KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
21.7. Helsingissä.
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
23.-29.7. Savossa mökillä
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

torstai 28. tammikuuta 2016

Joy (elokuva)

Ohjaaja David O. Russell on tehnyt Jennifer Lawrencen kanssa kolme elokuvaa, jotka ovat vaivattoman hyväntuulisia ja vastaansanomattoman kilttejä ihmissuhdedraamoja: Unelmien pelikirja (2012), American Hustle (2013) ja Joy (2015). Parisuhteen merkitystä venytetään näissä kaikissa samanlaisin juonellisin kikkailuin kuin mitä Wes Anderson tekee tuotannossaan: rakkaus ei ole metafysiikkaa, vaan sympaattisten survivaalihahmojen solidaarisuutta.

Tämä omituisen viekoitteleva tulkinta romanssin peruskaavasta toimii parhaiten Unelmien pelikirjassa, jossa viihdeurastaan kärsivät näyttelijät Lawrence ja Bradley Cooper pääsivät loistamaan vinkeästi bipolaarista peruutusvaihdetta tempovassa rakkausviha-tarinassa. Sen elokuvan jaksan katsoa milloin vain jo dialogin ansiosta. Ja jos on muutoin Lawrencen karismalta välttynyt, niin se on viimeistäänkin elokuva, jossa hän on yhtä aikaa karmivan hellyttävä ja kylmäävän seksikäs.

American Hustle (2013) ja Joy (2015) ovat nekin helposti tykättäviä elokuvia, mutta myös niin valmiiksi pedattuja tykättävyydessään ja nostalgiakuvastossaan, etteivät näyttelijöiden hahmot tunnu hengittävän lainkaan omaa ilmaa. Hahmot vain täydentävät poppimusiikin & viittilöivän kameratavan sykettä.

Jos siis Russellin tarinointi on parhaimmillaan Wes Andersonin tapaista, niin kuvitus on pahimmillaan samanlaista onttoa aikakausikohtaista briljeerausta kuin toisella Andersonilla, Paul Thomasilla.

Ensimmäinen vartti Joy-elokuvaa on sentään tässä ylivilkkaassa kerronnassa niin tehokkaan humoristista, että Joyn voisi julistaa vuoden tapaukseksi jo sen esittelyjakson ansiosta. Sen vartin aikana tunnen, että tämä elokuva vie minua johonkin todella uskomattomaan kertomukseen ihmissuhteista, jotka selittävät kaikki toisiansa. On jotain kiehtovan romaanimaista tällaisessa ihmissuhteiden verkoston avaamisessa alhaalta ylöspäin.

Mutta sen runsaan vartin jälkeen elokuva muuttuu. Kolmekymppinen Joy on näytetty  perhesuhteiden verkoston passiiviseksi pakotetuksi keskipisteeksi, joka äkkiä päättää ryhtyä tämän verkoston aktiiviseksi järjestelijäksi - ja perustaa "yritysdynastian", kuten jossain arvostelussa väitettiin, vaikkakin kyse on yhtä söötin satiirisesta näkökulmasta perheeseen ja yrittämiseen kuin mitä Wes Andersonin elokuvat ovat perheyrittäjien hääräämiseen. 
Perhe = yrittämistä.

Joyn ryysyistä rikkauteen -menestystarina on etäisesti kiinnostava realismissaan, tuleehan se sivunneeksi bisnesmaailman sukupuolittuneisuutta juuri 1980-luvun ilmastossa, mutta on se myös tylsän kiillotettua katsottavaa, paljon tylsempää ja kaavoitetumpaa kuin mikään oli American Hustlen rikostarinassa.

