KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
26.-28.5. Swecon Uppsalassa
2.-16.6. Mökillä Savossa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
24.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

perjantai 30. lokakuuta 2015

Kolmannen kirjan syndrooma


Ei mikään tuota niin iloa kuin sellaisen syndrooman keksiminen, jolle internet ei ole löytänyt selitystä. "Kolmannen Kirjan Syndrooma" on ainakin omasta mielestäni järkeenkäypä ilmiöksi. Siitä löytynee tekijäkohtaisia esimerkkitapauksia historiasta, ja ainakin sille löytyy selvät kirjamarkkinoihin perustuvat syynsä miksi moinen oireyhtymä nujertaa kirjoittajia. Google-haku "third book syndrome" ei kuitenkaan tuota yhtäkään täysipäistä selitystä, ainoastaan sekopäisiä bloggauksia, jotka eivät mitenkään eroa paljon kuuluisammasta "Toisen Kirjan Syndroomasta" tai trilogioiden tuotteistettavuuden paljastavasta "Keskiosan Syndroomasta".

Voin siis pitää keksimääni syndroomaa omana käsitevälineenä, jota kokeilen kaikkeen mitä kansiliepeiden alta pilkottaa.

Viikko sitten Helsingin kirjamessuilla (25.10. ) kuulostelin kirjailijoiden haastatteluja siinä toivossa, että saisin keksimästäni syndroomasta tuoreita tapauskuvauksia. Mutta turhaan. Helsingin Sanomien esikoiskirjapaneeli näytti yhtä epätoivoiselta kuin Sormuksen Seurue, johon ei ole saatu mukaan muita kuin puolituisia.

Kymmenen hobittia haltiaruhtinaiden pilkattavana

Haltiaruhtinaina esiintyvät Hesarin toimittajat herjasivat näitä esikkoja kuin kyse olisi seitsenvuotiaista sormimaalareista, joilla ei ole mitään ymmärrystä valitsemastaan taiteenlajista: "Vuokko Sajaniemi, oletko koskaan NÄHNYT sutta?", pilkkasi eräs. "Jussi Seppänen, tykkäätkö sinä tosiaan URHEILUSTA?"nauroi toinen. Ja tätä rataa.

Pienkirjailijat ovat valinneet paikkansa
Menin sitten kuuntelemaan pienkustantajien armoille ajautuneita pienkirjailijoita... tai miten meitä meikäläisiä nyt kutsuisikaan, kun kyse ei ole pelkästään genrekirjoittajista. Mutta sitten tajusin, että kaikki pienkustantajien palveluihin turvautuneet kirjailijat kehuivat tilannettaan VALINTANA eikä kohtalona. Olivatpa he päätyneet pienkustantajalle ekan tai tokan kirjansa kohdalla, sanomana oli turvapaikan löytäminen....

...mikä jotenkin sopi oletuksiini Kolmannen Kirjan Syndroomasta, missä luova kirjoittaja yrittää selittää urakohtalonsa valinnoiksi jotka ovat johtaneeet tietyn aihekentän omintakeiseen kehittämiseen. Kolmannen Kirjansa kohdalla kirjoittaja lupaa itselleen, että ensimmäisen kirjan yliviritetty taiteellinen näkemys ja toisen kirjan aliviritetty kaupallinen näkemys on nyt viimein korjattu ja tuloksena on vastakohdat yhdistävä mallikappale, so. Kolmas Kirja joka sanoo toden sekä profeetan että kauppiaan äänellä.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Matti Pulkkinen, joka kirjailijauransa aikana julkaisi kolme kirjaa (neljäs oli tavallaan postuumi epäkirja). Ensin ilmestyi sekä vanhan että koulukunnan yleisöjä miellyttämään pyrkinyt, tyylitaituruudessaan häikäisevä esikoinen. Sitten ilmestyi aiheensa kanssa täydellisesti kompastellut kakkosromaani. Ja lopulta sitten postmodernismin kotimainen mallikappale, jossa tyylillisten vastakohtien kohtaamattomuus aiheutti halkeaman menneeseen ja tulevaan, pyyhkäisi sekä edeltävien että tulevien romaanikokeilujen tavoitteet niin nollapisteeseen, ettei postmodernismin nimeäkään ole uskallettu lausua sen jälkeen.

Pulkkisen mahdottomasta mestariteoksesta on nyt tasan 30 vuotta eikä sen säteilyvaikutus ole vieläkään puolittunut. Mikä muu olisi pystynyt sellaiseen vaikutukseen kuin Kolmas Kirja ja siihen kohdistuneet odotukset? Ei ainakaan debyytti.

