KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





maanantai 28. joulukuuta 2015

Neljä saunaa jouluviikossa



Joulun paras lahja oli viikonloppu mökkiretriitissä, hiljaisuus kaamoksen ytimessä. Bussimatka ja sitten patikointi lumimyrskyssä perjantaina, lauantai lauhaa kylmää, jota havumetsien suojaamat kinokset henkivät. Mökki lämpeni taas yllätyksin: aluksi hitaasti miinus neljästä kymmeneen asteeseen, sitten pellit kiinni laitettua nopeasti kahteenkymmeneen.

Ensimmäinen sauna oli ylellisintä tässä kuussa, vuodessa, vuosikymmenellä, täydellisen pimeyden keskellä jäänsä säilyttäneen salmen äärellä, hirsikerrat ja ihminen kyyryssä löylyhöyrystä. Täytin 52 vuotta. Join hyvin kylmennyttä tölkkiolutta ja mietin keväälle julkaisujuhlaa.

*

Mökiltä palattua piti palautua myös suomalaiseen joulunviettoon, lumettomaan cityjouluun.

Mutta ainahan on sentään saunat turvapaikkana. Aatonaattona menimme Kotipehkuun, kävimme Teemun kanssa katsomassa puusaunan tilannetta, mutta kukaan ei ollut laittanut sitä edes lämpiämään. Eikä valmistuvaankaan olisi ehtinyt ensimmäisellä miesten vuorolla, ja kun aloimme pelaamaan lautapelejä, ei toinen miesten vuoro enää huvittanut illan pitkitteeksi. Täten toinen sauna jäi vain näyksi: Kotipehkun kuuluisa puusauna oli remontteerattu kuin kiekkoseuran edustustilaksi!

Jouluviikon kolmas sauna oli aattona taloyhtiön järjestämä. Siellä oli yllättäen enemmän väkeä ja elämää kuin olen kertaakaan nähnyt tässä asuessa. On nyt vuosi siitä, kun päätimme muuttaa pois edellisestä talosta, sen jälkeen, kun olin lopen kyllästynyt seinän takana vellovaan känniporukkaan, joka jätti toistuvat merkkinsä rappukäytävään ja hissiin - eikä kukaan muu siinä talossa asiasta välittänyt. Tässä talossa kaikki on pienempää ja rauhallisempaa ja siistimpää, mutta niin vain oli joulupäivän aamuna poliisiauto tämänkin rapun edessä, ties mitä selvittelemässä: suomalaisessa kerrostalossa on joka helvetin rapussa joku Tapaus, jollaisesta ei joulusaunassa ole tietoakaan.

Viikon neljäs sauna oli perhevuoro joulupäivänä. Siitä alkoi laskeutuminen pois tästä tekopyhän mediapaaston jaksosta. Ja lapsi oli saanut lahjaksi pleikkarinsa, ja kaikki olivat tyytyväisiä vähintäänkin itseensä, kun ei maailmaan enää kukaan voi.

*

Sunnuntaina päättyi jouluviikko, mutta saimme viimeisen eeppisen lahjan, kun joukko ystäviä saapui pelaamaan lautapelejä aamunkoitosta illankatveeseen. Pyhien spektaakkelista spekulatiiviseen arkeen.

Pöydällä Keyflower-peli, joka edellyttää... spekuloivaa kalkylaatiota...


tiistai 22. joulukuuta 2015

Nolostuttavan huono (Force Awakens)

Definitiivinen kasarifilmi? Kyllä, mutta enemmän pahassa kuin hyvässä.

Hyvät uutiset: SW VII näyttää siltä kuin elokuvia SW I-III ei olisi koskaan tehty.
Huonot uutiset: SW VII näyttää siltä kuin mitään ei olisi tehty sitten 80-luvun.

En olisi tätä ikinä uskonut, mutta juuri nostalgialastinsa vuoksi SW VII:  Force Awakens on nolostuttavaa katsottavaa. Vertailukohta JJ Abramsin toiseen retroprojektiin, Star TREK -filmien perinnettä kunnioittavaan uudistamiseen on väistämätön. Tällä kertaa Abrams on valinnut kopioivansa vanhojen filmien tyylin mitään uutta lisäämättä, mitään pastissinkaan syvyistä yrittämättä. Vain hahmojen sukupuolta vaihdellen ja isä/poika-suhteita invertoiden on elokuvajatkumoon tuotu uuden SUKUPOLVEN tuntua.

Yhtä helppo on nähdä kuinka paljon paljon tyylikkäämpi SW VII olisi voinut olla. Elokuvan ensimmäisellä puolituntisella nähdään somasti romuttuneena jälkiä ensimmäisen trilogian galaktisesta sodasta. Nämä muutaman sekunnin kuvat sisältävät enemmän ymmärrystä retrokelpoiseen materiaaliin kuin muu kaksituntinen.

Tämän puolen tunnin jälkeen kierrätys on kuin läpikustu juomapeli. Tulevat juonen käänteet voi arvata vähintään vartin etukäteen. Tavat banalisoida kyseiset käänteet voi arvata nekin monta repliikkiä ennalta.

Myötähäpeän asteikolla tämä SW7 kierrättää kasarifilmeistä juuri ne kamalat sf-kliseet: väärin castatut teininäyttelijät (pirtsakka Daisy Ridley ja standup-koomikko Adam Driver), ylisöpön robotin (vinkuva pallo), satufantasiasta lainatut lavasteet (artturiaaninen episodi),  ja takapihan kokoiseksi kutistetun universumin (FTL-hyppy minne tahansa 3 sekunnissa).

