KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





tiistai 30. kesäkuuta 2015

Koskela ja Meri poissa vahvuudesta


Eräänä päivänä Koskela sai kirjeen armeijan esikunnasta. Tämä tapahtui joskus 1990-luvun jälkipuolella, kun Koskela oli Hiidenkivi-lehden päätoimittaja. Armeijan esikunta oli närkästynyt Koskelan pääkirjoituksesta ja halusi nuhdella Koskelaa siitä, olihan Hiidenkivessä potentiaalia merkittäväksi fennomaani-julkaisuksi. Koskela oli kuitenkin todennut pääkirjoituksessaan, että monikulttuurisuuden koulutus tulee kansainvälisissä suhteissa halvemmaksi kuin ohjuksiin sijoitetut rahat.

Koskela julkaisi esikunnan (muistaakseni Jyrki Iivosen laatiman) kirjeen ja kohteliaan velmun vastakommenttinsa lehdessä.

Mutta kun hän kertoi tarinaa saamastaan kirjeestä, hän totesi pelästyneensä aidosti.

Sellainen Koskelan Lasse oli.

Lasse oli peloton kulttuuritoimija, tutkija ja kirjastomies ja kriitikko, sensorikin. Hän oli yhtä herkkä ja lämminsydäminen kuin oli älykkään piikikäskin. Ja hän tiesi sen itsekin. Siksi hän joskus vertasi itseään tunnettuun kaimaansa, vänrikki Koskelaan, muttei silloinkaan itseään nostaakseen, vaan niin kuin kirjallisuudentutkija tekee, rakastamaansa kirjaa kunnioittaen. Linnan romaani oli muutenkin hänen suosikkinsa siteerauksissa ja ne sitaatit olivat aina paikallaan, minkä hän tarkoin tiesi, silloinkin, kun teki ironisen sävyttynyttä opasta suomalaisille johtajille - kaunokirjallisten hahmojen pohjalta.

Ja nyt Lasse on poissa vahvuudestamme.
Luin siitä yllättäen matkoilta palattua. Ensimmäisenä tuli mieleen tuo konflikti Suomen armeijan kanssa. Toki myös satunnaiset uutiset Lassen pitkään jatkuneesta syövästä.

Minun tuntemani Lasse oli ennen kaikkea kriitikko. Kaikki suomalaiset äidinkielenopettajat vaikuttavat tunteneen hänet omapäisenä sensorina, mutta ajattelen hänen siinäkin täyttäneen vakavaa rivityötä kriitikkona. Lassen kirjallisuuskritiikit Parnassossa olivat velmuilevia ja kriitikon tehtävälle irvailevia, mutta hänen makunsa oli luotettava ja lahjomaton kuin vain parhailla kriitikoista.

Ja kun Lassen tapasi, hän kuitenkin oli lämpimin mahdollinen ihminen, siis kaikkea muuta kuin tyypillinen kriitikko.

Jos Lassen mainitsi nimeltä kelle tahansa äidinkielen opettajalle, vino tunnistava virnistys syttyi open kasvoille. Lassen huoli kirjallisuuden arkijärkisistä tulkinnoista ymmärrettiin.

*

Kamalaa sattumaa on se, että merkittävin suomalainen sotakirjailija, Veijo Meri, kuoli samaan aikaan kuin tuo kotimaisen kirjallisuuskritiikin vänrikki, toveri Koskela.

Itselleni Veijo Meri sattui olemaan se tärkein yksittäinen kirjailija, joka viritti korvissani suomenkielen proosaan sopivaksi, tärkeämpi kuin Kivi tai Sillanpää tai varsinkaan Meren ikätoverit, nuo nokkelat mutta itseriittoisan sulkeutuneet modernistit. Sen opiskelukevään aikana mitä asuin Tukholmassa, luin Meren esseistiikan alusta loppuun, yhä uudelleen hämmästyneenä siitä, miten kielitaju muuttaa asiatekstin älykkääksi. En siinä vaiheessa halunnut enkä kestänyt lukea mitään muuta suomalaista kuin Merta.

Vielä sittenkin, kun kirjailijan juhlavuonna ilmestyi joensuulaisten muhkea tutkimus tämän tuotannosta, pysyi Meri arvoituksena: miten joku saattaa olla niin sisällä suomenkielessä, että saa minkä tahansa lauseen näyttämään tapahtumalta. Jahka Meren armottomat sotakuvaukset nostetaan uudelleen arvoonsa, lentävät kenraalit vielä pyrstölleen. Aina ja uudelleen.

