KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

perjantai 27. toukokuuta 2016

Captain America: Civil War


Supersankarifilmit ovat enemmän kuin genrefilmejä. Genrepitoiset elokuvat pyrkivät tarjoamaan jotain koukuttavaa erityyppisille katsojaryhmille, kun taas supersankarifilmit pyrkivät ruokkimaan KAIKKIA mahdollisia katsojaryhmiä.

Tuloksena on ällistyttäviä sekasotkuja - tai sitten tällaisia kolme filmiä yhdessä paketissa -tuotteita kuten uusin Captain America: Civil War -elokuva (2016).

Väkivaltaviihteenä supersankarifilmit ovat muuttuneet valtavasti muutamassa vuodessa. Nolanin ohjaaman Batman-trilogian myötä väkivallasta tuli graafisempaa ja synkempää, mutta nyt uuden mittakaavan SUPERväkivallan näyttävyyttä haetaan uusilla keinoilla. Supersankareiden taisteluissa eivät kiinnosta enää/pelkästään taloja ja autoja murskaavat näkymät. Supersankariviihteen oletettu etäännytetty maailma antaa tekosyyn näyttää 12-vuotiaille sellaisten agentti- ja toimintafilmien kuvastoa, jota muutama vuosi sitten nähtiin vain K-16-katsomoissa. Tietokonepelit ovat tietty osaltaan pohjustaneet ilmastoa sille, että väkivalta itsessään ymmärretään "vain" osaksi muuta toimintaa, action-hahmojen ainoaksi ruutuaikaperusteeksi.
Hahmoselitykset ((c) Adrenalyn)

Jo edellinen Captain America -elokuva (2014) muuttui tunnelmaltaan äkkiä puolivälissä. Sen väkivalta näytti enemmän kaupunkisodalta kuin miltään supersankaritarinalta.

Sama pätee uuteen Captain America -filmiin: sen ensimmäinen tunti on kuin skitsoversio Jason Bourne -filmeistä, ohjaajien osaamatta päättää kuka on sankari ja kuka pahis. Tappelut näytetään lisäksi rosoisella ylinopeudella, mikä helpottaa tasoittamaan erilaisten näyttelijöiden eritasoisia liiketeniikoita, ja antaa edes vaikutelman siitä, että supersankaruus on nyt MÄÄRÄLLISESTI eikä laadullisesti parempien henkilöhahmojen ominaisuus.

Tarinamaailman sisällä tästä ominaisuudesta käytetään ilmaisua "enhanced". Yhtä hyvin voisi toki puhua "mutanteista", koska sen syvemmin ei uskalleta pohtia, mitä tämä "superihmisten" ilmaantuminen merkitsee ihmiskunnan evoluutiossa - joka on yhtä kuin Yhdysvaltain historia. Marvel-maailmassa superhenkilöt voivat olla jo pikkuisen EDUSTETTUINA sekä naisten että afroamerikkalaistenkin osalta, mutta aasialaiset ja latinohenkilöt eivät kuulu tähän donaltrumpin arvoilla pelaavaan maailmankäsitykseen: valkoihoiset äijät hoitavat edelleen KAIKEN varsinaisen actionin.

Rosoisen ylinopeutetun kuvan käyttäminen tappelukohtauksissa perustuu sekä jälkituotannon tekniikkaan että taktiikkaan: vaihtoehtona olisi Bourne-filmeistä opittu, James Bond -filmeihin välittömästi kopioitu "realismi", jossa sekunnin mittaisilla leikkauksilla annetaan vaikutelma huipputehokkaasta tappelusta. Tällainen jälkituotanto edellyttää kuitenkin yhteispeliä ohjaajan kanssa, eikä sovi ilmeisestikään kovin monelle wannabe-auteurille.

Mutta genrensä ymmärtäviä visionäärejähän nämä tv-tuotannoissa rutinoituneet Russon veljekset ohjaajina ovat. Syystä saaneet mainetta Captain America -filmeillään.

Ensimmäinen tunti uutta Captain America -filmiä tuntuu siltä, että tässäpä ovat veljekset tehneet kaikkien aikojen parhaan supersankarifilmin, jossa toiminta on totisesti hahmojen määräävin ominaisuus - ja mitäpa muuta supersankarilta VALKOKANKAALLA odottaakaan?

Ohjaajien taituruus ei ole kuitenkaan enää riittävää takuu siinä miljardibisneksessä, mitä Marvel-tuotteet nykyään edustavat. Niinpä tunnin jälkeen seuraa puolen tunnin mittainen TÄYSIN IRRALLINEN jakso, jossa supersankareiden rivistöt ottavat mittaa toisistaan Berliinin lentokentällä.
Supersankarit tappelevat Berliinin lentokentällä

Siis: Berliinin lentokentällä.
Mitä helvettiä?
Nähdäänkö Avengers seuraavaksi Porvoon torilla?

Kohtauksessa, jonka pääpaino on joukkoposeerauksessa ja tutun ironisissa onelinereissa? Siis: fanipalvelussa 8-vuotiaiden yleisölle...

Tämän keskijakson jälkeen pitäisi vielä palailla itse elokuvaankin... mutta tämäkään ei riitä Marvel-tuotteeseen, jonka tärkein ominaisuus on TULEVIEN TUOTTEIDEN pohjustaminen.

Niinpä kahden ja puolen tunnin elokuvasta se viimeinen tunti sitten keskustellaan ja matkustellaan ympäriinsä ja selvitellään vähän supersankareiden välejä. Tämä osuus elokuvaa on niin matalaoktaaninen, että se näyttää enemmän Russojen kotikentältä eli tv-sarjan jaksolta. Edes Robert Downey Jr ei riitä pelastamaan tätä osuutta, vaikka saakin paljon kasvoaikaa.