Siivousalan yritysjohtaja saapuu kaupunkiin...
Vartin pohjustuksesta selvittyään Joy onkin ennen kaikkea Jennifer Lawrence -starvehicle, ohjaajansa valitsema allegoria Lawrencen filmiuralle. Kun elleinlehdet ovat ylistäneet Lawrencea viihdemaailman vaikutusvaltaisimmaksi naishenkilöksi, ei Russellinkaan tarvitse tehdä muuta kuin näyttää JL eri moodeissaan: hän on suurperheen putkityöt tekevä kotiäiti ja latinotyöläisiä ruokkiva yritysjohtaja, mutta joskus tämä blondi kävelee texasilaisten keskuuteen kuin kuka tahansa nahkatakkinen bisnesmuija...

Jennifer Lawrence on muuttunut huimaa vauhtia näyttelijästä insituutioksi. Ihme on, jos hän siitä vielä toipuu ja taipuu edes samanlaiseen näyttelijäsuoritukseen kuin uransa nousuun lykänneessä Winter's Bone -filmissä (2010). Paljon enemmän persoonallista panosta odotan seuraavalta Russell-filmiltä kuin miltään mitä Lawrence tekee kaikissa tulevissa indie-lankeamuksissaan...








keskiviikko 27. tammikuuta 2016

The Revenant (elokuva)


Arthouse-väkivalta on edelleen niin kovassa kurssissa, että mikä tahansa elokuva saadaan myytyä kahdelle yleisölle suolaamalla sitä erityisen graafisella hakkaamisella tai silpomisella. Ei siis ole suinkaan sattumaa, että teattereihin tuli samaan aikaan kaksi "realistisen" oloista westerniä, Quentin Tarantinon Hateful Eight ja Alejanrdo Inarritun The Revenant. Kumpaakaan ei voi pitää varsinaisena genrefilminä, vaikka niiden tarina ja kuvasto lainaavat lavealti westernien perinteestä. Genretyylittelyn sijaan ne ovat kuitenkin ensisijaisesti ohjaajiensa filmejä, joita voi kaihtaa tai rakastaa samoista syistä: Tarantinon kohdalla itseisarvoisen äijädialogin vuoksi ja  Inarritun kohdalla itseisarvoisen kuvankuljettelun ansiosta.

Ohjaaja, näyttelijä ja kuvaaja keskustelevat jäätyneen puhvelin symboliikasta
The Revenant -elokuva on myös samalla tavoin kohtuuttoman ylipitkä elokuvaksi kuin Tarantinon tekele. Realismin aivan omalle tasolleen vievät kamera-ajot toki sietää ja pitkänpuoleisen tarinankuljettelun, mutta lisukkeena on terencemalick-tyyppistä luontokuvien metafysiikkaa, joka suomalaiselle katsojalle on yhtä naurettavaa kuin pitkäpiimäistä. Tulisivatpa katsomaan miten monipuolisesti meikäläiset luontodokumentit osaavat käyttää karua metsämaisemaa, niin ei tarvitsisi täyttää valkokangasta ylimääräisellä tunnilla kevätvalossa pisaroivia koivikkoja tai nuotionhehkussa törröttäviä kuusikkoja.

Ja aivan kuin tämä malick-tyyppinen luonnon etnisöinti ei olisi tarpeksi - onhan kuvaaja (Emmanuel Lubezki) sama kuin Malickin pilvihipiäisiksi muuttuneissa 2000-luvun filmeissä - niin jotakuinkin puolivälissä elokuvaa nähdään väritetty versio Tarkovskin kuuluisasta "metafyysinen kuralätäkkö rauniokirkossa" -episodista. Silläkö yritetään hillota kolmas oscarpysti Lubezkille? Tästä tekoverellä kostutetusta kermakakusta puuttuu enää kurtvonnegut-sitaatti jäätyneestä karpalosta: "Aivan kuin joku tuolla ylhäällä pitäisi meistä..."

Vaan sitten toisaalta.