Näinä aikoina, näinä retro-militarismin ja twitteriaatin aikoina, on noiden eri sukupolvista kasvaneiden herrojen kuolema kuin sivistys menettäisi viimeiset luottomiehensä. Jäljellä ovat vain eliitin upseeristo ja vitsihuumorilla mielistelevät populistit eikä yhtäkään suhteellisuudentajuista vänrikkiä.

Vaikka juurikin pikaisista tilannetulkinnoista vänrikki meitä varoitteli.
"Tsot, tsot", sanoisi Lasse.

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Syksyn kirjatapaukset jo valittu

Näin keskikesän aikaan on kirjasyksy jo kuumimmillaan, vaikka kaikilla julkaisuilla ei ole vielä edes kansikuvaa, saati selvää julkaisupäivää. Peräti jotkut kirjailijoistakin saattavat olla näin keskikesän aikaan vailla selvää päivää.

Mutta syksyn toiveet eli itselle kiinnostavat valiotapaukset oli jo valittava kustantajien julkaisemilta listoilta. Ja hyvältähän tuo syksy näyttää, vaikka kaikki uutiset kirjamaailman tilanteesta muistuttavat hallituksen laatimaa tappolistaa. Alla oma listani niistä, jotka kiinnostavat syystä plus toisestakin:

Riikka Ala-Harja: Kevyt liha. Like, elokuu.
Karo Hämäläinen: Yksin. WSOY elokuun puoliväli.
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos. Elokuu.
Hannu Mäkelä: Muistan - Otavan aika. Tammi.
Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja. Tammi, elokuu.
Panu Rajala: Intoilija. Fotografin muistikuvat. WSOY.
Vuokko Sajaniemi: Pedot. Tammi, elokuu
Vladimir Sorokin: Telluuria. Like, syyskuu
Antti Tuuri: Pitelemättömät. Otava, syyskuu.
Johanna Venho: Kaukana jossain Onnenmaa. WSOY.

Ja nyt, kun kirjasyksy on hyvällä oraalla näillä pohjoisilla tasamailla, on aika lähteä kohti Karpaatteja hakemaan taas sitä korkean paikan erakkonäkemystä ja vampyyrin demonisia oppeja, joita kriitikko tarvitsee.
 
BitteinSaari sulkee näin rantansa 10 tähtivuorokaudeksi, jotka järisyttäköön maaiilmojani.



Kesää keksirasiassa 4.-18.6.



Kesäkuu oli kylmin miesmuistiin.
Ja kuten tiedetään, miesmuisti on yhtä pitkä kuin kalsarin lahkeet.
 Tänä kesänä ne yltävät vähintään jurakaudelle saakka.

On myös  tuullut kaksi kuukautta lähes yhtä soittoa. Se on pitänyt järvet sekoittuneena ja yhtä kylminä kuin juuri jäistä vapauduttuaan, ainakin Savossa. Metsät sentään viheriöivät tutusti, ja punkit ja hyttyset kukoistavat juu.

Tämän kesän ainoa savotta oli vanhan kesämökin tyhjennys ja huvijahdin myyminen rannasta. Laitoin sen myyntiin nettitorille, ja siitäkös suosio syntyi: puhelin alkoi soimaan puolen tunnin sisällä ja viestejä tuli tulvimalla, hinta kun oli halpa ja käytettyjen veneiden kauppaa seurataan näköjään samalla intohimolla kuin itse seuraan käytettyjen lautapelien hintoja. Sama rumba toistui kun laitoin myyntiin vanhan perämoottorin, edes tietämättä sen valmistusvuotta. Kun sitten sovin purjeveneen myymisen (300 eurolla) ostajalle, joka tarjoutui antamaan jopa etumaksua, eräs rannalle jääneistä venetarpeisista alkoi lähetellä vihapostia syytellen petoksesta jne.

Vanhan mökin tyhjennys (5.6.) tuntui siltä kuin olisi kumonnut vanhaa keksirasiaa, johon on kertynyt kaikenlaista roinaa, hyödyllistä rihkamaa ja tarkoituksensa kadottanutta käyttötavaraa. Kuopion kierrätyskauppa kävi hakemassa ison pakettiauton täpötäyteen kamoja, mihin epähuomiossa annoimme mennä kaikki sängytkin. Lopulta purjeveneen hakija saapui hänkin, sitoi näppärästi veneen lavalle ja jutusteli ilosta, mitä hänen poikansa saavat päästessään nyt harjoittelemaan jollaa isommalla paatilla. Se oli päivän toiseksi paras hetki!