 Mitä jää mieleen? Captain America: Civil War näyttää suuntaa elokuvatuotteille, joilla pyritään viihdyttämään entistäkin erilaistuneempia yleisöjä. Samalla yksittäisten esteettisten ratkaisujen miljoonamenestys antaa esikuvan alagenreille, joissa tullaan näkemään K-18-väkivaltaa ja himpun aikuisempaa itseironiaa  a la Dead Pool.

Nimeään myöten vuoden 2016 Captain America: Civil War on yhdistelmä kepeää ja vakavaa, universaalia sankaruutta ja kollektiivista rähinää: "civil war" on itsessään oksettavin eufemismi mitä ihmiskieliin on pesiytynyt ja sen kierrättäminen kepeästi viihdefilmin tarpeisiin viestii kaiken olennaisen siitä, miten väkivaltamyönteisessä ilmastossa oikein elämme.


Hyvä tiivistelmä Marvel-supersankareiden "superiudesta" löytyy mm täältä:

"Exclusively in the MCU they are referred to as 'Enhanced' if their powers if their powers are technologically engineered such as Captain America, Quicksilver or the Scarlet Witch were. If you got your powers due to Terregenesis (which at the moment appears to be most of the metas that SHIELD deals with) you are an Inhuman and are thus termed 'Gifted.' In canon comics there is no one catch-all word normal people use."







keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Ostimme verkkolehden


Joskus jo hyvän aikaa sitten puhuimme Saaran kanssa yhteisen verkkolehden perustamisesta, aiheena tietysti scifi/fantasia/yms. Vuodenvaihteessa juolahti mieleen, että ystävällämme Jurilla on ollut pitkään telakalla verkkolehti, jolla olisi valmis, genreuskottava domain-nimi: Illusionisti. Ehdotimme Jurille, josko hän suostuisi myymään meille lehtensä.

Juri myöntyi ajatukseen... mutta meni aikansa ennen kuin saimme oikeasti jotain tehdyksi, kuten tällaisissa verkkoprojekteissa menee tietyn Murphyn lain mukaisesti: työsuoritukseen kuluva aika on yhtä kuin aikasuure seuraavaan mittakaavan korotettuna plus yksi. Näin kahden viikon tehtävään vierähtää luonnostaan kolme kuukautta... tai tässä tapauksessa tunnin protokollamuutoksen kului viisi kuukautta, sillä nettihotellin hoiti osuutensa välittömästi, kun Juri sinne asiasta viestitti.

Uusvanhan eli henkiin heräteltävän verkkolehden osoite on www.illusionisti.net.
Sen alaisuudesta löytyvät jo vanhat VerkonAatoksen julkaisut!


maanantai 16. toukokuuta 2016

Syksyn 2016 kirjatoiveet


Vuosi vuodelta tulevan kauden uutuuskirjat uutetaan ja uutuutetaan entistä aiemmin. Mutta jos proosassa markkinat ovat nopeat ja ahtaat, niin runoudessa markkinat ovat, kuulemani mukaan, kuin kirjallinen kiirastuli, missä kokonaisen teoksen julkisaanti on yhtä todennäköinen tapahtuma kuin mannerlaatan avautuminen Sysmän tai Siilinjärven kohdalta.

Kumpi markkinakäytäntö sitten on raastavampaa taiteilijan kannalta, mene tiedä. Proosa ja runous tuntuvat erkanevan toisistaan aina vain jyrkemmin kirjallisen kulttuurin käytänteinä. Kuin kyse olisi kokonaisista ideologioista eikä sanataiteen painotuksista laveampaan tai tiheämpään muotoon.

Toisaalta - proosakirjallisuus tuntuu edelleen elävän jonkin aivan oman aikajatkumonsa sisällä tai aivan omien kaupallisten luonnonlakien alaisuudessa.

Miten on mahdollista, että kustantajilta tulee EDELLEEN niin paljon niinkin korkeatasoisia julkaisuja, hömppäromanssien oheiskamasta puhumattakaan, vaikka olevinaan eletään keskellä kirjamarkkinoiden syöksykierrettä? Tai jos kerran dekkarit ovat se viimeinen proosamuoto, joka varmuudella myy, niin miksi niiden nimekkeiden kasvu ei näy missään?


Alla ovat omat luku- eli arvostelutoiveeni syksylle 2016, vaikka tämän keväänkään kaikkia lukukappaleita en ole vielä ehtinyt ruotia - eivätkä ne kaikki ole vielä ilmestyneetkään. Aamulehden ja Alma Median kunniaksi voi edelleenkin todeta, että lehti painottaa kotimaisen kirjallisuuden esittelyä ja esikoistekijät saavat edelleen ison palstatilan. Siihen mediakysyntään kustantajilla ei tunnu kyllä olevan paljoakaan tarjottavaa.... ja miksihän ei...?






KOTIMAINEN KAUNOKIRJALLISUUS
Antti Arnkil: Raittilan linja (esseeteos) SILTALA
Marko Hautala: Kuiskaava tyttö TAMMI
Risto Isomäki: Haudattu uhka TAMMI
Pekka Jaatinen: Varjo 1917-1918   JOHNNY KNIGA
JP Koskinen: Luciferin oppipojat WSOY
Hannu Mäkelä: Muistan – Vapaus TAMMI
Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma OTAVA
Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat GUMMERUS
Juha Seppälä: Kuoppakaupunki WSOY 
Anja Snellman: Lähestyminen WSOY 
Pajtim Statovci: Tiranan sydän OTAVA
Antti Tuuri: Tangopojat OTAVA 
Hanna Weselius: Alma! WSOY 

KÄÄNNETTY KAUNOKIRJALLISUUS
Joe Abercrombie: Halki puolen maailman JALAVA  
Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia GUMMERUS 
Alastair Reynolds: Poseidonin lapset LIKE   
Sei Shonagon: Tyynynaluskirja TEOS    
Mihail Siskin: Kaunokirjoituksia WSOY    
Sjón: Valaan suusta LIKE   
J.R.R. Tolkien & Verlyn Flieger (toim.): Kullervon tarina WSOY










Angry Birds ja vihan värinä


Se, että lapsi pitää elokuvaa elokuvana, riittää nykypäivänä: kunhan mediakohtaiset kriteerit täyttyvät edes YHDELLE VIIKONLOPULLE, ei taiteesta ole väliäkään - ei edes siitä, mitä MERKITYKSIÄ jokin elokuvaa muistuttava teos välittää katsojilleen.