Mutta viime sunnuntaina pitkän messupäivän aikana, kun aloin yhä enemmän epäillä mahdollisuuksiani päästä enää koskaan ulos tuosta toisiansa myyvien kojujen basaarista, aloin epäillä, että Kolmannen Kirjan Syndrooma ei ole sittenkään kumemmpaa kuin panttivankimainen ahdistus anonyymien voimien välissä. Että keksimääni oireyhtymää pitäisikin kuvailla helsinkiläisen paikallispuudutuksen sijaan Tukholma-syndroomalla, missä kirjailijoiden on PAKKO rakastaa kustantajiaan ja medioitaan. Ollakseen näkemättä todellisia valtiaitaan.

Eipä silti, myös Toisen Kirjan Syndroomaa koskevat kuvaukset ovat hämmästyttävän epämääräisiä ja latteita verrattuna siihen, kuinka isosta ja yleisesti tunnetusta ilmiöstä on kysymys. Googlaus ei tuota senkään osalta mitään järkevän yleistäviä selityksiä. Tämä on yksi täysipäisistä mitä on osunut silmiini:

"
Dalley thinks authors hurry back into print to capitalise on the publicity their first book receive. "Relative neglect of the second novel is a consequence of the overpraising of first novels, and it's partly because of the cult of the author in our press," she says. "Far more attention is paid to authors than to their work. That is catching serious writers in a bad trap."

Like elder siblings of newborn babies, authors of second novels have every right to feel jealous when the weight of promotional attention is transferred to newcomers. However hard it is for those following up on a debut success, it's far harder for the majority who are not.
"

http://www.telegraph.co.uk/culture/4718323/Suffering-from-second-novel-syndrome-You-are-not-alone.html



tiistai 27. lokakuuta 2015

Ensi-ilta 13 kertaa


Kun aikoinaan Kossu-raadissa annoimme esikoisteostunnustuksen (Pakkasneste-palkinto) runoilijaparille Frangén &Heikura (kirjasta Retki-Dikter), he kiittelivät puheessaan, että palkinto rohkaisee heitä julkaisemaan lisää esikoisteoksia.

Sellainen asenne on ainoa oikea, etenkin näin nanowrimo-kuukauden lähestyessä: jokaisen teoksen pitäisi tuntua esikoisen lailla tuoreelta, jotta sen takana voi seistä.

Aikakauden ilmapiiri vain on enskaritaiteen vastainen. Tuoreita teoksia ja taiteilijoita tarvitaan median ahmaistavaksi, kunnes kirjamessuilla - kuten viime sunnuntaina Helsingissä - sen sitten tajuaa millaista pikamurkinaa esikoisuuttaan ja orkideamaisuuttaan varjelevat taiteilijat ovat näillä kulttuurikuluttaja on kuningas -markkinoilla. Olin parissa tunnissa väsytetty loppuun, vailla happea ja energiaa ja ajatusta. Oli vain jaksettava. Joskus kutsumuksensa nimissä, joskus kustantajansa.

*

Helsingin markkinatapahtuman täydellinen vastakohta, tuoretaiteen tuulahdus selkäpiissä, oli lauantai-iltana (24.10.) teatterissa, kun "Varjoelämää"-näytelmä sai ensi-iltansa.

Tunnelma oli energisen jännittynyt, ja samalla juuri niin itsevarma kuin projektin nuoret näyttelijät ovat. Hyvin ajoitetun urheilusuorituksen tavoin joukkue pelasi yhteen, kiitos ennen kaikkea Terhin, joka on ohjaajana tehnyt kirjaimellisesti kaikkea projektin eteen: osallistunut vaatetuksen ja valojen ja äänien ja lavastuksen yksityiskohtiin, ja tarkentanut jokaisen kohtauksen jokaisen repliikin, keskustellut jokaisen tunnetilan perusteet ja liikkeen suunnan kun näyttelijä on niin halunnut. Jopa luutunnut harjoitustilan lattiat.

Tämän kaiken tarkan rakennuksen jälken ensi-iltaa seurannut juhlinta oli antikliimaksi, muovituoleilla vietetty seurakuntatapahtuma, josta lähdin ajoissa nukkumaan, kirjamessut pätevänä poistumisperusteena... ja vielähän on tilaisuus kokea sama enskarimainen urheilufiilis 12 kertaa seuraavissa esityksissä... se on teatterin etuoikeus muihin taiteisiin nähden...

