KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Hallitukset säästävät, säätiöt haistattavat


Sori vaan, vasemmistotoverit, minun puolestani on aivan sama, istuuko Suomen hallituksessa kaksi porvaripuoluetta vai viisi sateenkaaripuoluetta. Yhtään enempää ne eivät anna rahaa tänne kulttuurin ja tieteen alkutuotantoon.

Hallitukset voivat säästää ja leikata minun puolestani kaikki kulttuurin tukiaiset, sillä mikään niiden tyhminkään päätös ei pysty ENÄÄ pienentämään sitä bruttuloa (7892 e viime vuodelta, iloitsee verottaja) mihin olen yltänyt yksityisen palkkasektorin nurkassa roikkumalla.

Hallitukset säästävät meitä ties miltä pahuudelta, mutta säätiöt ovat suoraan saatanasta. Nehän piruilevat ja haistattavat apua hakeville ihmisille kuin se olisi niiden olemassaolon perusta.

Mitä mielikuvituksen hitautta kuvitella itseään sankarilliseksi saadessaan valtiolta armonpaloja ja säätiöiltä olankohautusta vähäisempää huomiota? Mitä mieltä tehdä edes suunnitelmia julkaisuista, jolla voisi täydentää ammottavia aukkoja kotimaisesta tutkimuskirjallisuudesta, kun vuodesta toiseen takaisin tulee yhtä helvetin hylsyä? Mikseivät ne sano suoraan, että yli viisikymppisen on parempi pysyä aidanseipäänä yliopistossa kuin roolipelata itseään vapaaksi tutkijaksi?

Siis opettaa vai ropettaa vai suosiolla lopettaa kaikki mikä liittää yliopistoon "maailmana"?
Upota kysymyksiä toistaen omaan jälkeensä kuin kuski joka katsoo vain eteenpäin?

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Häpeäkulttuurista häivepolitiikkaan

Alussa maa oli hajuton ja mauton. Nyt se on tajuton ja auton. Muuta politiikkaa ei enää ole kuin liikennepolitiikka. Eikä muuta käsitettä kehitykselle kuin tajuttoman kansa terapointi.

Ensin menetettiin kasvuympäristöön kuuluva luonnontaju, sitten demokratiaan kuuluva oikeudentaju. Lopulta meni myös suhteellisuudentaju.

Nyt kun maa on tajuton ja auton, koulut tarjoavat  tilalle mediatajua. Ratkaisuna kaikkeen. Ei haittaa mitään, vaikka politiikkaa tehdään pelkkinä liikenteenohjausratkaisuina, olipa kyseessä patamusta porvari tai vihreä vitsi, niin mediataju pelastaa ihmisen sortumasta sosiaalisen ympäristön tyhjiöihin.

Siihen hyvään aikaan, kun Suomi katsoi peiliin häpeäkulttuurin termein, olisi osattu sentään hävetä näitä soinilaisia fasisteja ja kepulaista konsensusta. Mediatajun korvattua ihmisaivoilta odotetun itsekritiikin on jäljellä pelkkää häivepolitiikkaa. Se taas on sellaista sipiläkauppaa äänestäjien kustannuksella, ettei yksikään tuleva historioitsija kehtaa siihen koskea.

Häivepolitiikan jäljiltä kansa on pelkkiä pelinappuloita. Ei ole paikkaa mistä itsensä tunnistaisi, ei tunnetta siitä, että politiikalla olisi mitään annettava - edes turpiin kriitikoilleen.

Häivepolitiikan jäljiltä kaikilla on vain... häivettävää.

Yhden asian puolueena vaaleissa "menestyneet" Vihreät saattavat vielä viettää muutaman krapulapäivän pidempään, sillä siellä muovikuusen alla tiedetään, ettei heitä kukaan kaipaa sen paremmin hallitukseen kuin muuhunkaan kukseen. Nolla-asialla menestyneet Kepun äänestäjät taas eivät uskalla pitää ääntä itsestään: heillä tässä on eniten häivettävää, koska mitään substanssia ei ole mitä puolueeltaan suuhunsa saisivat. Pian ei särvintäkään. Oma lukunsa ovat sitten persut, joiden ajamat asiat ovat aina miinusmerkkisiä. Mitä viihdeohjelmaa ne aikovat pyörittää Kepun kanssa, jää nähtäväksi samassa jatkumossa kuin antimaterian valjastaminen Maasta karkoituksiin.

