KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Luettua scifiä (North, Newman, Hutchinson)


Tämän kevään vapaa-aikalukeminen on jäänyt yöpöytäkirjoihin, kun arvostelukirjat vievät virallisen lukuajan. Parhaita lukuromaaneja (The Water Knife, Luna, Aurora) siirtää tuonnemmaksi kesää kohti, jotta ne saisivat arvoisensa tila omasta ajasta ja mielikuvituksesta, ilman että muut keskeneräiset kirjat tunkevat samaan aivotilaan.

Nopeiksi oletetut yöpöytäkirjat ovat nopeita olleetkin, vaihtelevista syistä.

*

Claire Northilta olin lukenut jo The First Fifteen Lives of Harry August -romaanin (2014), joka on juuri sellainen kepeän innostunut spefi-teos, joita genren ulkopuolelta tupsahtavat kirjoittajat tekevät. Vaikka nimimerkkiinsä kätkeytyvä kirjailija yritti kutkuttaa lukijoita tolkuttomalla väkivallalla, on kirjassa myös ansionsa: spefi-idea aikasyklissä elävistä ihmisistä on käsitelty niin perusteellisesti, että vastaavaa ani harvoin näkee kokeneillakaan spefi-kirjoittajilla. Northin uusi romaani Touch (2015) kuulosti idealtaan yhtä yksinkertaisen näppärältä, joten se oli pakko ostaa luettavaksi - mutta teos osoittautui heikommaksi ja hajanaisemmaksi kuin kohtuuttoman ylipitkä The First Fifteen.... North yrittää tehdä Touch'n tarinasta niin elokuvamaisen toiminnallisen, että yhtäkään muistikuvaa ei jätetä käyttämättä ilman pientä jännittäväksi tarkoitettua anekdoottia: tällä kertaa supersankarimaiset olennot voivat possessoida kosketuksella uuden kehon. Samaa ideaa käytti Octavia Butler kehutussa Patternmaster-sarjassaan, josta Wild Seed (1980) on yksi parhaita spefi-teoksia mitä olen koskaan lukenut - pitihän sitten Claire Northinkin versio ideasta lukea. Kolmatta kertaa en kuitenkaan Northin kirjoihin enää erehdy.

*

Yhtä tuntemattoman kirjailijan, Emma Newmanin romaani Planetfall (2015) tuli vastaan jostain arvostelusta. Kirja osoittautui ilmestyksenomaiseksi yllätykseksi: Planetfall on tyyliltään niin perinteistä planeettascifiä että tuntuu kuin palaisi nuoruutensa parhaisiin kirjoihin PÄIVITETTYNÄ nykypäivän nettiteknologiaan ja tavarahysterian tematiikkaan. Newman kuvaa uskonnollisista syistä varustettua avaruusretkikuntaa, joka pudottautuu kiertoradalta vieraalle planeetalle kuin kyseessä olisi syntiinlankeamus - osa pudottautujien "podeista" vaurioituu, eikä ilmeisestikään vahingossa. Menestyneet pioneerit löytävät valtavan alien-puun, jonka alle perustavat siirtokunnan. 

Newman kuvaa tavattoman arkisesti ja sujuvasti survivaaliteknologiaa, joka on riippuvainen vähistä resursseista ja ihmisten keskinäisestä konsensuksesta, että niukkuuden kanssa elellään jumalapuun varjossa. Kestääkseen elämää vieraalla planeetalla on vähän tietävämpien ja fiksumpien (= päähenkilöt) huijattava enemmistöä uskonnon avulla, mikä jumalapuun läheisyydessä onkin mahdollista, myös ekologisista syistä. Kirja etenee niin joutuisana PSYKOLOGISTEN yllätysten sarjana, minäkertojan syyllisyyden kerroksiä vähitellen purkaen, että tarinan ahmaisee muutamassa illassa. 

Romaanin lopetus on kuitenkin harvinaisen löysä ja irrallinen, kun suurin osa tarinaa on kasvatettu jännitystä ja korotettu panoksia siirtokunnan säilymiseksi. Näkemieni arvostelujen perusteella moni muukin on ollut valmis heittämään kirjan seinään loppuun päästyään. 
Mutta Newmanin seuraavaa sf-teosta kannattaa silti odottaa, jahka hän pääsee irti YA-pöljäilyltä vaikuttavasta Split Worlds -sarjastaan.