Ja olisihan se pitänyt tajuta, että elämän suurella näyttämöllä messujen antikliimaksi on yhtä olennainen kuin draamallinen huipennus. Ei taiteilijan syksy messuamalla lopu. Ei lopu taidekaan.

 *

Heti viikonlopun jälkeen sää kylmeni syystalveksi, puista katosivat viimeisetkin lehdet, ja maailma tiivistyi niin nopeasti, että aika ja paikka kadottivat merkityksensä.

Ensin soitti Juho, miltei kuin viestinä 30 vuoden takaa, eikä hänkään syyttä. Tänään J:n luona käydessä en aluksi edes tunnistanut miestä, mutta äkkiä maailma oli täysin sama kuin se mitä elimme Kalevassa 30 vuotta sitten. Enää emme voi juoda kaljaa, mutta muuten maailma on samanhenkisten ihmisten välillä yhtä tutun tasapainoinen, yhtä lavea ja liikkumaton.

Juho kyllä väittää painokkaasti, että "MEISTÄ on tullut vanhoja", mutta yhtä helposti maailma tuntuu olevan selitettävissä muutamin repliikein kuin miltä se tuntui kaksikymppisenä. Sitten vielä Pasi soitti J:n puhelimeen ja kertoi anekdootin Eino Salmelaisesta, jota olin yrittänyt meditoida edellisenä lauantaina: Erään kerran joukko nuoria näyttelijöitä oli saanut kutsun Salmelaisen salonkiin...

Näin äkisti maailma oli tihentynyt, näin äkisti etten edes tajua missä olen viettänyt viimeiset viikot, kahlaamot, vuosisadat. Sitten soitti joku opettaja ja kysyi esitelmöimään Helsinkiin, ja sitten avasin sähköpostini ja kustantaja totesi voivansa julkaista seuraavan tietokirjani ensi keväänä, ja sitten lähestyi verottaja ja vaati tarkennusta tulotietoihin, ...

Antikliimaksi vai antiklimaattista?

"Tänään kaikki tähdet näkyvät Tampereen yllä."


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Sicario (elokuva)


Sicario (2015) on pitkän matkaa oikein vakuuttava tunnelmaltaan, vähän kuin Zero Dark Thirty olisi toteutettu fiktion ehdoilla. Emily Bluntin hahmon, FBI:n kenttäagentin nostaminen elokuvan keskushenkilöksi on loistava idea: hänen kiusatun huolestunut olemuksensa pitää pitkään yllä sitä mahdollisuutta, että hän voi nousta yhtä hyvin tarinan sankariksi kuin uhriksi, vähän kuin Jessica Chastain ZDT:ssä  tai Jodie Foster Uhrilampaissa.

Mutta viimeinen kolmannes tai neljännes Sicariota on jätetty käsikirjoittamatta samanlaisilla paranoiaa tehostavilla ideoilla kuin kaikki edellä nähty, ja näkökulmakin siirtyy aivan yllättäen sivuhenkilön varaan. Ratkaisu näyttää tehdyn tuotantomoraalin ehdoilla ja johtaneen niin rajuun muutokseen, ettei sitä edes yritetä pehmittää. Meksiko on mitä ilmeisimmin ISOIN moraalinen ongelma mtkä USA ja Hollywood yrittävät olla vilkuilematta takapihallaan. Turha kai mainitakaan miten hukkaan Bluntin kaltainen näyttelijä menee tällaisessa machokulttuurin kotikentälle laskelmoidussa filmissä, jonka realistisuus osoittautuu liian isoksi haasteeksi Hollywoodin kautta reissanneille tekijöille.

Sicario siis toden totta näyttää siltä kuin sen tekijätiimi olisi itsekin (saati katsojat) säikähtänyt aiheensa syvyyttä ja laajuutta. Vaikka katujen ja raja-asemien kuvasto on erittäin voimakasta ja ladattua väkivallan ilmapiirin käsittelyssä, Sicario on kiusallisen pintasiisti pyssyttelytarina verrattuna meksikolaisten itse tekemään, niin ikään huumekartellien hallitsemaa maata käsittelevään Heli-elokuvaan (2013).

