KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





perjantai 30. syyskuuta 2016

Oli synkkä ja myrskyinen säätiö


Näin unta, että olin matkalla Unkarissa jossain Andronay-nimisessä pikkukaupungissa. Yritin jatkaa matkaani Budapestiin, mutta en löytänyt ulos maan alla sijaitsevasta saunarakennelmasta, jonka käytävät päättyivät umpikujaan. Kaiken keskellä oli kupumainen valkeaksi kaakeloitu sali, jossa kyyhötti vaatteet päällä vanhuksia, valo lankesi ylhäältä vaikkei ikkunaa näkynyt. Oli kiire, mutten tiennyt miksi; oli pelottavan pysähtynyttä ja silti levollista kuin saunassa parhaimmillaan.

Mistä ideat saavat kirjailijansa?
Tällaisia unia näkee tähän aikaan vuodesta ja elämästä. Jo kolmatta viikkoa olen toipilaana flunssasta, ja hukannut täysin tuntuman syksyn tulemiseen. Onni onnettomuudessa on se, että makoilu toipilaana on merkinnyt enemmän aikaa lukemiseen. Arvostelukappaleita on tullut tiheään kirjamessujen edellä.

Mutta uneen ilmeisesti sotkeutuivat monet ajankohtaiset asiat, niiden myötä se Kuopion omituiseksi muuttunut tilanne, että kaupunki päätti lähettää isäni Karttulaan saakka hoitokotiin, mikä on aivan sama kuin olisivat lähettäneet äijän Siperiaan tai Maata kiertävälle radalle

Tähän aikaan vuodesta kaikki kirjoittavat ihmiset ovat eniten hukassa elämäntapansa suhteen: miten edes kuvitella jatkuvuutta sen varassa mitä pystyy kirjoittamaan, jos ei tiedä millä apurahalla elää ensi vuoden. Niinpä tähän aikaan vuodesta ammattikirjoittajat keskittyvät kirjoittamaan säätiöille ja anomaan apurahoja omakehun höpöpitoisuuksista piittaamatta. Koska on pakko. On kirjoitettava säätiötahot pyörryksiin, jotta voisi kirjoittaa elääkseen ja elää kirjoittaakseen, eikä kukaan muu tätä elämäntapaa nykypäivänä kustanna kuin säätiöt. Äskooär, Kone ja Wihuri muodostavat kolmipäisen jumaluuden, jota rukoillaan yhä skitsosti kuin kolmen vanhemman välillä valitseva heilurilapsi.

Viime viikolla sain hylsyn Wihurilta hakemukseeni sotakirjallisuustutkimuksen jatkamisesta. Aina se tuntuu läimäykseltä - mutta kaksinverroin silloin, kun on jo saanut yhden vuoden säätiöityä taivasosuutta ja sitten ilmoitetaankin että sori vaan, et olekaan niin hyvä kuin annoimme vuosi sitten ymmärtää, vaan oletkin ihan paska eli et saa yhtään mitään apurahoistamme.

Vaikka tiedän hyvin, millaisen "vähän kivaa kaikille" -politiikan varassa noita säätiöpäätöksiä pyöritellään, niin se miltä päätösruletti TUNTUU on ihan toinen juttu.

Eivätkä säätiöt itse tee yhtään mitään tämän ruletin pehmentämiseksi. Niiden päätöksissä ei näy minkäänlaista johdonmukaisuutta, silloinkaan, kun niillä on olevinaan jotain projektimaisia kulttuurilinjauksia kuten paholaismaiseksi vitsiksi muuttunut kehoitus "rohkeisiin avauksiin" Koneen säätiön linjauksessa.

Miten vanhaksi apurahaeläimen täytyy elää ennen kuin se lakkaa välittämästä siitä, miksi joku toinen saa kolmekymmentä tuhatta euroa "kokeellisen" runoteoksen tekemiseen ja itse ei mitään tuhdin tietokirjan kirjoittamiseen? Tai: miten monta vastaavaa bloggausta aiheesta pitäisi lukea ennen kuin väsyisi itse nillittämään aiheesta, varsinkin päänsä sisällä?!?

Tai: miten paljon pitäisi rahaa olla tilillä, jotta lakkaisi huolehtimasta siitä, miten elättää itsensä ja perheensä seuraavana kalenterivuonna? Etenkin kun lähimmät kuukaudet ovat edelleenkin runsauden aikakautta: sain nyt loka-joulukuuksi pätkätyön yliopistolta ja sen jälkeen on vielä jäljellä 3 kuukautta siirrettyä apurahakautta...

"Ne" tietävät painosi paremmin kuin sinä.
Mutta näiden kysymysten pohjalla on se isompi kysymys mitä pitää elämäänsä YLLÄPITÄVÄNÄ asiana.

Kirjoittaminen alkaa tuntua itseensä kohdistuvalta vitsiltä, jos ei ole mitään horisonttia, missä tietyn tekstin valmiiksi saaminen tuntuisi vahvistavan mahdollisuuksia seuraavien apurahojen saamiseen...