Aikuiselle katsojalle "Angry Birds" ei näyttäydy elokuvana, pikemminkin kyse on pitkästä pelisession simulaatiosta. Ja sikäli kyseessä voisi olla kouluesimerkki siitä, miten hengetöntä elokuva-adaptaatio pelistä voi olla, jos sovitus toteutetaan pelin ehdoilla.

Jos siis viihde-elokuvien enemmistö vielä toistaiseksi tuotetaan 12-vuotiaan tarpeisiin, niin muutos on jo meneillään siihen, että enemmistö näistä multiplex-kokemuksista tuotetaan 8-vuotiaan ymmärrykselle ja huumorille.

Ensisijaisesti videolevitykseen tarkoitettu, mutta VIIKONLOPPUILMIÖKSI leffateattereihin tuotettu puolitoistatuntinen "Angry Birds" -klippi sisältää kyllä tarinankin, mutta saman verran taustatarinaa löytyy mistä tahansa digipelin täytteeksi tarkoitetusta animaatiosta.

Kyseessä on siis pikemminkin maailman kallein pelimainos kuin elokuva.

Miksi kansallislintu on valkoinen JA vihainen?
Elokuvana "Angry Birds" on sekä ylituotettu että kertoo ylivilkkaista olennoista. Nämä ominaisuudet tuntuvat sopivan yksiin, pelikatsojalta oletettuun vastaanottotapaan, jossa minuutin mittainen draamallinen (hahmojen suhteita käsittelevä) episodi olisi mahdottomuus.

Shock & Awe! sanoo tuottajayhtiö, "suomalainen" Rovio.

Ankeinta aikuisen katsojan kannalta on se, että piirroshuumori on AB-klipissä vailla hahmo- ja maailmakohtaista komiikkaa. Gägit ovat animaatiofilmien helpointa rutiiniosastoa (veny! räjähdä! morffaudu!) ja loputon kaksimielinen vitsailu aikuisten katsojien makuun on tehty ilman pienintäkään omaperäistä ajatusta hahmojen ulkoiseen olemukseen nähden, sisäisestä puhumattakaan. Jos Teletapit-jakson laittaisi pyörimään nelinkertaisella nopeudella, tulos ei juuri poikkeaisi "Angry Birds" -leffasta. Tätä ylinopeudella pyörivää räiskettä taustoittaa ensisijaisesti aikuisille katsojille tarkoitettu rokkibiisitausta.

Amerikan medioissa oli huomauteltu AB-elokuvan rasistisuudesta, ja totta kyllä, sekin ON tähän tarinantapaiseen sisäänrakennettuna, etenkin ne ohittamattomat yksityiskohdat, että pahisten hallitsijalla on "islamistinen" parta ja hän piilottelee räjähteillä varustautuneita asejoukkojaan valtiolaivan ruumassa.

Sama rasistinen asetelma oli, kuulemma, kyllä löydettävissä jo AB-peleistäkin. Sitä vaan ei suomalainen media ole vaivautunut koskaan kommentoimaan, ehkä siksikin, että Suomesta käsin on todella vaikea hahmottaa, onko amerikkalaisittain kiihkeä keskustelu poliittisesta epäkorrektiudesta suunnattu ylipäänsä populaarikultuuria kohtaan, rasismin varjolla. Vihan väri ja värinä näissä AB-tuotteissa tuntuvat joka tapauksessa kytkeytyvän kiinteästi toisiinsa.

Toki AB-pelin ja -elokuvan rasistisuutta voi selittää ihan silläkin, että pelien ja elokuvan symboliikka seuraa vain tarkalleen sitä millaista muidenkin vastaavien tuotteiden kuvasto on. Vähän kuin että on "luonnollista" nimetä Suomen kansallislinnuksi se vitivalkoisin edustaja, joutsen. Joopajoo.

Esimerkiksi Angry Birds: Star Wars -pelin rasismista ja seksismistä kirjoittaa sosiologian professori Ciscell blogissaan seuraavasti:

"Well, for white, male Star Wars characters, skin color is unimportant; white characters can be represented by a bird of any color. It is the costuming or props used by these birds that convey the essence of the character. But for black Star Wars characters, their skin color (brown) becomes the defining element conveying the essence of the character." --  "Again, the color of the bird is unimportant, unless the bird is female, in which case the character’s gender (denoted by its pinkness) becomes the essential element of that character."

Mutta se rasistinen ja seksistinen piilosanoma on sekin pientä verrattuna siihen, miten luvattoman tylsän elokuvan "suomalaisyhtiö" Rovio on tehnyt juuri sen kerran, kun kyse on kalleimmasta "kotimaisesta" filmituotteesta.

*

Ja mitä lapset tästä AB-tuotteesta sitten pitävät? No, pitäväthän ne, juuri ne samat adhd-laitteisiinsa kytketyt kakarat, joilla arki on ylipäänsäkin ohjelmoitu sallitun peliajan puitteissa.

Mutta edes kokemattomin osa yleisöä ei niele mitä tahansa.

Tälle ylinopealle räiskeelle katsomon 5-7 -vuotiaat nauroivat ääneen leffan ensimmäisen minuutin ajan, kun päähenkilö Red vahingoitti itseään erinäisiin ruumiinosiin erinäisten viidakkoesteiden lävitse rynniessään. Sen jälkeen kuulin naurun palaavan kerran, jossain puolivälin paikkeilla, ehkä vastaavassa kohtauksessa.