Paikallisvärin kaltaista uskottavuutta on yritetty Sicarioon hakea (puertoricolaisen) Benicio del Toron näyttelemällä desperadohahmolla, mutta hänkin on oudon etäinen tai liian vanha saamaansa rooliin. Ikään kuin de Toro olisi kiusaantunut siitä, että hänen pitäisi kierrättää Traffic-elokuvassa (2000) tekemänsä hahmon karisma perinteiseen pyssyfilmiin.

Jep, tällaisiin rajavyöhyketarinoihin kasaantuu kaikenlaista. Kai siitä oman alagenrensäkin saisi, jos aloittaisi Pahan kosketuksesta (1958).

Lopuksi on mainittava Sicarion paras puoli. Ohjaaja Denis Villeneuven uratodisteena Sicarion alkupuolisko on sittenkin ihan pätevä näyttö siitä, että herralta voi odottaa jännitysgenren puristamista psykologisesti oivaltavaksi kerronnaksi, aivan kuten Prisoners-filmi lupaili. Kunhan kanadalainen Hollywoodin isoon liigaan tultuaan jättäisi harhautumatta BladeRunner2-tyyppisiin kopiotöihin, kuten uraennusteessa väitetään.

Helsinki 12 tuntia


"Loppuunmyyty", sanoo lippukassa. Siihen en ole varautunut. Oletin, että pienen näyttämön tuntemattomaan aviodraamaan (Keuhkot) olisi aina yksi paikka vapaana, vähintäänkin peruutuspaikka. Mutta juuri tänään 17. lokakuuta Helsingissä sattuu olemaan jotkut naisten hyvinvointimessut, joten  siellä tulvehtiva yleisö on buukannut kaikki aviodraamat iltaviihteekseen.

Kun astun ulos Kansallisteatterin eteen, kello on vajaa 11 aamulla ja juna takaisin Tampereelle lähtee 12 tunnin kuluttua. Mitä tehdä tällaisessa ajassa?

Yleensä se ei ole mikään ongelma. Olen viettänyt kulttuuripäivän Helsingissä sujuvasti monet kerrat SEN JÄLKEEN kun muutin täältä pois. Mutta yleensä teatteri on juuri se rauhoittava ja kruunaava kohta kulttuuriturismia, jonka vuoksi Helsinkiin vaivautuu tulemaan.

Toinen vaihtoehto on ostaa pullo viiniä ja istua juomaan sitä Tuomiokirkon pankolle. Tätä varten on kuitenkin ensin tehtävä tavanomainen kulttuurituristin kierros: Vuorikadun ja Sofiankadun divarit, Akateemisen löytölaari, Lautapelit-liikkeen vauriohylly. Vasta sitten voi asettua siihen pakanoille varattuun lokerikkoon kirkon eteläsivulla, mihin aurinko paistaa lämpimästi keväällä ja syksyllä. Sieltä näkee vain ne kauneimmat osat tätä enimmäkseen vastenmielistä kaupunkia, vain sunnuntaitapaisia ihmisiä, joille Helsinki on yhtä helppokäyttöinen lavaste kuin kirkolla parveileville laivaturisteille.

Helsinkiläiset ovat merkkihenkilöitä, jotka kohtaavat symbolisilla paikoilla


Siellä voi olla täysin sivussa hesalaisten rituaalielämästä, ja samalla kaiken keskellä, lukea kahden euron kirja-aarteita, kuten tänään Geoff Dyerin jatsiesseitä.

Illalla syön, kuten tavallista, halpaintialaisen puhvetista, ennen kuin menen katsomaan kallista viihdefilmiä teinien keskelle. Sen jälkeen kello onkin jo 21, saman verran kuin se olisi teatterista tullessa. Viimeinen kaksi tuntia Helsingissä on kuitenkin se hankalin pala. En "osaa" viihtyä edes yhden oluen vertaa muualla kuin Kaislassa tai Juttutuvalla, verrattuna siihen, että Tampereella olisi ainakin kymmenkunta baaria jossa voisi viihtyä tasan sen yhden tuopillisen verran yksinkin.

Istun sitten asemaa vastapäätä lähiökuppilaa muistuttavaan paikkaan. Samaan pöytään tunkee ryhmä juuri niitä samaisia messumuijia, joiden takia olen missannut teatteri-illan. Ne mesoavat isoon ääneen olevansa karjalaisia, isompaan kuin minkään muun maakunnan ihmiset katsoisivat asiakseen. Sitten ne kuitenkin muuttuvat asiallisiksi saadessaan selville, että raapustelen muistikirjaani ideoita lautapeliksi - se on niille tarpeeksi hämmästyttävää tällaisessa kaupungissa.

