





Viime viikkojen kiinnostavin yöpöytäkirja on ollut englantilaisen Ken MacLeodin romaani Intrusion (2012). Kirjassa hahmotellaan näennäistä utopiaa, jossa työväenpuolueen noustua valtaan on tasaveroisuudesta tullut konformistinen pakote. Puolue (Labour) "rohkaisee lujasti" ihmisiä tekemään "oikeita päätöksiä". Puolue takaa sosiaalietuudet ja sairasvakuutuksen ainoastaan niille, jotka ovat suostuneet esimerkiksi lastensa "fiksaamiseen" terveiksi.

MacLeodin kuvailemassa "hyväntahtoisessa diktatuurissa" uskonto on ainoa hyväksytty poikkeus normeista. Uskontokuntien jäsenet edustavat sitä vähemmistöä, jonka katsotaan edustavan vanhan maailman jäänteitä. Konformistinen yhteiskunta, esittää MacLeod, tarvitsee välttämättä tällaisen negatiivista stigmaa kantavan vähemmistön. Osoittamalla suvaitsevuutensa vähemmistöä kohtaan valtaapitävien on helpompi painostaa enemmistöä noudattamaan ehdottamiaan yhdenmukaisuuden lakeja.

 Intrusion on romaanina epätasainen, mutta sitä on kehuttu varoitustarinaksi uudentyyppisestä dystopiasta. Merkittävää sen yhteiskuntakuvassa on kaiken arkielämän läpäisevä sosiaalinen media. Tarkkailujärjestelmiä ei tarvitse erikseen rakentaa, koska sosiaalisessa mediassa kaikki kommentoivat toistensa elämää kaiken aikaa. Mediaa ja todellisuutta ei voi erottaa toisistaan, ei myöskään erottaa sitä, ketkä ohjelmoivat todellisuuskuvan välittäviä google-silmälaseja.

Hyväntahtoista diktatuuria voi pyörittää mikä tahansa muukin puolueohjelma kuin englantilainen Labour. Yhteistä näille nykypäivän konformisteille on se, miten riippuvaisia ne ovat ikivanhoista uskonnoista. Viime viikkojen yltiövarovainen kirjoittelu Pariisin terrori-iskusta on ollut asenteeltaan kuin MacLeodin kuvaamasta yhteiskunnasta, niin Suomessa kuin maailmalla. Pohjanoteeraus oli tietysti Hesarissa (11.1.) työelämäharjoittelun maailmanennätystä tekevä Heikki Aittokoski, joka ikuisen lukiolaisen päättäväisyydellä tarjoilee lukijoille aina ja ainoastaan mielipiteensä. Median on vallinnut paniikki, jossa se suorastaan kerjää kuuluville timosoinilaisia mustapaitoja hukatessaan kaiken muistinsa sen suhteen, mitä se mannermainen monikulttuurisuus oikein merkitsikään.

Yhtä nolostuttavia olivat Hesarin tilaamat kulttuurivaikuttajien mielipiteet. Ainoa varsinainen reaktionaarinen floppi oli Jarlan ja "Fingerporin" yritys astua sarjakuvaradikalismin eturintamaan tekemällä uhittelevan pilapiirroksen islamistisen terroristin paratiisikuvitelmista. 

Omaa luokkaansa itseparodiana on poliisiministeri Päivi Räsäsen kommentti, että Suomessa ollaan varauduttu LAKIEN avulla ääri-ilmiöihin. Näin siis piiloutuu paperin taakse tuo äärikristitty Räsänen, joka haluaisi kieltää esimerkiksi abortit jonkin vuosituhansia vanhan paimenromaanin nimissä. Vielä pitäisi tietää kuka meitä suojelee Räsäseltä ja muilta hänen heimoheimolaisiltaan?


torstai 8. tammikuuta 2015

Käsikirjan kasvot (liian vai tarpeeksi sf?)


Jeah jeah, nyt sillä on kasvotkin. Vielä pitäisi tehdä taittokorjaukset maaantaihin mennessä ja numeroida sivuviittein henkilö- ja asiahakemisto. Sitten se on valmis - ja siinä on kaikki. Kaikki mitä ihmisen tarvitsee tietää scifistä.

