KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Montparnasse Bienvenüe (elokuva)

Montparnasse Bienvenüe (2017) oli selitetty R&A:n ohjelmakirjassa jänskäksi sekoiluksi pitkin Pariisin katuja. Ilmeisesti festivaalin täytyy varoa paljastamasta, että kyse voi olla taide-elokuvasta. Hölmöjä  muodollisuuksia olivat filmien edellä lausutut esittelytkin: mutistaan vain filmin nimi ja tervetuloa. Ikään kuin yleisö ei tietäisi mitä odottaa.

Kahden löysähkön filmikokemuksen jälkeen Montparnasse Bienvenüe oli onneksi yhtä raikas kuin älykäskin, jopa poikkeuksellisen tehokas kuvakerronnaltaan ja harkittu kehityskertomuksena. Se ei siis todellakaan ole mikään bilesekoilutarina, eikä Pariisistakaan nähdä tuttuja maamerkkejä kuin parin (filmin nimeenkin kuuluvan) metroaseman osalta.

Erittäin tiiviisti päähenkilönsä Paulan lähi- ja puolikuvissa taltioiva vapaa kamera seuraa tätä tilanteessa, jossa kymmenen vuoden parisuhde katkeaa äkillisesti. Kun elämänsä perusteet joutuu rakentamaan uudelleen, ei ole valinnanvaraa mihin tarttua ja mitä valehtelee voidakseen pitää itsensä järjissään.

Iso angorakissa, jonka Paula varastaa miesystävältään, tuijottaa välillä armottomasti suoraan kameraan. Tässä elokuvassa se on mitä hurmaavin vertauskuva. Kasvokkain elämän kanssa joutumista tämä filmi käsittelee enemmän kuin mitään muuta, värisymboleilla sujuvasti koodattuna: siniset vaatteet ja sisustukset merkitsevät onnea, lilan punainen itsepetosta ja ahdistusta. Tämä luonteva kaksina(ama)isuus palautetaan Paulan silmin, joista toinen on sininen kuin tulevaisuus, toinen vihreä kuin luonnonvoimat, jotka puuttuvat Paulan ankeasta ympäristöstä mutta riehuvat hänen sisällään.

Ohjaaja Léonor Serraille palkittiin tästä esikoisfilmistään tänä vuonna Cannesissa, ja syystäkin. Mutta tähdenlentona nousevan esikoisohjaajan ja voimarooleihin pystyvän indienäyttelijän sanoma kolmikymppisten väliinputoajien voimakkuudesta ei erottuisi ilman täydellisen kerrontarytmin löytänyttä leikkausta ( Clemence Carre). Ranska toki loistaa naistoimijoiden osuudella filmiteollisuudessa, mutta aniharvoin tuloksena on ollut näin täydellistä joukkuetyötä kuin tämä Jeune Femme -nimellä kotimaassaan julkistettu sukupolvitriumfi.




Final Portrait (elokuva)

Final Portrait (2017) on alavireinen, lähes yhteen huoneeseen mahdutettu luonnekuvaus taiteilija Alberto Giacomettista. Kolmen viikon ajan taiteilija tekee muotokuvaa amerikkalaisesta taiteensuosijasta, mr. Lordista, pyyhkii ja aloittaa yhä uudelleen tyytymättömänä kasvoihin.

Amerikkalainen seuraa läheltä vanhan taiteilijan kotielämää, jossa kylmää ateljeeta vastapäätä on yhtä kolkon näköinen makuuhuone. Kaikki on syksyisen harmaata ja veistossaven sävyttämää. Kuolemaa lähellä raahustava Giacometti suhtautuu rahaan, viiniin ja ruokaan merkityksettömänä massana joka velloo ihmisten välissä. Prostituoitu, jota hän käyttää toistuvasti mallina, on tarpeellinen välittömän luonteensa vuoksi. Pariisi vuonna 1964 ei pahemmin piirry kehykseksi.

Jää epäselväksi, miksi Final Portrait on tehty ja mitä se välittää pohjana olleesta mr. Lordin muistelmateoksesta. Näemme läheltä miten maalaus syntyy, mutta Giacomettin taidenäkemyksestä selviää vain ainaisen keskeneräisyyden välttämättömyys. Ei mikään yllätys. Mutta mitä G:n kuuluisat venytetyt ukkelihahmot oikein kätkevät? Siihenkään ei filmi tarjoa edes vihjeitä. Vaikka taiteilijaa esittävä Geoffrey Rush tekee uskottavan introvertin vanhuksen, on turha odottaa samanlaista jännittävää karikatyyriä kuin hän teki "Loistossa" (1996) pianistinerona.

Näyttelijänä tunnetulta Stanley Tuccilta tämä filmi on jo viides ohjaus. Edellisistä olen nähnyt "Blind Date" (2007) ja pidin sen pienimuotoisuudesta paljon. Nyt en erityisemmin.

Näin tämän elokuvan tänään R&A-festarilla. Olisin jättänyt sen väliin, jos olisin lukenut siitä yhdenkin rehellisen kritiikin.

The Party (elokuva)

Kristin Scott Thomas, Cherry Jones, Emily Mortimer, Cillian Murphy, Timothy Spall, Patricia Clarkson ja Bruno Ganz. Melkoinen ensemble taitavia näyttelijöitä ja niin erilaista taustoista, että yhdistelmä vaikuttaa tarkkaan harkitulta.  "The Party" -elokuvassa (2017) ei mikään muu ole kumminkaan harkitun oloista kuin ne ulkoisimmat, näyttöarvoon tähtäävät elementit.

Elokuvan dialogi kuulostaa siltä, että se on kirjoitettu 71 minuutissa, samassa ajassa kuin filmin kesto. Farssimaisten hahmojen tokaisuihin suhtaudutaan kuin kyse olisi vakavasta poliittisesta satiirista, kun ilmeisempi ratkaisu olisi vyöryttää repliikit ja toiminta toistensa lomaan, päästää näyttelijät valloilleen. Vaan sellaistahan ei materiaalinsa annostelusta tunnettu Sally Potter tekisi.

Niinpä "The Party" jää eriskummallisen ohkaiseksi kamarinäytelmäksi, jossa tuoreen ministerin illanvietto keskeytyy kaveripiirin skandaaleilla. Petosten lukuisuus, väärinkäsitysten yksinkertaisuus, ja hahmolta toiselle vaihtuva pistooli ovat sellaisen farssimaakarin valintoja, joka ei alkuunkaan usko tarinansa tematiikkaan.

Loppuvitsi, poissaolleen 8. hahmon merkitys, on dekkarimaisen naseva yllätys - ikävä vaan että vitsit ja nasevuudet vievät laidan poliittisesta allegoriasta. Jos siihen pyrittiinkään.

Varsinainen syy tämän mustavalkofilmin katsomiseen ovat viileät näyttelijäsuoritukset muiden kohkaamisen keskellä: aina yhtä luotettava T. Spall, notkean arvoituksellinen K. S. Thomas ministerihahmona, sekä tätimäisen sarkasmin suuri sivuosanäyttelijä P. Clarkson.

Puolipitkiä elokuvia saisi olla enemmänkin. Tästäkin filmistä olisi voinut nipistää 10 minuuttia tyhmiä vitsejä mitään menettämättä.

Näin tämän elokuvan R&A-festarilla missä yleisön naurattamiseen riitti, kun juppi nuuskaa kokaiinia kylpyammeen laidalta. Ehkä Potter onkin halunnut tehdä vaihteeksi elokuvan juuri tällaiselle yleisölle.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Get Out (elokuva)

Get Out (2017) on saanut kohtuuttoman ison maineen amerikkalaisen rasismin paljastavana kauhufilminä. Se on juoneltaan simppeli Arvaa kuka tulee päivälliseksi -etnoromanssi, jossa on tasan kaksi yllätyskäännettä ja 1970-luvun pikkukaupunkilainen syyssävytys.


Ensimmäinen puolisko filmiä rakentuukin sille jännitykselle, miten vanhaan maailmaan juuttunutta USA:a tässä kuvaillaan, kun valkoisen keskiluokan on syytä epäillä hautovan suorastaan arkaaista vihaa mustaihoisia kohtaan. Mutta jälkimmäinen puolisko Get Out -filmiä on ihan tavanomaista "mitä kidutusta ja kostoväkivaltaa luvassa seuraavaksi" -actionia. 

Asetelma tuo mieleen Purge-filmin, jossa hieman uskallettiin kuvitella dystopiaa keskelle aivan normaalia nykypäivää, mutta vedettiin tästä sitten suoraviivainen "piiritetty koti" -kauhutarina.

Get Out jättää toki enemmän pureskeltavaa mieleen kuin keskivertoinen, poikkeuksetta valkoisia uhriuttava jenkkikauhupätkä. Sen käänteisellä logiikalla hirtehinen selitys, miksi valkoinen luokka onkaan kiinnostunut mustista, on osuvuudeessaan enemmän kuin satiiri, samalla tavalla kuin "Stepford Wives" (1975) oli aikoinaan kokonainen vaihtoehtoinen maailmanselitys itseymmärryksensä hukanneelle Amerikalle - koska pilkan täsmäkohde oli Hollywood, ei todellisuusmössö nimeltä USA.

Get Out -filmin lopetus on valitettavasti mitä tylsin ja tavanomaisin, satiirinkin terän ylsistävä. Tieto tämän elokuvan olemassaolosta on tärkeämpi kuin sen katsominen, usko pois.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Julkaise ilmaiseksi, sanoi tiedekustantaja


Vuonna 1998 julkaisin väitöskirjan tiedekustantajalta ja vuonna 2016 sen jatko-osan. Ne ovat opettavaisimmat kokemukseni tiedekustantamisesta. Ne ovat vallan toista kuin kokemukseni kauno- ja tietokustantamisesta, joissa eletään vielä rehdin kauppakapitalismin hengessä.

Vuonna 1998 tiedekustantamisen merkitsi vielä humanistien hyviä vuosia eli tutkijan ei tarvinnut VÄLTTÄMÄTTÄ maksaa kustantajalle saadakseen teoksensa julki. Kirjallisuudentutkijoilla oli vielä etuna, että SKS:n perustamiskirjassa kustantamo velvoitettiin alan väitöskirjojen julkaisuun. SKS:n jouduttua talousvaikeuksiin, ehkäpä omistakin syistään eikä vain suhdanteiden, sen linja kääntyi päinvastaiseksi. 2000-luvun SKS on kuin kirjakerho, johon pääsee jäseneksi kuka tahansa ja joka julkaisee nyrkkeilijän elämäkertaa ja koirien maailmanhistoriaa. Ihan tosi.