Kokonaisuutena The Revenant on yhtä täydellinen western kuin mitä Inarritun Birdman oli täydellisenä teatterimaailman kuvauksena: ne ylittävät genrelähtökohtansa niin luovasti, että asettavat uudet kriteerit sille, miten 1800-luvun amerikkalaista erämaata tai 2000-luvun amerikkalaista teatteria voidaan käsitellä elokuvassa. Elokuvan juoni ja kerronta ovat alusta saakka liikkeellä, ja käsikirjoitus pitää kiinni tarinansa armottomuudesta siinä määrin, että katsoja ei tosiaankaan voi luottaa siihen, miten hyvikset ja pahikset tällä kertaa ratkaistaan. Leonardo di Caprio näyttää tekevän tässä elämänsä ensimmäisen aikuisroolin, mikä on jo iso suositus ohjaajalle, ja Tom Hardy on takuuvarma pirulainen hahmoksi juuri westernin mittapuulla.

Lisäksi erämaa vaaroineen on niin monipuolisesti dramatisoitu, keskipisteessään alkuperäistarinan ällistyttävä karhutaistelu, että elokuva on välttämätöntä nähdä valkokankaalla - tai katuu koko ikänsä tämän filmin ohi päästämistä. Haastatteluissa di Caprio on väittänyt, että hänen piti oikeasti syödä biisonin maksaa ja ryömiä hevosen ruhon sisälle, ja sellainen realismin lehahdus elokuvasta nousee muuallakin.

Jostain syystä tällainen survivaalitarina on erityistä herkkua nykypäivän katsojalle.  Esimerkiksi Sight&Soundin (1/2016) jutussa todetaan, että erämaassa pakeneva, arvokkaan turkislastinsa menettänyt miesjoukko on kapitalismin uhrien yllättävä näköiskuva: "They seem less like embodiments of national exceptionalism as survivors of some unspecified apocalypse, or mercenaries fleeing a losing battle." Palkkasaatavien sijaan miehet kamppailevat pomojensa lupailemista lisäarvoista, jotka ovat sitä suuremmat mitä harvempi jää henkiin... Näyttelijätöissä eniten pidinkin Domhnall Gleesonin esittämästä tarmokkaan oikeamielisestä upseerista / osastopäälliköstä, uskottavana niin psykologialtaan kuin pomotyypittelyltään.

Ainoastaan intiaanien kuvaus on yllättävän konformistista muutoin niin historiallisen ajankohtansa näköisyyteen luottavassa kerronnassa. Inarritu ei edes yritä asettua siouxien tai pawnee-heimon näkökulmaan, vaan tyytyy voimakkaasti etualaistetun päähenkilön välittämiin "visioihin" siitä, mitä vääryyksiä heimoille on tehty ja mitä mystistä luonnontietämystä päähenkilölle on näiltä siirtynyt. Tämä "jalo villi" -hymistely on varsin samanlaista newage-mystiikkaa jota poliittisesti tiedostaviin westerneihin alettiin ympätä jo 1970-luvulla, ja viimeistään Terence Malickin The New World -elokuva (2005) etabloi sen yhtenäisteoriaksi siitä, mitä Alkuperäinen Amerikka tarkoittaa - etnisiksi luontohabitaateiksi pelkistettyinä. Niinpä myös Revenant-elokuvan juonen huipentavassa kohtauksessa luonto, jumala ja intiaanit samaistetaan tyhjentävästi toisiinsa. Pöh.

Jos Hugh Glassin alkuperäinen tarina, tämän elokuvan "inspiraationa" toiminut ja sinänsä uskomaton seikkailu 1820-luvulta, kiinnostaa oikeasti, siitä näkyy löytyvän yllättävän perusteellinen referaatti mm. historialehden nettisivulta.

