KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





tiistai 29. maaliskuuta 2016

Batman vs Superman


Kolmekymmentä vuotta sitten sarjakuvateollisuus koki kääntymyksen sekä kunnianhimoisempaan kerrontaan että aikuisempaan aiheenvalintaan. Syntyi sarjakuvaromaaniksi kutsuttu tyylittely ja aikuissarjakuvaksi kutsuttu markkinakategoria. Molemmat kukoistivat viitisentoista vuotta, kunnes syndikaattien laskelmointi, suoramyynnin lakastuminen ja printtimedian kuihtuminen johtivat molempien kutistumiseen, vaan ei katoamiseen. Kääntymyksen jäljiltä jäivät elämään myös klassikot, etenkin supersankaritarinoiden häikäisevät menestysteokset, joihin elokuvateollisuuden oli helppo tarttua efektitekniikan ja fantisoidun väkivaltaviihteen löydettyä yhdistetty potentiaalinsa peliviihteen avaamille markkinoille.

Siinä on supersankaribisneksen tarina tähän saakka.

Seuraava käänne saattaa olla jo edessä eikä välttämättä parempaan. Tätä filmeiksi muutettua sarjakuvamaailmaa on sitä helpompi tuottaa, mitä kierrätetympää se on, joten 13-vuotiaiden reaktioherkkyydelle perustuvat supersankarimarkkinat voivat sammua yhtä nopeasti kuin ovat syntyneetkin.

Batman vs Superman (2016) on näiden uusien supersankarifilmien kärkikastia, omaan makuuni jopa parempi kuin ylituotetut ja loputtomaan hypetykseen tarkoituksensa hukanneet Avengers-elokuvat. Tavallaan se on tietysti pakollinen katsottava, sen jälkeen kun sama ohjaaja, Zack Snyder, on JO tehnyt definitiivisen supersankarifilmin Watchmen-sarjakuvasta. Uudesta Batman vs Superman -elokuvasta voikin sanoa, että kaksi kolmasosaa siitä on miellyttävän tyyliteltyä ja kohtuullisen katsottavaa genrefilmiä.

Yksi kolmasosa taas on yhtä sietämättömän tylsää mäiskintää ja takaa-ajoa kuin missä tahansa näistä genrefilmeistä. Tuntuu kuin ohjaaja vaihtuisi sen pitkän loppumäiskinnän kohdalla, eikä edes tämän kertaluokan aiheesta (demoninen batman vs jumalallinen teräsmies) saada irti mitään erityistä siihen suureen odotusten alla olevaan gladiaattorimatsiin. Tämä on megaluokan mokaus Snyderin ennakkomaineeseen nähden - ja toisaalta taas odotusten mukaista, jos on nähnyt Man of Steel -elokuvan (2013) viimeisen puolituntisen.

Kamalinta tässä Batman vs Superman -elokuvassa on juuri se, mistä sitä on eniten  irvitty etukäteen eli näyttelijävalinnat. Aivan kuin kaikki kelvolliset näyttelijät olisi jo varattu Marvel-tuotantoihin?

Kyse ei ole vain fanikunnan makumieltymyksistä, vaan siitä, miten hahmoa käytetään näyttelijäntyössä. Jopa Tom Cruisen voi saada näyttämään oikealta näyttelijältä, jos hahmon ristiriitaisuus saa tämän hikoilemaan epävarmuudesta hahmon tilanteen lailla, kuten ensimmäisessä MI-elokuvassa.

Mutta Ben Affleck on pelkkä pateettinen möykky lihaa bat-haarniskassa, kun ei hänestä muuta puristeta. Hänen turpea leukansa törröttää esiin bat-naamarista kuin mikäkin deekun perse. Ei mikään ihme, että suurin osa elokuvasta tapahtuu niin pimeiksi lavastettuina kohtauksina, ettei niistä juuri erota kuin kyyhöttävän profiilin.