Junamatkan kotiin kärsin monitasoisesta päänsärystä (väsymys, viini, vieraantuminen). Luen Nummelinin elokuvakirjaa ja yritän olla kunntelematta edessä istuvien 25-vuotiaiden messureissaajien kiihkoilua kännykkävideoistaan. Vaikkei oma matkailuni yhtään syvällisempää ole ollut kuin viivytettyjä hetkiä vaihtoehtoisten elämänalueiden syrjässä.







torstai 15. lokakuuta 2015

Mökkielämä vs työpaikkadekkari


Lapsen syysloma antoi meille tilaisuuden viettää edes kaksi yötä mökillä, katsella puiden punastumista ennen oikeaa ruskaa, tuntea metsien paljaus ennen oikeaa vuodenaikaista kuolemaa.

Tänä vuonna kaikki vuodenajat ovat olleet sijoiltaan, kun talvea ei oikein tullut maahan saakka, kevät vitkutteli kesään asti, eikä kesää koettu ennen elokuuta. Nyt sitten syksykin tuntuu olevan myöhässä: kesästä ei ole mitään jäljellä, mutta vesisateet ja kaamokselta maistuvan harmaus eivät ole vielä ennättäneet ajaa ihmisiä päänsä sisälle.

Mökillä oli yksi paksu kuusi katkennut kuin keppi, sähköjohtojen vierestä, mutta siististi sivuun. Järvi oli niin avoin ja aurinkoinen, että siihen olin miltei menemäisilläni saunasta, mutta nilkkoihin asti kahlattua vesi alkoi jäätää suorastaan tuskallisesti. Ei mahdu muistiin, miten joskus voinut harrastaa avantouintia.

Vesien avaaminen / sulkeminen on universaalein motiivi mitä maailmalla on proosalle tarjota, nyt ja ennen. Vuodenaikojen sekoittuminen taustanamme oli matkalukemisenani tietysti ilmastomuutosdekkari, Antti Tuomaisen Parantaja (2010). Kirja oli tarkoitus lukea jo ilmestymisen aikoihin, mutta jostain syystä se oli jäänyt, ja mielessä oli vain yksi varoittava arvostelu, ettei ilmastomuutos kirjassa lopultakaan TUNNU muutoin kuin jatkuvina VIITTAUKSINA sateeseen.


Totta niin. Kirja oli uskomattoman tavanomainen dekkariksi. Scifistiset viittaukset maailmanlopun otsikoihin, koko cli-fi -repertuaari keskitettynä Helsingin alueelle, oli kieltämättä vaikuttavaa, mutta ennemmin sanoisin Parantajan muistuttavan vanhempaa ja konservatiivisempaa trendiä, työpaikkadekkaria kuin ilmastomuutoksella pelaavaa katastrofiproosaa ja sen sensaatioestetiikkaa. Jos uutisotsikot napsisi pois minäkertojan vuodatuksesta, romaani näyttäisi karvalakkiversiolta jostain Larssonin dekkarista.

Tällaisia ei pitäisi tietenkään ääneen ajatella, jos on itse kirjoittamassa juuri sitä samaista cli-fi-proosaa dekkariksi, siis trendilajia jonka keskeneräisyydestä toista kirjaa ja kirjailijaa syyttää - etenkin kun Parantaja on reilusti poliittinen (= epäamerikkalainen) varoitustarinana. Mutta spekulaationa kirja jättää minut yhtä kylmäksi kuin henkilöhahmonsa. Parantajassa on otettu askel tulevaisuuteen sen kuvittelemiseksi mitä ihmiset tekisivät äärioloissa, muttei kahta ja kolmea askelta.

Vaikka Jerrman ja Halme katsoivat asiakseen valppaasti *ittuilla edellisen cli-fi-romaanini kepeydestä, niin väittäisin SIINÄKIN sentään otetun ne 2-3 askelta tulevaan, vaikka muita puutteita löytyisikin. Ja seuraavassa tarinassa yritän ottaa vielä yhden askeleen enemmän...

Ajattelen vaikka näin: jos vesien avautuminen / sulkeminen on universaalein motiivi, niin voisi sitä sentään käyttää usealla tapaa.