Mitä tahansa valitseekin, se paljastuu kestämättömäksi. 

Vaikka ei olisi mitään painoarvoa, on silti väärän kokoinen istuakseen kirjailijan tuolille.





perjantai 23. syyskuuta 2016

Milloin mies on kypsä "isäkandidaatiksi"?


Tietopalvelu IGS:ssä osui silmiin kysymys: "Onko 26-vuotiaana liian myöhäistä löytää enää kumppania?". Virallinen vastaus on korrekti ja suhteellisuudentajuinen, mutta ei tietenkään vastaa juuri siihen asiaan mitä kysyjä oikeasti tarkoittaa: miksi jo 26-vuotiaana voi olla liian vanha parisuhdemarkkinoille.

Huomasin kysymyksen, kun menin samaiseen palveluun kysymään, mistä ihmeestä termihirviö "isäkandidaatti" on pesiytynyt suomeen. Peruin aikeeni. Tajusin, että saisin IGS:stä yhtä triviaalin vastauksen kuin elämän syvimpien arvoitusten äärellä ollut 26-vuotias.

Motivaationi oli yhtä perimmäinen. Termiin "isäkandidaatti" tuntuu kiteytyvän se kaikki, mikä perhepolitiikassa herättää ärtymykseni ja totuudentarpeeni.

Google-haku sanalla "isäkandidaatit" tuottaa 2340 osumaa.
Vastava haku sanalla "äitikandidaatit" tuottaa 8 osumaa.

Ettäkö lasten hankkiminen olisi tasa-arvoista? Ei ainakaan instituutioihin pohjautuvilta lähtöarvoiltaan, joihin "kandidaattius" viittaa.

Isäkandidaatista on tullut suomessa synonyymi sille, että mies on kolmekymppinen ja lupaavalla työuralla. Yhteiskuntana Suomi on palannut sata vuotta taaksepäin, mikä ei näytä kiinnostavan nykypäivän kryptofeminismiä, joka taistelee historian uudelleenmäärittelystä, sen sijaan, että sillä olisi tarjota poliittisia välineitä naisliikkeille. Miesliikkeiden kivikautinen, ay-liikkeitä mukaileva politiikka on osaltaan pakottanut neljännen polven feminismit linnoittautumaan akateemisesti edustaviin asemiinsa.

Toisaalta mieskuvan fiksaaminen isäkandidaatiksi on tapahtunut väestöliiton ohjauksessa. Täytyy vain lueksia melkoinen määrä väestöliiton julkilausumia ennen kuin rotuopilta kuulostavien tilastotietojen keskeltä lipsahtaa jokin arvottava lausuma, josta todellisuus paistaa lävitse niin kärkevänä kuin mitä se on ennen ydinperheen unelmatapauksia haravoivia tilastolukuja:

"Voi  myös  olla,  että  miesten  joukossa on  tapahtunut  tai  tapahtumassa polarisoitumista  hyviin  ja huonoihin isäkandidaatteihin.  Näin  naisille sopiva valikoima  supistuu." (Valtioneuvoston  kanslian  julkaisusarja  31/2004)



Siinähän se on kaikessa yksinkertaisuudessaan se sukupuolipoliittinen tilanne, mikä väestöliittoa oikeasti huolestuttaa.

Taloudellisten olojen vaikutus perhekokoon löytyy tietysti väestöliiton julkaisuista sekin: matalapalkkaisissa ja määräaikaisissa ammateissa toimivat naiset jäävät ennemmin kotiin ja tekevät enemmän kakaroita, koska työmarkkinoilla ei ole toivoa. Väestöliitossa myös tunnustetaan, että matalapalkkaiset ja työttömät miehet eivät kiinnosta niitä naisia, jotka ovat päässeet itse paremmille palkoille.

Sen sijaan kulttuuristen olojen muuttuminen tämän ekonomisen kehityksen pohjalta ei tule kommentoiduksi: naiset noteeraavat miehet yhä useammin "isäkandidaatteina", missä potentiaali perheen isähahmoksi ei tarkoitakaan enää sitä miten "kypsä" mies on psykologisesti, vaan miten hyvin kypsynyt mies on palkansaajana. Tämähän ei poissulje rakastumisen ja heterokaveruuden kaltaisia suhteita "kypsähtäneen" keralla. Keskiluokan elintasoon tottunut nainen vain poissulkee havaintokentästään ne jotka eivät täytä "kypsän" tunnusmerkkejä ulkoisesti tai diskursiivisesti.

Väestöliitto ottaa kuitenkin aivan todesta naisten valitukset siitä, että parikymppiset miehet eivät ole henkisesti kypsiä pitkään parisuhteeseen, so. perheen perustamiseen, mutta jättää täysin noteeraamatta sen, miten kypsiä sitten ovat ne tuhannet ja tuhannet pariskunnat, jotka vuosittain eroavat lastensa kohtalosta piittaamatta. "Kypsyydellä" on merkitystä vain kun se johtaa tiettyyn tulokseen, lapsiin ja työuraan. "Kypsyys" vuorovaikutuksena ei ole perhepolitiikkaa tekeville instituutioille merkityksellistä, vaikka se olisi työttömienkin joukossa enemmistön kykyä sinnitellä järjissään.