*

Dave Hutchinsonin uuteen romaaniin tartuin niin ikään vähän vitkastellen ja varoen, koska Europe at Midnight (2015) on suoraa jatkoa edelliselle kirjalle Europe in Autumn (2014), jonka lopetus oli typerryttävän kepeä hyppäys dystopiatrilleristä tieteisfantasiaan, enkä osannut tulkita sitä muutoin kuin käytettyjen vertauskuvien (kansakunta kuvitelmana) kohottamiseen puhtaaksi käsitteeksi (kansakunta metafyysisenä pintana). Enkä osannut lainkaan kuvitella, miten moisesta käsiteavaruudesta voitaisiin enää palata trillerin tasolle. Mutta niin vain Hutchinson teki, ja ensimmäinen kolmannes uutta romaania toimii erinomaisen jännittävästi. Ehkä tarinaa voisi verrata Gaimanin Neverwhere-romaaniin tai Ballantynen Dream London -romaaniin, mutta kaupungin sijaan rinnakkainen brittitodellisuus sijaitseekin koko EUROOPAN alla. Ja jos tämä ei ole kannanotto Brexitiin, niin mikä sitten?

Mutta sen ensimmäisen kolmanneksen Hutchinsonin kirjasta luettuaan voisi tehdä samoin kuin ekan luvun Northin kirjasta luettuaan eli jättää kirjan sovinnolla kesken. Hutchinsonilla on todella omituinen taipumus siirtää juonenkäänteen edellyttämä miljöö täysin toisaalle kuin edeltävät tapahtumat, ihan ilman mitään juonellista tai romaanin maailmankuvasta kehiteltyä syytä. Lukiessa Hutchinsonin esikoisromaanin, The Villages -kirjan (2002) arvostelua, voi huomata, että hän näkyy työnnelleen omimpia aineksiaan syrjään ihan samalla tavoin jo vuosia sitten. Mutta niin kehuttuja nämä Hutchinsonin kirjat ovat, ehkä juuri spefiin tottumattomien kritiikeissä, että kolmaskin kirja Eurooppa-sarjaa on vielä tulossa.

Well. Euroopan balkanisoitumista kuvatessaan Hutchinson on toki jännittävästi kiinni huomispäivän uutisissa, vieläpä spefin omimmilla aseilla. Mutta kokonaista romaania ei aiheesta vain voi tehdä, niin hukassa me jo olemme - näyttää Hutchinson sanovan omintakeisella estetiikallaan. 

Sattumoisin luin yhtenä arvostelukirjoista vastikään Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, joka niin ikään paloittelee perinteisen romaanirakenteen olemattomiin aiheensa kustannuksella. Syynä on survivaalivaiston tapainen esteettinen kunnianhimo, ehdoton kunnioitus aiheensa suuruutta kohtaan. Paljon tyylikkäämpäähän se sellainen on kuin kätkeä sukupolvensa tyhjiö 4000 sivun kollektiiviseen paperimassapökäleeseen.



*



Ja samaan aikaan viidakossa: Kiiltomato julkaisi arvosteluni Wendigosta, Agricola julkaisi arvosteluni Suuresta Suomalaisesta Kirjoittajaoppaasta, ja Aamulehti mm. arvosteluni Puikkosen romaanista.

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Vuonna kahdeksankuus (7.4.)


Elämä oli erinomaisen selkeää ennen internetin aikakautta. Ei ollut muuta nähtävää kuin Tampereelta avautuva Eurooppa, ja jokainen kirja tai elokuva oli vain mittansa mukainen hidaste horisontissa. Leffassa ja lukiessa selkä kiukutteli, mutta jokainen lihaskipu oli kuin ruoskalla annettu käsky: jätä nämä, mene maailmaan!
 

Nukuin kaikki opiskeluvuodet lattialla, koska se oli ainoa tapa saada lavea kirjoituspöytä ja futonimainen pehmike.
Selkä ja selkeä, sama klangi.
 

Elämässä oli viimeisen kerran avaruutta ennen henk koht tietokonetta. Keväällä 1986 opiskelin kyllä jo tietojenkäsittelyä, mutta minulla ei ollut edes vanhaa pelimikroa mukanani Tampereella. Ei ollut varaa omaan tietokoneeseen, ei edes televisioon.  Ohjelmointiharjoituksiin taisi olla käytettävissä muutamia tk-laitoksen Mac-pönttöjä. Sellaiseen upotin kesätienestit kaksi vuotta myöhemmin.
 