Niinpä kun 2016 sain sinne lävitse väitöskirjan jatko-osan, Tuttua lemmentouhua, allekirjoitin nollasopimuksen jotta teos otettiin julkaisuohjelmaan: sitouduin siihen ettei minulle makseta penniäkään rahaa kirjasta. Olin tehnyt kirjaa 20 vuotta ja pidin todennäköisenä, ettei sitä kukaan muukaan julkaisi. Gaudeamukselta se oli saanut ystävällisen palautteen, mutta juuri samaan aikaan (2015) kyseinen kustantamo päätti ampua itseään jalkaan ja keskittyä kaupallisempiin julkaisuihin.

Samalla tiellä on SKS. Tänään tuo arvostettu tiedekustantamo lähestyi minua spämmiä muistuttavalla ilmoituksella, että minun on mahdollista saada nyt kirjani julki myös e-versiona, ja IHAN ILMAISEKSI.  

Minun ei siis tarvitse maksaa heille mitään siitä, että he laittavat kirjani pdf:nä verkkosivuilleen. Tämän he ilmoittavat minulle iloisena asiana. Miten tyhmänä he siis pitävät humanistisen alan tohtorikoulutettua ihmistä? Ja kuitenkin julkaisevat tämän tekstejä vakavasti otettavina tutkimuksina?


*

Tiedekirjojen ilmainen julkaisualusta
Tällä kohtaa ymmärrykseni ympäröivästä maailmasta poikkeaa näköjään kauaksi siitä, mitä on erillinen planeetta nimeltä tiedekustantaminen. En alkuunkaan ymmärrä, miten olisi minun etuni, että rakkausaihetta koskeva tietämykseni, josta en ole saanut palkkaa enkä palkkiota, leviäisi ilmaiseksi vieläkin isommalle yleisölle. Se voi olla kustantajan etu imagonkohotuksessa, mutta ei vapaan toimijan.

Vertailukohdaksi voi ottaa kaunokirjailijan aseman. Kirjailijaliitto on ottanut viime vuosina tiukan kannan näihin "tule esiintymään ilmaiseksi niin saat siitä mainosta" -imagonkohotuksiin. Periaatteena on, että kirjailijalle maksetaan edes JOTAKIN esiintymisestä, koska se on osa hänen työtään. Tutkijoiden ammattiyhdistys ei moisesta välitä. Ne ovat sisäistäneet "Julkaise tai kuole" -periaatteen syvemmälle kuin taideala ja muut saalislajit kykenisivätkään.

Hyötymoraalia koskevien kysymysten lisäksi olen ymmälläni siitä, millaiset "sivistystavoitteet" nyt yhdistävät tiedekustantamoja ja yliopistoja. 

Käytännössä kaltaiseni vapaat tutkijat pakotetaan tekemään ilmaiseksi työtä yliopistojen ja kustantamojen eduksi. Yliopistot pitävät samalla tarkoin huolta, että vapaat tutkijat eivät pysty hyödyntämään niihin kertynyttä tietoa. Yliopistojen kirjastoissa on jo nyt enemmistö tutkimuskirjallisuudesta saatavilla ainoastaan e-kirjoina eli ainoastaan niiden omille opiskelijoille ja tutkijoille. Nämä samaiset yliopistot pyörittävät akateemista keskustelua  seminaarien varassa, joissa ne käyvät keskustelua naapurista kutsumiensa, samaa diskurssikartellia edustavien henkilöden kanssa. Olisi vaarallista päästää vapaat tutkijat edes tutustumaan teoksiin, joiden siteeraamisesta he palkkansa nostavat. Miksi siis vapaa tutkija antaisi omaa tietämystään ilmaiseksi näiden kartellien käytettäväksi, kun niiden taktiikka on täysin päinvastainen?

Tiedeinstituutioiden kehitys sentään etenee kahteen vastakkaiseen suuntaan. Siinä missä yliopistot ovat kutistuneet mustiksi aukoiksi, joista informaatio ei pystyisikään pakenemaan ulkopuolelle, tiedekustantamot ovat muuttuneet pulsareiksi, joista informaatio räjähtää hallitsemattomina purskeina.

torstai 7. syyskuuta 2017

Kansallisooppera korvataan Terrafamella


Kun valtio haaskaa veronmaksajien rahoja hullutuksiin, jotka ovat vaaraksi ympäristölle ja ihmisille, rientävät valppat kansalaiset osoittamaan mieltään moisen instituution edustalle. Mutta nyt kun Kansallisooppera on skandaalin keskipisteessä maksettuaan Kari Heiskaselle yli 100 000 euroa tekemättömästä työstä, ei oopperatalon edessä näy vihaisia kansalaisia, minkkiturkkimassoista puhumattakaan. Miksi ei?

Syy on epäilemättä siinä, että kaikki valtionyhtiöt, joihin kansallisooppera ja kansallisteatteri kuuluvat vaikkeivät siitä meteliä pidäkään, ovat muuttuneet oopperamaisiksi. Valtionyhtiöt eivät niinkään ESITÄ mitään, eivät edes ylpeään taidemassiivin asemaan itsensä erottaneet k-ooppera ja k-teatterikaan. Ne ESITTÄVÄT ESITTÄVÄNSÄ. Tuhlatessaan tolkuttomia summia rahaa palkkoihinsa ja resursseihinsa ne ilmaisevat niiden sisäisessä avaruudessa tapahtuvan jotain metafyysistä, mikä on täysin erillään siitä Suomesta, jonka arki rakentuu sadoille tuhansille työttömille ja piteneville leipäjonoille.

Niinpä jokainen mielenosoitus oopperatalon edessä olisi vain myönnytys sille, että kansallisooppera on totuus muista valtion instituutioista.

Asia erikseen on se, miten vastedes suhtautua Kari Heiskasen kaltaiseen taiteilijahenkilöön. Ehkä olisi aika arvioida, ovatko Heiskasen aiemmat ohjaukset ja näyttelijätyöt olleet nekin 100 000 euron arvoisia laadultaan?  Ehkä kurjat teatterikriitikot vain ovat vähätelleet Tampereelle ohjattua puskafarssia Sormet hunajapurkissa (2015) tavallisen virtasen (tai heiskasen) upseerihommiksi? Ehkä edes tv-katsojat eivät ihan tajunneet, että Mutapainin ystävissä (1984-85) pieruhuumoria tehnyt Heiskanen olikin näyttelijänä maailmanluokkaa?

Nopea googlaus kertoo, että teatteritaiteen luvatussa maassa, Britanniassa, teatteriohjaajan keskipalkka on ollut (vuonna 2014) £10,759 (mediaani £5,000). Jos kyseessä oli todella nimekäs ohjaaja, joka sai saman vuoden aikana ohjauksen neljälle arvostetuimmalle näyttämölle (Royal Court, Donmar, Young Vic ja Hampstead Theatre) hän pystyisi tienaamaan vuodessa £22,000. Vuotta 2014 koskeneessa palkkakyselyssä 346 teatteriohjaajasta vain 9 tienasi yli £44,000.

Oopperan ohjaajavirat ovat tietysti omassa mittaluokassaan, koska se on... oopperaa. Britanniassa Sir Antonio Pappano näkyy tienanneen hyvänä vuonna £539,000 kansallisoopperan kapellimestarina. Ohjaaja Kasper Holten tienasi samaan aikaan samassa talossa £287,000.Mutta nämä ovat siis oman kansallisinstituutionsa sisäistä väkeä, jotka joutuvat oikeastikin tekemään jotain työkseen. Kari Heiskanen, sen sijaan, on taiteenalansa freelanceri, joka voi heittää yhtenä päivänä keikan Inarin baarissa ja toisena kansallisoopperassa.

Jos kansalaiset kuitenkin oikeasti haluaisivat jotain KANSALLISESTI merkitsevää ulos oopperatalosta, siihen olisi yksinkertainen ratkaisu: lopetetaan nykyinen oopperatalo 100 kiloeuron hiekkalaatikkoriitoineen, ja korvataan se Terrafame-yhtiöllä. Viikoittainen uutisointi Terrafamen ympärillä riittää tuottamaan saman määrän komediaa, tragediaa ja pääministerin yksinlauluesityksiä kuin yksi kaakelipisuaarilta näyttävä rakennelma Töölönlahden perukoilla.


tiistai 5. syyskuuta 2017

Syysprinssi (DVD)


"Ilo on siirtymistä pienemmästä suurempaan täydellisyyteen", siteeraa mies Spinozaa. Sitten näytetään puolialastonta paria laajana puolikuvana sivulta, vatsaan rajattuna puolikuvana vinosti ylhäältä, ja pussailua lähikuvina. Kohtaus kestää puoli minuuttia. Sitten pari alkaa keskustella mistä miehen uusi romaani kertoo: kokokuva edestä, laaja kokokuva olohuoneesta sohvan takaa, kokokuva parista sohvalla, ja taas laaja kokokuva sohvan takaa. Tämän jälkeen kerrotaan pariskunnan ensimmäinen yhteinen motivaatio puolikuvasta puolikuvaan vaihdellen: nainen istuu vessanpöntöllä, mies tupakoi, sopivat kirjoittavansa rakastelun jälkeisestä hajusta.

Mitään ei korosteta, mitään ei pohjusteta, mitään ei kontrastoida, millekään sanotussa ei avata visuaalista monitulkintaisuutta. Nelikymppiset näyttelijät patsastelevat muotivaatteissa. Puolikuva kokokuva puolikuva kokokuva puolikuva kokokuva yhdessä kulkien.

Syysprinssi (2016) on suomalaista elokuvakerrontaa ilman mitään kerrottavaa ja ilman mitään millä kertoa.
Syysprinssi on suomalainen käsitys romanssista: väännetään pakolliset kuviot. 
Syysprinssi on suomalainen todistus taiteenalan nolla-ajattelusta, jossa aikalaismusiikki korvaa tunnelman ja mediatuttu viitekehys kulttuurituotteen tarpeet.

Syysprinssi romaanina (1996) voi olla Anja Snellmanin viimeisiä mestariteoksia, mutta elokuvana se on sietämättömän pinnallinen ja väkinäinen. Minä lainasin sen DVD:nä kirjastosta. Älä sinä tee samoin.

Jos Syysprinssin katsoo, muistaa miksi ei halua katsoa - suomalaista elokuvaa.
Missään muodossa.


sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kirjailija ja arjen poliittisuus (TKP)

"Työväenkirjallisuuden päivä" (TKP) voi kuulostaa yhtä muinaiselta jäänteeltä kuin Lenin-museo, mutta niin vain siitä on muodostunut tamperelaisen kirjakulttuurin henkireikä aivan kuten keväisin järjestettävästä EKF-tapahtumasta. Tunnelma on mukavasti kirjallisuuden sisäpuolella, jopa poliittisesta näkökulmasta, mitä missään muissa kirjallisuustapahtumissa (paitsi EKF) ei yleensä näe. Tunnelman takaa tietysti se, että tapahtuma järjestetään työväenmuseo Werstaassa.