Ei ole toivoa, että kysymys parikymppisten nuorukaisten "kypsyydestä" saavuttaisi valtiovallan huolen väestöliiton kyökinoven kautta. Jos valtiovalta tunnustaisi, että kaksikymppiset nuoret miehet eivät tosiaankaan ole kypsiä mihinkään muuhun kuin miljardinarvoisten pelifirmojen perustamiseen, niin mikä sitten tekee 19-vuotiaasta tarpeksi kypsän myöntymään aseelliseen koulutukseen ja toisten ihmisten tappamiseen? Kasvattaako armeijakoulutus ja siihen alistuminen henkistä kypsyyttä, jonka jälkeen voi täyttää vänrikkimäisen paikan perhejoukkueen johtajana? Entä jos suorittaa tappotutkinnoissa tohtoriarvon ja sitten pekkasiitostelee ympäriinsä? Onko silloin jo ylikypsä isäkansalaiseksi?

Yritin löytää googlailemalla sopivaa suomenkielen käsitettä sille, miten miespuolinen ihminen ensin "vastaa" kansallisen asevelvollisuuden "kutsuun" ja sitten tarpeeseen kansallisen perhevelvollisuuden "isäkandidaatiksi". Vaan en löytänyt. Englanninkielessä käytetään sujuvasti termiä" consent" kuvaamaan "suostumusta" esimerkiksi asevelvolliseksi; suomessa sitä ei vastaa oikein muu kuin "konsensus".
Niin hämärää on demokratia tässä kahden keskenään lisääntymättömän luokan yhteiskunnassa: perheellisten ja perheettömien.

Tutkimusta "syntyvyyshuolen" kansallisesta luonteesta on toki olemassa, sitä tietämystä vain ei käytetä sen paremmin väestöliiton kuin muidenkaan instituutioiden toiminnassa. Eräs erinomainen tutkimus perhepolitiikan retoriikasta osui silmiin tällä viikolla yllyttäen osaltaan jatkamaan sen massiivisen valhevyyhden purkamista, mille ydinperhe perustuu: Anna-Maria Isolan väitöskirja sukupuolen ja syntyvyyden retoriikasta sekä Suomessa että Venäjällä. Isolan artikkeleja yhdistävä julkaisu tulee kiinni nykypäivään ja on saatavilla verkosta klikkauksen päässä.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/38510/sukupuol.pdf?sequence=1

tiistai 20. syyskuuta 2016

Seveneves (miltei onnistunut Stephenson-romaani)

Neal Stephensonin romaanit ovat järjestään epäonnistuneita teoksia, mutta kiinnostavia kirjoina. Tämä erottelu perustuu siihen, että "kirja" rakentuu lukukokemuksesta, jossa lukija kiinnostuksensa mukaan lukee intensiivisemmin tietyt osuudet teosta ja kursorisemmin toiset osuudet. Teos taas on se esine, mediaväline, johon kirja on pakattu taiteelliset ja kaupalliset tavoitteet sopuisana kompromissina. Stephensonin kohdalla erottelu tarkoittaa sitä, että yhtä poikkeusta lukuun ottamatta hänen teoksensa ovat ärsyttävän epäsuhtaisia. Hyvät osuudet hänen teoksistaan ovat erinomaista genrekirjallisuutta, huonot osuudet käsittämättömiä sivupolkuja, jollaiset kustannustoimittajan olettaisi karsivan, jollei Stephensonin eksentrinen tarinamaailma näyttäisi siltä että jaarittelut ja sivupolut antavat vihjeitä maailman allegorisuuden avaamiseen. Ja ehkä sisältävätkin. Cryptonomiconista (1999) alkaen kukaan ei ole uskaltanut epäillä mitään muuta. Että kirjailija on paitsi postmodernisti edellä aikaansa myös edellä lukijoidensa älykkyyttä.

Myös itselläni on ollut vankka luottamus siihen, että jonain päivänä Stephenson vielä tekee ihan oikean romaanin, jossa kaikki on KIRJALLISESTI kohdallaan, siis samanlaisen romaanin kuin se uransa poikkeusteos, Diamond Age (1995), josta pidin enemmän kuin scifistisyydessään kehutuimmista teoksista, Snow Crashista tai Cryptonomiconista. Hyllyyni on ennättänyt kertyä parikin kirjaa odottamaan lupauksen lunastamista, jumalattoman paksuja tiiliskiviromaaneja kuten Reamde ja Anathem.

Mutta sitten ilmaantui yllättäjä, Stephensonin uusin romaani Seveneves (2015). Se sai arvosteluissa kiitosta, joka vaikutti aivan poikkeukselliselta Stephenonin kohdalla: TIIVISTÄ KERRONTAA JA TOIMINNALLISTA KUVAUSTA, vieläpä SCIFIÄ LÄHELTÄ NYKYHETKEÄ. Se oli pakko lukea heti.