Loppuja rippeitä kannoimme jätesäkeissä mökkitien roskikseen, minkä täyttymisestä oli kauempi mökkiasukas vetänyt arbuusin kärsäänsä ja tullut puhelinta myöten tiekunnan johtajalle, että olemme heitelleet mukamas roskia ympäriinsä jne. Helvetti mitä porukkaa kesäsuomalaiset ovat. Vain viikkoa aiemmin olin lukenut uutisen, miten Tuusniemi on nyt yksi niistä kunnista, joissa on enemmän kesäasukkaita kuin oikeaa väestöä. Ja sen kyllä huomaa. Eivät savolaiset ole niin törppöjä kuin nuo roskiksen kapasiteettia tai halpaveneen hintoja voittomarginaalinaan seuraavat mökkiurpot.

Saara siivosi vielä mökkiä myyntinäyttöä varten, minä kärräsin niitä roskia ja etsin kadonneita meloja, jotta voisimme kesän aikana pelastaa kanootin Kuopioon. Sitten tilasimme taksin, ajoimme Tuusniemelle ja tilasimme isot pitsat ja isot oluet bussia odotellessa. Se oli päivän paras ja varmasti kesän hienoimpia hetkiä.

*

Ja vasta sitten alkoi varsinainen mökkikesä, elämää keksipurkkimaisessa rauhassa mökin seinien sisällä.

Hyttysparvet ja järveltä puhaltava tuuli ulkona takasivat sen, että motivoitui kirjoittamaan Portti-novelleja ilman minkäänlaisia suunnitelmia, opettelemaan vaikeana pitämänsä korttipelin (Race for the Galaxy) ja lukemaan Hesarista jokaikisen typerän kolumnin. Niin tiiviisti olimme mökissä, että televisio tuntui häiritsevämmältä kuin aiemmin, eikä siitä katsottu kuin Batman ja Simpsonit.

Saunan lämmitimme joka toinen ilta - saadaksemme sen ainutlaatuisen terassikokemuksen myöhästelevän kevään ja uhkaavan syksyn välissä, mitä suomalainen kesältä hakee.





torstai 18. kesäkuuta 2015

While we're young

While We're Young on harmillinen esimerkki siitä, miten mutkalle elokuva menee tehdessään Aikuista Ironiaa. Woody Allenin jättämä tyhjä paikka tässä draamakomedian kapeassa ala-alalajissa on niin mittava, että Allen-kaava näyttää helpolta tavalta tehdä henkilökohtaista elokuvaa ja samalla netota miljoonia. Mutta tuloksena onkin neljän asteen oppintunti teennäisyydestä.

Koska Noah Baumbachin kaltainen ohjaaja on ilmeisen itsekriittinen, hänen on ensinnäkin väistämätöntä tuoda teennäisyys osaksi tematiikkaa, koska 'itseään parempana esiintyminen' on kuitenkin kaupallinen kompromissi tämän elokuvan perustana. Allen-viitteitä on ripoteltu pitkin matkaa, mikä tuo pastissiksi tarkoitetun mutta imartelevana imitaationa näyttäytyvän toisen tason elokuvan teennäisyyteen. Elokuvassa vilahtelee jopa Mariel Hemingwayn tytär, kesytettynä muistijälkenä Allenin Manhattan-elokuvasta.

Kolmannen asteen teennäisyys rakentuu siitä, että Baumbach yrittää sekä romantisoida sukupolvikuilua että osoittaa sen ylittämätön, väistämätön traagisuus. Näin elokuvan odotetaan saavan kahden sukupolven katsojatkin: mukana on sekä nokkelaa vitsailua vanhan sukupolven kulttuurikriisistä että silkkaa teiniburleskia (massiivinen oksennusjakso).

Neljännen asteen teennäisyys syntyy siitä, että Baumbach yrittää ujuttaa katsojille sanomaa Taiteilijanerosta, jonka käsissä fiktion ja faktan moraalikysymykset muuttuvat toissijaisiksi - kunhan hän sattuu olemaan miespuolinen... tai ainakin juutalainen? Siinäkö pilkottaa sukupolvikuilun levyinen markkinarako Baumbachille, että hän lopun ikänsä väsäilee "indie-juutalaisia" elokuvia woodyallen-kaavalla?

EDIT: Ainoa kunniallinen ominaisuus tässä elokuvassa on se, miten nuorille näyttelijöille (Adam Driver ja Amanda Seyfried) annetaan tilaisuus loistaa yli kliseisten tähtien, Ben Stillerin ja Naomi "Aina Nuorekas" Wattsin. Mutta kokonaisuutena tässä elokuvassa ei ole kerrassaan mitään syytä edes verrata sitä Baumbachin edellisten elokuvien erinomaisiin käsikirjoituksiin ja ainutlaatuisen hillittyyn mustaan huumoriin.

Ja kaikki ne lupaukset, joita Frances Ha -filmi (2012) antoi Baumbachin uudistumisesta ("kumppaninsa" Greta Gerwigin siivellä), voi heittää roskikseen.