Vielä vuonna 1986 elokuva-arkisto ja leffakerhot levittivät pääni sisälle valkokankaan kokoisia näkymiä. Nykyään horisonttini paloverhoa tuuppivat googlehitit lautapelisivustoille. Amazonista ostettu devari saapuu ruskeassa paketissa. Mikä tahansa Proust-filmatisointi lasketaan pornoksi tässä barbaarien pyörittämässä konemaailmassa.

Kevään tuleminen on ihmiselämän ainoa mediastandardi. Henk henk koht koht.

"7.4. [1986]. Maanantai. Viime perjantaina katsomassa "Pelon pyramidi".  Sen jälkeen potkin palloa puistossa F:n kanssa, maa vihreä, kesäillan hymyilevä kuulaus. Virpi ja TM tulivat, pelasimme kiikkupolttosta pimeään asti, G oli asiantuntija, riehui ilolla pallon kanssa, omi löytöpallon itselleen. Yöllä paistoimme lettuja tyttöjen kanssa, Virpi lainasi pyörää F:lle, ajoimme Annalaan.
Lauantaina tein riisi-tonnikala-vihannes-sörsseliä, söin sitä kolme päivää, ilman suolaa, iloisena ja ylpeänä kun sain itse korjattua kirjoituskoneeni. Sunnuntaina fillarilla Pirkkalan ja Nokian kautta, kiire, hikisenä Monroehen, ihanan saastainen leffa ["If.."?] elämästä, lopussa kaikki räjäytettiin, astuin kevätaurinkoon keveänä.
Tänään ostin Magyaria, luin ja otin aurinkoa Koskipuistossa tehtaan juurella. Rauni Lundberg -niminen juoppo talkkari kertoi Punakylästä: saksalaiset ja ruotsalaiset perustivat sen punaisten leskille, mutta miksi? Talkkari oli katkera Väinö Linnalle, koska tämä ei ollut kuvannut Punakylää. Viihdyin tämän jälkeen Saarisen analyysitunnilla, kevyesti laskuhumalassa, G hölpötti mielipiteitään Henry Parlandista.
Tv-huoneessa alakerran nainen moitti minua musiikin huudattamisesta. Lammikot jäätyvät yöksi, G sulaa.  Voisin kirjoittaakin enemmän kuin lukea. Enimmäkseen ihmettelen. Voiko kesän hajun unohtaa?"


perjantai 1. huhtikuuta 2016

Rakkauskirjat paketissa, rakkausfilmit hakusessa


Ehkä jeesuskin oli liftari? Naulattiin ristiin peukut pystyssä. Naamakirjamarttyyri jos kuka.

Minullakin pääsiäisloman kärsimys oli peukalon mittainen. Rullailin tabletilta romanssioppaani  taittoversiota, ees taas, ylös alas virheitä etsien. Siinä touhussa vasemman käden peukalo väsyi niin kipeäksi kuin olisi poikki nivelestä. Odottamaton ilo tämä tällainen työ tietysti oli, pyhätyöksi.

Tänään kustannustoimittaja sitten vahvisti, että viimeisetkin korjaukseni on nyt siirretty kohti koneistoa, ja romanssiopas Tuttua lemmentouhua menee painoon maanantaina. Virallinen ilmestyspäivä on 11.4. Kevät hyppää kolmiloikkaa.

Kaikki tietämykseni rakkauskirjoista on nyt kirjaimellisesti poissa käsistä.
Toivottavasti kukaan ei kysy, olenko joskus lukenut tuon otsikoksi mukailemani Shakespeare-draaman. Elokuvana se odottaa DVD-hyllyssäni. Jahka kirjapaketti tulee viikon kuluttua, voin korkata kuohuviinin ja katsoa sen vaimon kanssa.

Tänään aloin sitten rakentamaan Rakkauselokuvien käsikirjaa. Olin jo suunnitellut siihen raudanlujan rakenteen, romanttiset tragediat vs romanttiset komediat, jotta saisin kerrankin lajiteltua tietämykseni selviin lokeroihin. Lukemani kirjat Hollywood-romansseista sopivat artikkeli toisensa perään tähän rakenteeseen kuin nakki sämpylään.