Tavallaan se nostalgiakierrätyksen tarkkuus on kunnioitettavaa, näyttäähän aluksi siltä kuin Abrams yrittäisi miljardin dollarin edestä tuhota  tuotemerkkiä. Mutta yhtä varmasti kyse on tarkasta laskelmasta: filmiteollisuuden arvokkaimpaan tuotemerkkiin ei lisätä mitään jollei ole sen omistaja.
Mikä elokuva? Muumion kosto vai Kaunotar ja hirviö?

Myötähäpeässä nolostuttavinta on Harrison Fordin muikea ylinäytteleminen. Hän esittää enemmänkin harrisonford-tähteä kuin hahmonsa ikääntynyttä versiota, mihin kaihotuntoon Carrie Fisher vaivatta virittää omalla roolityöllään.

Mitään parannusta ei voi odottaa trilogian tuleviltakaan elokuvilta, jos visuaalinen perusta on rakennettu haalean mauttoman kierrätyksen varaan. Muutamat hyvät avaruustaistelut nähdään ja Millennium Falcon heittää voltin vaikka hiekanjyvän päällä, mutta näistäkin kohtauksista puuttuu avaruusoopperan avaruudellinen syvyys ja eeppinen laveus.

Tuntuupa kyllä kuin ilmassa olisi suuren huijauksen sauhua.



keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Fiksuimmat filmit 2015

Elokuvien kinematograafisuus voi merkitä yksittäisellekin katsojalle niin montaa eri asiaa, ettei vuoden taiteellisia huipputapauksia voi valita. Parempi tuntuma on siihen, että jotkut filmit tuntuvat yllättävillä tavoilla fiksuilta, elokuviksi AJATELLUILTA. Ne jäävät kummittelemaan mieleen, vaikkei toteutus olisi kummoisen kekseliäs.

Vuoden 2015 viisi fiksuinta elokuvaa voisivat olla
  • Appropriate Behavior (feministisen söpö indiefiktio iranilaisesta bi:stä NY:ssä)
  • Cartel Land (dokumentti Meksikon kansanliikkeestä huumekartelleja vastaan)
  • Experimenter (dokufiktio kuuluisasta psykol. ihmiskokeiden tekijästä)
  • Listen Up Philip (lakonisen vitsikäs kirjailijakuvaus, ei yritä mitään liikaa) 
  • Mad Max: Fury Road (kaahausfilmi joka palautti actionin actionscifiin)

Vuoden falskeinta, patsastelevana tekotaiteena puuduttavaa filmiä edustaisivat vastaavasti elokuvat, jotka on ajateltu etukäteen pelkkinä projekteina, ilman minkäänlaista kinematograafista kunnianhimoa; siis nämä Tyttökuningas, Bridge of Spies, ja muut vastaavat täytyyhän-meillä-olla-töitäkin -eetoksella puolustellut kaupalliset tai puolikaupalliset lötköilyt. Vuoteen mahtui myös todellisia pettymyksiä, kuten hienon aiheensa tunaroivat Mr. Holmes ja Jimmy's Hall.

Pari devarihankintoihin menevää älykköfilmiä on vielä näkemättä, koska Suomen teattereihin ei kaupallisen makkaran ohitse juuri mitään kelvollista sovi mahtumaan. Devarihankintojen arvelen täyttävän em. haasteellisen älykkään viisikon: Hard to Be a God, The Duke of Burgundy, The Tribe, Macbeth, The Lobster.

Väitän, että fiksuus on jotain mitä elokuvamedialta odotetaan vastapainoksi sille, miten hollywood-kone tuottaa digimetreittäin ajatuksetonta kuvamakkaraa teattereihin, mukaan lukien tänään ensi-iltaan tuleva "Sota on mahtavaa ja avaruussota kaksinverroin mahtavaa" -pläjäys uusine "Sith happens" -kuminaamareineen.

Väitän, että meitä kaljupäitä rakastetaan valkokankaalla juuri siksi, että kaljupäät nerot edustavat täydellistä vastakohtaa niille nuoruus edellä esiinpannuille näyttelijätyypeille, joiden tukka täytyy olla hyvin vaikka esittäisivät muinaisia orjia tai keskitysleirin vankeja.

Yksi todistuskuva riittäköön:

Photo by Michael Kovac - © 2015 Getty Images


maanantai 14. joulukuuta 2015

Kevään 2016 kiinnostavat kirjat

Keväälle 2016 ovat kaikki kustantamot jo julkaisseet kataloginsa, paitsi Teos, joka elää aivan omassa sfäärissään - onhan sillä varaakin siihen. Kun julkaisujen laadussa Teos erottuu edelleen omaan valikoivaan luokkaansa, sen kirjoja (kuulemma) nykyään myös myydään oikeasti tuottaisin luvuin.

Kevään kirjoissa ei ole mitään suomalaisittain isoja Tapauksia, mutta yllättävän paljon siellä on kiinnostavien kotimaisten nimiä, ulkomaisista käännöksistä (Ishiguro! Ferrante! Wallace!) puhumattakaan.

Omaa toivelistaa keväälle laatiessa valinnat osuivat huolestuttavan paljon isoille kustantajille, mutta pienet genrepitoiset kustantamot eivät ehdi mitenkään mukaan muun isojen tahtiin. Fantasian mahdollinen tähtitapaus, Whiten Muinainen ja tuleva kuningas, ei ole vieläkään varmassa aikataulussa.