Elokuvan kohdalla raastavan väkivaltaisesta kuvastosta sopisi kyllä varoittaa teattereissa: K-16 -merkintä ei vastaa sitä alkuunkaan!



maanantai 25. tammikuuta 2016

Jäsenmaksupajatso


Tähän aikaan vuodesta veri eli lompakko punnitaan, kenen joukoissa on halukas seisomaan ja millaisella jäsenmaksun hinnalla. Järjestöt lähettelevät maksukuittejaan, useimmat kohteliaasti helmikuulle merkityllä maksupäivällä, jotta uusi toimintavuosi ei maistuisi pelkältä rahastukselta. Kuulun ainakin kahdeksaan järjestöön, puolueen lisäksi. Ammattiliittoihin en ole kuulunut vuoden 1994 jälkeen, kun näin miten turhaa sakkia ne ovat yliopistoissa.

On tietysti järjestöjä, joiden jäsenmaksun maksaa aatteellisesta kunnioituksesta, kuten Finfarin, Suomen Tieteiskirjoittajien ja Aseistakieltäytyjäliiton jäsenyydestä. Joidenkin suhteen on jo moraali pettänyt, kuten Ikimetsän Ystävien ja Greenpeacen osalta. Niille pitäisi lahjoittaa kaikkensa, jos todella toimisi sen mukaan mihin uskoo.

Sitten ovat pienet osakulttuureita edustavat järjestöt, joissa jäsenyys on pikemminkin lisäarvo lehden (Portin ja Tähtivaeltajan) tilaamiselle. Tähän tammikuuhun saakka kuvittelin kuuluvani jopa British Film Institut'n jäseneksi pelkästään tilaamalla Sight & Sound -lehteä, kunnes BFI:n videokaupassa myyjä naureskeli, ettei se sentään niin mene. Eikä antanut jäsenalennusta.

Mutta moraalisesti vaikein alue ovat ne lukuisat puolivakavat kulttuurialan järjestöt, joiden suhteen on ollut periaate, että jäseneksi menee vain jos aikoo olla aktiivisesti itsekin mukana - aivan kuten puolueeseenkin, jonka jäsenmaksuissa on sentään mielekäs porrastus ansiotulojen mukaan. Nämä järjestöt ovat periaatteessa ETUjärjestöjä, joten niitä pitäisi tukea jäsenmaksullaan jo periaatteessa, vaikka toisaalta ne tarjoavat tasan samat edut ja toimivat tasan samoilla höyhensarjan keinoilla kulttuurialan duunien puolustajina.

Pirkkalaiskirjailijoiden jäsenmaksusta tiedän sentään erinomaisen tarkkaan, miten paljon sillä saadaan aikaiseksi. Mutta Arvostelijain liiton, Kirjailijaliiton ja Tiedetoimittajien liiton osalta ihmettelen, mihin se raha palaa. Arvostelijain liiton pressikortilla olen kyllä nuorempana päässyt monenmoisiin tapahtumiin, se on ollut kovaa valuuttaa jopa ulkomailla (paitsi Italiassa...). Tiedetoimittajien yhdistys taas on niin suuri kooltaan, että siellä on jatkuvasti tarjolla kaikenlaista koulutusta ja tapaamista. Silti kuuluminen näihin molempiin järjestöihin on täysin turhaa, ja turhauttavaa.

Kirjailijaliiton jäsenmaksu on toistaiseksi arvoitus,  miksi se on  tuplasti enemmän kuin muiden. Onko se vain hinta sisäpiiristä, "oikean kirjailijuuden" prestiisistä? Tunnustan kyllä, että ensisijainen motiivi siihen liittoon liittymiseksi oli apurahahakuinen. Pelkästään samoista syistä suunnittelen Tietokirjailijoiden järjestöön pyrkimistä.

Niin yksi yhteen tai yksi miljoonaan on tämä tammikuille keskittyvä vapaan kirjoittajan ansaintalogiikka. Jokainen liitto on yhtä kuin apurahapajatso, jossa on sentään jokin perusteltu mahdollisuus (jäsenyys) saada apurahaa, kun säätiötukiaisten saaminen alkaa tuntuu aivan arpapeliltä.