Hesarissa hesalaiset kulttuurihenkilöt ilmaisevat huolensa siitä, että persut ja kepulaiset alkavat vääntää kiinni heidän apurahahanojaan. Politiikasta sinänsä eivät sano mitään. "Punavihreä" on niiden sanomana yhtä absurdi käsite kuin mitä se on väriasteikolla. Hittojoo, seuraavissa vaaleissa äänestän kommunisteja, jotta ei tarvitse vilkaista peiliin Hesarin kulttuuriosastoa lukiessa.

Hereillä on kynäväki, enää ei siis huolta...?





maanantai 13. huhtikuuta 2015

Roolipeliromaanit lautapelinä (Noituri)

Adaptaatiolla ei digiaikana ole mitään rajaa, kuinka monenteen kertaan tiettyä teosta kierrätetään eli kuinka moneen tuotemerkkimaailmaan teos kopioituu.

Teosmaisuus on enää yksi OIRE adaptaatiosta, ja ehkä katoavaa kansanperinnettä. Adaptaatio muistuttaa jo enemmän uskontoa kuin markkinataloutta, koska se tapahtuu yhä enemmän MAAILMOJEN kierrättämisenä ja käyttäjäkunnan TOISTOTARPEESTA lähtevän kiinnostuksen perusteella.

Parhaita esimerkkejä maailma-adaptaation nopeudesta ja monipuolisuudesta on puolalainen Noituri-maailma, jonka alkuperää kirjoihin on parinkymmenen vuoden päästä mahdoton jäljittää, niin pelipitoinen sen suosio näyttää olevan. Tosin: hyvin helposti sen korvaa jokin vieläkin suositumpi eli kierrätettävämpi fantasiamaailma.

Tänä keväänä International Tabletop Day jäi omalta osalta hiljaisemmaksi kuin viime vuoden ITD-istunto, mutta maratonmainen kokemus se silti oli, kun pelasimme Erkan luona neljä tuntia Noituri-lautapeliä. Peliin pääsi yllättävänkin helposti sisälle, vaikka ko. maailma oli entuudestaan vieras. Kuitenkin maailman stereotyyppisyys on ollut keskeinen taustatekijä Noituri-teosten sovittamisessa DD-sessiota muistuttavaksi / simuloivaksi kilpailuksi.

Myös pelisysteemi tuntui koherentilta ja helposti hahmon rakentamista motivoivalta. Ainoa pelillinen heikkous tuntuivat olevan pääkallokorttien kohtuuttoman isot takaiskut, jos ne osuvat tuurin pakottamana yksittäiselle pelaajalle. Pelillisenä heikkoutena voinee pitää sitäkin, että pelissä näkyi menestyvän parhaiten työntämällä hankaluuksia muille (esim. kääpiö saattoi karkottaa petoja ja failure-pääkalloja naapurialueille), mutta sitä voi pitää niin myös hahmonrakennuksen ominaisuutena, ja sikäli sopivana roolipelien ironisoidulle sankaruudelle. Visuaaliselta ilmeeltään peli on jo sinänsä kokemisen arvoinen. Värikylläisyys ja kuvamotiivien runsaus kyllä väsyttääkin silmiä.

Lautapelinä Noituri jää silti "kivaa mutta ei koskaan enää" -luokkaan. Peli venyi neljään tuntiin ja jopa hidastui loppua kohden, koska hahmojen kehittyessä myös valinnanvaraa kertyy enemmän, miten pyrkiä pistevoittoon. Pelin nopeuttamiseen ei kuitenkaan näy olevan mitään muuta vaihtoehtoa kuin että pelaajat tuntevat pelin kaikki erilaiset kortit niin läpikotaisin, etteivät joudu miettimään valintojaan minuuttia enempää. Tai sitä pelaavat Noiturin maailmaa rakastavat fantasiaharrastajat... mutta ainakaan lautapelin kautta ei tämä Tolkien-klooni-maailma vielä avaudu ERITYISEN kiinnostavaksi, ei edes erittäin runsaan oheistarinoinnin myötä.