Kotiin palattua otan askeleen taaksepäin, saatan vaimon ja lapsen kohti lentokenttää. Avaan kirjekuoren ja tietokoneen: näen Kirjailijaliiton hyväksyneen minut nyt jäsenekseen. Nyt tulkoon talvi ja muiden jäät.










torstai 8. lokakuuta 2015

"Maailma haluaa tulla huijatuksi"


Lainasin kirjastosta Kari Narsin teoksen miljoonahuijareista. Kirja osoittautui paljon aihettaan tylsemmäksi ja niin köykäisesti kootuksi, että sen tärkein opetus olikin heti käsillä: ääliö joka ostaa tällaisen kirjan ansaitseekin tulla huijatuksi.

Mutta alkuperäinen tarkoitus ei ollut tuntea itseäni huijattuja paremmaksi ihmiseksi. Lainasin tuon "suurpetkuttajia" käsittelevän kirjan saadakseni jotain taustaa näytelmään, johon olin naputellut osasia viime keväänä parin kohtauksen mittaisina pienoisdraamoina. Tarkoitus on, edelleenkin, tehdä näytelmä WinCapita-ilmiöstä, mutta ilman mitää suurta kansallista tai inhimillistä näkemystä sille, miten suomalainen tai peri-inhimillinen kansantragedia on kyseessä pyramidihuijauksessa. Pikemminkin minua ovat huvittaneet yksityiskohdat, että eniten huijattuja oli kotiseudullani Kuopiossa, tuossa perimmäisten ääliöiden kaupungissa, ja että huijauksen leviäminen muistutti "sukupuolitautia", kuten esimerkiksi Hesari sen uutisoi. Eipä ole herkullisempaa aihetta miesten valtasuhteiden käsittelemiseen kuin miehisen itsepetoksen ja äijämäisen talouskilpailun kaksoispeli, ajattelin.

Mutta tänään muuttuivat käsitykseni kymmenessä minuutissa.

Olin vastannut ulkomailta tulleeseen puheluun ja tyhmää tyhmyyttäni ryhtynyt miettimään, miten maksaa pyydetty hotellivarauksen muutos pankkisiirtona. Ja vasta sitten muistin saaneeni KAKSI PÄIVÄÄ aiemmin varoituksen booking.comilta, että liikkeellä on puhelimitse ja sähköpostitse liikkuvia huijareita, jotka voi tunnistaa huonosti naamioidusta sähköpostiosoitteesta ja tietyistä muistakin asioista. Ja tajusin, ettei soittaja ollut kertonut nimeään, ja että sähköpostiin saapuneissa viesteissä oli täsmälleen huijauksen tunnusmerkit.

Blam. Jos olisin vähänkin väsyneempi niin olisin mennyt lankaan - ihan vain siksi, että ulkomailta tulevaa PUHELUA ei osaa kokea muuksi kuin aidoimmaksi ja aktuelleimmaksi asiaksi, millä maailma lähestyy meitä syrjäseutujen... ääliöitä savolaisia...

Sentään nyt pyörittelen vakavammin Narsin kirjan mottoa: "Maailma haluaa tulla huijatuksi". Minkäpä muun aiheen yhteydessä kuin ulkomaan loman illusorisuudessa noinkin suorasukainen huijaus menisi lävitse. Minkäpä muun vuoksi olisin niin helppo uhri itsekin kuin että kaipaan sitä illuusiota maailmalle pääsemisestä ja olen niin illuusioni lumoissa, etten enää erota mikä tässä maailmassa tarvitsee tarkempaa perustelua ja taustoitusta.


Taitaa olla aika lähteä Savoon opintomatkalle.


maanantai 5. lokakuuta 2015

Laulava vastalause, kiitos

Kuten joku HS:n mielenosoituspalstalla kirjoitti, ei maahanmuuton kasvussa pelottavaa ole ulkomaisten emigranttien hallittu liike, vaan suomalaisten ekstravaganttien hallitsematon liikehdintä. 

Viime viikonlopun "mielenosoitukset" olivat suomalaisittain irvikuva siitä kaikesta, mitä kansalaisjärjestöjen toiminta on ollut viime vuosikymmeninä, aivan kuin parissa päivässä pyyhkäistäisiin merkitys siltä kaikelta protestin täsmätyöltä mihin järjestöt ovat pyrkineet.

Syy ei ole melussa sinänsä, vaan sitä ympäröivässä kaiuttomassa avaruudessa, jota myös suomalaiseksi hiljaisuudeksi kutsutaan.