Kiinnostavuuksien listalta puuttuvat myös ne Roosalupin vieraaksi tulevat kirjailijat, joiden teokset jatkavat elämäänsä kirjallisessa keskustelussa syksyltä keväälle; varmistuneita Tampereen vierailijoita ovat jo Laura Lindstedt (huhtikuu), Saara Turunen (tammikuu), Iida Rauma ja Pajtim Statovci (helmikuu).

Vain osan näistä voi saada arvosteltavaksi, ja vain osan ennättäisi kukaan lukeakaan, mutta jouluna toiveiden julkituonti on sallittua, peräti toivottavaa:

Kotimaiset
kevään toiveet
Jari Järvelä: Tyttö ja seinä TAMMI
Katri Lipson: Detroit TAMMI
Elina Loisa: Rajantakaiset TAMMI
Laura Lähteenmäki: Korkea aika WSOY
Tommi Melender: Onnellisuudesta WSOY
Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka WSOY
Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet WSOY
Tiina Raevaara: Korppinaiset LIKE
Antti Tuuri: Ameriikan raitilla OTAVA
Koivisto et al: Keltaiset esseet TAMMI

Käännösteoksissa kevään toiveet
Joe Abercrombie: Vain puoliksi kuningas JALAVA
Elena Ferrante: Loistava ystäväni WSOY
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen TAMMI
Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja BASAM BOOKS
Rein Raud: Täydellisen lauseen kuolema LIKE
Elif Shagak: Valkoinen elefantti OTAVA
John Steinbeck: Routakuun aika TAMMI
David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö SILTALA

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Vuonna kahdeksanviis (13.12.)


Aloitin kirja-arvostelujen tekemisen jo ensimmäisenä opiskelusyksynä 1984. Laitoksen ilmoitustaululla Satakunnan Kansa haki avustajaa, ei ihan sattumalta, vaan siksi, että kulttuuriosaston vastaava oli tuolloin jatko-opiskelijana. Ekan arvostelun tein Tuija Lehtisen romaanista Rosan talo, joka oli tuon ajan versio chicklit-proosasta. Kauhistelin arvostelussa kirjan pinnallisuutta, pitkään ja perusteellisesti, mikä oli tietysti kohtuutonta, mutta tyypillistä tuolloin 20-vuotiaalle kriitikolle.

Silti sain jatkaa avustajana. 1980-luvulla arvostelut saivat onneksi olla niin pitkiä, että aloittelija ehti sanoa niissä jotain omaperäisen tarkkaakin teoksesta. Kirjallisuuden opinnoissa kertyvää käsitteistöä en olisi edes uskaltanut käyttää, vaikka teimme jatkuvasti opintoihin analyysejä, mutta antoihan se opiskelu tiettyä itsevarmuutta sen julkituomiseen, mitä piti omasta mielestään hyvänä laatuna.

Syksyyn 1985 tullessa olin alkanut kirjoittaa myös Aviisiin, aluksi vähän mitä sattui, sitten syksyllä 1985 eli Olli Ylösen pt-aikana teatterikritiikkejä, joita jatkoin seuraavienkin päätoimittajien alaisuudessa, vaikkeivät he pitäneet niitä opiskelijalehteen kuuluvina.

Nämä opiskeluajan kirjoitushommat olivat tärkein kompensaatio sille, kun kaunokirjallinen työ ei edennyt aikeiden mukaan. En saanut pitkiä tarinoita kustantajilla lävitse enkä löytänyt mitään kerrottavaa ympäristöstäni, olin kirjallisista aiheista tyhjä, vaikka luin valtavasti ja mielikuvitus hyrräsi lujempaa kuin mitä oli varmastikaan terveellistä.

Pikselitaidetta kasarimalliin... aiheena rope-ryhmämme...
Vuonna 1985 en ollut vielä löytänyt omaa tapaani tehdä scifiä ja fantasiaa, eivätkä ne edes olleet niin tärkeitä lukijana kuin myöhemmin englanninkielisen spefin löydettyäni.  Koodaaminen antoi enemmän mahdollisuuksia OMAN MAAILMAN luomiseen kuin kirjoittaminen. Roolipelaamista harrastin kyllä Kuopiossa käydessä Samin kanssa, mutta en edes tiennyt, että kyseessä saattoi olla kokonainen viihdeteollisuutena orastava harrastus. Rope-harrastus levisi yliopistolla yleiseen tietoisuuteen vasta joskus 1988.

Päiväkirjalle avautuminen oli kai ainoa tapa löytää tasapaino sen välillä, mitä kirjoitti ja mitä olisi halunnut kirjoittaa. Poikkeuksellisen innoittunut sävy on päivämäärän 13.12. merkintä, juuri kirjoitusjulkaisujen saaman julkisuuden vuoksi:

"13.12. 1985. Keskiviikkona! Mattilan tentti, hyvin meni, iloiten menimme Semaforiin oluelle J:n kaa, meille kieltäydyttiin tarjoilemasta toista olutta. J:n takia? Voi ei. Jatkoimme Hämppiin, hieman promillessa poljin Hervantaan elokuvakerhoon, kuumettakin, hikinen, tarjosin taloussuklaata tytöille ("Tummaa ja vahvaa kuin eläimen veri", kehuin). SK julkaisi kritiikkini otsikolla "Jumalan pitäisi olla nainen", Aviisi "Jouluksi kotiin" -juttuni. Kohta loppuu nuorisovuosi, kylläpäs olot kohentui. Liian sohjolämmintä, ei näe tähtitaivasta Jukan 900-millisellä kaukoputkella. 
Selon "Pilvihipiäinen" oli vuoden kirja, "8. ihme" vuoden levy. Vuoden leffa? Ei tule mieleen mitään erikoista. Tein "Kukunor"-analyysini Zen-buddhismin pohjalta, täällä sit taas istutaan ja harjoteitaan joululahjarunoja. Miksi minä olen niin vakava, niin kyyninen? Jostain syystä pelkään mennä ATK-perusteet tunneille, siellä ahdistavaa oloa."