Silti omakin 8-vuotiaamme piti leffaa "mahtavana". Mitä enemmän hänelle annetaan peliaikaa, sitä enemmän hänelle "elokuva" merkitseekin vain ja ainoastaan tällaista sokeriväreillä täytettyä kiihdytyskilpailua ja räjähdeviihdettä. Nähdyn ja koetun tuttuus peleistä korvaa sisällölliset odotusarvot.
 

perjantai 13. toukokuuta 2016

Tampere fiktion miljöönä


Luettuani yli 200 novellia ja yli 100 runokoostetta paikallisten kirjoittamana, en voi väittää nähneeni paljoakaan vielä Tampereesta. Pirkanmaan kirjoituskilpailun tuomarina oli yhtä vaikea jakaa oikeutta novellien ja runojen paremmuudesta kuin paikallisuudesta. Ja hyvä niin.

Tampere miljöönä ei kaikkiaan tunnu kovin otolliselta millekään tietyntyyppiselle fiktiolle, aivan kuin sen kaupunginosistakin puuttuisi se jokin leimaa antava atmosfääri, mikä Helsingissä on ilmeinen, hyvä jos pahakin, lisäarvo etenkin vanhoille asutusalueille. Silti Tampere kokonaisuutena, näin väitän, on persoonallisempi kuin yksikään muu Suomen kaupungeista. Täältä puuttuu kaupunkikulttuuri, tai sen on korvannut kurja liikennekulttuuri, joten kaupungin ilmapiiriä ei ole voitu säännellä kunnallispoliittisten säävaihteluiden mukaan. Täällä kaupunki on vain ja ainoastaan osiensa summa, ja siksi niin leppoisasti vinksallaan jokaiselta nurkalta. Kaupunki on enemmän ihmistensä oloinen kuin Turku tai Helsinki.

Tämä terve profiilittomuus, paikalliskulttuurin ohkaisuus, tekee mahdolliseksi sen, että Tampere on omaäänisten, keskenään hyvinkin erilaisten kirjoittajien kaupunki.

Tunnelmaa Pirkanmaan kirjoituskisan juhlassa 12.5.2016.

Kaikeksi onneksi myös Pirkanmaan kirjoituskisaakin jatkettiin, vaikka kaupunki... tai ainakin jotkut kaupungin edustajista... olisi sen jo viime vuonna halunnut lopettaakin, jollei asiasta olisi noussut pienoinen kulttuuriskandaali.

Tänä vuonna Pirkanmaan kirjoituskilpailu järjestettiin peräti 65. kerran, joten voi ymmärtää, miten perinteeseen liittymisestä ylpeitä nuo kisassa menestyneet kirjoittajat olivat. Palkintopuheessaan pitkäaikaisin tuomari, kirjailija Kari Aronpuro muisteli, miten oli ollut mukana kisassa jo 47 vuotta sitten ja miten tuo yksi ilta oli muuttanut "koko elämän". Jotain kisaajien kovasta tasosta kertoo se, että tänä vuonna proosasarjan voitti 15-vuotias kirjoittaja, joka oli jo viime vuonna ollut mukana kärkikymmenikössä.

*


Mutta seuraavana päivänä (13.5.) Tampereeseen fiktion miljöönä ja tekopaikkana avautui ihan toisenlainen näkymä. Sellainen mitä pirkanmaalaisten ruohonjuuriproosasta ei olisi löytänyt kirveelläkään.

Hotelli Tornissa, tuossa kunniakkaassa mordorimaisessa pökäleessä joka nykyään hallitsee kaupunkikuvaamme, järjestettiin julkaisutilaisuus dekkarinovellien kokoelmalle: RIKOSPAIKKA TAMPERE.

Kokoelmassa hämmästyttävää ei ole pelkästään se, että Tampereestakin saadaan väännetyksi dekkarille sopiva synkkä miljöö, vaan se, että tämä "Tampere Noir" kuvaillaan olevan "yhtä synkkä ja kiero kuin mustamakkara".

Parodiako siis? Ilmeisestikään ei, koska Tampereen kaupunkikin on halunnut tukea tällaisen kokoelman julkaisemista - siis rikollisuudessaan jännittäväksi profiloivan kaupunkikirjan julkaisemista! Että siis samaan aikaan, kun kaupunki puuhastelee harrastajakirjoittajien terminoimista, se tukee Tampereen kuvittelemista rikospaikaksi!

Hmm-hmm. Puuttuuko vain, että kaupunginjohtaja kehuisi "rikosten olevan ihan jees" tai yhtä kovaa kamaa kuin Tappara?

Vai onko nyt niin, että Punainen Tampere merkitseekin rikospaikan väreillä herkuttelua?

Harri Nykänen ja Jukka Valli
Ilmeisesti paikallisvärin ohkaisuus (vainko Seppo Jokinen?) oli herättänyt huolta myös CrimeTime-kustantamossa, kokoelman julkaisijassa.

Niinpä julkaisuprojektiin oli liitetty dekkarinovellien kilpailu, jonka viidenkymmenen tekstin joukosta nousi voittajaksi lehtori Jukka Valli. Vähemmälle huomille niin julkaisujuhlassa kuin Tampereen profiilissa jäi sitten se, että Vallin taitava teksti kattaa vain viisi sivua kokoelmasta, jonka keskimääräiset novellit ovat kolme kertaa pidempiä. Siinäpä sitten se paikallisväri.

*

Näiden kahden päivän jälkeen tuntuu siltä kuin vieraat voimat olisivat brändäämässä kaupungin... ne hesalaiset joille mustamakkarakin näyttäytyy "synkkänä ja kierona"...