Ja KIRJANA Seveneves todella räjäytti odotusten pankin, teki sen ensi sivuillaan, ja sitten uudelleen ja uudelleen, kun vimmainen apokalypsia ihmiskunnan viimeisestä yrityksestä pelastaa itsensä kiertoradalle kelautui auki. Toki mukana oli tuttuja sivupolkuja, kuten kymmenen sivun mittainen yksityiskohtainen kuvaus avaruusmakuupusseista, eräänlaisista päällekkäisistä kokovartalokondomeista, joiden sisältä on pelastettava juuri tietty naiskosmonautti. Tai kertojaäänen teinimäiset selittelyt ketkä avaruusnörteistä saavat etuoikeuden bylsiä kirjan naispäähenkilöä ja miksi, ja miten tämän romantiikan äärellä sivuhahmot uhraavat itsensä avaruuteen tai säteilysairauksiin. Öhhöh. Tällaiseen hölmöilyyn Stephenson sitten päätyy kirjoittaessaan "5 minuuttia tulevaisuuteen" -scifiä. Mutta tarina kokonaisuudessaan on vetävä, erittäin hyvin rytmitetty ja tarjoaa samanlaista realismin tunnelmaa kuin "Gravity" elokuvana tai "Yksin Marsissa" romaanina.

Stephenson saa luoduksi vaikutelman, että aivan mahdottoman oloinen kolossaalinen rakennusurakka kiertoradalla olisi mahdollinen jo nykyisellä tekniikalla, kun vain asenne on rohkea ja tilanne pakottava. Tätä vaikutelmaa tehostavat avaruuden olojen ongelmat, joiden kerrostamisessa ja ratkaisussa ei ole pelkästään copypastettu alan tiedeuutisia vaan myös tehty perehtynyttä ajattelutyötä. Sadan sivun jälkeen olin valmis julistamaan, etä Seveneves on paras scifistinen apokalyptia mitä olen ikinä lukenut.

Mutta sitten se taas tulee, se Stephenson-hetki kun kirjan olisi valmis heittämään seinään. Seveneves-romaanissa kohta on 2. ja 3. osion välillä, kun tarinassa hypätään eteen päin 5000 vuotta. Niinpä kirjan 3. osio on kuin aivan eri romaani, ja itse asiassa romaanin nimikin kumpuaakin vasta täältä, kirjan viimeisestä kolmanneksesta. Kaikella aiemmin kerrotulla on eräänlainen taustoittava merkitys loppuosionkin tapahtumille, mutta yhtä hyvin loppuosion olisi voinut julkaista erillisenä kirjana. Niin hahmoton, tavoitteeton, ponneton ja henkilöiltään yhdentekevä se on. Kuvaukset tulevaisuuden teknologiasta ovat toki yhtä huikeita visioina kuin Kim Stanley Robinsonilla tai Alastair Reynoldsilla, mutta Stephenson ei edes yritä käyttää kuvausjaksoja kerronnan välineenä. Ja henkilöhahmot - ne ovat jälleen kuin hukkakoodia kirjailijaa kiehtovien JÄRJESTELMIEN päällä. Tarpeellista vain kaoottisuuden takeena.

Tästä pettymyksestä toipuminen vei viikon. Eeppisen matkan yhden kirjan kanssa tehtyään ja tyhjän päälle jouduttuaan on vaikea keskittyä mihinkään. Viikko menikin sitten vielä flunssasta toipuessa ja elokuvia katsellessa.

Eilen avasin sitten Ian McDonaldin romaanin Luna - New Moon. Ja hetkessä olin taas siellä scifin kannalta parhaassa ulottuvuudessa, LÄHIAVARUUDESSA. Pidin romaanista heti, vaikka McDonaldin edelliset kirjat olivat jääneet minulta kesken juuri alkumetreillä. Tällä kertaa kirjailija on ensi sivuilta alkaen aivan erilainen tiukka ääni kerronnassa, tarkka rajaus ihmisten ja ympäristön välillä. Ehkä mukana on liikaa sivuhahmoja, mutta tunnelma yhtä aikaa tutun eksoottinen ja tuoreen etäännyttävä. Ei ehkä parasta mahdollista scifiä mitä maailma voi tarjota, mutta parasta millä voi palauttaa uskon genreen. Ja jos vielä sallii itselleen, että uuden sarjan aloittavan romanaina voi lukea itsenäisenä, keskittyä teoksesta taas kirjaan oman mittansa mukaan, niin odotukset eivät myöskään nouse kohtuuttomuuksiin kuten Stephensonin kanssa kävi.








Bridget Jones’s Baby (ysärinostalgiaa)


Tätä elokuvaa katsoessa tulee mieleen vanha vitsi:
Q: Milloin blondilla on kaksi aivosolua?
A: Silloin kun se on raskaana...