Meru (elokuva)


On kahdenlaisia motiiveja vuorien valloittamiseen.
Toiset sanovat: "Koska se on siellä"
Toiset sanovat: "Koska tahdon niin."

Onko näillä kahdella motiivilla todella merkitsevää eroa?
Ehkä onkin.

Ensinnäkin on tietysti se tuhansien vuorituristien massa, joka jonottaa Himalajalla muiden ripustamille köysille perässään muiden kantamat eväät ja varusteet. Heidän motiivinsa on erottautua  miljoonista extreme-lajien harrastajista, jotka puolestaan yrittävät erottautua viinalla & pornolla  kovistelevasta kaveriporukastaan.

Toiseksi on vuorikiipeilijöitä, alpinisteja, joille kiipeäminen on aidosti elämäntapa. Näistäkin useimmille riittää haasteeksi ja motiiviksi, että he tietävät jonkin vaarallisen tehtävän olevan mahdollisen rajoilla. He voivat sanoa kuten astronautit: menemme Kuuhun koska se on siellä.

Mutta elokuvassa Meru tarina on vieläkin hurjempi. Se on vaikuttavin kuvaus vuorikiipeilystä mitä olen nähnyt tai lukenut, ja kaltaiselleni luontofiktion harrastajalle toki siksikin äimistyttävä, että kuudennen kerroksen parvekekin on minulle mahdoton paikka, ja koska en tiennyt mitään kyseisen vuoren valloituksesta.

Nähtyäni nolostuttavan sisäsiistin Everest-fiktion halusin kuitenkin nähdä jotain mikä vetäisi vertoa tänä vuonna lukemalleni Mountains of the Mind -kirjalle. Meru täytti nämä odotukset ja ylittikin moninerroin. Onneksi tämä pieni indie-elokuva on saatavilla bluray-julkaisuna.

Meru on 6660 metrin korkuinen vuori Himalajalla. Sille kiipeäminen ei ole sinänsä ennätys, mutta vuoren keskimmäiselle huipulle nouseva erityinen Shark's Fin -reitti on reitattu maailman vaikeimpiin. Nämä taustatiedot tosin jäävät Meru-dokumentissa harmillisen vähäiselle huomiolle, ja itseltäni ne menivät osittain ohitse jännitysfiiliksen alla.

Meru-dokumentti kertoo kolmesta alppinistista: Conrad Ankerista, Jimmy Chinistä, ja Renan Ozturkista. Mitä vähemmän tietää vuonna 2011 tapahtuneen kiipeämisen taustoista, sitä uskomattomampi ja yllättävämpi tarina tästä dokumentista piirtyy; fiktiona tätä ei ostaisi kukaan, niin tolkuttomilla tavoilla luonto ja kohtalo kääntyvät tätä kolmikkoa vastaan. Ja kun yllätyksiä tapahtuu, ne ovat sellaista kertaluokkaa, että pieninkin virhe on kirjaimellisesti langan varassa.


Videomateriaalin ainutlaatuisuus on se mikä tekee elokuvasta niin henkeäsalpaavan. Kamerat ovat nykyään niin pieniä ja kestäviä ja niiden läheisyyteen nämä elämäntapakiipijät ovat niin tottuneet, että dokumentin katsoja voi tuntea olevansa mukana siellä 6000 metrin korkeudessa - tyhjyyden ja taivaan välillä keikkumassa. Kaltaiselleni huimausherkälle ihmiselle pelkkä katsominen oli viedä jalat alta. Kamerapitoinen äärimmäinen elämäntapa takaa lisäksi sen, että nämä kolme kiipijää ovat rennon avoimia kertoessaan päätöksistä, joissa aiheena on oma ja kaverin elämä.

Kaiken bonuksena on kommentoijaksi valittu Jan Krakauer, kiipeilykertomusten luottohenkilö jos kuka. Toki elokuvan kertojaäänissä kalskahtaa amerikkalainen "can do" -sankaripuhe, mutta Merun nähtyään alkaa uskoa, että ihmisLAJIA täytyy olla useampi tiettyihin suorituksiin pystyäkseen. Mikään sotanäyttämöllä osoitettu rohkeus ei ole sama asia kuin se TAHDON varassa toimiva toiminta mitä Meru kuvittaa.

Merun katsominen on hyvää lääkettä arjen turvallisuusähkylle JA kaikelle extreme-lajien testosteronipitoiselle melulle. Kuten eräs Merun katsoneista totesi arvostelussaan:
"If you think Everst is hard, just wait until you see Meru's Shark's Fin towards the top of the mountain, a 4,000 ft climb straight up of solid rock."