Ihminen vs boo...fcking com


Paratiisimainen oleskeluni huhtikuisella Tihanyllä sai erikoisen epilogin, kun ryhdyin reklamoimaan hotellin ottamasta ylihinnasta. Sen paremmin hotelli kuin huoneen välittäjä, viime syksynä epäluotettavuudestaan uutisiin noussut bookingcom eivät vaivautuneet ottamaan asiaa tosissaan. Ensin bookingcom pyysi kuvakaappauksen luottokortilta menneestä maksusta, sitten neljä päivää asiaa haudottuaan ilmoitti, että "uloskirjautuminen" (?) oli mennyt umpeen eikä reklamaatiota hoideta.

Siinä vaiheessa vedin virtuaaliraivarit. Laitoin kuluttaja-asiamiehelle valituksen ja Hesarin mielipidesivuille kommentin, että lomien lähestyessä on syytä muistaa miten vähän nämä välittäjäfirmat ovat vastuussa hotellihuoneiden todellisesta hinnasta.

Laitoin myös välittäjäfirman hotellikohtaisille sivuille palautteen siitä, mitä ajattelin näiden toiminnasta...

... ja VASTA tänään, kun hotellin johtaja oli lukenut kommenttini, alkoivat asiat selvitä. Boo...fcking com ei ollut vaivautunut hoitamaan reklamaatiota aiemmin, mutta tänään sitten pirtsakka tyttöääni soitti sieltä ja ilmoitti asian olevan hoidossa, ja VASTA sen jälkeen tipahti sähköpostiin niiden välittämä viesti hotellin johtajalta, jossa tämä selitti etteivät olleet nähneet reklamaatiotani jne.

Ja näin. Tällaisena HYVÄNÄ ASIAKKAANA palveltuna, moraalisesta etuoikeudestaan RAHALLISESTI tunnustettuna kuluttajana on muistikuva Unkarin Tihanystä nyt kaksinverroin autuaampi.

Kyllä siis matkailu kasvattaa. Ei luonnetta vaan kuluttajuuteensa kovettuvaa kuorikerrosta.

Tihanyllä voi elää kuin paratiisissa... jos tietää arvonsa...

EDIT: Vielä 16.5. tuo boo... fcking com lähetti viestin, jossa kehuskeli hoitaneensa asian: "Otimme yhteyttä hotelliin, ja maksun palautus on nyt käsitelty". Mutta niiden viestien mukaan, joita hotellinjohtaja lähetti, booking ei vaivautunut koskaan ottamaan yhteyttä hotelliin, vaan hän itse hermostui asiasta ja otti yhteyttä bookingiin haluten hoitaa korvauksen.

Tämän kokoluokan firmat valehtelevat rutiinimaisesti, koska ne voivat itse valita, missä määrin ne ottavat yhteyttä asiakkaisiin tai jättävät kokonaan huomioimatta palautteet.



maanantai 9. toukokuuta 2016

Rakkauskirjan antikaronkka


Viime joulukuussa sain saunanlauteilla hyvän idean: järjestäisin karonkan ilman mitään karonkkaan kuuluvia tylsiä muodollisuuksia. Idea tähän syntyi siitä, että minulla olisi ollut mökkireissun sijaan mahdollisuus mennä Mikon karonkkaan, ja olin puntaroinut eestaas mennäkö mökille vai Hesaan juhlimaan, koska karonkat ovat olleet monesti sydämellisimpiä juhlia mitä kokenut - ne akateemiset muodollisuudet poislukien.

Niinpä kutsuin äitienpäivän aatoksi kolmisenkymmentä ihmistä antikaronkkaan, käytännössä rakkauden käsikirjan eli Tuttua lemmentouhua -kirjani julkkareihin. Siinä missä väitöskirjani oli vuonna 1998 ensimmäinen akateeminen kirjani, on tämä julkaisu nyt toinen akateeminen kirjani. Näiden karonkan ja antikaronkan väliin mahtuu koko pakkojulkaisujen elämäntapa, kahdeksantoista vuotta virkaintoista elvistelyä ja rakkimaista "en ole vielä liian vanha" -temppuilua apurahamurusten toivossa.

Mutta! Antikaronkassa keskityttiin olennaiseen akateemiseen perinteeseen eli erinomaiseen ruokaan, viileään viiniin, ja taustayhteisön kunnioittamiseen: niihin ihmisiin, jotka tuovat tähän maailmaan ainutlaatuisella persoonallaan ainutlaatuista rakkautta, ystävyyttä ja solidaarisuutta, siis kaiken tarvittavan motivaation romanssin kaltaisen mysteerin läpikotaiseen selittämiseen.

Neljän hellepäivän lomajakso ja äitienpäivän läheisyys verottivat vierasmäärästä kolmanneksen, mutta porukkaa oli silti niin monesta kerroksesta elämääni, että tämän kaltaista juhlaa en ole koskaan ennen kokenut ja tuskin tulen kokemaankaan: hyväntahtoisten ihmisten juhla, ja ilta omistettuna yksinomaan rakkaudelle, paikkana Tampereen salainen sydän, Gopalin oranssi sali. Saara oli ainoa, jolla oli erityislupa pitää puhe, ja sen hän esittikin, laulaen.



Illallisen jälkeen jatkoimme vielä Pirkkalaisten toimitilaan pitkittämään pitojamme, juomaan hieman lisää viiniä ja istumaan kirjarivien todistajafoorumilla. Vain nuotiotuli ja trubaduuri puuttuivat... ja ehkä ne olisivatkin olleet sipaus liikaa runollisen romantiikan puolelle...

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Trooppivarkaita genrelaatikolla (Becket, Smythe ja Fowler)


Näitähän ilmaantuu vuosi vuodelta enemmän, aloittelevia tai kokeneita valtavirtakirjailijoita jotka tulevat genrelaatikolle ryöstämään sieltä näppärimmät ideat ja esittelemään ne omina ja alkuperäisinä. Hämmästyttävää ei ole se, että kirjat saavat ison huomion valtavirtamediassa, meneehän Margaret Atwoodkin täydestä monissa piireissä, sillä scifistisen idean pyörittely lähellä nykypäivää (ns. 5 minuuttia tulevaisuuteen -konsepti) näyttää aina älykkömäiselta genreä tuntemattomassa lukijakunnassa.