Tänä vuonna TKP:n (2.9. 2017) teemana oli "Arki", joten päivän huipentava paneelikeskustelu kosketteli sitten arjen merkitystä kirjailijoille. Mukana paneelissa oli kaksi senioria, Kreetta Onkeli ja Riku Korhonen, sekä kaksi aloittelevaa tekijää, Johannes Ekholm ja Aura Nurmi. Keskustelu alkoi uneliaasti, mutta oli yltyä poliittiseksi taisteluksi, oikeistossa Onkeli & Korhonen ja vasemmiston ääninä Ekholm & Nurmi. Tuskinpa olin ainoa, joka vakuuttui siinä määrin näiden vasemmistoäänien terävyydestä, että ensi töikseen etsii käsiinsä heidän esikoisteoksensa (Rakkaus niinku ja Villieläimiä).

Se unelias osuus keskustelua koski kohtuuttoman hankalaa kysymystä, millaista on kirjailijan arki. Onkeli vertasi työtään 100 metrin pikajuoksijaan, jonka aikaansaannoksesta nähdään julkisuudessa vain pieni viipale verrattuna kaikkeen arkiseen harjoitteluun. Hänen kommenttinsa "Tylsyys on työmetodi" on helppo allekirjoittaa itse kunkin tekstityöläisen, joka ei puurra tarinoita ja juoksuta juonta senttaajan tavoin.

Korhonen puolestaan vertasi uuden kirjan aloittamista 100-vuotiaaseen mieheen, jolle tehdään peniksenpidennysleikkaus: edessä oleva työ tuntuu yhtä absurdilta. Ekholm totesi, että eipä se arki ole kummempaa kuin hänen kokemuksensa toimistotyöstä, Excel vain on vaihtunut Wordiin. Myös asema on yhtä avuton. Kun Ekholm oli pyytänyt kustantajalta lainaksi läppäriä viimeistelläkseen teoksensa, edes sitä ei ollut suotu.

Päivän kirpeimmät kommentit esitti esikoisrunoilija Nurmi. Hänen arkensa rakentuu paljolti Helsinki Poetry Connection -yhdistyksen ympärille. Luovaa työtään hän vertasi jatkuvaan valikoivaan kopiontiin, materiaalin etsimiseen äänirunoutta varten. Nurmi oli ainoa joka osasi puhua havainnollistavasti siitä, miten kirjailijan arkeen vaikuttaa palkitseminen (17000 e Jäntin palkinnosta) ja mistä kaikesta se arjen silpputyö koostuu, myös poliittisesta näkökulmasta.

Kirjailijan osuudesta nykypäivän politiikkaan hän oli Ekholmin kanssa samaa mieltä siitä, että nykyisen hallituksen pyrkiessä kriminalisoimaan köyhyyden, on kirjailijan vastuu antaa ääni niille, jotka eivät enää itse jaksa. Ekholm totesi tämän siinä muodossa, että prekariaattisesta näkökulmasta syntyy sellaisia tarinoita arjesta, joita muuten ei syntyisi. Lisäksi poliittisuutta ovat kaikki ne kompromissit, joita kirjailijan on tehtävä saadakseen tekstejään julki.

Onkeli, Korhonen, Ekholm ja Nurmi.
Poliittiset rintamat syntyivät siitä, että Onkeli alkoi kiistää hallituksen vihamielisyyden köyhiä kohtaan. Hän väitti, että Suomessa on vain mukavia ja epämukavia ihmisiä eikä luokkakysymys ylipäänsäkään sovi Suomeen. Korhoselle jäi sitten se epämukava tehtävä toimia välissä sovittelijana, muistuttaa että länsimaissa vasemmisto menestyy enää semanttisissa tehtävissä, mutta ei pääoman analyysissä. Tämä meni varsin kauas paneelin aiheesta, ehkä tarkoituksella. Paneelin vetäjän kysymykseen siitä, millainen motivaatio Korhosella oli kuvata keskiluokkaisia miehiä uusimmassa teoksessaan (Emme enää usko pahaan, 2016) tämä vastasi, että motivaationa oli kuvata miesten väkivaltakulttuuria.

Näin kysymys kirjallisuuden poliittisuudesta sukelsi taas sujuvasti turvallisempiin kysymyksiin kirjailijan sukupuolen ja -polven merkityksestä. Kiinnostava tämäkin osuus oli, etenkin jos on niin, että sukupolvikirjailija on aina median miehille suomia titteli. Ekholmia on kuulemma nimetty Y-polven kirjailijaksi, mistä hän ei ollut lainkaan innostunut. Korhonen saikin siitä tilaisuuden siirtää keskustelun median suuntaan: kun Hesarin kriitikko oli aikoinaan (2003) nimennyt hänet "sukupolven näkijäksi", muiden lehtien kriitikot toistivat kuorona tämän epiteetin, ja niin se jäi määrittelemään Korhosta seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Arvailla sopii, voisivatko määritelmät "porvariskirjailijasta" tai "työläiskirjailijasta" elää nykypäivänä edes kymmentä päivää verrattuna miehisiin "sukupolven ääniin".

Kaikkiaan TKP on säilyttänyt paikkansa tapahtumana, jonka näkyvyys ja merkitys muualle Suomeen taitaa olla lähellä nollaa.
Paikallisesti se on tämän takia sitäkin merkittävämpi. Yleisö on luultavasti aika lailla samaa vuodesta toiseen.

Miinuspuoli on se, että kirjoja emme saaneet Pirkkalaistenkaan pöydästä kaupaksi kuin kymmenkunta, useimmat suoraan tekijältä ostajalle. Saara myi kolme kirjaansa, joten elää niiden voitolla ehkä maanantaihin saakka; minä myin vanhan romaanini kolmella eurolla, mikä haihtui taskusta jo ennen pihalle pääsyä. Tiesipä pistäytyneensä politiikan liepeillä.




sunnuntai 27. elokuuta 2017

Viimeinen kerta kuin elokuun ilta

Viimeinen kerta kuin elokuun ilta.

Viimeisen kerran se oikea kesäsauna,
kiukaalla kesävesi, pää persettä myöten löylyssä.
Viimeisen kerran
tämä myrskypäisen metsikön kätkemä mökki,
risukasoilla reunustettu rikkaus
syvään tallattuine kivineen.
Tämä ihmistä säästävä hiljaisuus ja havajava ranta.

Viimeinen selitys, ellei sitä edellinen,
miksi sulhaset häämöttävät sammaleesta harmaana,
hirsikerran välissä hiiskumaton myyräntyö,
huussin polulla hylätyt pesäpuut,
haaremivärinsä menettäneet horsmat.
Viimeinen taisto - mohikaaniveljeni,
orava ja myyrä, jänö ja lepakko,
koko yksinäisten kaarti.
Että te jätätte, kun me vain lähdemme.

Viimeinen sukellus, ellei sitä edellinen,
että tämänkin vuoden
näkee miten kuten menetettynä,
illat tummempina kuin tähtinen yö,
järven kalvon viileänä kuin vähenevät päivät.
Kalat edellä täältä lähdetään.




© mg Petäjäharjussa 26.08.2017

perjantai 25. elokuuta 2017

Mars Crossing (romaani)

Geoffrey A. Landis oli WorldConin parhaita esiintyjiä kommenteissaan siitä, mihin tiede oikeasti pystyy Marsiin matkatessa. Niinpä ostin Landisin palkitun romaanin "Mars Crossing" (2000) conin myyntipöydästä.

Pettymyshän se oli, mutta vain sen verran kuin odotinkin olevan. Kun NASA-fyysikko tekee tarinan Mars-lennosta, henkilökuvaus on isompi este kuin lento itsessään. Hyvää romaanissa onkin kaikki muu kuin ne kuusi henkilöhahmoa, jotka Marsiin laskeutuvat. Rasittavan huonoa on se, että henkilötaustoja kuvataan joka toisessa luvussa. Kuvauksilla ei ole muuta tarkoitusta kuin luoda persoonan sijaan taustoitus hahmoille.

Tiedoksi fyysikoille: Ensinnäkin, taustoitus EI ole sama asia kuin perusteltu henkilöhahmo, joka edellyttää henkilöiden interaktiota. Toiseksi, taustoituksen tulisi antaa lukijoille pohdittavaa teeman kannalta. Yksinäisyyden tarve ja pelko, mitä Landis toistuvasti pohtii, ei syvene toiston avulla.

Voi olla varma, että mr Landis ei ole kuullutkaan Bechdel-testistä. Kaksi naisastronauttia tämän kirjan Mars-matkalla eivät muuta mieti kuin millä vokottelisivat retken johtajan sänkyynsä. Toisilleen heillä ei ole  sanottavaa. Eipä juuri miehilläkään. Yksi on päässyt mukaan arpalipulla. Voisi ehkä ihmetellä miten tällaista porukkaa päästetään miljardeja maksaviin laitteisiin. Näiltä osin lajikohtainenkin realismi falskaa. Raskaasti.

Mutta se mitä Marsiin saavuttua sitten tapahtuu on tarinaltaan yhtä huikeaa vyöryrystä kuin Weirin "Yksin Marsissa". Vain sillä erotuksella, että Weirinkin proosa on kuin paimenrunoutta verrattuna Landisin faktioivaan kuvaukseen. Olennaista on olosuhteista kasvava ihmetyksen tunne: miten ne voivat selvitä vielä TÄSTÄKIN vastoinkäymisestä kaikki toimivat laitteensa jo menetettyään. Weirin tavoin Landis muistuttaa, että pienimmät tekniset virheet kumuloituvat ällistyttäviksi katastrofeiksi.

WorldConin paneeleissa mr Landis paheksui Weirin kirjan myrskykuvauksien fiktiivisyyttä. En ihmettele miksi. Landis itse on erityisen huolellinen sään ja geologian yllättävyyksissä. Niihin verrattuna dekkarimainen sivujuoni tuntuu erityisen turhalta ja koomiselta.

Lopetus on juonen, olosuhteet ja jännityksen muutamaan sivuun tiivistäessään komea. Kunpa koko romaani olisi rohjettu tehdä samoin: tuloksena olisi ollut sadan sivun mittainen kovan scifin klassikko.

torstai 24. elokuuta 2017

818:n merkitys


"Suomi on ensimmäinen maa maailmassa, joka liputtaa luonnon kunniaksi", julistaa tämän viikon radiomainos. Syy on ilmeisempi kuin suomalainen luontosuhde, jonka kunnioittamiseksi jotkut julkaisevat tiiliskiven paksuisia romaanejakin, ihan siitä metsäluonnosta revitylle paperille, tietenkin. Mikään muu maa maailmassa ei ole niin hölmön omahyväinen, että pitäisi "luontoa" jonain kaapin päälle asetettavana pystinä. Jolle liputetaan. Jolle julkaistaan romaaneja. Jonka hyvinvointi jätetään Metsähallituksen harvesterien vastuulle.

Perjantain 18.8.2017 merkitys on nostettu vastaavalla tavalla kaapinpäälle, tapauksena, jonka oletetaan tuovan kansakunnan yhteen maailmallisuutta  vastaan.

