Oli synkkä ja myrskyinen säätiö

Näin unta, että olin matkalla Unkarissa jossain Andronay-nimisessä pikkukaupungissa. Yritin jatkaa matkaani Budapestiin, mutta en löytänyt ulos maan alla sijaitsevasta saunarakennelmasta, jonka käytävät päättyivät umpikujaan. Kaiken keskellä oli kupumainen valkeaksi kaakeloitu sali, jossa kyyhötti vaatteet päällä vanhuksia, valo lankesi ylhäältä vaikkei ikkunaa näkynyt. Oli kiire, mutten tiennyt miksi; oli pelottavan pysähtynyttä ja silti levollista kuin saunassa parhaimmillaan.

Mistä ideat saavat kirjailijansa?

Tällaisia unia näkee tähän aikaan vuodesta ja elämästä. Jo kolmatta viikkoa olen toipilaana flunssasta, ja hukannut täysin tuntuman syksyn tulemiseen. Onni onnettomuudessa on se, että makoilu toipilaana on merkinnyt enemmän aikaa lukemiseen. Arvostelukappaleita on tullut tiheään kirjamessujen edellä.

Mutta uneen ilmeisesti sotkeutuivat monet ajankohtaiset asiat, niiden myötä se Kuopion omituiseksi muuttunut tilanne, että kaupunki päätti lähettää isäni Karttulaan saakka hoitokotiin, mikä on aivan sama kuin olisivat lähettäneet äijän Siperiaan tai Maata kiertävälle radalle

Tähän aikaan vuodesta kaikki kirjoittavat ihmiset ovat eniten hukassa elämäntapansa suhteen: miten edes kuvitella jatkuvuutta sen varassa mitä pystyy kirjoittamaan, jos ei tiedä millä apurahalla elää ensi vuoden. Niinpä tähän aikaan vuodesta ammattikirjoittajat keskittyvät kirjoittamaan säätiöille ja anomaan apurahoja omakehun höpöpitoisuuksista piittaamatta. Koska on pakko. On kirjoitettava säätiötahot pyörryksiin, jotta voisi kirjoittaa elääkseen ja elää kirjoittaakseen, eikä kukaan muu tätä elämäntapaa nykypäivänä kustanna kuin säätiöt. Äskooär, Kone ja Wihuri muodostavat kolmipäisen jumaluuden, jota rukoillaan yhä skitsosti kuin kolmen vanhemman välillä valitseva heilurilapsi.

Viime viikolla sain hylsyn Wihurilta hakemukseeni sotakirjallisuustutkimuksen jatkamisesta. Aina se tuntuu läimäykseltä - mutta kaksinverroin silloin, kun on jo saanut yhden vuoden säätiöityä taivasosuutta ja sitten ilmoitetaankin että sori vaan, et olekaan niin hyvä kuin annoimme vuosi sitten ymmärtää, vaan oletkin ihan paska eli et saa yhtään mitään apurahoistamme.

Vaikka tiedän hyvin, millaisen "vähän kivaa kaikille" -politiikan varassa noita säätiöpäätöksiä pyöritellään, niin se miltä päätösruletti TUNTUU on ihan toinen juttu.

Eivätkä säätiöt itse tee yhtään mitään tämän ruletin pehmentämiseksi. Niiden päätöksissä ei näy minkäänlaista johdonmukaisuutta, silloinkaan, kun niillä on olevinaan jotain projektimaisia kulttuurilinjauksia kuten paholaismaiseksi vitsiksi muuttunut kehoitus "rohkeisiin avauksiin" Koneen säätiön linjauksessa.

Miten vanhaksi apurahaeläimen täytyy elää ennen kuin se lakkaa välittämästä siitä, miksi joku toinen saa kolmekymmentä tuhatta euroa "kokeellisen" runoteoksen tekemiseen ja itse ei mitään tuhdin tietokirjan kirjoittamiseen? Tai: miten monta vastaavaa bloggausta aiheesta pitäisi lukea ennen kuin väsyisi itse nillittämään aiheesta, varsinkin päänsä sisällä?!?

Tai: miten paljon pitäisi rahaa olla tilillä, jotta lakkaisi huolehtimasta siitä, miten elättää itsensä ja perheensä seuraavana kalenterivuonna? Etenkin kun lähimmät kuukaudet ovat edelleenkin runsauden aikakautta: sain nyt loka-joulukuuksi pätkätyön yliopistolta ja sen jälkeen on vielä jäljellä 3 kuukautta siirrettyä apurahakautta...

"Ne" tietävät painosi paremmin kuin sinä.

Mutta näiden kysymysten pohjalla on se isompi kysymys mitä pitää elämäänsä YLLÄPITÄVÄNÄ asiana.

Kirjoittaminen alkaa tuntua itseensä kohdistuvalta vitsiltä, jos ei ole mitään horisonttia, missä tietyn tekstin valmiiksi saaminen tuntuisi vahvistavan mahdollisuuksia seuraavien apurahojen saamiseen...

Mitä tahansa valitseekin, se paljastuu kestämättömäksi. 

Vaikka ei olisi mitään painoarvoa, on silti väärän kokoinen istuakseen kirjailijan tuolille.