Meillä ei ole suomessamme edes sanaa sille, että joukko ihmisiä marssii kadulla tuodakseen esille epäkohdan yhteiskunnassa. Sitä sanotaan "mielenosoitukseksi", aivan kuten ihmisten maailmankatsomukset voidaan nihiloida nimittämällä niitä pelkiksi "mielipiteiksi". Tyyliin: olkaa te nyt sillä mielellä niin me ollaan tällä mielellä, ja jos ette pidä tästä mielentilasta niin odottakaa saunan jälkeen ja mieliala muuttuu.

Maailmalla eli englannissa käsitteitä julkiselle asiantilain ilmaukselle on useitakin - ja niiden osumatarkkuus on täsmällisempää kuin vastaavissa suomen sanoissa. Tai eleissä.

Geoffrey Nunberg kertoo artikkelissaan "The Syntax of Resistance", että "protestimarssi" ei suinkaan ole 1950-luvun Kylmän Sodan tulosta, vaan sanaa on käytetty kuvailemaan jo sata vuotta sitten gandhilaista väkivallatonta vastarintaliikehdintää. Amerikan englannissa "protesti" tarkoitti mitä tahansa pro-ilmaisua, kun sitä aiemmin oli käytetty prepositionsa myötä ("against") vain jonkin tietyn asian vastustamiseen.

Amerikan englannissa itseilmaisevan "protestin" merkitys kasvoi juuri kansainvälisen rauhanliikkeen vahvimpana vuosikymmenenä, 1960-luvulla, ja se juurtui kiinni moniin kulttuuri-ilmiöihin korostamaan niiden olevan osa liikehdintää hegemoniaa vastaan: ne EIVÄT OLLEET MITÄÄN METELÖINTIÄ, vaan protestimusiikkia, protestikirjallisuutta, protestirunoutta, protestiteatteria, hei! Nunberg toteaa käsitteen olleen niin elävä osa amerikkalaista kulttuuria, että perusamerikkalainen tappajakin, elokuvassa Rambo, ymmärtää milloin se kohdistuu täsmälleen häneen: "Who are they to protest me?"

Missä kohtaa kehitystään suomi sitten on? Edeskö samassa kuin Suomi? Meillä mielenosoitus on edelleenkin samanlainen fiktio kuin 1800-luvun sääty-yhteiskunnassa, jossa huolestuneet kansalaiset joko kirjelmöivät virkamiehille tai lähtevät Helsinkiin marssimaan tsaarinvaltaa vastaan. 

Muiden kaupunkien keskustoissakin saattavat massat kohdata toisiaan, mutta ne ovat ELEENÄ yhtä elottomia kuin nakkikioskin jonot. Ja ne tietävät sen itsekin, ja huutavat sitäkin lujempaa, jotta tulisi selväksi oman asian TUNNEVOIMA, kun dialektista vääntöä voiman ja vastavoiman välillä ei muutoin saada näkyville - pääkaupungin ulkopuolella kun ei millään eleellä ole poliittista momentumia.

Viikonlopun aikana uutisten välittämät miekkarit Helsingistä, Lahdesta, Tampereelta ja jostain pohjoisen pikkukaupungeista olivat kaikki yhtä pelottovia juuri siksi, että ne olivat niin täysin samanlaisia: ilman mitään argumentaatiota, ilman mitään todellista sanottavaa kellekään EDES SIELLÄ VASTAPUOLELLA. 

Ei muuta kuin huutelua. Koska muuta KÄSITTEELLISTÄ tilaa mielenosoituksessa ei ole. Ei edes pro-positiossaan tukevasti seisoville. Kun olemme kasvaneet siihen, että hegemonia SANELEE meille miten elää, ei mitään vastalauseen muotoa jää jäljelle.

Koko suomalaisen protestikulttuurin olisi muututtava välittömästi, tai meillä ei ole pian mitään mahdollisuuksia tuoda asioita julkisuuteen tässä yksinkertaisen kipeässä rakennemuutoksessa, jossa maailma on viimeinkin tullut Suomeen sellaisena-kuin-se-on eikä median välittämänä sellaisena-kuin-se-näyttää.
Kohti laulavaa vallankumousta, toveri Paavo

Nyt tarvitsemme LAULAVIA VASTALAUSEITA - juuri sellaista mitä senaattori Arhinmäki esitti eduskunnassa, ja juuri siksi minkä vuoksi Arhinmäki sai tällä pienellä eleellä niin paljon huomiota: argumentteja ei kukaan kuuntele ennen kuin löydetään uusi tapa ottaa haltuun julkinen tila. Eteenpäin virolaisten tovereiden osoittamalla tiellä.
 








torstai 1. lokakuuta 2015

Studiosankareita ja pikselimaisemia (Everest)


Saavuttamattomien seutujen eksotiikka on koettu universaaliksi luonnonkauneudeksi riippumatta siitä, mitä paikalliset vuoristaan ajattelevat. 