Mutta 818 ei vain miltään osin täytä samoja "tipping point"-kriteereitä kuin 911 Yhdysvalloille. Mikään ei ole muuttunut itseymmärryksessä. Murhapäivän iltana telkassa pyörivät samat hömppäohjelmat kuin aina. Seuraavan päivän (819) tuparibileissä kukaan ei edes maininnut Turun tapahtumaa. Ilman nettiä koko puukotustapaus olisi sulanut osaksi muuta uutisvirtaa. Niin turtuneita me olemme.

Kukaan ei sano, ei edes oleta:
NYT suomalaiset ovat alkaneet välittää edes toisistaan ja leipäjonot katoavat.
Kukan ei sano, ei edes odota:
NYT rikkain prosentti tajuaa itsekkyytensä ja auttaa sadat tuhannet köyhimmät jaloilleen.

Vain netin nopeus ja someraivoa yllyttävät tahot antoivat "Suomen ensimmäiselle terrori-iskulle" sen momentumin, jolla valtiovalta ja hallituspuolueet saattoivat siepata sen käsitteelliseksi jakoavaimeksi tälle syksylle.

818:n merkitys on toistaiseksi eristetty Turkuun, samalla tavoin kuin joulurauhan julistus. Turun kaupungista tuli marttyyri, koska järjetön veriteko keskellä Turun toria tuntuu yhtä mahdottomalta kuin Venäjän ydinhyökkäys Ouluun. Kyse on todennäköisyyksien semantiikasta. Jos 818 olisi tapahtunut Helsingissä, se ei olisi herättänyt lainkaan samassa mitassa kohua EIKÄ olisi kelvannut jakoavaimeksi poliittiseen koneistoon. Sama pätee siihen, jos 818 olisi tapahtunut vaikkapa Imatralla. Teko olisi pian rinnastettu viime joulukuun murhiin siellä. Olisi, siten, ehkä puhuttu muustakin kuin terrorista.

"Kaikkihan on tässä maailmassa mahdollista, mutta aika vähän on asioita, jotka ovat todennäköisiä", lausui komisario Veikko Koiranen eräässä uutislähetyksessä vuosituhannen alulla. Se on aforismi, jonka voi kuulla vain turkulaiselta. En suhtaudu siihen vitsinä. Niin ainutlaatuisesta kaupungista on kyse. Kukaan täysipäinen ei siellä kykene asumaan, mutta näköjään täysipäätön pystyy siellä tekemään sellaista, mikä vie asuinrauhan koko ympäröivältä Suomelta. Juuri siksi että se on Turku.

Siinä missä Helsinki on alati päivittyvä totuus Suomesta ja jokainen Helsingissä tapahtuva veriteko pyyhkiytyy uuden mediapäivän myötä, samassa suhteessa Turku on MUUTTUMATON totuus siitä mitä Suomi on ollut. Turku on kaikki eilispäivän uutiset yhteen läjään kerättynä. Siksi 818 ei jätä suomalaisia rauhaan, vaikka sen merkitys ei tuota tulkintoja, joita tarvittaisiin.



 818:n helvetillisyydestä huolimatta sen merkitys liudentuu jo kaiken aikaa osana uutisvirtaa. Mitään tapahtumasta ei kommentoida erillään "terrorismista", nykypäivän superkäsitteestä. Uskontojen, nuorten miesten ja väkivaltakulttuurin kytkentä on täysin yhdentekevä niille kolumnisteillekin, jotka makustelevat tapahtumalla vielä seuraavaan jouluun saakka. Ennustan, että joulumarkkinoille joku päivystävä kulttuurintutkija julkaisee esseeteoksen 818:n merkitys. "Suomi kiittää", lukee takakannessa. Kansi suljetaan.

Keväällä aiheeseen palataan vain pressanvaalien retoriikassa. Kynttilät Turun torilla eivät muutu liekkimereksi vaikka persut kuinka puhkuisivat. Asiantuntijoiden media-aika puolestaan hupenee siihen, että he joutuvat vastailemaan porvaripuolueiden uuskielisyyksiin. Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg kuulosti eilisessä (23.8.) uutishaastattelussa ainoalta täysipäisyytensä ja suomenkielisyytensä säilyttäneeltä taholta. Niin omituista että huolestuttavaa.

Poliitikoilla on kiire vahvistaa 818:n merkitystä, mutta ei edistää tulkintoja. He tietävät, että jakoavain on kyllä väline, joka sopii vähän mihin tahansa käsitteitäkin kiristävään käyttötapaan, mutta pitkässä käytössä jopa jakaritkin löystyvät. Turku on palannut Suomeen jäädäkseen.



maanantai 14. elokuuta 2017

WorldCon 2017 (9.-13.8.)


WorldConin avajaisten fandomia

Maailman ensimmäinen Pasilassa järjestetty Worldcon (9.-13.8. 2017) ylitti kävijäodotukset, mutta tuskin kävijän odotuksia, edes ensikertalaisten osalta. Enimmän aikaa huomasin miettiväni, tältäkö kuusituhatta ihmistä näyttää? Tai: miten hyvin seitsemän länsimaista kunniavierasta (GoH) riittää edustamaan miljoonia spefi-harrastajia eri puolilta maailmaa?

Vasemmalta: joulupukki, kunniavieraat, ja toastmaster Karen Lord

Todellinen kävijämäärä kasvoi kuulemma yli 7K:n, mutta fandomin MITTALUOKKA oli se mihin nähden con-tapahtumien sisältöä punnitsi: eikö kumminkaan mitään tätä syvällisempää eli analyyttisempää ole tarjolla? Taasko pitää aloittaa nollasta, kun puhutaan vaikkapa avaruusoopperan militarismista tai hard sf:n kovasta ytimestä?

Samanlainen fokuksen puute tuntui jopa yksittäisten kirjailijoiden esittelyistä. GoH John-Henri Holmbergin ja GoH Walter Jon Williamsin haastattelut etenivät lupsakkaina anekdootteina henkilöistä eikä niistä genrehistorian vaiheista, joiden asiantuntijoita nämä herrat olisivat.


Kovan scifin paneeli ja helteessä pehmenneet panelistit

WorldConin kävijöistä oli kolmannes ensikertalaisia, mutta uskoakseni heistäkin suurin osa tuntee ihan riittävän hyvin alalajien estetiikan - ainakin jos jonottaa vartin verran kuumaan hapettomaan saliin aiheesta kuullakseen, niin kuin monet tekivät. Jos siis paneelien aiheet olisivat tiukemmin rajattuja, saataisiin kaikkia kiinnostavampia aiheita, joista parhaiden soisi jatkuvan 2x45 minuuttia.

Chairhat Jukka Halme tapaa kv-fanejaan
Itse pyrin välttämään jonotusta saleihin, joten  kiinnostavimpia paneelikeskusteluja jäi kuulematta. Turhauttavin oli tapahtuman ensimmäinen päivä keskiviikkona, joka oli yhtä kaaosta järjestäjien kehnon ennakkosuunnittelun vuoksi. Seuraavina päivinä tilanne sentään parani ja järjestäjät onnistuivat siirtämään suosittuja ohjelmanumeroita isompiin saleihin. Kouluarvosanalla WorldConin järjestelyt saavat kyllä ysiplussan. Kiitosta suomalaisille on satanut kv-kävijöiltäkin, tai heiltä eritoten.

Vuoden 2005 Glasgowin tavoin tämä Pasilan WorldCon tuntui tapahtumalta, joka on ennen kaikkea fandomin hengailutapaaminen. Conin ohjelma on toissijaista; hengailun varassahan paikallisetkin conit toimivat.

Oli vain muutaman onnekkaan yhteensattuman ansiota, että kaltaiseni fandomista syrjäytynyt ihminen sai niinkin paljon irti maailmanluokan tapahtumasta ja loi edes uusia suomalaisia tuttavuuksia, kun ulkomaalaisten kanssa en löydä yhteistä taajuutta eli kieli- tai alkoholipohjaa.

Auringonpaistetta riitti - conin terassilla
Jälkikäteen matka WorldConiin tuntuu vierailulta jollain maaperästä irtaantuneella avaruudenkappaleella, missä kiinnostavinta ovat 7000 ihmisen energiavirroista juontuvat yllätykset.

Tapahtuman huipentumaksi tarkoitettu Hugo-gaala jäi tällä kertaa minulta näkemättä, mitä pidän onnekkaana sitäkin: vältyin jälleen tolkuttomalta jonotukselta tapahtumaan, jonka amerikkalainen sisäpiirihenki olisi kumminkin vain ärsyttänyt. Esimerkiksi eräs Hugo-palkituista (A.N.) näkyi kiittelevän, että tämä con-vuosi oli se "a year that has seen the Hugos return to the hands of the people they belong to". Tuollaisessa kiitoksessa on vähän ikävä soundi, vaikka se viittaakin sad puppies -natsien poisajamiseen fandomin tärkeimmältä näyttämöltä.

Conin sisäpiirimäinen näyttämöllisyys käy ikävästi ilmi myös siitä, miten tärkein Hugo-palkinnoista annettiin jälleen N.K. Jemisinille, jonka romaanit ovat niin kaukana spefistä kuin mahdollista. Jos moinen fantasiaksi naamioitu psykoproosa korotetaan parhaaksi todisteeksi alan romaanitaiteesta, syyt sellaiseen ovat yhtä kylmän taktiset kuin sad puppies -konservatiiveja vastaan käydyssä mediasodassa.


Ilmapiiri itse conin käytävillä ja saleissa on tietysti ainutlaatuisen kannustava ja suvaitsevainen. Se ylittää poliittisen korrektiuden vaatimukset ja on uskoakseni mahdollista vain scifin sisällä kypsyneistä "kaikki samaa ihmiskuntaa" -ajattelumalleista. Sen ilmapiirin kokeminen on epäilemättä paras suositus tuoda uusia ihmisiä tällaiseen maailmanconiin, ja maailmanconin tuomiseen Suomen Pasilaan.

Ja jotain jää aina bonuksena reppuun. Tämä aivot nollassa vietetty viikko huipentui lauantai-iltana myrskyyn, jonka kaltaista spektaakkelia en ole ennen saanut osakseni. Satuin olemaan juuri ulkosalla Pasilan aseman vieressä, kun myrsky romahti niskaan. Ehdin bussipysäkin katokseen, seisoin penkillä sateen ryöpytessä monsuunin tavoin vaakasuoraan aseman ja rakennuksen välistä. Tuuli tärisytti pysäkkiä niin että se tuntui lähtevän irti maasta, työmaan aitarivi repeytyi irti ja balettimaisesti kaartoi keskelle nelikaistaista tietä pysäyttäen viimeisenkin liikenteen, ja hetken päästä jatkoi liikettään kaartuen uudelleen auki. Tärinää ja myrskyä kesti vain viitisen minuuttia. Pelottavinta olikin se, ettei tiennyt jatkuuko tai peräti yltyykö myrsky viskoen ehkä Pasilan työmaalta kaiken irtotavaran alas kadulle. Mutta jo varttia myöhemmin olinkin sitten keskustassa ja STk:n julkkareissa ikkunattomassa pubikappelissa kuin bunkkerissa ikään.