Sunnuntaina pelasimme Saaran kanssa pari sessiosta Villagea ja niissä puolen tunnin peleissä tuli simuloiduksi enemmän tarinamaailmaa kuin neljässä tunnissa Noituria. Ehkä seuraava tavoite olisikin kehittää lautapeli, jossa nuo kaksi pelikonseptia yhdistyisivät: "Tapa hirviöitä ja tapata isoisäsi"?!?



keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Taas Tukholmassa poliittisena pakolaisena

Politiikan myrskypilvet peittävät Helsingin taivaan....


Taas kerran pakenimme Helsingin kautta Ruotsiin, nyt tietysti hyvällä syyllä eli parlamenttivaalien lähestyessä. Maasta pakeneminen sai yllättävän poliittisen värityksen, kun AKT uhkasi pysäyttää kaikki Suomen satamat - ja mukaan lukien ne 100 000 suomalaista jotka yrittivät siirtyä maalta merelle paetakseen osaltaan sitä helvetillistä tylsyyttä mikä liittyy kirkkopääsiäisen viettoon tässä maassa. Siis: sen sijaan että AKT olisi vaatinut esimerkiksi pyhien säästämistä virallisina lomapäivinä, ne yrittivätkin estää tovereitaan viettämästä lomaa juuri niin kuin nämä haluavat, hampaat kiinni kaljakärryn kahvassa.

Meille, jotka pendelöimme säännöllisesti Tukholmaan poliittisina pakolaisina, AKT:n ele oli muistutus siitä, ettei politiikkaa Suomessa tehdä kaupungeissa vaan sen rajoilla.

Olimme uupuneita jo ennen kuin pääsimme Helsingin lävitse hyttiimme, mistä meidän oli pakko sitten seurata lasta läpi laivan viihdekurimusten, vahtivuoroa vaihdellen. Kaiken lunastavana lohtuna se, että ainakaan meidän ei tarvinnut warpata viikonloppuamme luterilaisen valheen aikapoimuissa kuten viisi miljoonaa muuta. "Mitäs ne papit tekee?" kysyi epäkirkollinen lapsemme aidon uteliaana.

*

Poliittisen pakolaisen rooli on yrittää kaikkensa KUVITELLAKSEEN uusi (väliaikainen) emämaa paremmaksi kuin vanha kotimaa. Tällä kertaa se otti koville. Tukholmassa sää oli huonompi kuin Suomen puolella, satoi lunta ja puhalsi kylmä pohjoistuuli, kun nousimme Södermalmille, tuolle ruotsalaisen kulttuurielämän öljyvuorelle... tai sanotaan baabelinmäelle. Olimme hyvin uuvutettuja ennen kuin pääsimme hotelliin viemään edes reppumme talletukseen.

Ja sitten lähdimme Poliisimuseoon. Tietysti. Mikä sen parempi symboli ruotsalaiselle elämäntavalle kuin Poliisimuseo?

Humlegårdenin hotelli oli uusi kokeilu, kieltämättä ironisesti valittu symboli ruotsalaisesta pakolaiskeskuksesta. Yöllä heräilimme katumeteliin, koska ikkunoissa ei ollut sen vertaa äänieristeitä kuin kotipuolessa. Aamiaissalissa taas vallitsi lapsihelvetti, josta selvisimme lievän krapulan ja kestävän väsymyksen turruttamina.

Silti oli taas lähdettävä läpi kaupungin, odoteltava iltalaivaa Helsinkiin, kestettävä räntäsadetta ja oman lapsen valitusta, jne. Tunnettava koko pakolaisuudestaan luopuvan elintasomöhkäleen hävettävä laiskuus. Raahauduttava portaat laivaan, romahdettava hyttiin, joka oli ollut samanlainen museoarkku kaikki 30 vuotta mitä se oli palvellut kaltaistemme pendelöijien ainoana turvana: suljettuna vapautena sekä valtiollisesta että kuluttajan roolielämästä.