Vitsikästä ei kuitenkaan ole se, että Bridget Jones’s Baby -elokuvan myötä yksi aikakausi käy hautaansa. Sinkkukulttuurin kivijalaksi tunnustettu Bridget Jones -hahmo kirjoineen ja elokuvineen saa arvoisensa antiklimaattisen päätöksen hahmon muuttuessa äidiksi. Populaarikulttuurin sisällä muutos on yhtä järisyttävä kuin jos Batman ryhtyisi koti-isäksi.

Vaikka sinkkuus on amerikkalaisia sukujuuriaan noudattaen yhtä paljon sidoksissa naiskeskeiseen kuluttajaprofiiliin kuin naiskeskeiseen deittailuprofiiliin, on äitiys täydellinen vastakohta sinkkuudelle, jota mikään perhekeskeinen suhde ei sido paikalleen. Pikemminkin perhesuhteet ovat toimineet kimmokepintana ja ironiavaluuttana entistä hurjemmille seikkailuille. Näin tähän saakka.

Sinkkuuden konseptia tosin on venytetty aiemminkin. Sinkkuäitien elämäntavasta sinänsä on muodostunut ensimmäisen BJ-kirjan (1996) ja -elokuvan (2001) jälkeen jo aivan oma alalajinsa, josta Bridget Jones’s Baby -elokuva voisi surutta lainailla ideoita ja viitteitä.


Voisi – mikäli se olisi tehty kaksikymppisille sinkuille ja näiden elämää mallintaville teineille.

Mutta Bridget Jones’s Baby on tehty isommalle katsojakunnalle, kolme- ja nelikymppisille naisille, jotka katsovat sinkkuutta sekä (omana) menetettynä nuoruutena että (yleisesti) taakse jääneenä aikakautena. Se, mitä Bridget Jones’s Baby tarjoaa, on ysärinostalgia. Siksi 2000-luvun ilmiöitä, hipstereitä ja mediafeminismiä, voidaan pilkata miten kömpelösti tahansa. Todellinen vapauden aikakausi on joka tapauksessa jo menetetty.

Bridget Jones’s Baby ei enää yritä vääntää komiikkaa sinkkuudesta sinänsä. Edellä siteeratun vitsin tavoin komiikka rakentuu nimihahmon toilailuille, joissa raskaaksi tuleminen antaa äkillistä katu-uskottavuutta jopa blondityypittelylle. Yhä räikeämmin paistaa se tuotannollinen tausta, että BJ on amerikkalaisen näyttelijän, Renée Zellwegerin viitseliäästi tekemä versio Nolojen Tilanteiden Naisesta brittiläisen luokkayhteiskunnan välikerroksessa. BJ:n sijoittaminen uutistuottajaksi antaa kyllä aihetta rakennella vähän pidempijännitteisiä tilannekomiikalla pelaavia kohtauksia pelkkien "BJ mokaa kännissä" -gagien sijaan, mutta sinkkuuden merkityksen mediailmiönä ne jättävät käyttämättä. Niin hankala on tämän elokuvan suhde 2000-luvun mediailmastoon.

Näyttelijäkomiikan muikeus on sekin jähmeämpää verrattuna aiempiin BJ-elokuviin, mikä on sentään armeliasta näyttelijää kohtaan. Zellweger näyttää jopa ikäistään vanhemmalta, joten tyttömäiset kasvonvääntelyt eivät näytä enää lystikkäiltä vaan kouristuksenomaisilta. Eipä ihme, että BJ:n kustannuksella vitsaillaan "geriatrisena äitinä".
Ylipainoinen nainen on BJ-elokuvissa tematisoidusti hauska. Tai sitten ei.

Toisaalta Zellwegerissä on hiljaisen romanttisissa kohtauksissa samanlaista karismaa kuin studiokauden näyttelijöissä. Samaa voi sanoa Colin Firthistä, jonka metodinen jäykkyys pääsee oikeuksiinsa kasvojen kuivettuessa kuusikymppiseksi muumioksi. Siinäpä sinkun ihannemies? Kyllä vaan, haetun katsojakunnan kannalta. Olin katsomassa elokuvaa kunnallisen kinon seniorinäytöksessä ja siellä elokuva irrotti ihan varmasti yhtä paljon nauruja kuin mitä ensimmäinen BJ-filmi silloisessa katsojakunnassa. Täytyy tunnustaa, että hölmöin kohtaus oli myös sympaattisesti hauskin: se missä raskaana olevaa BJ:ta yritetään kantaa ensin romanttisesti, sitten vähemmän, ja vähemmän...

Lopputulema? Bridget Jones’s Baby on lähes loppuun saakka juuri sellaista leppoisaa elokuvaa kuin mitä siltä osaa odottaa, vähän väsähtänyttä mutta asiantuntevasti käsikirjoitettujen sivuhahmojen huvittavuudella osaavaa romcomia. Vain loppukohtaus on varsinainen rimanalitus, yritys häivyttää toistuvan arvuuttelun (voisiko BJ:lla mennä vieläkin huonommin?) aiheuttama kerronnallinen huojunta paksulla kerroksella saturomanssia. Yäk.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Lapsi on yritelmä käsitemetaforaksi


Jonain yönä, ehkäpä juuri vanhempainillasta tai pastellikameleiden kokoontumisajoista tultua, keksin mikä on 11. syy sille, että lapsia hankitaan: lapsi on metafora, jonka avulla tulevaisuus näyttäytyy muistettavana.