*


Espoolaiset täsmäfanit naurattivat Joe Abercrombieta
Lista niistä kaikista hienoista genrekirjailijoista, jotka jäivät näkemättä ja kuulematta conissa, on melkoisen pitkä. Nähdä livenä Robert Silverberg oli turistimainen elämys, vaikka mitään ainutlaatuista ei hänen puheissaan kuullutkaan. Tutustua Jack Campbelliin oli puolestaan käytännöllisintä, mitä genren kynätyöläisiltä saattoi saada oppia. Fandomissa nämä tähdet ovat kuitenkin omalla tavallaan eliittiä, jonka auraattisuudesta conit sitten päästävät muunkin harrastajakunnan nauttimaan genresolidaarisuuden nimissä. Sellaisen rokkistara-tyyppisen auraattisuuden hengittämisestä Campbellin ja Joe Abercrombien seurassa jään kiitoksen velkaa Jalavalle.



Geoffrey Landis & Mikko Suominen
Muut bonukset WorldConista:
1. Paras fanitapaaminen - haastatella Joe Abercrombieta seitsemän hengen yleisölle Espoon kirjastossa

2. Paras kirjahankinta - Patrick Rothfussin Tuulen nimi (lauantain myrskytuulen jälkeen)

3. Paras illanvietto - Britt-Marien olutterassi Linnunlaulussa (myrskyn jälkeen)

4. Paras paneelikeskustelu -  Mikko Suomisen vetämä johdatus Marsin asuttamiseen

5. Paras faniseura - Saaran ansiosta sain äksessin pienimpiin oheistapahtumiin

6. Paras paneelipuhuja - Geoffrey A. Landis, kirjailija ja NASA-fyysikko


Ja tietysti: paras con-julkistus


tiistai 8. elokuuta 2017

Intergalaktista kaljakelluntaa odotellessa


Huomenna se sitten alkaa, suomalaisen spefin uskomattomin saavutus: WorldCon tungettuna Helsingin messukeskukseen. Se on mittaluokaltaan yhtä ällistyttävä temppu kuin jos Ridley Scott kuvaisi Blade Runner III:n  Tampereen bussiasemalla tai Stephen Hawking luennoisi Nilsiän Shellillä.

Silti torjuin aluksi ajatuksen koko coniin osallistumisesta. Siinä määrin kotimainen fandom on käynyt vieraaksi ja vieraannuttavaksi, kiitos sen akateemisen osaston. Mutta, kuten monet vanhan polven aktiivit ovat sanoneet, tällainen tilaisuus avautuu vain kerran elämässä. Jos jättäisi menemättä, katuisi viimeiset päivänsä. Niinpä tarjouduin jopa paneeleihin, koska se on ainoa tapa varmistaa, että ajattelee aktiivisesti kaikkea mitä ympärillä tapahtuu, pakottautuu tutustumaan uusiinkin ihmisiin ja niiden kirjoihin. Siirtymistä fandomin miniversumiin toki pehmentää se, että olen kerran tämän mittaluokan conin jo kokenut, vuoden 2005 Glasgowissa.

Nyt viimein klikkailin ohjelmapohjan sille, mitä tähtiä intergalaktisessa kaljakellunnassa nähdä. Yli 900 ohjelmanumerosta valikoitui nelisenkymmentä. Huomenna keskiviikkona on tarjolla vielä lämmittelyohjelmaa, isot kirjailijanimet selvästikin saapuvat Suomeen vasta perjantaille, näyttäytymään Hugo-gaalassa. Ehkäpä sen ajaksi voi itse mennä leffaan tai pussikaljalle Pasilan liikenneympyrään.




sunnuntai 6. elokuuta 2017

Haapsalu (31.7.-4.8.)





Kaikki matkat ovat patomatkoja. Ihminen kulkeutuu niin kauaksi virtausten mukana kuin voi antaa myöten itsestään, kunnes saavuttaa sen luonnollisen tai kulttuurisen patomuodostelman, missä meri tai vuoristo avautuu selvittämättömän suurena. Siihen sitten pysähtyy, ikään kuin vapauden tavoittaneena, mutta kumminkin padottuna muiden kulkeutujien tavoin, kaltaistensa joukkoon.

Haapsalussa meitä ajopuusuomalaisia oli runsaasti muitakin, muttei lainkaan sellaisia määriä kuin mitä vähän matkan päässä etelämpänä Pärnussa. Itse asiassa olimme kernaasti hämmästyneitä siitä, miten uskomattoman hiljaisia Haapsalun kadut ja rannat olivat, etenkin kun pysyttelimme vanhan kaupungin puolella. Onnekkaita olimme sikäli, että viivyimme kaupungissa maanantaista perjantaihin, kun taas turistimassat piipahtavat Tallinnasta Haapsaluun viikonloppuisin. Matkaa on vain sata kilometriä, bussilla vajaat kaksi tuntia.

Haapsalu itsessään näyttäisi kuihtuvan ja rapistuvan talo talolta, mutta tapaamamme suomalainen vakuutteli vanhojenkin kortteleiden itse asiassa kohentuneen vuosi vuodelta.



Kaupungin länsipuoliselle lahdelle pystyi kahlaamaan puoliväliin saakka polviaan kastelematta. Avoimelle merelle ei ollut Haapsalusta näkymää kuin kapea salmi kohti luodetta, mutta muuten meren läheisyys tuntuu kaikessa. Elokuun yöt ovat valoisampia, rannat täynnä lintujen ja ruovikkojen laveaa liikettä kuin rannikko keinahtelisi puoliksi veden varassa. Näimme haukan kamppailevan korkeudessa haikaroiden kanssa.


Myös hotellimme Fra Mare tuntui rakenteelliselta osalta tätä kapeaa viipaletta, Viron ja luonnonhistorian rajaviivalla sinnittelevää... seisahtanutta... patofyysistä elämää. Hotelli oli aivan täynnä venäläisiä ja suomalaisia, täysin toistensa oloisia, mutta moiset massoittumat eivät täällä häirinneet. Kylpylähotellin ilmapiiri on niin velvoittavan retriittimäinen.

Kaupungilla näimme täsmälleen yhden kaljatölkit kädessä kulkevan suomalaisen pariskunnan, jotka karjuivat lapsilleen humalapäissään. Oma yhdistetty nesteenkulutuksemme oli litra sangriaa ja kaksi litraa olutta päivässä. Yhtenä päivänä poltimme hartiat viereisellä hiekkarannalla, mutta siltä ei olisi nestevoitelukaan pelastanut. Luimme yksiä ja samoja kirjoja, pelasimme yhtä ainoaa korttipeliä (VotK: Last Rites), söimme yhden lämpimän ravintolaruoan päivässä. Olimme yhdessä kaksin.

Historiasta opimme sen verran kuin jaksoimme kävellä, rantakortteleiden kujilla ja piispanlinnan muureilla. Enempää emme patopaikalta odottaneetkaan. Tuuli pauhasi etelästä ja lännestä.



Sillä tältä sen pitääkin matkalla tuntua: mitä pysähtyneempää elämää, sitä enemmän tuntee olevansa osallisena äärilleen täyttyneen historian jättömaalla...

Täältä pohjoiseen palatessa Tallinna näytti pelkältä perkeleelliseltä terminaalilta.



sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Valerian (elokuva)


Tämän kesän antoisimpiin lukuelämyksiin kuului Mark Kermoden esseekirja "The Good, the Bad and the Multiplex" (2011). Kermoden kuvaus siitä, miten nykyiset multiplex-teatterit tappavat elokuvakulttuurin, sopii täsmällisesti siihen, mitä Suomessakin on tapahtunut 2000-luvun aikana. Tässä alasajossa aidon filmitaiteen korvautuminen digipläjäyksillä on pienin murheenkryyni.

Kermoden kiinnostavimpia väittämiä on se, että nykypäivänä ison budjetit elokuvat eivät enää pysty floppaamaan. Pankkibisneksen tavoin elokuvabisneksestä on tullut "too big to fail". Kermodella on lukuisia esimerkkejä siitä, miten epäonnistuneiksikin uutisoidut elokuvat ovat tuoneet rahat takaisin viimeistään videomarkkinoilta. Elokuvabisneksessä ei ole näköpiirissä edes sellaista vuoden 2008 kaltaista singulariteettia, johon tämä "mitä isompi tuotanto sitä varmempi tuotto" -asenne voisi kaatua. 

Isoudesta itsestään on tullut paras myyntivaltti, jonka vuoksi elokuva valitaan. Eikä multiplexissa ole lopulta valittavanakaan muuta kuin isosti tuotettuja ja isolta näyttäviä tai isolta kuulostavia elokuvia.

Luc Bessonin ohjaama "Valerian and the City of a Thousand Planets"(2017) on sekin näitä elokuvia, jotka on takuumyyty yleisölle ennen kuin edes traileri on pyörähtänyt silmänurkissa. Se on isosti tuotettu, isolta näyttävä kesäfilmi, jonka tunnettavuus perustuu scifi-kaanonin sarjakuvaklassikoille. Filmisovitus on kaikilla tavoilla liian iso epäonnistuakseen - jopa silläkin kriteerillä. että ohjaajansa scifi-menestykseen "The Fifth Element" (1997) verrattuna se edustaa löysää tarinointia ja köyhää adaptaatiota. 

Kammottavinta ovat elokuvan päänäyttelijät, joiden artikulaatio ja mimiikka jäävät jälkeen jopa CGI-animoiduista olioista. Vielä sen jälkeenkin, kun on hyväksynyt ajatuksen etteivät näyttelijät eivätkä heidän hahmonsakaan muistuta alkuperäisen sarjakuvan Valeriania ja Laurelinea, ällistelee sitä, miten hukassa nämä nuoret näyttelijät ovat digimaailmojen keskellä.

Elokuvan seksistisyys, rasistisuus ja militantti pullistelu ovat ongelmia erikseen. Mutta niiden osalta Valerian-filmi ei pahemmin eroa jostain "Guardians of the Galaxy" -filmeistä, kumminkaan. Miksi sitten ranskalainen ohjaaja yrittäisi amerikkalaisella rahalla jotain riipaisevampaa?
 
Scifi-genrestä on tullut nyt supersankarifilmien tavoin takuuleima sille, että katsojalta ei edellytetä minkäänlaista ajattelua. Tämä on melkoinen muutos sellaisen GENREN kannalta, jota joskus on pidetty ideakeskeisenä kertomataiteena, jollei peräti älykköjen nurkkakuntaisuutena. Eipä enää. 