Ben Affleckin nähtyään ei katsojalla ole motivaatiota pyrkiä jonkinlaiseen elokuvan sisäiseen tunnelmaan. Mutta näitä hölmöyksiä riittää lisää:
- Henry Cavill teräsmiehenä ei olisi ihan mahdoton ikonisuuteen tähtäävä castaus, jos edes siitä siviilipuolesta otettaisiin sitten irti jotain, ristiriitaisuuttaan pohtiva puolijumala, jonka ei tarvitsisi näyttää kiiltokuvalta. Ei tule esimerkiksi kohtaustakaan, että hahmon kaksinaisuutta dramatisoitaisiin joko koomisesti tai psykologisesti, mikä sentään oli "Man of Steel" -elokuvan kantava motiivi, puhumattakaan hahmon mainiosta gay-alatekstistä.
- Jesse Eisenbergin hahmo neuroottisena lapsinerona, 2000-luvun Lex Luthorina, on epämääräinen ja tähtäämätön idealtaan, joten castauskin on tehty hippaleikkinä. Tai ehkä hahmoon on hakemalla haettu tuoreutta, tai nettiajan nivellystä Eisenbergin aiempaan superhahmoon Naama(/io)kirjan keksijänä. Mutta lopputulos on myötähävettävän yliampuva kategoriavirhe kuten vuoden 1978 lexluthoriksi kiinnitetty Gene Hackman.
- Jeremy Ironsin hahmo Bat-miehen palvelijana on genremuodollisuus, jolla haetaan yhtäläisyyksien vetämistä Michael Cainen vastaavaan brittirekisterillä tekemään suoritukseen. Hauskaa, mutta tarpeetonta.
- Gal Gadotin pistäytyminen Ihmenaisena on yhtä operettimainen väliintulo kuin jos hän esittäisi ihmebikineissään äiti Teresaa.
- Holly Hunter hyveellisenä senaattorina on toki ajateltu ja visusti näytelty hahmo, mutta saa nuo edeltävät näyttelijätyöt näyttämään vieläkin ohuemmilta kuin trikoonsa.
- Amy Adams supersankarin tyttökaverina ei saa mitään mahdollisuuksia näytellä muuta kuin lehtityötään naiviimpaa journalistia. Kyseenalainen saavutus tällaisena aikana, kun Oscar-palkintoja sataa juuri journalismikuvauksiin erikoistuneille elokuville ja kysyntä vahvoille naishahmoille on tunnustettu bisneksen kaikissa portaissa.

Kannattaako Batman v Superman -elokuva siis nähdä, saati katsoa?

Ehdottomasti. Sen kuvamaailmassa on paljon ajateltuakin, sitä samaa sarjakuvien inspiroimaa iloittelua mitä näki Snyderin "Watchmen'issä". Jo pelkästään parin minuutin mitainen 'Batmanin painajainen' -jakso on pääsiäismunan kaltainen yllätys, jossa ohjaaja Snyder ja tuottaja Christopher Nolan osoittavat, että HALUTESSAAN (so. muiden tuottajien niin salliessa) he OLISIVAT voineet tehdä supersankarifilmin samassa tyylilajissa kuin Nolanin oma Batman-trilogia, ja tehdä tsunamit fanikunnan odotushorisontille

Sitä odotellessa?
Miten olisi sarjiselokuva Alex Rossin tapaan?

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Vuonna kahdeksankuus (pääsiäinen)


Siitä pitäen, kun kesällä 1983 lähdin Kuopiosta sivariin, olen pysynyt liikkeessä. 

Tampere oli opiskeluvuosiksi risteysasema, josta pääsi lähtemään niin laivajunalla Eurooppaan kuin fillarilla pitkille maareiteille itään ja pohjoiseen. Tampereelta oli luontevaa, töiden loppuessa, siirtyä sataman lähelle Turkuun, sitten Helsinkiin, jahka Turku alkoi tuntua hautausmaalta - ja sitten jatkaa pelkkää liikettä, kun ei ollut enää päämääriä, palata Turkuun ja jatkaa sieltä tänne Tampereelle, palata vanhoja jälkiä kun ei mitään uuttakaan ollut minne haluaisi kadota.
 