Tämä on niitä dokumentteja, jotka katsotaan aiheen ja tarinan vuoksi, ei komposition tai teknisen nokkeluuden ansiosta. Tietokoneanimoinnin ja luontokuvien imellytetty yhdistely voivat toki tehdä ekankin katsomiskerran sietämättömän ärsyttäväksi.


perjantai 11. joulukuuta 2015

Pawn Sacrifice (elokuva)


Mitä eroa on Elijah Woodilla, Daniel Radcliffellä, Tobey Maguirella ja Natalie Portmanilla?

Eipä paljoakaan, sikäli kuin heidän ei-genre-filmejään pystyy välttämään. Kaikki neljä ovat jääneet teinitähteytensä vangiksi kykenemättä tekemään yhtään kelvollista aikuisroolia, kykenemättä edes VANHENEMAAN sen näköiseksi, että heidän hahmojaan voisi ottaa vakavissaan aikuisille tarkoitetussa elokuvassa. Wood on syntynyt 1981, Radcliffe 1989, Maguire 1975, Portman 1981. Edes ikäerot eivät näy merkittävästi heidän näyttelijäprofiilissaan.

Tobey Maguire erottuu nelikosta kuitenkin sikäli, että hänestä saattoi odottaa karismaattista näyttelijää Wonder Boys -elokuvan (2000) pohjalta. Vasta Spider-Man -trilogian nimiroolitus kavensi hänet tv-tähden tasoiseksi ja tapaiseksi, olemuksensa mittaiseksi karakteerinäyttelijäksi, jonka äänen huomaa vinkuvan, kun hänen pitäsi vaativassa kohtauksessa huutaa.

Yhdennäköisyys neron kanssa on pintaa syvemmällä
Pawn Sacrifice -elokuva (2015) on Maguiren itse itselleen tuottama ns. star vehicle -elokuva, jolle ilmiökritiikin aikanakaan ei ole vielä muotoutunut suomalaista käsitettä. Elokuvasta kertoo olennaisen, että sen nimeä ei ole vaivauduttu suomentamaan. Aiheeltaan se on kuivakas (shakki pakkomielteenä) ja tähtiarvoltaan vaatimaton, joten edes nimellä haetaan jotain lisäarvoa.

Kamalinta on se, että mahdollisuudet harvinaisen kiinnostavaan elokuvaan olisivat tarjolla materiaalissa, alkuperäisessä tarinassa shakin ihmelapsesta ja kylmän sodan kamppailun dramatisoivasta supervaltojen ottelusta. Lisäksi ohjaaja Edward Zwickillä on pitkällä epätasaisella urallaan pari tavattoman hienoa elokuvaa: romanssifilmien joukossa ainutlaatuisen synkällä tavalla seksikäs Love and Other Drugs (2010),  terrorismikuvauksena suorasukainen Poikkeustila (1998) sekä sotafilminä rohkean poliittinen Glory (1989).

Aikakautensa politiikassa myös Pawn Sacrifice on tiiviisti sisällä, jos kohta liiankin ilmatiiviisti, liiaksi päähenkilönsä ehdoilla. Siitä kerronnan vaikeudet alkavat ja siihen jälkituotantokin on tylpistynyt. En muista, milloin viimeksi olen nähnyt sellaista määrää pieniä klaffivirheitä (tiiviin dialogin kuva-vastakuva-vuorottelun epärytmissä) ison budjetin tuotannossa.

Jos tietää Bobby Fischerin (1943-2008) tarinan, ei Pawn Sacrifice avaa siihen mitään uutta ulottuvuutta. Tobey Maguire näyttelee Fischerin sirpaloituvaa persoonaa kuin säikky jänis, jonka on pakko pyöritellä silmiään kun kamera osuu kohdalle.  Peter Sarsgaard hänen valmentajanaan, karkkeja ja konjakkia imeksivänä pappina varastaa shown mennen tullen, samoin Liev Schreiber esittäessään rokkitähden elkein käyttäytyvää suurmestari Spasskia. Näitä molempia seuraisi paljon mieluummin kuin Maguiren pikkuvanhaa poseeraamista.

*

Bobby Fischerin elämäntarinan huipentaminen Reykjavikissa (1972) pelattavaan 20 ottelun kaksintaisteluun on perusteltua aiheen, muttei elämäkertaan valitun näkökulman kannalta. Emme näe mitään käännettä Fischerin ajattelussa, ei edes siinä Spasskin suuhun laitetussa salaliittoteoriassa, että kenties Fischer näytteleekin kaiken hulluutensa pelatakseen todella pitkän linjan strategista peliä koko Neuvostoliittoa vastaan. 

Emme näe mitään rakenteellista käännettä edes siinä elokuvan kerrontaa ohjailevassa syvätarinassa, että Fischer joutui (kommunistiperheensä takia) lapsesta saakka niin intensiivisen ja jatkuvan vakoilun kohteeksi, että tämä CIA:n projekti loi hänestä sisään kääntyneen superneron, lopulta käyttäkelpoisen välineen supervaltojen propagandasotaan. Tähän filmin nimikin viittaa.

Shakkielokuvat muodostavat oman pienen perinteensä, jonka joukossa on yksi mestariteoskin (Seitsemäs sinetti EI ole varsinaisesti shakkifilmi), Satyajit Rayn Shakinpelaajat (1977), jonka muistan nähneeni joskus televisiossakin, ja ainakin leffakerhossa 1980-luvulla. Shakkia harrastavat ystäväni rakastivat sitä elokuvaa, vaikka ei se shakista PELINÄ kerro senkään vertaa kuin tämä onneton Pawn Sacrifice.