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Frantz (elokuva)


Draamallinen ironia sopii rakkausdraamaan, kenties jopa paremmin kuin mihinkään oidipaaliseen kosto- tai kehitystarinaan. Rakastuminen johtaa välttämättömiin valheisiin, hyveellisiin yrityksiin peitellä tunteita tai intohimon pakottamaa petosta tylsältä aviopuolisolta. Mitä erikoisempia rakastavaiset ovat luonteeltaan tai mitä etäisempään aikakauteen romanssi sijoittuu, sitä vahvemmin elokuvallinen kerronta haastaa kykymme tunnistaa milloin ihminen valehtelee tunteistaan tai miltä rakastunut henkilö ”todella” näyttää ja kuulostaa.

François Ozonin ohjaama sodasta paluu -tarina, Frantz (2016) on viime vuosien älykkäimpiä romansseja juuri siinä, miten draamallinen ironia rakennetaan välttämättömille valheille. Näytelmään perustuva tarina etenee niiden valheiden kautta, joita ihmiset esittävät löytääkseen sodan jälkeen korvikkeen menettämälleen rakkaudelle. Kyse ei ole pelkästään sodasssa menetetyistä puolisoista, vaan samaistumisesta toisten rakkauteen ja kunnioituksesta sitä kohtaan.

SPOILER-VAROITUS: Juonesta voinee paljastaa sen verran, että ranskalainen mies, Adrien, yrittää täyttää sodassa tappamansa saksalaisen miehen paikan. Hän valehtelee tunteneensa nuorukaisen, Frantzin, ennen sotaa Pariisissa. Valheen peitteleminen johtaa uusiin valheisiin, jotka ovat yhtä välttämättömiä omaisiaan sureville ihmisille. Valheita on kerrottava itselle ja ympäristölle, jotta palauttaisi itselleen ihmisarvon sodan jälkeen. SPOILER-OSA SULKEUTUU.

Frantzin tarina on  erinomainen, koska se vertailee mitään korostamatta rakkauksia, jotka ovat yhtä olennaisia ihmiselle, osana perhettä, osana parisuhdetta. Mutta vieläkin parempi elokuva on valheita dramatisoivissa kerrontaratkaisuissaan. Sekä takaumina esitetyt kohtaukset että rakastumisen mahdollisuudet näytetään värillisinä, kaikki muut kohtaukset mustavalkoisina. Värilliset kohtaukset ovat niitä, jotka edustavat päähenkilöiden mielikuvitusta: muistoissa jotka halutaan säilyttää sellaisina kuin ne olisivat voineet olla, sekä tarinan nykyhetkessä ne tilanteet, jotka tulevat muuttumaan valheellisiksi muistoiksi. Katsoja yrittää tulkita kummasta merkityksestä värillisessä kohtauksessa on kysymys. Kuolleen nimi, Frantz, on avain tähän monitulkintaisuuteen. Nimi on mitä saksalaisin, mutta vaikuttaa silti ranskalaiselta (”französischen”).

Tulkinnanvaraiseksi jää sekin, johtuuko ranskalaisen Adrienin empatia saksalaista kohtaan siitä, että hän rakastaa enemmän miehiä kuin naisia. Elokuva tarjoaa tätä tulkintaa sotaa edeltäneistä tapahtumista, ja siihen on helppo tarttua tietäessään Ozonin seksuaalisen suuntauksen ja aiemmat ohjaukset.

Katsojan tulkinnalliset muutokset liikahtavat yhtä hitaasti, perustellusti ja ironiaa hioen kuin vuosien ja kansakuntien mittakaavassa henkilöitään siirtelevä tarina.




keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Dunkirk (elokuva)


"Dunkirk" (2017) on niin erilainen kuin muut Christopher Nolanin elokuvat, että sen hyvyyttä olisi kohtuutonta verrata niihin. Sotafilminä se sisältää asianmukaisen uskottavia kohtauksia, mutta mikäpä historialle uskollinen sotafilmi ei sisältäisi. Sotakertomusten haaste kuitenkin olisi, niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin, löytää sodan myllerryksen keskeltä antiklimaattisia hetkiä, missä odotus on pelottavampaa kuin tunnistettu vihollinen.

Tällaisella antiklimaattisella kohtauksella "Dunkirk" alkaa, ranskalaisen pikkukaupungin autiolta vaikuttavalta kujalta. Seuraavissa kohtauksissa tila sekä avartuu että kapenee, kun tuhannet brittisotilaat ovat ahdistettuja kapeammaksi käyvälle kaistaleelle vihollisen ja meren väliin. Yksittäisissä jännitystilanteissa toistuvat yritykset paeta yhä ahtaammaksi käyvää tilaa, veneistä, laivoista, lentokoneista. Odotuksen dramatiikkaan ei kuitenkaan luoteta alkukohtauksen jälkeen. Tässä taistelussa vain paetaan ja paetaan.

Tältä "Dunkirk" näyttää vain mainoksissa!
Mitään erityisen vaikuttavaa pakokohtauksissa ei kuitenkaan ole. Mainoskuvat ja traileri ovat lupailleet "Dunkirkin" loitsivan valkokankaalle jotain massiivisen energistä kamppailua, mutta kriitikoiden tehtävä olisi paljastaa ne lupaukset valheeksi ja mainospuheeksi. Kertaakaan ei tule sitä vaikutelmaa, että tässä oltaisiin pelastamassa 400 000 sotilaan kokoista ihmismassaa pahiksilta. Tätä faktaa toistellaan repliikeissä, mutta CGI-efektit ja avustajamassat eivät edes pyri moiseen autenttisuuteen. Siitä hatunnosto Nolanille. Hänen elokuvakseen "Dunkirk" on milteipä novellimainen.

Mutta Zimmer-torvien törähtäessä ei ole epäilystäkään kenen elokuvaa ollaan katsomassa. Nolan jopa toistaa Inception-elokuvasta tutun kerrontatemppunsa: maalla sodan suspense on skaalassaan viikon mittainen, merellä päivän mittainen, ja taivaalla tunnin mittainen. Elokuva odotettavasti kulminoituu kohtaukseen, missä nämä kolme tarinalinjaa risteävät eli tietyn viikonpäivän tiettyyn tuntiin. Hienon aloituksen ainutkertaiseen tunnelmaan ei koskaan palata.

Temppuilu asynkronisilla tarinalinjoilla ei osu yksiin sen synkän hartauden kanssa, jota panoraamakuvat synkistä sotilasmassoista ja autioista merenrannoista luovat. Yksittäisissä jännityskohtauksissa, vihollisen tulen alla, ei myöskään ole sellaista henkilödraamaa, mitä sotafilmeissä voi parhaimmillaan löytyä. Nolan on halunnut pitää henkilöhahmonsa mahdollisimman anonyymeinä, joten eipä hänellä ole aineksiakaan henkilödraamaan muualla kuin merelle sijoittuvassa tarinalinjassa, kolmen siviilin pelastaessa erilaisia mereen pudonneita uhreja.

Näyttelijäntyöt ovat nekin tarkoituksellisen alavireisiä, realismia tavoittelevan epäsankarillisia. Maalta alkavassa tarinalinjassa parivaljakko tekee kaikkensa huijatakseen poispääsyn piiritetystä Dunkirkistä.

Tunnettuja näyttelijäkasvoja on mukana vain neljä: Kenneth Branagh, Cillan Murphy, Mark Rylance ja Tom Hardy. Näistä neljästä ainoastaan Rylancelle annetaan tilaa työstää hahmoansa sotatarinalle olennaisessa varmuuden ja epävarmuuden ristivedossa. Hardya ei edes tunnista lentäjämaskin takaa, Branagh tekee historiasta jähmeän upseerihahmon, jonka epäkiitollinen tehtävä on esittää suurmiehen suuret repliikit ("That's home!").

Kuvittelin "Dunkirkin" olevan tämän kesän ainoa näkemisen arvoinen taidefilmi.
Eipä se olekaan, ei erityisen kiinnostava eikä erityisen vaikuttava.
Mutta onko se tarpeellinen terrorismin ja brexitin repimälle Britannialle, se on toinen juttu. Jos siis kriitikot suosittelevat tätä elokuvaa tähtitarroillaan, siinä on ainakin puolet sota-aiheen mieskatsojissa herättämää myötäpaatosta. Kauhunsekaisella kiinnostuksella odotan, miten kylmäpäisesti kotimaiset kriitikot osaavat kohdella syksyllä ilmestyvää "Tuntematonta sotilasta."

"Their Finest" kertoo Dunkirk-elokuvan kertomisesta.
Äskettäin katsoin devarilta "Their Finest" -elokuvan (2016), joka kertoo sota-ajan brittiläisistä filmintekijöistä. Siinä sattumoisin vitsaillaan sillä, millaisen propagandaelokuvan britit haluavat tehdä Dunkirkin evakuoinnista - amerikkalaisella rahalla. Isänmaalliseen tarinaan riittää kolme ainesta, ilmoittaa käsikirjoittaja: isältä varastettu vene, rakkaustarina, ja pelastettava koira. Tuo historiallinen metakertomus oman ajankohtansa filmaattisista valheista on omasta mielestäni kiinnostavampi kuin tämä Nolanin kerrontatemppuihinsa kompuroiva sotaeepos.



Baby Driver (elokuva)


Tässäpä vuoden jollei vuosikymmenen coolein elokuva - niille jotka sietävät kaikki Hollycool-tyylittelyn sivuoireet: aseellisen väkivallan, autokaahailun, ylinokkelan dialogin, ja äitelän teiniromanssin.

Hahmot vasemmalta lukien: K-7, K-30, K-18, ja K-13.
Elokuvaharrastajille Baby Driver (2017) lienee pakollista katsottavaa cool-sierrätettyinä tai ei. Niin täydellinen se on alalajen hybridinä yksityiskohtiaan myöten, ja yhtä komea todiste ohjaajansa Edgar Wrightin suvereniteetista kuin Scott Pilgrim vastaan maailma (2010).

Voisi sanoa, että Edgar Wright on todistanut päihittävänsä amerikkalaiset näiden vahvimmissa lajeissa, sekä supersankarifilmin ("Scott Pilgrim") että rikosromanssin ("Baby Driver") tekijänä. Joidenkin mielestä hän teki saman tempun aiemmin myös poliisifilmien ("Hot Fuzz") ja zombifilmien ("Shaun of the Dead") kuihtuneiksi uskotuissa lajeissa.

Baby Driver on musikaalin muodossa toteutettu rikosromanssi. Sen tarina muistuttaa varsin tarkalleen Refnin tuoretta, keikkakuskien myyttisyyden elvyttänyttä Drive-filmiä (2011). Wrightin tulkinnassa väkivalta ja takaa-ajot ovat lähes leikkisiä toimintajaksoja, vaikka elokuva onkin saanut perustellusti K-16 -luokituksen.

