KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

perjantai 28. lokakuuta 2016

Kolmas viikko tekstisalapoliisina



Viime viikko, koulujen syyslomaviikko, meni täysin kansanterveydelle. Vetoan Yleisiin Pakottaviin Syihin, kun muumio muuttui vainajaksi ja vastuulle tuli kaikenlaisten asioiden hoitaminen Kuopiossakin. Tällä viikolla jatkan ahkerammin.

Joten tämä viikko on nyt työviikko #3 tekstisalapolisiina eli Axun käsikirjoituksen editoijana.

 Jatkoin Runeberg-analyysiosasta kansalaissotakirjallisuuteen ja vapaussoturimyyttiin. Pyyhin pois kokonaisia kappaleita, joissa selitetään valtiollista historiaa. Pitkä osuus Snellmanista ja kansalliskirjallisuuden tehtävästä lienee kuitenkin tarpeen, se vain keskeyttää kolmen sivun ajaksi Runeberg-analyysin. Siirsin ainakin toistaiseksi Snellman-osuuden johdantoon otsikolla ”Kirjallisuuden tehtävä nationalismissa”.

Sisällissota 1918: Tampere vs Suomi?
Hyvää Axun analyysissä: perusteellisuus, selkeys, alkuteksteihin palaaminen, jopa Snellmanin omat kommentit ja kritiikit huomioitu. Alaluku ”Vapaussoturimyytti” osoittautui varsin keskeiseksi Axun argumentaatiolle. Sen selkeytys vaati kuitenkin melkoisia uudelleenjärjestelyjä, ja se voisi olla paljon keskeisemmällä paikalla ja pidempi, jos Axu vain olisi ennättänyt kerätä siihen enemmän lähdeajatuksia, esim. Andersilta. Ongelmallisinta on myytti-käsitteen lavea käyttö. Tämä on taas tasan sama ongelma kuin kaikilla jotka myytin erehtyvät kirjallisuudentutkimukseen sotkemaan: pian joka toinen asia näyttää ”myyttiseltä”. Tiedän koska olen samaan sekavuuteen itsekin raskaasti syyllistynyt (lisurissa).

Joitakin täydentäviä huomioita voisi lisätä vielä 1800-luvun kirjallisuushistoriasta, etenkin Lyytikäisen artikkelista. Päivi Rantasen väitöksen poissaolo ihmettää paikoin, vaikka kirja löytyy Axun käsikirjoista. Se on poikkeuksellisen kehno väitöskirja mutta käsittelee joiltakin osin (etenkin Runeberg ja Topelius?) tasan samoja nationalismin kysymyksiä esimerkkinään kaunokirjat.

Eniten hermojani rassaa Axun käyttämien lähteiden etsiminen. Lähteiden merkinnässä puuttuu paikoin vuosiluku. Lähdeluetteloja on tiedostoissa melkoinen määrä eikä niitä yhdistämälläkään onnistu löytämään kaikkia leipätekstissä mainittuja teoksia. Viimein 25.10. löysin sattumalta tiedoston, jonka ylälaitaan Axu on merkinnyt, että tämä on vuoden 2013 versio lähteistä ja nyt hänen on (joululomalla) tarkoitus tehdä kirja valmiiksi. Tämä tiedosto näkyy sisältävän lähdetiedot useimmista etsimistäni kirjoista, muttei taaskaan kaikista. Tiedoston nimi ei tietenkään ole ”lähdeluettelo”, vaan ”0 Kirjallisuus”. Hakemistojen tuoreutta taas ei voi vertailla, koska yliopiston pilvestä kopiouitua niissä kaikissa on sama käyttöpvm.

Yhdestä tiedostosta löysin Axun oman työpäiväkirjamerkinnän, joka ajoittaa väitöskirjaprojektin vuosille 2005-2016. Taju oli lähteä ”viimeistä viilausta” tekevältä editoijalta tätä lukiessa:

”Viimeinen viilaus aloitettu juhannuksen alla päivää ennen 3-vuotissyntymäpäivää 18.6.2008 Yliopiston 3:n kk:n apurahan turvin. Ei valmistunut. Siitä sitten tehty vaihtelevasti heinäkuun alkuun 2009, josta tuli puolen vuoden tauko. Jatkettu jälleen 2.1.2010 uuden tarmon ja TANEsta saadun ”tutkimusvapaan” turvin varmana, että nyt se valmistuu, vaikka lähtisi taju. Ei valmistunut, mutta ei lähtenyt tajukaan. Täällä sitä pakerretaan edelleen. On elokuu 2010.”