Vain nöyrtyminen lapsen tekemiseen ja perhe-elämään pakottaa ihmisen luopumaan luonnollisesta liikevoimastaan ja tyytymään luonnollistettuun vankilaansa. On mahdotonta perustella nykypäivän poliittisilla termeillä, että liike itsessään on tärkeämpää kuin mikään mitä seuraavasta paikasta voisi löytää. "Liikkuvien"/"Liikkumattomien" oikeuksista on vaikeampi puhua minkään eettisen sanaston mukaan kuin edes miesten / naisten oikeuksista, vaikka kyse on yhtä perustavanlaatuisista arvoista.
 

Sitä samaa mämmimäistä vellomista estetisoiduissa kuralähtökuopissa elämä oli tietysti 1980-luvullakin. Mentiin elokuviin tai avattiin tietokone, jotta avautuisi ikkuna viereiseen todellisuuteen - tai hypättiin junaan.



1.4. [1986] Olin lomalla. 25.3. Kuopioon aamujunalla. Seuraavana aamuna 5.05 junalla Viinijärvelle, liftasin Honkalammelle. Söin aamupuuroa epäluuloisten sivarien kanssa, juttelin uuden ATK-sivarin kaa, 10:30 lähti bussi, juoksin. Joensuussa uusia taloja, yo:lla uusi rakennus. Söin ruokalassa Akin kanssa, kiertelimme kaupungilla, Aki osti ruokaa, maksoi jopa G:n nakit. Kävelimme Noljakkaan, Aki katseli seinille, kun G sotki nakkeja mämmiin. Saunassakin. Yritimme elokuviin, täyttä "Out of Africaan". Torstaiaamuna Aki pesi pyykkiä, kahdeksi yo:lle syömään, käytiin Rantakylässä, adventisteja. Palatessa G löysi fillarin Pielisjoesta, ajoi sen kirjaston pihaan, Aki tunsi synnin värähtelyä, lohdutti itseään, että pyörä löytyy pihasta helpommin. 22.35-juna Siilinjärvelle, aamuyöllä kotona. Aamulla vanhemmat lähti Tunisiaan, vaikka jenkit ja Gaddafi tönivät toisiaan Libyan edustalla. Pyhät Sessuilla, pelattiin tietokoneella. Hain passia poliisiasemalta, viime hetkellä, sillä virkamiehet menevät lakkoon. Kaaos, antakaa minulle ansaitsemani kaaos! 
Paluu Tampereelle. Luin "Ruusun nimeä" junassa. Kämpällä järkytys: vieras haju. Pieniä muutoksia, kaappien ovia auki, vessassa uusi hammasharja, keittiössä kaksi likaista lasia. Uusi kämppis ilmestyi huoneestaan, Yrjö Alponen tai Alpo Yrjönen, opiskelee kansantaloustiedettä, arka mutta terävä, iso kattila, vaikka työntäisi päänsä siihen, syö pullaa ja juo teetä.  Minä: proosani on aforismeja, runoni sanaleikkejä, näytelmäni hokemia, osaan kirjoittaa enää otsikoita ja melko hyviä kritiikkejä. Minulla on silmää ja korvaa, vähemmän aivoja."

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Vuonna kahdeksankuus (21.3.)

Keväällä 1986 pamahti Tsernobylissä ydinvoimala. Eipä se juuri ketään hetkauttanut. Luin tänään loppuun Rein Raudin "Täydellisen lauseen kuoleman" ja koko helvetin 1980-luku tuli vyöryen mieleen. Vaikka Raudin romantiikka on typerryttävän teinimäistä, on hänen otteensa 1980-lukuun yhtä järisyttävän rehellinen ja rehellisyyttä vaativa. "Miten nuoria" tarkoittaa: "MILLÄ TAVOIN VIATTOMIA". Ja hän vastaa siihen. Ja hän ei säästele ketään, ei itseäänkään. Osaisinpa minäkin. Tallinnassa kävin vasta 1989. Silloin vallankumous oli jo lähellä.

Mutta vuonna 1986 ei ollut vielä aavistustakaan siitä, miten nopeasti Eurooppa tulisi avautumaan, meilleKIN, jotka niin kaipasimme Suomesta pois.