Tämä 2016 on vielä yltäkylläisyyden vuosi, mutta sen jälkeen on taas taistelemassa musteissapäin niin taiteilijain, tutkijain kuin tietäjäinkin liukuhihnoilla. Jotain sormenpäätaktiikkoja olisi opeteltava hyvissä ajoin.




sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Taiteet, öljy ja limasienet


Onko taiteilla tulevaisuutta? Mitä ilmeisimmin on, vaikka ihmiskunnalla ei kauaa olekaan. Siksi tulevaisuutta on parasta viettää nyt heti - se jäi päällimmäiseksi mieleen esitystaiteen seuran kymmenvuotisseminaarista (16. 1. 2016).

En ollut aiemmin kuullut esitystaiteen seurasta enkä käynyt niin perehtyneesti Suvilahden alueella Helsingissä, että olisin osannut arvata, millaisen elintilan elävät taiteet ovat onnistuneet valloittamaan maailman tylsimmän pääkaupungin kainalosta. Termiittianarkismilta ne seuran tilat näyttivät jos mitkä, aivan kuin olisi äkkiä putkahtanut jonnekin Berliinin tai Pietarin avantgardeluolaan... sellaisena kuin niistä lukee lehtijutuissa.



Tilaisuuden avasi Jaap Klevering (yllä kuvassa), joka maalasi "äänikkunan" paikalla olleesta seuran edustajasta. Sitten tutkija Olli Pitkänen puhui tulevaisuudentutkimuksesta, missä taide tuntui olevan lähinnä lavaste, jonka äärellä ihmiset saadaan helpommin puhumaan tai kommentoimaan tulevaisuudennäkyjään. Itse puhuin taiteiden tulevaisuudesta sellaisena kuin sitä on scifissä visioitu. Käytin materiaalina käsikirjojani, mutta myös Kosmospenaaliin tekemiäni juttuja spekulatiivisesta tanssista.

Aivan toisiin sfääreihin vei Jenni Sutelan esitys limasienen näkökulmaa simuloivasta taiteesta. Sutela käsittääkseni perusti anti-ihmiskeskeisen taiteensa sille, että tulevaisuutta on yhtä perusteltua kuvitella limasienen kuin ihmiskunnan kannalta, joskin limasieni lienee edelleen kuvioissa kun ihmiskunta on onnistunut hävittämään itsensä tältä planeetalta. Limasieni on tällä hetkellä muutenkin kuuminta hottia posthumanismista ja ekokritiikistä kiinnostuneiden keskuudessa. Sutelan tavoin taiteen omassa aikaskaalassa liikkui Kaisa Illukan kertomus aikakapseleista taiteena. Limasieni lajina on kyllä eräänlainen aikakapseli sekin. Googlaa avainsanoilla "labyrinth ja "physarum polycephalumin" niin näet miten limasieni kilvoittelee ihmislajin kanssa, esim täällä 




Illan viimeinen alustus olikin sitten kuin elegia ihmiskunnalle, vaihtoehtoisten historianlankojen solmiminen rusetiksi, jonka avaamiseen ei kellään ole keinoja. Tere Vadén nimittäin puhui fossiilisten energiamuotojen aikakaudesta, tästä erinomaisesta öljyelämäntavan huippukaudesta 1980-2020, jonka jälkeen edessä on ainoastaan vaikeita kysymyksiä ja mahdottomia ratkaisuja - siis resurssisotia viimeisistä öljylähteistä. 

Numerot tässä planetaarisessa umpikujassa ovat vastaansanomattomia: kaiken nykyisen fossiilienergian korvaamiseen tarvittaisiin yli 2000 ydinvoimalaa, eikä sellaisen määrän rakentamiseen (kun nykyään voimaloita on nelisen sataa) riittäisi mikään määrä teräsbetonia tai uraania, eikä varsinkaan aikaa. Vadén käytti ihmiskunnan tietoisuuden tilasta ilmaisuja "yllätyksellinen yllätyksettömyys ja "superironia", mutta vertasi sitä myös peri-inhimilliseen tapaamme erottaa toisistaan fakta ja faktan vaikutukset: me tiedämme miten asiat ovat mutta emme halua liittää tietoamme siihen, mitä tiedämme vaikutuksista, joissa ilmastomuutos saattaa ollakin pienin murheista. 