Doctor Strange




Valitseeko sankari viittansa vai viitta sankarinsa? Amerikkalaiset supersankaritarinat muistuttavat sikäli perinteisiä myyttisankareita, että sankaruus näyttää kohtalon sanelemalta. Ei ole myöskään tavatonta sankarin väistelevän kohtaloaan ja kieltäytyvän hänelle tarkoitetusta tehtävästä, kunnes hän kasvaa tehtäväänsä. Kansanperinteessä tämä tehtävään kasvaminen tapahtuu tarinan ehdoilla; sisäisen muutoksen kuvaukseen kun ei ole syytä eikä sanoja. Elokuvaviihteessä sankarin kasvu tapahtuu psykososiaalisena prosessina, jossa katsojille havainnollistetaan kädestä pitäen mitä muutoksia henkilön luonteessa tapahtuu.

”Doctor Strange” –elokuvassa (2016) kädet ovatkin ensimmäinen asia mitä sankarista näytetään, koska niiden varassa etenee niin juonenkuljetus kuin se sisäisen muutoksen kuvittaminen. Happoscifin ja hippifantasian välimaastossa liikkuvalta elokuvalta tällainen konkretia on raikas valinta, koska muuten kerronta on kaiken aikaa hukkumaisillaan efektisirkuksen alle. Pienenpieniä sankarimyytin erityisyyttä painottavia valintoja on tehty muutenkin: pääosaan kiinnitetty oikea draamanäyttelijä, britti Benedict Cumberbatch, musiikkiraidalla käytetty iskelmien sijaan etnissävyisiä instrumentteja, ja miljöönrakennukseen nähty vaivaa näyttämällä Katmandun oloista katumaisemaa eikä tavanomaista studiotiibettiä. Ja kerrankin viitta valitsee sankarinsa.
Hippejä Manhattanilla...Marvelin versio "Hair'ista"
Siihen ne piristävät piirteet sitten jäävätkin. Se, että osa taisteluista käydään astraaliruumiina, ei muuta taistelun koreografiaa ja helppoa jätkähuumoria. Hienon Rachel McAdamsin mahdollisuudet tuoda tarinaan maanläheisyyttä hukataan aloituksen jälkeen: sankarin partneri on tasan kuin Iron Manin sihteeri joka tekee 24/7-työvuoroa ihan vain päästäkseen välillä paikkailemaan urostaan. Se siitä hippiajan sankaruudesta. 

Muutenkin aikakaudet pikemminkin falskaavat toistensa päälle kuin täydentävät toisiaan. Henkilöhahmojen erityisyyttä on rakenneltu irrallaan toisistaan. Arkkipahiksella, Mads Mikkelsenillä on 70-lukulainen glam-Kiss-silmämeikki ilman mitään selityksiä. Hyvisguruna, ”Muinaisena”, nähdään Tilda Swinton, joka kaljuksi ajeltuna näyttää tuplasti antiseksuaaliselta, androgyynisyydestä steriloituna. Hyvä idea mutta paikatta.

Eniten pidin tässä elokuvassa siitä, että 3D-kuvanjälki oli ensimmäistä kertaa onnistunutta niin tarinan ympäristökuvauksen (”peilimaailmataistelut”) kuin tekniikan osalta. 

Pidin myös siitä, että supersankaritarinan rakenne oli laitettu rohkeasti uusiksi. Kun yleensä tällaisen myyttiä pohjustavan tarinan toinen neljännes käytetään siihen, että sankari opettelee superkykyjään, se tällä kertaa vie vähintään 2/3 tarinasta. Niinpä lopputaistelu on yllättävän antiklimaattinen, suorastaan kansantarinoiden tapainen älyjen mittelö eikä räjähtelevien rakennusten rauniopornoa.

Kun vaimo kysyi, montako tähteä antaisin imdb-asteikolla ”Doctor Strange”-filmille, sanoin, etten kumminkaan enempää kuin kuusi (kymmenestä). Teatterissahan tämä ainutlaatuisen massiivinen efektipläjäys kannattaisi nähdä ja 3D:nä, sen kerran vuodessa kun sellaiseen sarjalippunsa uhraa - mutta muutoin ”Doctor Strange” on ihan samaa videokulutustavaraa kuin monet muutkin Marvel-tuotteet.




torstai 13. lokakuuta 2016

Toinen viikko tekstisalapoliisina


Toisen työviikon haaste oli ryhtyä lähdekriitikoksi. Täältä vaikeuteni alkoivat...  
 