Lapsekkaan hyväntuulisuuden tekee ymmärrettäväksi näkökulmahahmo, traumansa vuoksi lapsineron asteelle jähmettynyt 'Baby'. Hahmo on perusteltu siirtämällä autistisen teiniromanssin jurottaja autistisen film noir -sankarin hanskoihin. Tämä on elokuvan genrekoosteessa lähes kaikki ainekset koossapitävä ydinidea.

Tarinan tavanomaisuus tekee kuitenkin vaikeaksi perustella sivuhahmoja muutoin kuin rikosromanssin kliseillä. Wright on yrittänyt terävöittää sivuhahmoja ottamalla materiaalia haastattelemiltaan oikeilta rikollisilta. Sight & Sound -lehden (7/2017) haastattelussa ohjaaja Wright myös elvistelee ajaneensa Amerikan halki saadakseen katu-uskottavaa tuntumaa ("myt tarmac time") aiheeseensa. Nämä tosielämän karheudet valitettavasti kuulostavat henkilöhahmojen suussa häiritsevän epäluontevilta.

Omimmillaan Wright on viihteellisimmissä, fantisoiduimmissa osuuksissa. Bravuurisuoritus on ohjaajansa osaamista esittelevä, musikaalille olennainen  krediittikohtaus. Pitkä kamera-ajo seuraa tanssahtelevaa Babya (Ansel Elgort) kaupungin kadulla ja laulun sanat on lavastettu graffiteina osaksi katukuvaa.

Ansel Elgortin kiinnittäminen päärooliin tuntui etukäteen ällistyttävältä ratkaisulta, niin höntin teinimäinen hän on olemukseltaan. Mutta tällaisen elokuvan teinigangsteriksi hän on yhtä täydelinen valinta kuin kerubikasvoien Michael Cera oli sarjissankarina Scott Pilgrimissä. Lapsenkasvoinen kaahaaja nähtiin tietysti jo tällaiset rikosromanssit pohjustaneessa klassikossa Keikkakuski (1978), kun ratin taakse palkattiin Steve McQueenin sijaan suloinen Ryan O'Neal.

Mainitussa S&S-haastattelussa toimittaja Mark Kermode huomauttaa, että musikaalimaisena fantasiana Baby Driver muistuttaa elokuvia Riskibisnes (1983) ja Vaihdetaan vapaalle, Ferris (1986). Wright tunnustaakin saaneensa inspiraatiota Ferris-filmistä jo Scott Pilgrimin yhteydessä. Kiinnostavaa ohjaajan kommentissa on kuitenkin se, että studio olisi halunnut leikata pois juuri kyseisen tanssahtelevan krediittijakson. Se kun näyttää enemmän Ferris-hupsuttelulta, joka ei oikein istu kovaotteiseen keikkakuskitarinaan. Wright oli kuitenkin pitänyt kohtauksen, koska se havainnollistaa henkilöhahmon lapsekkaan mutta itsevarman persoonan. Musikaalimaisia ratkaisujaan Wright on selittänyt myös Rolling Stone -lehden haastattelussa.

Barbiprinsessa on äidin korvike, huomaa Baby.
Genrehybridin erikoisuus johtaa lopulta siihen, ettei tarinalle saada järjellistä lopetusta minkään genren ehdoilla.Myös se aseellisen väkivallan määrä näyttää ja tuntuu itseisarvolta romanttisten kohtausten (ja barbipääosan Lily Jamesin) helppouteen verrattuna. Kaipa Wright on ajatellut niitä vitsikkäinä sitaatteina muihin toimintafilmeihin, samanlaisena materiaalina kuin kymmenet muut viitteet amerikkalaisiin elokuviin. Vähän kuin yrittäisi päihittää Tarantinon ja Lynchin postmoderniudessa ja tehdä samalla katu-uskottavaa pyssyfilmiä. Ei onnistu.

Nytkin tunnelma romahtaisi vitsailuksi tai ipod-mainokseksi ilman Jamie Foxxin ärhäkkää läsnäoloa. Sääli vaan ettei Foxx saa ansaitsemaansa isoa roolia. Musta tähti ei sovi lumivalkoiseen kliimaksiin tähtäävään teiniromanssiin. Eipä ole Lynchinkaan elokuvissa mustia näyttelijöitä suosittu ja silti niitä pidetään jotenkin universaaleina tarinoina amerikkalaisuudesta...

Mutta Edgar Wright on vasta 43-vuotias ja liioittelematta kiinnostavin elävä genreohjaaja. Voi siksi tai silti ihmetellä, miten kauan toimintapitoisissa lajifilmeissä riittää reposteltavaa tällaiselle tekijälle, jonka nerokkuus on pikemminkin leikkauspöydän takana kuin ohjaajatuolin edessä.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Lament for the Fallen (romaani)


3D-tulostimesta on tullut 2000-luvun scifissä metaidea, jolla voi korvata teknologian kuvailun miltä alalta tahansa, vaatteista valomiekkaan.

3D-tulostin on nykypäivän scifissä juuri se kauan sitten ennustettu ja pelätty, genren sisältä päin tuhoava supernovum, "nanoassembleri", laite joka voi muuttaa mitä tahansa miksi tahansa. Sen jälkeen mikä vaan voi olla mitä vaan, ja scifille keskeinen materiaetnografia samoin kuin kyberpunkin lanseeraama "materiaalien kreolisaatio" menettävät merkityksensä.

Voi huoletta sanoa, että 3D-tulostin on se idea, jonka huoleton käyttö erottaa turhamaisen ja laiskan scifi-kirjoittajan viitseliäästä. Tämä kriteeri pätee valitettavan hyvin Gavin Chaitin esikoisromaaniin Lament for the Fallen (2017), joka monella muulla tapaa on poikkeuksellisen onnistunut erityisen scifistisen tulevaisuuden kuvittelussa. Tarina sijoittuu Nigeriaan syrjäiseen viidakkokylään, josta käsin sitten avataan näkymät koko ihmiskunnan ja planeetan mullistaneisiin muutoksiin. Myös lähtökohta on näppärä yhdistelmä maanläheistä legendaa ja scifististä supersankaritarinaa: eräänä päivänä syrjäisyyttään puolustavaan kylään putoaa taivaalta supersankarin kaltainen olento, perimältään ihminen, mutta jalostettuna supersotilaaksi. 

Lament for the Fallen -romaanista näkyy, että sitä on kehitelty kolmekymmentä vuotta, siis koko (eteläafrikkalaisen) kirjoittajansa nuoruus ja aikuinen ikä. Maailma on ajateltu ja suunniteltu perusteellisen erilaiseksi juuri Afrikan ja Nigerian näkökulmasta, samalla kuitenkin noudattaen scifin genreslangia. Magian kaltainen superihmisten teknologia kuvaillaan uudissanoilla kuten "battleskin", kun taas maanpäällisen tasku-utopian teknologia muistuttaa uskottavasti omaamme.

Ongelmallista on se kaikki, mikä jää näiden kahden ääripään, maallisen tasku-utopian ja kiertoradalle rakennettujen teknoversumien väliin. Planeetalla sotateknologia on täysin samanlaista kuin nykypäivänä ja kiertoradalle sijoitettu amerikkalainen vankilasatelliitti vaikuttaa miltä tahansa tv-sarjan 'ryömitään tuuletusputkissa'-viritelmältä. Tyylillisesti rasittavinta on pelkistetty vastakkainasetelma hyvisten uutta luoviin 3D-printtereihin ja pahisten (nigerialaiset militiat ja amerikkalaiset poliitikot) konventionaaliseen hävitystekniikkaan. Tämän lisäksi hyvikset ovat ihan tavattoman kilttejä ja perhekeskeisiä, ja ansaitsevat sen kaiken pelastuksen mitä pahisten jahtaama supersankari tuo mukanaan. Jos Orson Scott Cardin kerrontatyyli tuntuu paikoin namusetämäiseltä, niin tämän romaanin kertojaääni on vielä pari kerrointa hymistelevämpi: uskonnollinen paatos ilman uskontokohtaista sanomaa.

Ilmeisesti "kylä" on yhtä väistämättömän helppo ratkaisu scifistisen tulevaisuuden tasapainottamisessa kuin runsaudensarvena toimivat 3D-tulostimet. Teknologian myyttinen soveltaminen vastaa myyttejä sukupuolten työnjaosta: nigerialaisessa (/ miehisessä) utopiassa naiset keksivät uusia malleja DNA-printtereihin (ihan ilman tieteellistä tutkimusta) ja miehet huolehtivat päätöksenteosta.

Maagisen ajattelutavan ja kehittyneen teknotieteen samankaltaisuus on toki pyritty perustelemaan sillä, että perinteitä kunnioittavissa yhteisöissä kertomisen arvoiset tarinat ovat aina legendoja, eikä legendoissa ole ihmeellistä yksilöllinen keksintö (kuten länsimaisissa kehitystarinoissa) vaan se miten ryhmä valmistelee tietyn yksilön välineeksi tavoitteilleen (kuten nigerialaisissa kansantarinoissa). 

Niinpä romaania rytmittävät lyhyet sisäiskertomukset, legendat, joita henkilöt kertovat toisilleen. Ne EIVÄT kuitenkaan toimi temaattisesti osana romaania. Legendat tuntuvat pelkältä täytemateriaalilta, jonka on tarkoitus peittää romaanirakenteen poikkeuksellinen hajanaisuus. Etenkin kirjan viimeiset sata sivua hyppelehtivät aivan miten sattuu, aivan kuin ne olisivat ihan jonkun muun kirjoittamia lisäyksiä. Imellysaste kliimaksissa on myös sietämättömän sakkariininen...

Kellekään en tätä kirjaa siis suosittele. Vain julkaisutapauksena se on huomionarvoinen esimerkki siitä, miten scifi-genre tarjoaa välineitä metatekstinsä uudelleenkeksimiseen ja balkanisoituneen maailmanhistorian uudelleenkirjoittamiseen. Globalisoitunen paikallis-scifin nousu on edelleen tapahtumaisillaan, mistä singulariteettimaisena ilmestyksenä lähestyvä Pasilan Worldcon lienee se säihkyvin todiste.




keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Sota apinoiden planeetasta (elokuva)


Genre-elokuva ei ole aivan synonyymi kesäelokuvalle, mutta tekosyy sentään: katsoja ei voi odottaa elokuvalta enempää kuin genrekliseiden summaa. Kyse on samanlaisesta sopupelijärjestelystä kuin urheiluviihteessä: jännitys on mitoitettu pienimmän muutoksen mukaan ja lopputulos aina harmiton nolla-nolla tai yksi-yksi.

Kaikki kesäelokuvaan menijät toki tietävät, millaista sopupeliä on luvassa. Siksi kesäelokuvia otsikoidaan "sodaksi" ja "apokalypsiksi", jotta kuulostaisi siltä kuin juuri tällä kertaa olisi luvassa  jonkinlainen aidon konfliktin kuvaus. Ja koska kesä on vain kerran vuodessa, tämä kusetus toimii aina uudelleen.