Ihmiskunnan herättely tämän puolitietoisen tilan murtamiseen ja tulevaisuuteen heräämiseen taas edellyttäisi ehkä taiteidenkin apua, niiden kykyä yhdistellä faktat ja tuntemukset huomispäivän maailmankuvaksi.

Jos siis haluaa todella kohdata todellisen tulevaisuuden silmätyksin, ei tarvitse kuin lukea Vadén & Salmisen kirja Energia ja kokemus

Mutta haluavatko edes - tai varsinkaan - tieteisfiktion harrastajat kokea sellaista tulevaisuusshokkia? Taitaa olla mukavampi vain kuvitella, että biopunkin visiot ovat yksi vaihtoehto tuhannen spekulaation joukossa...



torstai 14. tammikuuta 2016

Kevättalven 2 kantta


Mikään aika vuodesta ei ole niin pitkä kuin kevättalvi Suomessa, odotusta aamupimeän ja iltapimeän välissä. Kevään vihreää ei osaa vielä kuvitella, syksyn sävyt ovat kuihtuneet muististakin. Mielikuvituksen ainoa väri on roosa, ja ainoa kuukausittainen lyhtyhetki Roosalupi, jossa näin talvisaikaan ennättää käydäkin.

Mikäpäs sitten tyylikkäämpää kuin paketoida aivonsa muulle maailmalle kahteen pakettiin, joista toisessa on tyylikkään musta kansi alien-ikonilla, toisessa tyylikkään roosa kansi ajan patinoimalla rasterilla. Näistä kansista tulen muistamaan kevättalven 2016 elämästäni:


maanantai 11. tammikuuta 2016

640 scifi-elokuvaa myöhemmin

Vuodenvaihde oli totisesti kiireistä kirjoitusaikaa. Kuin tulevaisuudelta ryövättyä.
 
Hieman ennen joululomia sain kustannustoimittajalta tieteiselokuvia käsittelevän käsikirjoituksen korjattuna, mutta myös Laurin tekemän kuusisivuisen lausunnon korjausehdotuksineen. Aikaa käsikirjoituksen lopulliseen palauttamiseen sain tähän 11. tammikuuta saakka, mistä viikko ilman konetta menisi Lontoon matkaan.

Tietenkin unohdin ottaa käsikirjoituksen mukaan lähtösähellyksen yhteydessä. Kaikeksi onneksi pääsin J&S:n printterille kello 7:ltä aamulla tulostamaan keskeneräisen osuuden. Sitten pikaiset päiväunet ja lentokentälle. Koneputkessa istuminen on niin intensiviinen tila, että sain tarkastettua lähes kaikki haluamani asiat jo kolmen tunnin lentomatkalla.

Matkalta palattua viisi päivää meni joutuisasti koneen ääressä. Tein lähes kaikki Laurin ja Matin ehdottomat muutokset, paitsi sen suurtyön, että olisin ryhtynyt kirjoittamaan aivan omaa lukuansa supersankareista. Niiden vähäiseen osuuteen on sentään erinomainen selitys: eivät ole ulkomaisetkaan scifi-elokuvien oppaat niille omistaneet omaa osiota....

*

Viimeinen osa käsikirjoituksen työstämistä oli henkilö- ja elokuvaindeksien tekeminen. Ennemmin kuin olisin ryhtynyt keräämään nimiä noin vain käsityönä, editoin Wordiin makron joka keräsi kaikki pronominilta näyttävät sanat leipätekstistä. Vasta sen jälkeen aloin keräämään henkilöiden ja elokuvien nimiä, ja säästyin satojen nimien naputtelulta, koska ne löytyivät valmiista luettelosta. Elokuvia pidemmin tai mainiten esiteltyinä on suunnilleen 640. Katson sen saavutukseksi.