Runeberg sai koiratkin sotimaan
Aloittaessa analyysiluvun editointia törmäsin niihin kysymyksiin, joita keväällä kässäriä lukiessa ei ollut tarvinnut sen pidemmälle miettiä kuin että tuossahan riittää täydennettävää. Axun analyysi ja tulkinta Runebergin runoista pohjustavat kaikki tulevat tulkinnat suomalaisesta soturimyytistä, joten valinnat siitä, mitä pitää mukana ja miten täydentää tulkintoja, vaikuttavat kaikkeen mitä joutuu tekemään myöhemmissä luvuissa – siis etenkin teksti- ja työmäärään. Mitä kapeampi pohja soturimyytille kirjoitetaan, sitä vähemmän työtä piisaa tulevissa luvuissa, mutta myös sitä vähemmän substanssia tietokirjan argumentaatioon.

Työsuunnitelmani tekstisalapoliisina täsmentyy tällaiseksi: editoin tarpeetonta pois kahden kuukauden ajan (samalla toki huolehtien sidoksisuuden säilymisestä lukujen välillä) ja sitten kolmannen kuukauden täydennän lopputulosta siitä kaikesta materiaalista, mitä on käsillä Axun papereista ja kirjoista. Tuulalta sain kopioiduksi Axulta jääneitä tiedostoja, mutta jo pelkästään väikkäriä koskevia kansioita on kymmenittäin, tiedostoja sadoittain. Yhtenäisen lähdeviitetiedoston sain sentään kootuksi, vaikka puutteita siinäkin piisaa.

Omia täydentäviä kommentteja näkyy kertyvän alaviitteiksi jo editoinnin yhteydessä. Salapoliisiviikon paras löytö oli Pirjo Lyytikäisen englanninkielinen artikkeli Runebergin runojen nationalismista; se sopii Axun analyysin täydennyksiin kuin täsmäohjus Pentagoniin.

Tämä täytyy todeta ääneen: Axun käsikirjoitus on lähdekritiikiltään monin paikoin niin heikko, ettei kässäri olisi läpäissyt minkään oppialan vaatimuksia opinnäytteeksi. Syy puutteisiin on se, että tutkimuksen aihealue on niin laaja ja lähteitä on koottu useilta tieteenaloilta: historiantutkimuksesta, kirjallisuudentutkimuksesta, sukupuolentutkimuksesta, mediatutkimuksesta.

Niinpä joudun kappale kappaleelta miettimään, mitä on jätettävä pois, ihan vain siksi, etten ehdi kolmessa kuukaudessa viimeistellä tekstimonumenttia, joka on rakentunut vuosien kuluessa. Terästä mutta pitsimäistä.

Toisen ihmisen analyysiin ja tulkintaan puuttuessa vaikeimmat kysymykset ovatkin tämä:
- miltä osin alkuperäistä analyysiä voi karsia toistona, saman asian esimerkinomaisena esilletuontina eri yhteydessä;
- missä määrin tylsätkin tulkinnat ovat tärkeimpien väitteiden toistamista uusissa muodoissaan?

Väitteiden variova toisto on opinnäytteiden välttämätön oire, aivan kuin kirjoittaja jankuttaisi asiaansa huonomuistiselle yleisölle, mutta sisällöllisesti tylsä tulkinta voi olla pätevä tietokirjassakin, onhan siinä sitten olennainen tieto yhteen paikkaan kerättynä. 

Toisaalta taas… Axun kirjan ei ole tarkoitus olla niinkään pisto suomalaiseen militarismiin kuin miestutkimuksen puheenvuoro siitä, miten yksipuolinen kuva suomalaisista sodista on sopinut kapeaan katsantoon maskuliinisuudesta. 

Jos siis, esimerkiksi, Axu ei ole nähnyt tarpeelliseksi kritisoida John Keeganin yksipuolista käsitystä soturikulttuureista, niin miksi sitä pitäisi muuksi muuttaa? Keegania käytetään heuristiseksi malliksi läntiselle soturimyytille, ja jos suomalaiset löydökset näyttävät sopivan siihen, niin sen parempi Keeganille? Mutta entäs kun Axun tapa selittää sankaritarina on yhtä epähistoriallinen ja lähteenä on aivan tolkuton Erkki Karvosen artikkeli? Pitäisikö sankaritarinan selitys heivata kokonaan pois, vai käyttää omia lähteitä sen selittämiseen sankarimotiiviksi kirjallisen perinteen sisällä? Entä romanttinen ironia, onko se edes pätevä piirre Runebergin runojen kohdalla, jos Axu ei sitä pohdi? Entä Cajanderin suomennoksen ideologisuus? Pitäisikö se huomioida tarkemmin? Miten kauan tällaisten tietojen etsiminen vie, ja pitäisikö ne sitten lisätä pelkästään alaviitteisiin, missä me toimittajat täydentäen kommentoimme Axun ajattelua?

Ratkaisu: siirrän ratkaisun myöhempään tulevaisuuteen.


Huomenna lähden mökille ja otan käsikirjoituksen mukaan punakynän keralla.