Ja mitäpä näistä valittamaan? Periaatteessa kaikki voittavat tällaisessa genren hiekkalaatikolle tehdyssä trooppivarkaudessa, sillä uudet spefi-idealla ilotulittavat teokset voivat tuoda uusia isoja lukijakuntia spefin pariin.

Mutta. Itseäni on helvetisti riipinyt se, että genrekohtaiset mediat menevät samaan halpaan näiden kirjailijoiden ja teosten kohdalla. Viime vuosina näitä itseäni kärvistelleitä tapauksia ovat olleet Chris Becket ja James Smythe. Beckett ja Smythe kuvaavat scifin perustilanteita, esimerkiksi tekoälyn heräämistä ja astronautin aikasykliä, aivan kuin kukaan ei olisi koskaan käyttänyt samoja ideoita koskaan aiemmin. Beckettin novellit vielä tuntuivat tuoreilta, samoin kuin Smythen aikasykliromaani The Explorer, mutta niiden ohella molemmat herrat ovat alkaneet tavoitella vieläkin syvällisempää ja temaattisempaa scifi-romaania, joissa tuloksena on hirvittävän hidasta ja pseudosyvällistä yhteiskuntakuvausta. Mutta genremedia on niitä kumminkin kiitellyt... ja viimeksi Smythe näkyy päässeen jopa Clarke-ehdokkaaksi uuden trilogiansa avauksella (Way Down Dark). Miten se on mahdollista?

Viime viikolla törmäsin sitten Christopher Fowleriin, joka oli entuudestaan tuntematon suuruus genrejen välimaastossa, mutta jonka tuore kirja The Sand Men osoittautui samalla tavalla typerryttävän isokätiseksi genreryöstöksi kuin edellisten herrojen teokset. 

Christopher Fowlerin romaanista The Sand Men oli John Clute sanonut jotain positiivista kirjakolumnissaan, joten tartuin kirjaan uteliaana, etenkin kun aihe tuntui aidosti ballardimaiselta, juuri kuten kirjaa mainostettiin: Dubaihin rakennettava luxusmainen utopia osoittautuu miesten pyörittämäksi salaliittodystopiaksi. Kirja oli matkalukemisena, joten tulin lukeneeksi sitä turhankin intensiviisesti ja kärsivällisesti, ehkä puoleen väliin asti luottaen siihen, että se scifi-elementtikin vielä tulee.

Vaan eipä tullut. Kirja jahkailee, miten pitkälle viedä salaliittoteoriaansa ja kuinka sankarillisiin tekoihin kykenee uskottavasti kuvaamaan kotirouvapäähenkilöään, ja lopulta sitten juoni jättimäisine vastakkainasetelmineen (länsi-itä, naisten kulttuuri - miesten barbaria, ystäväsuhteet - taloussuhteet) viskataan sivuun ja hypätään ihan toiseen teemaan kahdeksi viimeiseksi luvuksi.

Miten mitäänsanomatonta Hollywood-asteikolla? Kuin harjoitelman harjoitelma toimintajännäriin, jonka ainoa toivo on tähtinäyttelijöiden castauksessa. Fowler jopa heittää pari rivien välistä vitsiä siitä, että eihän tämä dystopia ole sentään kuin Stepfordin naiset tai Rosemary's Baby. Mutta mitä tämä sitten on? Mitä sanottavaa Fowlerilla on näin isoista aiheista? Ei mitään. Hän vain rakentaa jättimäisiä spektaakkelin telineitä kuten päähenkilönsä Dubain autiomaassa.

Kierrätin kirjan joutuisasti Yellow Zebraan ja sain siitä yhden euron hyvitystä Hollywoodin historiaa käsittelevään pokkariin. Voitolle jäin.

Mutta kotimaahan palattua oli yllätys huomata, että Christopher Fowlerilta on suomennettukin teos, Varjomaailma (1989; 1990). Kirjan arvostelu esim. Aikakoneessa viittaa siihen, että Fowlerilla on ollut AIKOINAAN jotain TUOLLOIN kutkuttavaa annettavaa genreyleisölle. Vaikka tuolloinkin Peltosen Leena näkyy todenneen kritiikin loppukaneetiksi, että ei se kirja ehkä kovin kestävä ole, "mutta säpinää siinä on". Tällaiselta elokuvakässärin luonnostelmalta kaikkine kaavamaisuuksineen myös The Sand Men tuntui. Kai sitä pitäisi sen verran sitten kunnioittaa lukuromaanina, että ainakaan jännäriproosaan taipuvainen Fowler ei ryöstä genrelaatikolta oikeasti edes Ballardin ideoita... vaan ainoastaan tämän nimeä & mainetta...

Mm. Varjomaailman taustoja Fowler selittelee The SF Siten haastattelussa.  Juttua ei ehkä tarvitse lukea, riittää jos vilkaisee kirjojensa kansia, niin tietää miksi ei tätä kirjailijaa lue ainakaan scifin kannalta.





Vuonna kahdeksankuus (5.5.)


Olen mieluusti siteerannut Ingrid Bergmania, kun puhe on tullut onnistuneen elämän kriteereistä: onnistuneen elämän edellytyksenä on huono muisti & hyvä ruoansulatus.

Näillä hyveillä varustettuna odotin keväällä 1986 pakomatkaani Eurooppaan. Olin ostanut jo IR-kortin, joka oikeutti sekä ilmaisiin junamatkoihin että moniin laivamatkoihin, joten mielikuvissani pysyisin kaiken aikaa liikkeessä ympäri Euroopan. Mikään maa ei minua kiinnostanut, kaupungit vielä vähemmän. Ainoa asia, joka houkutti ja pelotti yhtä paljon, oli tietysti Pariisi... Mutta aluksi tiesin suuntaavani Englantiin ja Irlantiin, koska kuvittelin niiden olevan jotenkin helpompia kaksikieliselle kulkijalle... mutta Irlannista eteenpäin en lainkaan tiennyt minne jatkaisin...