Tänään kello 12, kun Tampere testasi ydinsodasta varoittavia hälytyslaitteitaan, katsoin käsikirjoituksen valmiiksi & itsenäiseksi. Päästin sen lähtemään kustantamon koneistoon. Jo ensi viikolla on tulossa taittoversio tarkastettavaksi, samoin kansikuva. Näin scifistisen huimaa on kirjamaailman vauhti 2000-luvulla. Pää menisi pyörälle, jolleivät kustannustoimittajat olisi niin erinomaisen opastavia ja tehokkaita.

Suhteellisuudentaju kuitenkin pakenee päästä ruumiiseen. Jälleen olen saanut antiikkisen selkäsäryn siivittämää marttyyrimäistä iloa kuvitelmasta, että tämä kirja on sitten testamenttini maailmalle: se missä on kaikki kiteytetty ymmärrykseni tieteisfiktiosta.

Samalla tavalla olin ajatellut edellisestä scifi-käsikirjasta. Vuosi sitten.

Ja samalla tavalla ajattelen kahden viikon päästä, kun saan romanssikäsikirjan korjaukset toiselta kustantamolta. Sitten alkaa seuraava editointirumba.

*

Sekä scifi-elokuvakirjan että romanssikäsikirjan on tarkoitus ilmestyä maaliskuun lopulla. Mielenkiintoisia maailmanlopun ja lamavuoden aikoja? Tavallaan.

Kirjailija nauttii ennakoista Lontoossa
Scifi-tietokirjasta saan sentään ennakon ja rojaltit, mutta romanssin käsikirjasta en yhtään mitään, koska romanssikäsikirjani on muodoltaan tutkimus viitteineen kaikkieen, ja tutkijan on oltava kiitollinen, että joku ylipäänsä suostuu kustantamaan kokonaisen teoksen.

Vähän tämä asia närästytti, että aloitan työvuoden allekirjoittamalla kustannussopimuksen, jossa nimenomaisesti ilmoitetaan ettei tekijänoikeusmaksuja tipu, ei minkäänlaisia. Mutta sain SKS:n kustannusjohtajalta erinomaisen pätevän meriselityksen, miten tiedekustannuksen universumi toimii. Ostin selityksen. Ja mitä muutakaan voisi? Minulla on pöytälaatikossa ihan tarpeeksi julkaisemattomia kaunokirjakässäreitä. Ei lisää kuolevia mestariteoksia niiden päälle, kiitos. Lisää apurahoja, kiitos.

Ja onhan tämä tuttua väitöskirjan ajalta vuodelta 1998. Senkin kohdalla sai olla kiitollinen, ettei sentään joutunut MAKSAMAAN kirjansa kustantamisesta, kuten monet muut ovat joutuneet, etenkin ulkomaisia prestiisikustantamoja käyttäessään.

Joltinenkin lohtu tulee olemaan EKF:lle (13.2.) valmistelemani paneelikeskustelu "Mikä on kirjan oikea hinta?". Siellä toivon nostettavan kissalauman pöydälle.


EDIT 27.1.: Taittoversioon tarkistetusta versiota laskin, että elokuvia ja tv-sarjoja on mukana vain 596 kappaletta; edellinen laskelma perustui sarakkeisiin jaettuun versiooni, josta en huomannut laskea pois kahdelle riville yltävien elokuvien nimiä!




keskiviikko 6. tammikuuta 2016

7 päivää jotka järkyttivät kukkaroa



En itse Lontooseen kaivannut, vaan Saara, mutta oli hänen vuoronsa valita. Minulle olisi kelvannut mikä tahansa lomapaikka jossa tunnen olevani toisessa maailmassa, mieluusti viikon mittaisella valohoidolla vahvistettuna. Nämäkin tarpeet 7 päivää Lontoossa tietysti täytti, vaan olivat ne myös päiviä, jota enemmän järkyttivät kukkaroa kuin maailmankuvaani.