On helppo kuitata kaikki ne kymmenen kulttuurioloista rakentuvaa syytä, miksi lapsia tehdään piilevän itsekkäin tarkoituksin. Vaan entäs kun tulee tämä yhdestoista hetki?

Yhteisen lapsen kohdalla kyse ei ole kummankaan vanhemman "omasta" tulevaisuuden urasta, vaan tulevaisuudesta resurssina, joka lapsen synnyttyä tulee merkityksi muistille alisteiseksi. Lapsi on väistämätön osa tulevaisuutta, rakentunut tulevaisuudesta käsin. Lapsen avulla elämä muistetaan etukäteen ja sitä voi suunnitella taaksepäin, mikä varmaankin tuntuu vallankumoukselliselta niistä ihmisistä, joilla ei muutoin ole tatsia "omaksi" koettavaan elämään. Eikä tämä ole vähättelyä. Asian toinen puoli on tietysti se, että lapsen hankinassa kyse on tältäkin osin semanttisesta pelistä ja toisen asteen itsepetoksesta, ihan kuten uskovaisten touhuissa.

Yritin keksiä sopivia googlehakuja, joilla löytää valmiiksi muotoiltuna se, mitä tällä "lapsi on yritelmä käsitemetaforaksi" oikein haen. Filosofit ovat näköjään käyttäneet lasta historiattomuuden metaforana, mutta se ei pitkälle auta, sillä filosofien tapa käsitteellistää metaforia on yhtä likinäköistä puuhaa kuin härkien lypsäminen.

Oikeastaan filosofit ovat vain yrittäneet löytää erilaisia tapoja sanoa, että ainoastaan lapsen avulla voi erottaa todellisen imaginäärisestä ja toisinpäin. Että lapset ovat todellisuustsekkauksia. Tästä sitten jotkut ovat vetäneet johtopäätöksen, että lapsien on pakko olla omia, jotta todellisuuskin olisi... yksityisaluetta.


Mutta löysin sitten sentään tsekkiläisen filosofin, Erazim Kohakin, joka selittää samaa asiaa kädestä pitäen eli englanniksi:


Tämä Kohak ei tietenkään vie ajatuksiaan sen kauemmaksi kuin mitä yksittäinen aikuinen kokee olevansa erotuksena lapseen. Ei tästä kuitenkaan ole pitkä loikka siihen ajatukseen, että pariskunnan käydessä ratkaisevia keskusteluja lapsettumisesta, he puhuvat tulevaisuudesta yhteisenä menneisyytenä. Lapsen ansiosta he pystyvät kokemaan itsensä partikulaareina osina sellaista "luonnostaan" aukikiertyvää historiaa ja spiraalimaista yhteisöllisyyttä, jonka keskipisteessä he ovat itse. 

Kai sitä voisi sanoa yksityiseksi luonnonhistoriaksi termin poeettisimmassa ja illuusiorikkaimmassa merkityksessä. Siihen pariskunnat itsensä upottavat, kunnes järki tai arki pakottaa näkemään kilpailevien metaforayritelmien multituudin.




lauantai 10. syyskuuta 2016

Captain Fantastic

Mitä litteämpi hahmo, sitä "persoonallisempi" vaatekerta
 "Captain Fantastic" (2016) on hyveellisyydessään yllätyksettömän imelä indie-filmi kuuden lapsen yksinhuoltajasta. Elokuva toimii jonkinlaisena irreality-checkinä. Kuinka paljon enemmän olisin valmis uskomaan vaihtoehtoisen elämäntavan ja maailmankatsomuksen fiktiivisyydestä? Kuinka kärjistettyinä tyypittelyinä pidän tämän indie-filmin superhyviksiä? Kuinka paljon ainutlaatuista näen hahmoissa ja kuinka paljon enemmän haluaisin nähdä heidän vinksahtaneen kauniista maailmankuvastaan kuin mitä tämä indie-tuotteeksi naamioitu feelgood-filmi tarjoaa? Nämä katsojassa heräävät kysymykset eivät johdu henkilöhahmojen monipuolisuudesta, vaan välineellisyydestä elokuvan ekosanomalle.

"Captain Fantastic" on niitä elokuvia, jotka luottavat liiaksi anarkistilapsien peppipitkätossumaiseen sööttiyteen ja Viggo Mortensenin fullfrontal-nakuiluun. Se on elokuva, jonka esittelyjaksosta (eka vartti filmiaikaa) voi pitää kovasti, koska kukapa ei ihastelisi lapsia jotka lukevat nuotion ääressä Karamazovin veljeksiä ja viettävät joulun sijaan Noam Chomsky -päivää (7.12.).