Mutta ovatko sen kasvot tarpeeksi sf? Vaiko liiankin?

Itse kyllä pidän tuosta verkkorakenteen vertauskuvallisuudesta, kirjalle joka on ennen kaikkea ensyklopedinen jättiläinen. Ja tuosta punaisesta sävystä. Ehkä olisikin pitänyt ehdottaa nimeksi "Tieteiskirjallisuuden Pikkujättiläinen."




maanantai 5. tammikuuta 2015

Vessakin lähtee tavoitehintaan

Kirjoitan huolimatonta runoutta, herään väsyneisiin aamuihin, joista päiväkohtaiset merkitykset valuvat merkkeinä eilisiin ja huomisiin, työt fossiloituvat tiedostoina, pian niitä eivät osaa lukea edes ohjelmat saati ihmiset. Yskä on kuin kiinalainen vesikidutus, pää tottuu somaattisiin keskeytyksiin, uni ei tule ennen aamuviittä ja äänikirjan hypnoottista puhetta.


Tänään pääsimme sentään seurapiireihin ja olimme pari tuntia myöhemmin kauppaamassa kotiamme, myymässä yksityisyytemme. Jo viime perjantaina Hesarin seurapiiritoimittaja kävi tarkistamassa vaimon seurapiirikelpoisuuden ja tänään lehden seurapiirikuvaaja kävi kuvaamassa VESSAMME, kai se sitten on edustavin osa keskiluokkaista elämäntapaamme.

Seuraavaksi tuli sitten kiinteistövälittäjä, arvioi asuntomme PARHAIMMAN MAHDOLLISEN hinnan ja lähti siitä käsin sitten pudottamaan numeroita realistiseen myyntihintaan eli kauppakielellä TAVOITEHINTAAN. Mutta kun laman keskellä eletään, niin tämä on se kieli jolla meidänkin on opittava puhumaan pitääksemme erottelevan etäisyyden elämän- ja asuintavan välillä.

Aina se tuntuu yhtä absurdin kepeältä allekirjoittaa kotinsa kaupittelusopimus, aivan kuin luovuttaisi ruumiinsa virtuaaliset osat, joista ei ole tietoinen ennen kuin ne joutuvat tuntemattomien tahojen haltuun. Ja aina se tuntuu aivan muulta kuin kapitalistilta, kun omasta asumastaan kodista alkaa näin KIRJALLISESTI (sopimuspaperilla jossa on ainakin kuusi sivua) erkautua. Kuin eletystä elämästä.




Uutta kotia etsimässä

Viime yö oli ensimmäinen kahteen viikkoon, jonka nukuin kunnolla, ilman että kylmyys tai yskä herättäisi parin tunnin välein. Herättyäkin oli väsynyt olo, mutta aivan eri tavoin kuin edellisinä aamuina.

Tänään kävimme sitten katsomassa ensimmäistä ehdokasta uudeksi kodiksi, korttelin päässä sijaitsevaa tilavaa kolmiota. Sen taloyhtiössä on tehty ne remontit, jotka ovat pian edessä tässä talossa, ja joiden vuoksi meidän asumiskustannuksemme nousisivat huomattavasti korkeammaksi kuin kuukausittaiset tulomme. Muitakin mukavuuteen liittyviä etuuksia uudessa talossa olisi, ja ainoana miinuksena se kaikki mitä menetämme väistämättä tämän asunnon myötä: kaupungin hienoimman näköalan, norsunluutornimaisen erillisyyden maailmasta, ainutlaatuisen sisäavaruuden salin kokoisessa olohuoneessa. Ja muuta? Tämän yhtiön naapuristossa on yhtä sydämellisiä ihmisiä kuin mihin totuimme Kotipehkussa asuessa. Mutta sellaiset etuudet voisivat olla aina vahvempiakin - ja esimerkiksi tänään katsomassamme asunnossa olisi lapselle koulukaverit vieläkin lähempänä. Niin sitä alkaa ajattelemaan, että puistomaiseman sijaan siinä kerrostalomaisemassakin on puolensa, jos ikkunasta näkee kaverin kotivalon.