Muistiinpanot huhti-toukokuun vaihteen päiväkirjassa ovat hyvin hermostuneita, etenkin kun Suomessa oli meneillään virkamiesten lakko, jonka vuoksi matkarahojen saaminen Postipankin tililtä näytti mahdottomalta.

Tältä Suomi näytti Euroopalle 1986: Kari Kuivalainen.

"3.5. [1986] Lauantai, +15 C, vilpoisa länsituuli. Tänään kurkku kipeä, kävelin auringonpaisteessa 20 km, join 15 kupillista teetä, kirjoitin 10 liuskaa textiä mukaanlukien luomistarina, jonka idean varastin harekrishnoilta. Näin nimittäin eilen Lutzeja, söin tuoretta pullaa ja kuumaa maitoa, devooteja niillä kylässä, kun Norbert on Espanjassa. Lakko jatkuu, enkä tiedä millä rahalla matkaan Euroopan halki, kun rahat Kuopion PSP:ssa. Suomi yrittää Euroviisuissa [Kari] Kuivalaisella, yäk, joka jäi sitten 15.ksi, Belgian pikkutyttö voitti."

"5.5. [1986] Hellettä. Kämppis eli Jyrki toi landelta mukanaan naisen. Olin jo kateellinen ja katkera, kunnes se paljastui siskoksi ja vielä maalaisen juroksi. Olisinkin nyt vapissut riemusta, jos olisin kuullut seinän takaa parittelua - mitä aluksi pelkäsin. PSP:n pääkonttorissa seisoin tunnin jonossa, sain pyydetyksi rahat Kuopiosta Tampereelle. Luin Koskipuistossa Spencerin "Mieletöntä rakkautta". Illalla juttelin Jyrkin siskon kanssa ja tajusin, kuinka vaikea minun olisi koskaan elää toisen ihmisen kanssa, jakaa koti demokraattisesti. Oli myös Kaijan analyysiharjoitukset jotka päättyivät Sorsapuistoon kaljalle: Kaija, Juho ja minä, puhuttiin dagdrivareista."


Tällä kohtaa opiskelijan päiväkirja vuodelta 1986 katkeaa kahdeksi kuukaudeksi. 
Olin kai liian jännittynyt kirjoittaakseni päiväkohtaisia mietteitä ennen matkaa ja liian turhaantunut Suomeen juhannukseksi palattuani. Matkalta onneksi kirjoitin romaanin verran kokemuksia...

 

maanantai 2. toukokuuta 2016

Tihany ja Budapest 2016


Tihanyn historia on valkopestyn kansallinen. Kuvat © Soikkeli.

Tihany on kuin luonnonmuseo viinimaiden keskellä, ryöppyävä puupensaikko keskellä Balatonin taivaansinistä sisämerta. Jos Balatonin pohjoisranta on kaunein kumpumaisema mitä Eurooppaan kätkeytyy, niin Tihanyn niemi törröttää siitä esiin kuin turvonnut sukuelin.





Jokainen matka Balatonin rannalle on nostalgiamatka... sillä illan tyyntyminen tällä jättimäisen laguunin valossa himertävällä järvellä.... vaikkei olisi koskaan ennen nähnyt tällaista vedenrauhaa tai tällaisen valon tuomaa muutosta maailmassa, sen KOKEMINEN on nostalgiaa johonkin jolla ei välttämättä ole koskaan ollut muotoa ja nimeä sen paremmin Unkarissa kuin Euroopassakaan...

Tihanyn kukkula nähtynä niemen kärjestä pohjoiseen




Huhtikuussa näiden viinimaiden kukkulat näyttävät jo kesäisiltä, mutta Tihanyn luonto rehottaa säädyttömän villinä, ja pensasmaisen tiheät metsät ovat kuin viidakko täynnä lintujen ääniä...


*


Kesä oli tullut näille rannoille kai jo pari viikkoa sitten, pyyhkiytynyt pois 23.4. koko Euroopan yli käyneen myrskyrintaman mukana, ja palasi uudelleen vasta 29. päivä, juuri kun minulla oli yksi kokonainen päivä aikaa rauhoittua ylhäällä Tihanyn kylässä, istuskella valkoviinin keralla tätä maisemaa... sisäistämässä...

Tihanyn luonnon rehevyyttä on selitetty vulkaanisella maaperällä.


Saapuminen näihin maisemiin tapahtuu aina jotenkin äkillisesti tömähtämällä.

Budapestista Balatonille matkatessa eksyin 27.4. väärälle puolelle järveä, mikä oli lopultakin onnekas sattuma, kiitos unkarilaisen liikennejärjestelmän. Junaliikenne Szekesfehervarista länteen oli poikki ratatöiden vuoksi, joten päädyin korvaavaan bussiin, joka olikin menossa Balatonfürediin eikä Balatonföldvariin. Jos nimet kuulostavat hyvin samalta suomalaiselle, niin voinpa sanoa, että monet unkarilaisetkaan eivät tunnu tietävän niiden olevan vastakkaisilla puolilla tätä jumalattoman kokoista järveä.

Jäin kuitenkin bussista pois Balatonalmadissa, jonka tunnen edeltäviltä retkiltä. Nyt vain ongelma oli vuodenaika: kauan ennen turistikautta useimmat Balatonin pensionaatit ovat kiinni, ja hotelleita on ylipäänsäkin vain muutama. Mutta onni oli taas matkassa, paikallinen asukas opasti minut tietämäänsä pensionaatti Victoriaan, joka oli halpa ja hiljainen linnunpesämäinen paikka Almadin kukkulalla, huikealla näköalalla sekin.