Parasta tässä matkassa lie sitten olikin se, että Suomeen palattua kaikki tuntuu ihmeen halvalta, ruoka ja viini, liikenne ja asuminen. Kirjat olivat Lontoon kaupoissa toki saman hintaisia, mutta kun on tottunut näkemään samojen angloteosten hintoja Amazonin välittäminä tarjouksina, niin kirjallisuuskin näytti luokitellun eliittitavaroiden mukaan. Vain olut oli kohtuuhintaista. Keskustan taiteilijapubissa (Pillars of Hercules) tuopillinen alea oli nelisen puntaa, ja Oxfordin maineikkaassa Eagle and the Child -pubissa tuopillinen bitteriä kolmisen puntaa.



Kielsimme olevamme tällä matkalla turisteja, koska emme käyneet SISÄLLÄ missään pakollisissa nähtävyyksissä. Ulkopuolelta käsin Lontoon tututkin rakennukset näyttivät linnoituksilta, jotka ovat hiekkapuhallettu irti historiasta. Omanlaisensa spefistisen ilmapiirin sekin kyllä luo, vaikka turistimassat näiden rakennusten liepeillä olivat massiiviset.

Omien kaljojen juonti kuningattaren puutarhassa tuntui sitten sitäkin pastoraalisemmalta.



Vasta matkan viimeisenä päivänä osuin sattumalta divariin, ja sieltä löytyi aarteita, kuten miekkailun historiikki ja Jo Waltonin vaihtoehtohistoria Lontoosta ja Nalo Hopkinsonin klassikkoharvinaisuus, kaikki kuudella punnalla.

Mutta tällaiset löydötkin tuntuvat krääsältä sitä kulunkia vasten, mitä viikko lontoolaisessa hotellissa maksaa. Vaikka oli meillä siinäkin ihmeellinen onni: varaamani hotelli oli niin täysi että meidät siirrettiin samaan hintaan saman ketjun toiseen hotelliin, jossa meitä odotti neljän tähden huone. Bloomsburyn museomainen rauha muuttui illuusiosta todellisuudeksi, hiljaisessa rakennuksessa elimme yli vuodenvaihtumisenkin kuin historian kuplassa.

Puutarhassa lauloi rastas monesta keväästä, ja sen puutarhan toisella puolella näin ikkunasta sihen hostellin dormitoryyn, jossa olin asunut viikon talvella 1987. Silloin kävin katsomassa musikaaleja ja Royal Shakespeare Companya, nyt en edes elokuvissa kertaakaan: tavallinen leffalippu olisi maksanut mukavat 18 puntaa, heikomman teatterin hyvässä matineassa 10 puntaa. Uh.

Avalonin maassa on unelmoitava television ääressä, ja kevätsään vihertävinä keskipäivähetkinä.



Yhtenä päivänä kävimme Oxfordissa, se oli sääennusteen mukaisesti erityisen lämmin ja aurinkoinen, mutta iltapäivällä muuttui ukkossateeksi, joka vyöryi yllemme juuri kun olimme tulleet collegeista ja etsimme ruokapaikkaa ja pelastuimme tuohon Tolkienin & Lewisin Eagle and the Child -pubiin, jossa fantasiagenre sai muotonsa sellaisena kuin me sen ja itsemme faneina nykypäivänä tunnistamme. Paikka on siis nykyään kokoperheen ruokapubi, jota hillitty T&L-memorabilia koristaa aforismeina. [Tarkempi raportti Oxfordin reissusta löytyy Saaran blogista]

Sieltä oli hyvä aloittaa hitaahko paluu tänne Suomeen, missä meitä odottivat 20 asteen pakkaset ja koko takapihafasistien halventama peräkamaripohjola kolkompana ja torjuvampana kuin mikään mitä meluisa metropoli voisi koskaan olla...