Todellinen motiivi tämän Fischerin hahmolla ratsastavan elokuvan tekemiseen on yhtä maallinen kuin Natalie Portmanin tarve ohjata ja tuottaa elokuva (Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, 2015), jossa hän saa esittää syvästi kärsivää juutalaista äitiä. Samoista epäonnistuneen taiteilijan turhautumisesta nousevista syistä Maguirella on tarve tuottaa elokuva, jonka pääosassa hän saa esittää syväst kärsivää juutalaista superneroa.

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Vuonna kahdeksanviis (10.12.)

Kirjoitin syksyllä 1985 päiväkirjaa enimmäkseen Tarmion Jannen pitämillä analyysitunneilla, perjantaiaamuisin. Janne käytti tunnit jostain syystä luennointiin, jota ei tarvinnut kuitenkaan tenttiä, joten en jaksanut kuunnella.

Vaikka Janne oli yhtä supermukava kuin Saarisen Kaija ja muutkin tuntiopemme, tuntui perjantaiaamun viettäminen jossain elottomassa lainaluokassa 209 vankilatuomiolta. Ei ollut muuta motivoivaa tapaa pysyä aloillaan kuin miettiä mitä elämästä jää tallennettavaa.

Mutta joskus tein merkintöjä keskellä viikkoakin. Harrastin neljää eri elokuvakerhoa ja näin vähintään neljä elokuvaa viikossa, joten oli pakko kirjata ylös edes se, mitä olin nähnyt.

"10.12.1985. Tiistai. Tiukka pakkanen. Lauantaina kävelin kaupunkiin ja takas, ostin musiikkia. Hiukan kuumetta, kiroilin päässäni. Sunnuntaina leffakerhossa "Outsiders", illalla "Poltergeist" [Talikan] Pekan kanssa. Maanantaina vanhemmat opiskelijat suorittivat alakuppilan approbaturia eli istuivat koko päivän alakuppilassa, sen jälkeen vielä yläkuppilaan oluelle. Tänään luennolla 8-10, sitten 12:ksi leffaan, katsoin "Tuntemattoman sotilaan". Arvosana: tympeä. Henkilöohjaus ja kamerankäyttö hölmöä, leikkaus samoin. Käsikirjoitus laiha. Ylipäänsäkin nuoret ei osanneet näytellä, Vanhala ärsyttävä. 
Sitten vauhdilla Attilaan syömään, dramaturgiaa, antiikkia. Eilen ostin Tarok-kortit, lapsettaa? Selän kipu on vähentynyt. Joko taas hellitän otetta elämän vauhdista? Sunnuntaina kävin Lutzeilla, olisi mahdollisuus lähteä Intiaan 5000 markalla. En uskalla. Lauhtuu, valitettavasti, Halley ei näy."

Vain vuotta myöhemmin Janne katosi laitokseltamme eikä hänestä koskaan kuultu sen jälkeen, ei kirjallisuustieteen puolella eikä kustannusmaailmassa, vaikka hän näyttääkin päätyneen maineikkaan isänsä, Hannu Tarmion viestintäfirmaan. Paljon myöhemmin tutustuin sitten Sami Tarmioon, joka tuli Tampereelle kirjakauppiaaksi ja osoittuautui aivan yhtä järisyttävän sydämelliseksi ihmiseksi kuin isänsä.

Tampere on kumma magneetti kirjallisuuden kannalta. Se vetää ihmisiä puoleensa, mutta kukaan ei tunnu olevan täällä jäädäkseen.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Matkijanärhi ja Hesarin ilmiöosasto


Tämän vuoden marraskuussa Hesari siirsi elokuvakritiikit takaisin viihdelitteestä lehden kulttuuriosastoon. Siirron syy ei ollut suinkaan se, että elokuvatarjonta olisi muuttunut taidepitoisemmaksi, vaan se, että kulttuuriosasto on muuttunut viihteellisemmäksi.

Muutos koskee koko elokuvakulttuuria. Kun aiemmin kriitikot esittivät kommenttinsa elokuvataiteen ASIANTUNTIJOINA, he nykyään positioivat juttunsa elokuvaviihteen KULUTTAJINA. Elokuvakritiikit kirjoitetaan yhä useammin niillä oletuksilla, mitä 12-vuotias viihteen superkuluttaja voisi pitää filmin pääesittäjästä tai häntä ympäröivistä peliskenaarioista.

Kuva: Richard Jensen, lähde: Journalisti 15.10.2015
Muutos näkyy myös siinä, että Iltalehti lopetti tänä kesänä kokonaan elokuvakritiikkien julkaisemisen. Edes viihteen arvioiminen taiteena ei onnistu henkilöpitoisessa mediassa. Turun Sanomat puolestaan supistaa filmikritiikkejä, samalla periaatteella kuin suuressa maailmassa: ei ole mitään syytä miksi Hollywood-makkara pitäisi julkisesti todeta Hollywood-makkaraksi. Näistä muutoksista kirjoitettiin äskettäin mm. Journalisti-lehdessä.

Ystäväni Vesa Kantola ehdotti aikoinaan, että kritiikit pitäisi tehdä sillä perusteella, miten ne vastaavat TUOTANTONSA reunaehtoja eli kuinka onnistuneesti niihin on käytetty budjettinsa mahdollistamia raha- ja henkilöresursseja. Tämä periaate tuntuu nyt 2010-luvulla viimeiseltä järkevältä kuluttajansuojalta mitä elokuvakriitikot VOISIVAT tarjota. Mutta se taas edellyttäisi kriitikolta perehtymistä elokuvateollisuuteen, ns. asiantuntijuutta. Eikä yksikään sanomalehti haluaisi maksaa sellaisesta jutusta edes taloussivuillaan.