Samanlainen haaste, mitä 1700-luvun Alpit olivat merkinneet eurooppalaisille, avautui Himalajan myötä 1800-luvun imperialisteille. Nekin, jotka eivät kyenneet nousemaan ylimmille huipuille, halusivat ikuistaa itsensä kiipeämässä paikallisille jäätiköille. Himalajan jäätiköt kun muistuttivat Antarktisen saavuttamattomia kohteita.
Himalajan kantaväestölle vuoret merkitsivät pelkästään kuolemanvaaraa, ennen kuin läntiset turistit alkoivat maksaa merkittäviä summia varusteidensa kantamisesta.
1990-luvulla ammattialpinistien tilalle tulivat machokiipeilijät. Heille Himalajan huiput merkitsivät tehokkainta tapaa erottautua sotaturisteista ja vuosikymmenen ilmiöksi nousseista extreme-urheilijoiden miljoonamassoista. 1990-luvun trendikiipijöiden joukossa oli myös suomalainen heinähattu Veikka Gustafsson, joka kerran Tuupovaarasta lähdettyään on yrittänyt puhdistautua taustastaan milloin minkäkin vaaran "voittajana".
Antarktisen sijaan Himalaja on saanut 1990-luvulta alkaen edustaa sankarien asuttamaa avaruutta. Machokiipeilijät haluavat osoittaa astronauttimaista urheutta, tehdä kuulennon kaltaisen suorituksen. 
Machokiipeilijöiden elämänvalheen massiivisuus on samaa luokkaa kuin uskonnoissa, joten kiipeilijöiden perässä ovat menneet kirjailijat, jotka haluavat kuvata jyrkänteiltä tipahtelevia ihmiskuoriaisia avaruusajan marttyyreinä. 


Ja kirjailijoiden perässä ovat menneet elokuvaajat.
Viimeisin yritys siirtää Himalajan metafysiikka valkokankaalle on Baltasar Kormákurin elokuva Everest (2015). Jos on nähnyt Kormákurin edellisen katastrofielokuvan, Syvyys (2012), voi kuvitella, että Kormákur jos kuka osaa keskittyä luonnondraaman vaikutuksiin ihmisessä. Mutta Everest on hämmästyttävän epäonnistunut elokuva, niin teknisesti kuin draamana.
Tositapahtumiin perustuva tarina vuoden 1996 kiipeilyonnettomuudesta Everest-vuoren rinteillä olisi periaatteessa  niin täydellistä katastrofielokuvan materiaalia, että siitä pitäisi saada kelvollinen kuvaus millä tahansa indie-filmin budjetilla. Kormákur ei kuitenkaan löydä tasapainoa sille, miten rytmittää kuolemantapausten ja ihmepelastumisten esittäminen suhteessa pitkään valmistelujaksoon, ja miten uskollinen olla tositapahtumien dramaattisuudelle.
Jäätikköoloja mallaavien studiokuvien ylikirkas valaistus ja tietokoneanimaationa toteutetut kamera-ajot vuorenhuippujen ylitse saavat kiipeilyurakan näyttämään yhtä eeppisen keinotekoiselta kuin Sormuksen Seurue kahlaisi kahdeksan pikselin kokoisina hahmoina lumiseljänteillä. Maisemien vuoksi tätä elokuvaa EI kannata mennä katsomaan. Ei kyllä myöskään näyttelijöiden. Hollywoodin huippunäyttelijöillä miehitetty porukka on kiinnostava vain niin kauan, kun he tekevät tuttavuutta toisiinsa.
Everest-elokuvan tyhjänpäiväisyys käy parhaiten selväksi katsomalla suht tuore dokufiktio "Summit" (2012), joka kuvaa paljon älykkäämmin ja analyyttisemmin VIELÄKIN erikoisempaa katastrofia naapurivuoren, K2:n rinteillä (vuonna 2008). Vuorten ja Himalajan kerrostunut symboliikka tulee hyvin esille siinä kaksoismerkityksessä, miten tietty huippukorkeus ("summit) kerää "huippukokoukseksi" ("summit") väistämättömän katastrofaalisen yhdistelmän kansoja ja luonteita.