Seuraavana aamuna, 28.4., menin istumaan Balatonin rannalle, tuuli oli etelästä mutta jäätävä, mittari näytti yhdeksää astetta. Pakko oli yrittää nauttia, kun lomalla kerran oltiin.

Otin sitten bussin Tihanylle, ja aurinkokin tuli esiin, alkoi lämmittää näitä maita ja mäkiä... vain vedet tuntuivat säilyvän keväisen viileinä... Vaihdoin kyytiä Balatonfüredissä, mistä onkin enää vartin matka Tihanyn kärkeen paikallisbussilla. Olin varannut hotellin rannalta pienen luksussataman kyljestä, ja luksusmaisen tyylikäs ja hiljainen oli hotellikin, mutta hinta oli buukkauksessa villisikahalpa... mitä tosin ne eivät sitten välittäneet huomioida laskuttaessa, mutta siitähän voi reklamoida...

...vaikka mitään valitettavaa ei olisikaan. Elämästä, viinistä ja sen sellaisesta. Nyt ja täällä näin ensimmäistä kertaa elässä villisian metsässä. Minulla oli kamera valmiina, mutta säikähdin niin tolkuttomasti, että en muistanut kameraa lainkaan, mietin vain voisiko tuo hämmästyttävällä vauhdilla liikkuva peto hyökätä minun suuntaani, etenkin kun sillä oli poikasia mukanaan. Luontodokumenteista tuttu otus oli niin harmaa ja hurjan kokoinenkin, että se oli kuin jonkinlainen pakanallinen ilmestys keskellä sirkuttavaa, imelänhappamalle löyhkäävää viidakkoa.


*


Tihanyllä vietin kaksi päivää ja jatkoin sitten salmen ylitse Balatonin eteläpuolelle, seuraillen reittiä, jota olin ensi kertaa saapunut näihin maisemiin vuonna 1988. Salmen ylitys lautalla kestää vain muutaman minuutin, mutta sen toivoisi kestävän tunteja.


Balatonin etelärannat ovat pelkkää tiheästi asuttua, litteäksi painettua taajamaa verrattuna kumpuilevan villeihin pohjoisrantoihin. Szantodin lauttasatamasta lähimmälle juna-asemalle oli n. 3 kilometrin kävely, mutta aseman kautta kulkeva korvaava bussi oli niin paljon myöhässä, että se meni ohitseni kun olin jo kyllästynyt odottamaan.

Niinpä kävelin vielä 7 kilometriä lisää päästäkseni Balatonföldvariin. Tiet ovat HYVIN pitkiä ja tasaisia - ja verkkareissaan tarpova muukalainen pistää paikallisten silmään, etenkin kun on off-season ja muukalainen edustaa todennäköisemmin etelästä pinkovaa pakolaista kuin pohjoisesta tulevaa turistia.

Niinpä. Kaikkina niinä vuosina mitä olen Unkarissa liikkunut, maa ei ole tuntunut muuttuvan laisinkaan, vaikka uutisissa näkee kaiken aikaa miten unkarilaiset ehdoin tahdoin valitsevat itselleen samanlaisen diktatuurihallinnon kuin kommunismin aikana.

Mutta tällä matkalla sain jonkin muistutuksen maailman muuttumisesta: Balatonföldvarin kaduilla olin vappuaattona ainoa ulkomaalainen, joten poliisi pysäytti keskellä kirkasta päivää ja kysyi paperini, otti nimen ylös ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Ei mitään syytä, ei mitään selityksiä, mutta selväksi tehtiin, että näissä ökyrikkaiden yksityismaisemissa ei liikuta verkkarit jalassa -boheemina ilman viranomaisen silmälläpitoa.

*

Vappua matkustin viettämään Budapestiin, jossa niin ikään oli poliisit vastassa: sekä Kelenföldin asemalla että Delin asemalla odotti junaLAITURILLA rivi mellakkapoliiseja.
Mitähän poliittisia ryhmittymiä ne odottivat? Vaiko yllättäviä pakolaismassoja?

Vappu Budapestin kaduilla oli tietysti samannäköinen kuin missä tahansa sivistyneessä metropolissa: avoimen railakas ja ryypiskelevä, mutta ei rähjäävän törkyisä kuten Suomessa.

Illalla menin oluelle Erkin kanssa, ensin kauppakadulla, sitten nuorison suosimassa kauppakongissa, ja kaikkialla juhlinta oli reipasta, nuoriso seisoi ringissä kadunkulmassa ja pullot keskellä piiriä, mutta vailla kaikkia niitä öriseviä riidanhaluisia porukoita jotka ovat väistämättömiä suomalaisessa vapunvietossa.


Vappupäivä on tietysti sitäkin ongelmallisempi nykyiselle oikeistolaiselle Unkarille: miten juhlia sitä vasemmistolaisesta perinteestä huolimatta? Poliisijärjestelyt olivat taas vahvat, Andrassy oli suljettu puolivälistä puistoon ja Sankareiden Aukiolle päin, missä poliittisesti symbolisin toiminta tapahtuu.

Niinpä menin Tonavan varteen, missä oli myös tuhatpäin ihmisiä liikkeellä: muttei politiikan, vaan Budan puolella järjestetyn moottorikisan vuoksi. Hellurei. Mitään vappurihkamaa ei täällä harrasteta, joten vappu tilanteena unohtui yhtä nopeasti kuin edellisen illan juhlinta.

Istuin tunnin Tonavan varressa, kävelin sitten etsimään thai-ruokaa ja viikonlopun Guardiania, niin kuin viikonloppuisin metropolissa tehdään. Iltapäivän lennolle oli helpotus lähteä ajoissa.

Suomeen ei ollut virkistävää palata, vaikka jotain tunsikin taas oppineensa. Villikarjun kohtaamisen.