Elokuvakritiikin muutos ei tietenkään tarkoita elokuvakulttuurin kuolemaa. Elokuvan "taide" on juuri sitä, millaisin kerronnallisin ratkaisuin tiettyjä sisältöjä saadaan välitettyä. Vanhat teatterista, kirjallisuudesta, kuvataiteesta ja tanssista opitut esteettiset ratkaisut ovat edelleen käytössä, sen rinnalla, että tähtinäyttelijän naama-arvo tai pelillinen skenaariokohtainen tilanteenrakennus on määrällisesti tärkeämpää kuin vaikkapa 20 vuotta sitten edes genrefilmeissä nähtiin.

Toisinaan arvostelija kuitenkin intoilee pikemminkin menestysfilmiin kohdistuvan toivonsa kuin makuherkkyytensä varassa. Niin kävi esimerkiksi Matkijanärhi 2 -elokuvalle (osa 3b Nälkäpeli-trilogiassa), jolla oli kyseenalainen onni ilmestyä samaan aikaan kuin Hesari, laskevan levikkinsä pakottamana, siirsi leffakritiikit kulttuuriosastonsa täytemateriaaliksi. Nyt Hesarin leffakritiikit ovat sitten paljon pidempiä, mutta ne tuotetaan halvemmalla, koska senttimateriaalista maksetaan kriitikkoavustajille, ei kulttuurin ammattitaitoisille toimittajille.

Matkijanärhen mainonta lupailee "monitahoista" seksikkyyttä.
Matkijanärhi 2 oli hyvä valinta viihdekirjoittelun uudelle sarastukselle Hesarissa. Sen luotetaan olevan ILMIÖ, taiteesta viis. Kyseisen elokuvan tuotantoarvot ovat korkealla, ihan samalla tavalla sarjan oletettua katsojaryhmää laskeskellen kuin Potter-filmien kohdalla: voidaan tehdä yhä raaempaa ja synkempää viihdettä teiniyleisölle, joka on saanut tutustua sarjan maailmaan hieman nuorempana ja paljon kiltimmissä kuvaelmissa. Nälkäpeli-sarja harjoittaa aivan samaa eksploitaatiota kuin sen dystopiassa pahisten väitetään harjoittavan.

Otetaan esimerkkejä:

"Lawrencen Katniss on viime vuosien monitahoisimpia ja kiinnostavimpia toimintasankareita, ja hän heittää verevät jäähyväiset roolilleen", väittää Hesarin kriitikko Matti Koskinen arvostelussaan (18.11.2015). Mutta mitä tämä monitahoisuus tarkoittaa, sitä hän ei kerro. Silloinhan pitäisi sanoa edes jotain näyttelijätyöstä. Omastakin mielestäni Katniss ON kiinnostava hahmona, mutta ainoastaan Lawrencen näyttelijäkarisman ansiosta. Kummasta siis kriitikko puhuu? Hahmon hahmoisuudestako, joka on elokuvassa kaiken velkaa Tomb Raider -pelin seksikkäälle esikuvalle?

"Se ei ole alentuva eikä kaihda raakuuksia tai vaikeita ratkaisuja ikärajojen pelossa", kiittelee Koskinen elokuvaa. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että raakuudet täyttävät tarkoituksensa aikuiskatsojallekin. Kriitikko siis kiittelee sitä, että teinileffaan mentyään hän ei ole sittenkään joutunut jäämään vaille yksityiskohtaista sadismia. Juuri Suomi on se maa, jossa tehdään "vaikeita ratkaisuja ikärajojen pelossa", kun maahantuoja haluaisi näyttää 11-vuotiaille päiden katkomista TSH-filmissä.
Tässä filmissä pyssyä pidellään analyyttisesti, sanoo kriitikko

"Väkivalta viihteenä ja vaikutuskeinona onkin Nälkäpeli-sarjan keskeisiä aiheita, ja ohjaaja Francis Lawrence välttää onnistuneesti sen trivialisointia", väittää Koskinen. Mutta hän ei ota yhtäkään vertauskohdetta väkivaltaviihteelle. Onko Battle Royal yhtä antitriviaali? Tai Harry Potter- sarjan viimeinen elokuva?

Pikemminkin voisi sanoa että Nälkäpeli-sarja sekä syöttää että säestää (mediasatiirilla) viihdemättönsä. Verhoeven teki samaa jo vuosikymmeniä sitten ja paljon häijymmin. Avoimemmin. Kriitikkoja mielistelemättä.

*

Näin itse Matkijanärhi 2:n tänään. Se on yhtä täynnä teiniangstia kuin edeltävät osat sarjaa, ja aikuisille kokeneille näyttelijöillle annetaan varsin vähän naama-aikaa, jotta nuoremman polven angstailu ei vaikuttaisi ontolta sen rinnalla. Pääosan Jennifer Lawrence on passiivisempi ja jähmettyneempi samasta syystä.

Spefi-elementit ovat toki näyttävämpiä kuin vastaavissa teinidystopioissa (Divergent, Maze Runner...), mutta suuren tarinan tuntu on rapissut, aivan kuin vallankumouksesta intoilu olisi tukahduttanut kirjojen sovittamisen valkokankaalle.