 Mutta sen ensimmäisen vartin jälkeen elokuva muuttuu yhdellä säkkipillin törähdyksellä road-movieksi. Niin idioottivarmasti tämä elokuvatuote on rakennettu indie-konseptin varaan, sillä road-moviena indie-tuotanto ei voi koskaan täysin flopata. "Captain Fantastic" verrattiinkin jossain arvostelussa "Little Miss Sunshine" -elokuvaan (2006). Rinnastus on erittäin osuva, joskin käsikirjoitukseltaan "LMS" on suorastaan dostojevskia verrattuna tähän aikuisten satuiluun. Tunnelma tippuu "Captain Fantasticissa" sitä myötä kun matka etenee ja värisävyt muuttuvat vuoriston uhkaavasta sinerryksestä läpivalaistun aurinkoisiksi.

 Valitettavasti "Captain Fantastic" on myös asenteeltaan läpensä konservatiivinen tuote verrattuna LMS-elokuvaan. Jos miettii elokuvan tarinaa jälkikäteen, niin sen huomaa kertovan oikeastaan dysfunktionaalisesta suurperheestä, jolla menisi muuten hyvin metsäsisseinä, mutta äidin muisto kummittelee lasten mielessä. Tien päälle lähdetään tämän muiston ja merkityksen hävittämiseksi. Vasta sitten poika-isä-isoisä -jatkumo saa luonnonrauhan. Perheen tyttärillä ei ole omaa ääntä ja persoonaa. Viittaus "Lolitaan" tekee selväksi, että käsikirjoittajat ovat ääneenlausumattomista valtajännitteistä tietoisia, mutta eivät keksi mitä tehdä niille satutunnelmaa rikkomatta.

 Kaiken kaikkiaan "Captain Fantastic" voi olla katsomisen arvoinen devarilämmittely talvipakkasilla tai keskustelupohjaksi kasvatusmetodien kuvitteellisuudesta. Itse pidin riittävänä lisäarvona Mortensenin näyttelijätyötä. Katsoin kauniin alkujakson kuin kyse olisi Aragornista ja kuudesta hobitista keskellä vuoristoseikkailua. Jotain siitä jäi mieleen varjotarinaksi tästä satuilusta, joka ei merkittävästi poikkea punaniskasurvivalistien utopiasta.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Lapsiperheet ovat joukkohygienian harjoituksia

Olin viime viikolla lapsen koululuokan vanhempainkokouksessa. Moinen puolipakollinen tilanne on joukkokuvana vielä järkyttävämpi kuin suomalainen lauttaterminaali, joka sentään on jotain sellaista minkä jälkeen tekisi mieli muuttaa syrjäisimpään korpimökkiin. 

Missään muualla eivät ihmiset näytä niin täsmälleen samalla tavoin KUNNOLLISILTA kuin vanhempainkokouksessa. Kuin tilastokeskiarvojen ruumiillistumia vailla yhtäkään personoivaa ominaisuutta. Palkokansaa vormutalkoissa. Henkistä joukkohygieniaa. Vain opettaja näyttää kuuluvan siihen maailmaan, jossa juodaan maitoa suoraan tölkistä ja karjutaan kakaroille, kun ne istuvat kuudetta tuntia pleikkarin ääressä.

Eikä missään muualta saakaan niin vankkaa todistetta kuin vanhempainillasta (kerran vuodessa tai elämässä), että lapsia hankitaan juuri siksi, jotta voitaisiin NÄYTTÄÄ KUNNOLLISILTA. Eihän mikään niin normalisoi ihmistä keskiarvojen vyöhykkeelle kuin lapsen hankkiminen. Mutta tätä kunnollisuuden motivaatiota en ole nähnyt Väestöliiton tutkivan, koska silloinhan se joutuisi tutkimaan oman olemisensa syitä. 

Toki Suomesta löytyy sellainenkin kummajainen kuin "perhetutkimuskeskus". Se sijaitsee tietysti Jyväskylässä, tuolla suomalaisuuden normivyöhykkeellä missä persoonat vapaaehtoisesti kutistavat itsensä rusinoiksi naapureiden pullamössöön. 

Perhetutkimuskeskus ei kuitenkaan tutki sitä, mikä on keskiarvoperhe ja miksi, vaan kaikenlaisia jännittäviä ongelmatapauksia. Muutenhan he korvaisivat tilastokeskuksen tehtävän. Niinpä kukaan ei vaivaudu selittämään sitä, miksi joka vuosi 20 000 lapsiyksikköä joutuu vanhempiensa eroamisessa uhreiksi. Eivätkö ne enää olekaan TOIVOTTUJA lapsia? Miksi se KOKONAINEN lapsi on hankittu, jos sen elämänlaatu katsotaan yhtä hyväksi, kun se joutuu pendelöimään puolikkaissa kodeissa? Miksei riittänyt puolikas lasta tai sarja puolikkaita? Mikä on totuus sen KUNNOLLISEN joukkokuvan takana, mistä vanhempainkokoukset koostuvat - kun esimerkiksi tyttäremme kavereista lähes jokaisen vanhemmat ovat eronneet?