Tunnustaa väriä, luottaa toimijaan

Näissä parlamenttivaaleissa tunnustan, tietysti, punaista väriä eli Vasemmistoliittoa kuten ennenkin.
Näissä vaaleissa olen Torkkolan Sinikan tukiryhmässä, tietysti, samalla tavoin kuin kunnallisvaaleissa. Jos tietää, että joku ehdokas on erityisen toimelias ja luotettava, ja tietää sen henkilökohtaisesti ihmisen tuntemalla, niin en ymmärrä miten kellekään muullekaan ehdokkaan löytäminen olisi vaikeaa.

Miksi sitten jotkut sanovat, etteivät löydä vaaleissa sopivaa ehdokasta? Eivätkö he muka tunne ketään ehdokkaista sellaisena toimijana, että luottaisivat tähän yhtä paljon kuin itseensä? Vai pitäisikö ehdokkaan olla sellainen, johon voi luottaa ENEMMÄN kuin itseensä? Siinäkö kynnys piilee?

Eikö ongelma ole itse asiassa juuri näissä äänestäjissä itsessään eikä ehdokkaissa: jos ei ole puolueväriä jota itse tunnustaisi, niin ei ole myöskään luottamusta jota antaa yksittäiselle puolue-ehdokkaalle. Eikä lopulta muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa puoluetta yhtä usein kuin pakopaikkaa. Luovuttaa ihmisarvostaan kamppailu nopeammin kuin porvarit siihen pakottavat ja säilyttää siten oman arvon tunne?

Äänestäjiä palvellaan nykyään samalla tavoin kuin kuluttajia eli niitä mairitellaan kauppakeskusten edessä kuin pieniä lapsia karamelleilla ja hymynaamalapuilla. Ei sellaiseen pitäisi yhdenkään demokratian alentua. Äänestäjiä olisi ruoskittava terveillä uhkakuvilla, peloteltava asiapitoisesti ääripuolueiden mahdollisella suosiolla, mutta siihen ei ryhdytä koska SELLAINEN toiminta näyttäisi populistiselta eikä, mukamas, sinivalkoisten flaijereikarkkien jakaminen.

Ei tämän kevään vaaleissa ole muuta kiinnostavaa kuin sen hiljaisuuden ydin, mikä pakottaa perinteiset puolueet tönimään parlamentissa toisiaan, mutta pitämään kasvoarvonsa kaukana kansasta. Ja sen hiljaisuuden ydin on tietysti eurooppalaisen rasismin hyöky, josta voitaisiin Suomessakin   aina uudestaan muistuttaa - menemättä sellaisiin numerokiistoihin, joita kotimaiset mustapaidat mieluusti käyvät, koska niiltä ei edes odoteta mitään järkeviä argumentteja.

Asiallinen keskustelu perussovinistien kaltaisen ääripuolueen kanssa on yhtä mahdotonta kuin puhua demokratiasta jonkin Nalle Wahlroosin kaltaisen ylimysolennon kanssa, mutta niiden ihmiskuvan naurettavuuteen ja iljettävyyteen sentään voisi tarttua helposti. Tuoda se päivittäin esille. Tähän mennessä sitä ei ole uskallettu tehdä, koska tähänkään mennessä ihmisoikeusasiat eivät Suomessa ole olleet vaalien puheenaiheena. Ja kun tähänkään mennessä ei ole uskallettu toimia moraalisen vastuunsa tunnustavan sivilisaation tavoin ja esimerkiksi ottaa pakolaisia samassa mitassa kuin muut Pohjoismaat, niin asiaa ei uskalleta ottaa puheeksi IHMISOIKEUTENA, jottei heräisi kysymystä siitä, miksi eduskunnassa istuvat puolueet ovat toimineet vajaateholla demokratian nimissä.

Viimeiseksi toivoksi jää, aina ja edelleen, aivan uusien vaihtoehtoliikkeiden nousu puoluekentälle. Ihmehän se on, ettei Suomessa ole noussut edes samanlaista feminististä puoluetta kuin Ruotsissa, kun kerran sen olisi niin helppo saada näkyvyyttä jo sillä että ottaisivat etuoikeutensa nauraa julkisesti Timo Soiron perussovinisteille ja muille hommaseksuaaleille.

Mutta ehkä maa on liian pieni, julkisuus väärällä tavoin jakautunut poliittisen/epäpoliittisen välillä. Muuta mahdollisuutta Suomen pelastamiseksi ei ole kuin fuusioida se Ruotsiin...