Lopetus on nopea ja vahvemmin imellytetty kuin uskoisi tarpeelliseksi. Niin hukassa tuotanto on tämän Katso kolme, maksa neljästä -rakenteensa kanssa. Mutta siihen ilmiöön ei kulttuuriosastoon päässyt ilmiökriitikko uskalla puuttua.

Ennustan, että kahden vuoden sisällä pelikritiikit ovat yhtä isossa osassa Hesarin kulttuuriosastossa kun tällä hetkellä elokuvakritiikit. Siitä eteenpäin taidetta tavataan valtakunnallisessa lehdessä vain taloussivujen käsittelemänä sijoituskohteena.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Vuonna kahdeksanviis (2.12.)

Syksyn 1985 päiväkirja on yllätyksetöntä, mutta silti järkyttävää luettavaa.  Halleyn komeetta oli joulukuuhun mennessä tuonut Suomeen kovat pakkaset, Meksikoon maanjäristyksen ja Kolumbiaan tulivuorenpurkauksen. Oman elämän muutokset olivat yhtä rajuja. Muutin viimeinkin opiskelija-asuntoon, koska se oli varmempi ja omempi kuin samana syksynä käyttämäni alivuokrakämpät. Ja yksinäisempi, vaikka Frans asui viereisessä rapussa. Ja vaikka bileitäkin näkyy olleen jatkuvasti. En vain oppinut muistamaan ihmisten nimiä enkä ymmärtämään niiden luonteita.

"2.12. 1985 Ensin "Gracchuskan pojat", sitten tuborg Vuoltsun rannalla. Duunarin II kerros, tanssihumppapaikka. Tanssin Krissen ja Hymyilevän Tytön kanssa, keskellä parkettia kiemurtelimme, aikuiset veti suu korvassa. "Nuoret valloittaa tämänkin paikan." Valoja ja kiiltävä parketti. Jatkoille Oscar-kabareeseen, lattialla tapasin Joukon. Joimme yhä, mukana Sirpa, Kepa, Vesat, Suuteleva Tyttö. Olimme valomerkkiin saakka. Piti mennä Hervantaan jatkoille, minä poljin, ne taxilla, eivät muistaneet päästää sisälle perhanat. Lauantaina muutin Antin auton avulla, illalla VAT69:n kaa Hervantaan, tuparit + kabareen suunnittelua. Aivan siistiä 2 eka tuntia, P ja A äänittivät nauhalle puhe-peliä (tiet.termi!). Sitten Jari ja Sirke lähti, pullot avattiin, kaksi jääkaappia ja yksi pakastin, leipää ja juustoa. Mutta millainen jännite!"

Yllättävin asia syksyn 1985 päiväkirjassa ovat kommentit jatkuvien selkäkipujen herättämästä pelosta. Olin 30 vuodessa unohtanut, miten jäytävän syvälle olivat vaikuttaneet käynnit Invalidisäätiöllä, juuri lukiosta ja kotoa lähtemisen välitilassa. 20-vuotiaana opin ajattelemaan skolioosia kohtalona, joka muotoilisi elämäni, varsin kirjaimellisesti, kuin kysymysmerkin muotoinen runko kaikelle mitä voisin olla.  Ehkä fanaattinen asenne fillarointiin (takuuna itsenäisyydelle) oli vastareaktio, yritys paeta sitä tunnetta, että muukalaisuus sisälläni tulisi käpristämään ja typistämään elämäni mahdollisuudet.

Ja juuri siksi muistan niin hyvin Juhon repliikin jostain 30 vuoden takaa: jos hänellä olisi terveet jalat niin hän kyllä tietäisi mitä elämällä tekisi...

No, sentään tiedän millainen vaihtoehtoelämäni 20-vuotiaana olisi voinut olla.
Missasin tilaisuuteni muuttua kyborgiksi:

Finlandia-voittaja Jari Aarnio

Kuten tunnettua, Finlandia-palkinto jaetaan säännöllisesti vuoden merkittävimmälle hesalaiselle fiktiolle. Vuoden 2015 palkinto parhaasta hesalaisesta fiktiosta annettiin viikko sitten hesalaiselle huumepäällikölle, Jari Aarniolle.

Palkintotilaisuuteen Jari saapui kahdella vapaalla jalalla. Toinen puoli Jarista nauttii siitä, että saa olla millainen vain, in cognito, mukavasti pukeutunut, huolittelemattoman näköinen. Sitten on niitä hetkiä, kun täytyy ottaa oma tila ja pukeutua näyttävään mekkoon ja punata huulet.

Jari oli halunnut Finlandia-palkintoa jo lapsesta saakka, mutta oli rahalle allerginen. Huumepäälliköksi kohottuaan hän päätti aloittaa kolme vuotta kestävän siedätyshoidon.
Jarin tilille siirrettiin dollareita aluksi noin viikon välein ja annostusta nostettiin vähitellen. Sen jälkeen siirryttiin ylläpitovaiheeseen, jolloin kaikenlaisia rahasummia tungettiin Jarin taskuihin ja pihamaalle kuukauden välein. ”Huumehoito vaati veljellistä sitoutumista ja oli perheelleni myös aikamoinen taloudellinen satsaus", tunnustaa Jari hesalaisen pöytäkirjansa ulkopuolella.

Toiselle sijalle Finlandia-kisassa jäi äänirikoskirjoistaan tunnettu ulvilalaislähtöinen standup-traagikko Anneli Auer.