Sattumalta luin viime viikolla ruotsalaista haastattelututkimusta lapsen hankkimisen syistä. En nimittäin ole vieläkään hylännyt projektiani julkaista manifesti lapsenhankkimisen TODELLISISTA syistä. Tarvitsemme tunnustuksia sieltä missä sukupuolten sota on armottominta: intiimeistä strategiakeskusteluista, joissa punnitaan parisuhteen paikka osana yhteiskuntaa.

Tuon ruotsalaisen tutkimuksen artikkeliraportti oli edes hieman monipuolisempi kuin vastaavat suomalaiset tutkimukset, joita ilmeisesti tehdään Väestöliiton talutusnuorassa. Suomalaiset perhetutkijat saavat vanhemmat toistamaan niitä normilausumia vanhemmuuden velvollisuuksista ja ihanuudesta, mitä parentaalinen KUNNOLLISUUS on edellyttänyt Topeliuksesta alkaen.


Suomalaisissa tutkimuksissa en muista  nähneeni vastaajien reflektoivan sopivaa LAADULLISTA ikää, kuten tässä ruotsalaisten haastattelututkimuksessa: pitäisi olla tarpeeksi vanha jotta elämä ei menisi HUKKAAN kun asettuu aloilleen, mutta tarpeeksi nuori, jotta ei syntyisi sukupolvikuilua lapseen nähden. Suomessa tosin sama asia näkyy numeroissa, kun kysytään ihanteellista ikävaihetta vanhemmuudelle.

Kysyttäessä syitä lapsen hankkimiseen miehet puhuvat enemmän henkilökohtaisen kulttuuriperinnön välittymisestä seuraaville sukupolville. Naiset taas käyttävät useammin ilmaisua "uhrautuminen" kuvaillessaan perhe-elämän vaatimuksia heille. Artikkeli ei tätä korosta, mutta näyttäisi siltä, että miesten on helpompi puhua minimaalisesta hyödystä ja naisten minimaalisesta haitasta.

Varsinaisia parisuhdeneuvotteluja eivät ruotsalaisetkaan siis tutkineet. Mutta mitä ilmeisimmin parentaaliset aikuiset pohtivat elämäänsä tarkemmin akateemisille tutkijoille kuin toisilleen. Tämä on henkisen joukkohygienian kääntöpuoli, jonka paljastaminen olisi jo itsessään arvokasta.

 

maanantai 5. syyskuuta 2016

Juha on yksin hallituksessa


Sävel: Petri S. Tiili
Sanat: Soikkeli & Petri S. Tiili


Juha on yksin hallitukses' ja katsoo telkkarii
jossa porvarit ampuu tohjoks parin työttömii,
Orpo on iltalypysyllä ja persut ryyppäämässä,
asiat olivat pöydällä kun hän tuli Oulusta.
Ohjelma loppuu, täytyis mennä puhumaan;
köyhät pitäis' ammuttaa, vaikka pelottaa.
Huomenna taas Yle kysyy, kuka kansaa kyykyttää,
kansanvalta nukkuu, Yle ei voi käsittää.

Älkää kysykö mihin johtaa kansanvalta!
Älkää kysykö mihin johtaa viihdeohjelmat!

Orpo tulee myöhässä ja lyö kansaansa,
koska tämä on perustellut kantaansa,
mutta saa myös rangaistuksen, kun ryssä ryhtyy sotiin:
Putin lyö heimojaan, kunnes sammuu rahahuoliin.
Kansa yrittää paeta, mutta ei löydä myyttiä,
vetää suojaksensa vain märkää mökkiä,
ja tietää, että ontuu vaalivuonna syksyin;
myönnelmistään kaatuu vielä Vihreätkin ryskyin.

Älkää kysykö mihin johtaa kansanvalta!
Älkää kysykö mihin johtaa viihdeohjelmat!

Piispa on kuuskytneljä, eikä viihdy kirkossa
ja vielä vähemmän hän viihtyy toimistossa;
hän ei myöskään viivy kauaa kansan keskuudessa,
sillä henkinen kotinsa on uutisotsikoissa.
Mediassa piispa ei koskaan ole yksin,
tuttu jengi tukena samoin lähetyksin,
ja he kaikki ovat niin katkeria,
koska enkeleistä ei saa uutta oppia.

Älkää kysykö mihin johtaa kansanvalta!
Älkää kysykö mihin johtaa viihdeohjelmat!

Ensin sanottiin: Osta Nokiaa, se on ihanaa,
sitten sanottiin: Myy Nokiaa, se on vielä ihanampaa.
Sitten juostiin NATOon ja vanhat puheet kuitattiin,
jotta saatiin rahaa poliittisiin maineisiin.
Ja nyt he ovat Brysselissä, myyvät huomistaan,
kännyköihin appsit heille kultaa vuolemaan,
ja rikkaat metallimiehet ja aayyjohtajat,
joiden vaimo ja laitteet kotona kohtaavat,
työttömille puhuu tarpeellista paskaa,
ja niillä puheilla kansa - peliaikaa ostaa.

Älkää kysykö mihin johtaa kansanvalta!
Älkää kysykö mihin johtaa viihdeohjelmat!