Tampereen rokkielämän mullisti vuoden 1986 keväällä kaksi aivan erilaista instituutiota: Doris-yökerhon avaaminen ja Kumma Heppu & LAV -bändin esillenousu. Itse kävin harvoin Doriksessa eli Dorkalassa, vihasin sitä lähes yhtä paljon kuin siihen oli pakko uskoa illan viimeisenä toivona, ja erinäiset kerrat sieltä lähdettyä poljin kotiin tyytyväisenä vain siitä, että olen sentään se joka ei jää tyhjien toiveidensa kanssa valomerkkiin saakka. Mutta Kumma Heppu & LAV oli vallan toista. Se oli bändi, jonka musiikista välitty kaikki se alakuloinen runous, jota punkista oli jäänyt kaipaamaan. Se oli lupaus siitä, että 1980-luvun ei tarvitse koskaan päättyä. Sen lupauksen taisi Ari Närhi pitääkin.

Ja mekin teimme jotain, nimittäin lopulta sen merimieskabareen jota oli kuukausia harjoiteltu ja jonka rahoilla oli tarkoitus päästä Pariisiin. Ja päästiinkiin. Mutta se on ihan toinen, romaanin mittainen tarina.

Opintovuosieni eeppisin tapaus, sen sijaan, oli tuo kevään 1986 kabareejuhla 20.-21. maaliskuuta:

"21.3. [1986] Perjantai. Eilisaamuna leikkautin millin terällä loput karvat päästäni. Ihmiset tuijottavat. Pyörällä YOlle, kävellen YO-talolle. Kabareen harjoittelua, Hyppönen suuntaa valoja. Kävin TJRP-harjoituksissa, vain 10 ihmistä paikalla. Syömässä, 5:ltä kenraali. Hermoilua, venyi 7:ään, väkeä alkoi tulla, Pipana, Anne, Juha Lehtinen, Selleri+Mirja, Ulla Iltakoululainen joka ei tunnistanut kaljua G:tä. Kahdeksalta häädettiin TUFSA kokoushuoneesta, meikkaamaan. 9:ltä lavalle, kaikki meni nappiin, vaikka Riitta rasitti kaikkia, bändi joi olutta. Toinen puolisko myös ok, varsinkin Martin vitsit ja Päivin "Amsterdam". Tanssimaan loppuilta, "Hello, I love you, let me jump in your game." 

Jatkoille Pispalaan, kävelin TarjaMarin, Virpin, Tinken ja Hyppösen kanssa, ylistimme kuuta, söimme taloussuklaata ja viiniä, leikimme ulkomaalaisia. Talo oli täynnä meikäläisiä ja tuttujen tuttuja. Salaattia sormin, tanssia, pieni lipunmyyjä suuteli kaikki talon miespuoliset paitsi Frankin joka sammui. Billie Holiday, Miller, Lapparit, Prince isolla volyymilla aamuviiteen. Tuulevi väitti, että olin pikkujouluista lähdettäessä kieltäytynyt ajamasta taksilla, koska olen lilja. Anskulla meni lujaa, vippasi puolet talon viinoista ja tupakoista, kähmi jokaista naista, itki keittiössä, haastoi riitaa ja oksensi F:n takille. Ansku oli jonkun poikakaveri, mutta kukaan ei tiennyt kenen. Se sammui sen mattokäärön päälle jonka sisällä F nukkui. Aamuviideltä ekaan Paasikiventien bussiin, pakkaskylmä, nauroimme matkustajille: "Nuo ovat töihin menossa." Kävelin Lukonmäen kohdalta kotiin repun ja levykassin kanssa, palelin, linnut lauloi, aamu nousi kuin Kurosawan leffassa."

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Helppoa Harold Pinteriä (Ruokahissi)


Näytelmä saa olla kyllä absurdin helppo, mutta jos se on helpon absurdi, jotain on pielessä.