Mutta & sitten. Tänään tulin vilkaisseeksi vanhoja (usenet-uutisryhmiin tehtyjä) leffa-arvostelujani, olisiko niissä kierrätettävää materiaalia romanssifilmeistä, jotka ovat tehneet itseeni vaikutuksen. Ja olihan niissä, suunnilleen 120 elokuvaa, joista puolet sellaisia eurooppalaisia taidefilmejä, että ne eivät mahdu mitenkään amerikkalaisperäiseen genrejaotteluun. TÄLLAISTA ongemaa ei ollut sen paremmin edellistä leffakirjaa kuin tuota romanssiopasta kirjoittaessa.

Hämmästyttävintä olivat 1990-luvulla nähdyt eurooppalaiset elokuvat, jotka olin täysin unohtanut, siitä huolimatta, että arvostelun perusteella olen ollut  syvästi haltioitunut niistä - elokuvista joiden nimetkin näyttivät enää etäisesti tutuilta: "Julma rakkaus", "Verta ja suklaata", "Robert-ei-saa", "Kun kesä on ohi", ja muutamat muut.

Rohmer-boxini minulla on kunniapaikalla, mutta noita ysäriluvun älykköromansseja ei ole saatavilla DVD-kopioina, jotta niiden ihmetyksen voisi kerrata.

Elokuvien taustatietoja lueksiessa tulin muistaneeksi, miten erilaisia maakohtaiset romanssielokuvat voivat olla verrattuna maakohtaisiin romanssikirjoihin. Ja kukahan sellaiset eroavuudet osaisi suhteellisuudentajuisesti selittää? Ei ainakaan kuuskytlukulaiset filmihullut, jotka ovat muuranneet maakohtaisten estetiikkojen rajat niin korkeiksi, ettei niiden ylitse näe enää 2000-luvulta käsin. Petteri Vompatin Kaipuun punainen hetki on se kuuskytlukulainen luulokirja, jota käyn eniten niistämään.

Tässäpä epäongelma, pariisilaisen elämäntavan syvyinen, pohdittavaksi.




Son of Saul


Millä resoluutiolla historia muistetaan? Kysymys on aina vain pätevämpi, kun historiaa tahallisesti sumentavat häirikköpuolueet saavat metelillään aikaan historian on/off-nollavalaistuksen, jonka takia 1900-luvustakin välkkyy esiin vain yksittäisiä, toisistaan erillään olevia kohtauksia. Kirjallisuuden puolella kiinnostus historiaan on aina vain kasvussa, mutta elokuvat eivät ole kyenneet löytämään kompromissia viihdyttämisen ja analyysin väliltä, soveltamaan taiteensa keinoja niin että historian metatarina pääsisi oikeuksiinsa.

Ennen kuin nyt. Cannes-palkittu "Son of Saul" (2015) on maineensa mittainen filmi, keinoiltaan yksinkertaisen vallankumouksellinen: hirvittävin osa ihmiskunnan historiaa tapahtuu taka-alalla, kun kuva on tarkennettu samastuttavan kärsiviin ihmiskasvoihin.

"Son of Saul" on ahdistavuudessaan aivan omaa luokkaansa, mutta niin oman taiteensa keinoilla, että täysipäinen keskustelu elokuvan jälkeen auttaa ketä tahansa toipumaan kokemuksesta. Finnkino ei tietenkään tällaista tarjoa eikä moisesta välitä, sillä sen tavoitteet ovat lähempänä keskitysleirien pyrkimyksiä hävittää ihmisten sivistys - mutta oikeassa elokuvateatterissa tai mannermaisessa taideinstituutiossa näin voimakkaan filmin vaikuttavuutta ehkä ymmärrettäisiin ja kunnioitettaisiin.

Itse en muista, olenko koskaan kokenut yhtä fyysistä pahoinvointia aiheuttavaa elokuvaa. Ensimmäisen puolen tunnin aikana punnitsin, onko pakko jättää filmi kesken. Pitkät kamera-ajot  ihmisteurastamon uumenissa rakentuvat kohtauksiksi, jotka ovat elokuvahistorian merkkitapauksia niin kokemuksina kuin konstruktioinakin.

Filmin viimeinen puolituntinen tuntuu lähes kepeältä toimintafilmiltä sen ensimmäiseen puolituntiseen verrattuna. Samaa voi sanoa siitä helppoudesta, millä keskitysleirin upseerit on hahmoistettu vankiensa vastapainoksi: operettinatseja jos mitä, vaikka eivät välttämättä kaukana historiallisista vastineistaan.