Sota apinoiden planeetasta (2017) lupaa sotakonfliktin lisäksi olevansa "päätös" vuonna 2011 aloitetulle trilogialle. Mutta niin kuin tästä aikajänteestä voi päätellä, tekijätkin ovat jo kyllästyneet tuotteistamaansa ekologiseen ja etniseen konfliktitarinaan. Digianimoidut apinat tuodaan kolmen vuoden välein näytteille, valkokankaalle, kuin sirkuksessa ikään. Tarina on muodollisuus, lainakamaa 1960-luvun rotutaistelut ja atomipelot yhdistäneestä kulttifilmistä (1968).

Vertauskuvat "valkoisen" enemmistön ja "mustan" kansanryhmän konfliktista olivat keskeisiä alkuperäisessä Apinoiden planeetta -elokuvassa. Niinpä uudet tulkinnat tuovat mukanaan samat poliittiset alatekstit. Siksi nämä uudet apinafilmit voivat olla Yhdysvalloissa ydinpommin kaltaista symbolimateriaalia. Sen vuoksi tällaisen vertauskuvaston ideat täytyneekin typistää pieneksi ja pöljäksi konfliktitarinaksi? Ehkä se "valkoisen" enemmistön rakentama naurettava muuri, jota tässä elokuvassa pakotetaan apinat tekemään, on se tarkin vertauskuva Donald Trumpin nykyisestä Amerikasta?

Ohjaaja Matt Reeves on yllätys tämän elokuvan vastuunimeksi, koska häneltä löytyy ihan oikeastikin ajatuksella tehtyä genrefilmiä, hirviöscifin alagenren uudistanut "Cloverfield" (2008). Tämän sotatarinan hän kuitenkin kuittaa vasemmalla kädellä. Tai jalalla. Apinatovereidemme tarinan tarjoamia mahdollisuuksia hän ei ainakaan arvosta. Tai ei ole saanut lupaa eli rahaa kehitellä edes käsikirjoituksessaan.

Sentään filmissä nähdään omituinen merenrantajakso 15-30 minuutin välillä. Tässä jaksossa kuvat on häikäisevän kauniita juuri spefimäisellä tavalla: "strangers in a strange land"-visioita apinoista uuden maailman äärellä. Talveen sijoitetut metsäkuvat ratsastavista apinoista ovat niin ikään genrekohtaisina visioina komeita. Sääli ettei Reeves usko niihin riittävästi.

Sillä pienen fiilistelyn jälkeen elokuvassa hypätäänkin takaisin sota- ja kostojuoneen. Tätä edetään puolitoista tuntia kliseestä toiseen. Sitten lopetellaan elokuva pyyhkäisemällä näyttämö pari kertaa tyhjäksi "Resident Evil" -filmien tapaan. Nollanolla totisesti.

Neljättäkin Apinoiden planeetta -elokuvaa on kuulemma lupailtu. Ehkä se tulee sitten vuonna 2020 suoraan virtuaalipuihin, kuolleen kesäohjelmiston sijaan.



tiistai 11. heinäkuuta 2017

Tämän apurahan haluaisin lukea



Suomessa runous tarkoittaa jotain mitä presidentin vaimo käyttää yövoiteena.
Muilla taiteilla tilanne on vielä huonompi.
Edes talkkarin muija ei huolisi niitä liukkariksi.

Miten tähän on päädytty? Syy on apurahaverkoston. Se toimii samalla periaatteella kuin uimahalliverkosto. Vaikka maassa on talvi yhdeksän kuukautta vuodessa, sen kansalaiset on saatu uskomaan itsensä uimataitoisiksi. Mitä useampi uskoo kylpyläoloissa saamaansa kelluntakykyyn, sitä useampi uppoaa kun vene kaatuu alta jäätävällä järvenselällä.

Vastaavalla tavalla me, jotka kasvamme apurahoja uskottelevassa ilmastossa, luulemme liikoja mahdollisuuksistamme. Että olisi luonnonlaki, missä motivaationi syrjäyttämä viihdepaskan määrä takaa vastaavan suuruisen medianosteen. Että tämä puolestaan takaisi pinnalla pysymisen. Jopa henkiin jäämisen. Tässä maassa missä Spede merkitsee renessanssineroa.

Vastuuta uppoavien avuttomuudesta eivät apurahoja jakavat säätiöt ja järjestöt tunnusta. 
Sen enempää kuin avouimaloissa kätensä pesevät poliitikot.

Hylsy hylsyn perään nämä kulttuuritehtävänsä kutistamat säätiöt ja järjestöt uskottelevat etteivät ole vastuussa mitätöimistään ihmisistä. Hylsy hylsyn perään ne vaikenevat toiminnastaan verkostona.

Runouden pursi, valmistettu säätiörahalla 2017.
 Lautakunnat säätiöiden ja järjestöjen ytimessä ymmärtävät tehtävänsä palkitsijoiksi, ei toimeentulon takaajiksi. Ne näkevät vain niitä keitä ovat pitäneet kellumassa. Jakamillaan miljoonilla ne ostavat koskemattomuuden itselleen.

Näiden naama-arvoa numeroivien lautakuntien ulkopuolella vesi on matalaa. Mutta ei se olekaan syvyys joka tappaa vaan väärä usko. Yksi kerrallaan mutta tuhat tapausta kerralla nämä säätiöihmiset upottavat nollalinjallaan: Mikään mitä olet tehnyt ei ole mitään; mikään mitä aiot ei ole mitään; mikään mitä itsestäsi sanot ei ole mitään. Ja tervetuloa ensi vuonna uudelleen.

Lehdestä saa sitten lukea, miten "rohkeita avauksia" tukeva säätiö on antanut kymmeniä tonneja projektille, jossa katsoja kuljetetaan yksi kerrallaan Jäämeren rannalle. Lehden suljettuaan saa miettiä, miten monta kymmentä taiteilijaa tällainen projekti olisi elättänyt. Silmät suljettuaan miettiä, mitä ymmärrys taiteesta on tällaisissa säätiöissä.

Tällaisten säätiöiden lähettämänä hylsyt ovat hylkyjä, turhiksi tehtyjen ihmisten turhia jäänteitä.

Tätä sietää syventää. Vuoden aikana olen hakenut rahaa tutkijana, kaunokirjailijana, kriitikkona, tietokirjailijana. Ei merkitse mitään, että julkaisin viime vuonna kaksi tietokirjaa ja voin helposti tehdä uuden ensi kevääksi, kirjoittaa romaanin siinä välissä ja hoitaa vielä lisäksi velvollisuuteni opettajana ja päiväkriitikkona. Mutta tämä ei merkitse mitään. "Ei mitään", on vastaus kaikkialta.

Niin kuin nollaa neliöisi. Tämän apurahaverkoston ylin auktoriteetti, valtiollinen "edistämiskeskus" TAIKE, ajoitti viime vastauksensa juhannukseksi, jotta se saattoi potkia meitä nollahakijoita naamaan vastauksellaan: et OLE mitään, et PYSTY mihinkään, et VOI meille mitään.  Ja hyvää kesää sinnekin.

Koska syksyllä seuraava kierros tätä ristinolla-upotuspeliä alkaa jälleen.

Minä lähetän enää yhden hakemuksen. Haen sata tonnia sellaisen apurahan jakamiseen, joka levitetään kympin raaputusarpoina kansalaisopiston aulassa. 

Rohkea ruumiinavaus, vastaa säätiö.

Taiteilijan omakuva. Kahden veden välissä.


maanantai 10. heinäkuuta 2017

Södermalm on somistettu totuus Tukholmasta



Tällä kertaa valitsin hotellin ja näkökulman Tukholmaan sieltä, missä oletin kaupungin sydämen piilevän, söder-osaan Södermalmia. Edes Tukholmassa asuessa en jostain syystä vaivautunut tutustumaan Söderiin, vaan maailmani rajoittui pohjoisiin ja itäisiin osiin kaupunkia. Eipä silti, Söderin mainekin on tässä 27 vuoden aikana muuttunut ja kaupunginosan kanavakortteleita kohennettu samalla tehokkuudella kuin Helsingissä vastaavia mereen rajautuvia osia.

Tähän aikaan vuodesta ei asukkaidensa oloisesta kaupunginosasta saa tietenkään täyttä käsistystä. Korttelien sisäkaduilla ei näy paljoakaan paikallisia liikkeellä, vaikka Söderin isommilla väylillä pyörii niin monenkirjavaa väkeä, että tuntee olevansa oikeassa metropolissa.

Meri antaa eriarvoiset rajat tälle kokonaisuudelle, jota voisi sanoa somistelluksi totuudeksi Tukholmasta.  Etelän puoleinen kanavanranta on juppikaupunginosaa pahimmasta päästä, mutta siinä on myös oma kylmä skandinaavinen hohteensa.




Idässä Södermalm kaartuu pitkällisesti laivareittejä vasten, pohjoisessa kohottautuu tornimaisten rakennusten jyrkänteeksi. Slussen ei ole enää jykevää Söderiä, vaan alati muhiva mätäs, jota tarvitaan kiinnittämään Söder kuninkaalliseen Tukholmaan.

Kun saari on nelisen kilometriä leveä (ja pari kilometriä eteläpohjoissuuntaan), saa kävelijä yllättyä, miten lännen puolella Södermalm levittäytyy loputtomiksi kortteleiksi. Talot erottuvat silti toisistaan yhden tai kahden vuosikymmenen mittaisilla pienillä arkkitehtonisilla sävyillä.

Katsoin kartalta, että läntisin kolkka saarta on pelkkää metsää, mutta tietysti se osoittautui ruotsalaisittain täydellisesti hoidetuksi puistoalueeksi. Alue on iso, mutta mitään ei ole liiemmälti. Siirtolapuutarha oli enintään samaa kokoa kuin meillä Tampereen Kalevassa ja mainostettu Hornstullin rantakirppari osoittautui vaatimattomaksi riviksi spinnereitä ja hilloja kauppaavia kojuja.



Tätä suurkaupunki tietysti on väistämättä: syvempi mutta myös tylsempi ja oudompi kuin sen pääkaduilta osaisi päätellä. Paluumatkalla löydän Systembolagetin, jonka asiakkaat ovat kovasti eri oloisia kuin keskustan Systeemissä näkemäni.

Lauantai-iltana kaikki Söderin kapakat terasseineen täyttyvät kaikista kaupunkiin kesäksi jääneistä jupeista. On turha etsiä vapaata illallispaikkaa, eikä tekisi mielikään. Tällaisessa paikassa tähän aikaan vuodesta tällainen ympäristö puristaa turistista pelkän ihmisen, yksinäisyyteensä eksyneen. Äkkiä tuntee olevansa pelkkä finne igen kuin metron tuomaa roskaa.





Onneksi lauttasatama on sekin lähellä, kun sunnuntaiaamuna lähtö koittaa.
Pakkaan ostamani pelit ja palaan Suomeen.