Draaman tyylilajina absurdi on yhtä vaikea kuin nonsense kirjallisuudessa, koska tyylin pitäisi pysyä tarkasti kokeellisen hulluttelun ja viitseliään symbolismin välissä. Tyylilajin akateeminen nimitys "absurdismi" on yhtä absurdi kuin muutkin akateemiset yritykset rajata mielikuvituksen villeintä vyöhykettä jatkumoksi tai peräti koulukunnaksi, mutta tulee paljastaneeksi olennaisen: jos näytelmästä tehdään tarkoituksella absurdiSTINEN, on tavoitteena peitellä tavoitteen hämäryyttä tai sisällön ilmeisyyttä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Pinter-sovitus "Ruokahissistä" menee sieltä toisesta äärilaidasta, helpon absurdina osoitelmana 1940-luvun englantilaiseen ja eurooppalaiseen ilmapiiriin, josta on yhtä helppo löytää kytkentöjä nykypäivän valtakäytänteisiin. "Ruokahissi" on toki uskollinen alkutekstille, mutta saa kahden palkkatappajan viimetapaamisen näyttämään enemmän Tarantinolta kuin Pinteriltä.

Ilman tulkintaa Pinterin absurdi draama näyttää tältä....
Eikä se huonokaan asia ole. Näyttelijät Halkola & Suonpää ovat hyvin habitukseltaan toisiaan täydentävä pari tämän pelkistetyn "rakkaus on murhaa" -tarinan energioihin. Rauhallisen jykevä Ben (Halkola) ja neurotisoitunut nuori Gus (Suonpää) odottavat jonkin rakennuksen kellarissa "ylhäältä" tulevaa tappokäskyä, tietämättä sen enempää tulevasta uhrista kuin auktoriteetista joka heitä käskyttää. Loppuratkaisu ei tule yllätyksenä, jos on nähnyt yhdenkin vastaavan noir-elokuvan. Vihjeet edeltävistä tapahtumista ja loppuratkaisusta putkahtelevat dialogissakin soman psykologisina viitteinä: miksi Ben jäi odottamaan autoon? miksi Ben kauhistelee omituisia kuolinuutisia vaikka on itse palkkatappaja? mitä edellisellä tappokeikalla on tapahtunut uhrina olleelle naiselle?

Näytelmäesitystä seuranneessa keskustelutilaisuudessa (12.3.2016) Halkola & Suonpää kertoivat "tutkineensa" näytelmää julkaisuajankohdan kautta eli tulkinneensa hahmojaan ennen kaikkea (juutalaisen) Pinterin kommenttina holokaustille ja natsismille ja sodan aiheuttamille traumoille. Totta kyllä, nämä asetelmat ovat väistämättä mukana "Ruokahississä", samoin kuin Pinterin näytelmien marxilaisen simppeli luokka-asetelma kasvottomista vallankäyttäjistä "ylhäällä" anonyymeissä rakennuksissa.

Mutta mitä sitten jää sen ABSURDIN osuudeksi? Mikä tästä näytelmästä tekee absurdin draaman klassikon, jos draama on niin kiinni kehyksissään, että 70 minuutin esityksestä poistuu yhtä harmittomasti kuin häijyn vitsin saattelemana?

Ohjaaja Sini Moila puolustautui keskustelutilaisuudessa sillä, että hän tuli mukaan "Ruokahissin" projektiin, kun sille oli suunniteltu jo ulkoasu: vaatetus ja lavastus kiinnittivät sen jo tiettyyn ajankohtaan. Siksi näytelmän sovitus ei pyrkinyt absurdimpaan tai edes abstraktimpaan ilmaisuun.

No joo. Okei. Ostan selityksen, ja totta kai PIDIN esityksestä sinänsä ja siitä kunnioituksesta Pinterin tekstiä kohtaan, että taukokohtien tulkinnallisuudelle annettiin todella hyvin tilaa. Mutta jos absurdin näytelmän absurdius on tosiaankin kiinni tietyissä historiallisissa syntyoloissa, niin kai ne kehyksetkin ja koko pitkä Pinter-tulkintojen historia mukaan lukien pitäisi saada tuotua mukaan esitykseen? Ei kai kukaan Beckettiäkään tekisi näin helpoksi pyssytarinaksi?

...mutta tältäkin se voisi näyttää.
Muuten käy niin hupsusti, että yleisö tyytyy naureskelemaan hahmoille - kuten Jyväskylässäkin liian usein kävi - sen sijaan että alkaisi pelkäämään oman maailmansa ja tajuntansa puolesta.