Pian kolme viikkoa olemme viettäneet joululomaa, enimmäkseen keskenämme. Niinpä tietyntasoinen mökkihöperyys eli kabiinikuume polttelee sekin, etsimään jotain muuta elämän- eli asumisenmuotoa maailmassa, liikkumaan tässä omituisen tiheässä ja tulotasoltaan köyhimmässä kaupunginosassa, jonka rauhallisuus ja kotoisuus on enimmäkseen nostalgian varassa, aivan kuten Helsingin Kalliossa.

Juuri tähän murroskohtaan osui jälleen myös säänmuutos: jouluviikon pakkasia seurannut nopea lämpöaalto muuttui juuri eilen myrskyn mukana takaisin talveksi. Oli erityinen ilo lopetella tätä mökkihöperyyden jaksoa kyläreissulla M&E:lle, jossa kokeilimme uusia pieniä lautapelejä ja lautapelien lisukkeita. Imperium oli yhtä lailla maineensa veroinen pikapelinä kuin lapsenkin nopeasti oppima LoveLetter, ja 7 Wondersin lisäosat olivat sopivan yksinkertaisia olutpitoisen peli-illan lisukkeeksi.

Kodin edellytykset ovat digiaikanakin hyvin pieneen tilaan mahtuvia: keittiö ja pari pahvilaatikkoa, jääkaappi kaljoille, istuimia vieraille. Koti on kahdeksan minuutin imperiumi ja kuuden oluen tanka.


sunnuntai 4. tammikuuta 2015

2015 vastaan yskien

Muistan kerrankin missä olin kun vuosi vaihtui, ja olen valmis näkemään symboliikkaa sielläkin missä sitä ei olisi muutoin ollut, itäisen Helsingin lähiöbussissa joka kiitää lähes tyhjänä räjähtelevien rakettien keskellä.

Helsingissä käveleminen vuoden viimeisenä päivänä kirkkaan keväiseltä tuntuvassa auringonpaisteessa oli kuin askel mantereiseen Eurooppaan, erinomainen maailmassa olemisen tunne, ja kun ostin eurolla romaanin, joka on kuriositeettien laatikko, sen lukeminen Puotilan hiljaisessa kirjastohuoneessa oli tuplasti maailmasta sulkeutumisen lahja, laatikko laatikon sisässä. Tosin siinä vaiheessa en tiennyt, että kirja on myös suomennettu, vaan luulin löytäneeni todella harvinaisen kirjallisen aarteen.

Illalla ajoitimme menomme Käpylään J&S:n tupareihin, jossa perverssin maailmallisesti jännittävintä oli pelata Monopolia, kilpailla Helsingin katujen omistamisesta. Vähän ennen keskiyötä halusin välttää ihmisjoukot ja niiden raketit, päinvastoin kuin protokollaan kuuluisi. Sattuma oli jälleen puolellamme. Missasimme metroon luvatut ylimääräiset vuorot (taulun mukaan seuraava juna olisi mennyt vasta lähellä aamu 2:a), mutta Hakaniemen torin laidalta osutettu bussi 90A oli tosiaankin käytännössä tyhjä, kun 30K muuta ihmistä tungeksi samaan aikaan keskustaan katsomaan toistensa räjäyteleikkejä. Niinpä olimme keskenämme bussissa, kun raketit alkoivat paukkua, ja kuski vain kiihdytti vauhtia, koska ketään ei odotellut ruudilta löyhkäävillä pysäkeillä. Symboliikkaa siis kerrakseen.

Mutta mökiltä palattua olen viettänyt kaikki yöt yskien, joten petollisen täydellinen ei Helsingin retkemme sentään ollut, vaan nuokuin ja heräilin sohvalla, yskien kuin taiteilijaluonne ikään.

Ihminen ei ole sitä mitä hän syö, vaan sitä mitä hän hengittää.