Toisaalta näistä vapautuksen hetkistä, tuotannollisista kevennyksistä, on kiitollinen teatterissa... toisaalta siinä loppupuolen ainoassa sotafilmiä muistuttavassa kohtauksessa näkee äkisti tuotannon materiaaliset puitteet, koko elokuvan keinotekoisuuden, jonka pinnalla muistuttavat äsken koetusta tunteesta enää Geza Röhrigin ainutlaatuiset kasvot. Niissä voi nähdä useammankin uskonnon kärsimystarinan naamioksi piirtyneenä. Päähenkilöiden unkarilaisuus (ja vähät unkarinkieliset repliikit) vieraannuttaa ja tasoittaa tarinan eurooppalaiseksi sellaisella tavalla, johon edes puolalaisuus ei vastaavana historian karikamarttyyrinä pystyisi. Lähin vertailukohta Son of Saulin vaikuttavuudelle voisi olla Klimovin Tule ja katso (1985); subjektiivisen kameratavan intensiivisyys ja kuvaston armottomuus ovat samaa luokkaa.

Pelkän kamerakikkailunsa ansioilla Son of Saul ei pystyisi imaisemaan niin syvälle maailmaansa, autenttisimpaan helvetinkuvaan mitä elokuvataide on saanut aikaiseksi.

Myös elokuvan käsikirjoitus tekee kunniaa aiheensa psykologiselle realismille. Päähenkilö Saul jos kuka on ihmisyyden ja ihmiskunnan viimeinen edustaja tässä tarinassa, jonka tärkein tavoite on kuljettaa katsoja todistajaksi eri puolille keskitysleirin hävityskoneistoa. Tällainen "kiertokävely"-tyyppinen kerrontaratkaisu vie varmasti tehoja yksittäisten kohtausten voimakkuudesta, mutta tekee juonesta sitäkin lujemman.

Pelkille ääritilanteissa tehtäville ratkaisuille perustuva juoni tuo esille isoja asioita luonteista.

Katsojalle paljastuu vähitellen Saulin luonteesta piirteitä, jotka ovat pitäneet juuri hänet hengissä mahdottomissa oloissa - ja samalla pieniä viitteitä hänen historiastaan, jotka saattavat selittää miksi hän kuvittelee löytävänsä oman poikansa ruumiin Auschwitzin lattialta. Vertauskuvalliset elementit eivät nouse kertaakaan etualalle, vaan Saulin suhde muihin vankeihin ja tekeillä oleva kapina pitävät keskipisteessä kysymyksen siitä, onko tärkeämpää kuolleiden vai kuolevien kunnioittaminen.

Tarinan aukkopaikat ovat olennaisempia kuin se, mitä voimme vielä (hahmoina, tyyppeinä) ymmärtää näistä ihmisistä, jotka on kerätty ympäri Eurooppaa historian ja natsismin uhreiksi. Elokuvan pitäisikin olla pakollista katsottavaa jokaiselle 18 vuotta täyttävälle, eräänlaisena loppusilauksena peruskoulutukseen kuuluvalle sivistykselle siitä, mitä on länsimaisen ihmisen ytimessä.

Ja näiden eettisten valtakysymysten ansiosta Son of Saul tulee kestämään elokuvaklassikkona: millaisia valtakonflikteja kansallinen, uskonnollinen ja luokkasolidaarisuus voivat kestää äärimmäisissä oloissa? Millaisen yksilön nämä solidaarisuuden muodot voivat ensin muokata keskuudestaan ja millaisena sen toimet sallia, kun henkiinjääminen on kiinni solidaarisuudesta, jossa perheet ja yhteiskunta on täysin pyyhkäisty pois?

Son of Saul on ohjaajansa (László Nemes) uskomaton debyytti, taidefilmi, joka osoittaa muiden taidefilmien genremäisyyden ja ylittää omat tuotannolliset edellytyksensä, mitä ilmeisimmin juuri sen motivaation ansiosta, milaisessa maailmassa se on nyt valmistettu, millaiseen keskusteluun osallistumaan. Elokuvan jälkeen nuo suuret moraaliset kysymykset jäävät ihan oikeasti kiusaamaan mieltä, ja elokuvataiteen kannalta ne palautuvat hyvin konkreettisiin kysymyksiin siitä, miten perusteltua on elokuvan helpohkolta näyttävä loppuratkaisu, ja millaista uskonnollista rihkamaa se tuo mukanaan Tarkovski-assosiaatioina.

Tai: miten viihteeltä Tarkovskikin tuntuu tämän koettuaan.