KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
26.-28.5. Swecon Uppsalassa
2.-16.6. Mökillä Savossa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
24.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kevät ilon, kesä vahingonilon aikaa


Vaikka kevät kuluisi miten kurjan hitaasti ja vähällä energialla, se sentään merkitsee alamäkeä "johonkin muuhun", muutosta lämpimän ja kasvun suuntaan. Kevät on puhdasta ilon aikaa, vaikka se kokemuksina olisi yhtä väritöntä ja mautonta kuin kirkkain lähdevesi.

Kesä on ihan toista. Ei kesää kuin peltoa voi ylittää.

Opiskeluaikoina siitä J:n kanssa puhuimme, onko kesä sietämättömämpää maalla vai kaupungissa. Kesä on puhtaan vahingonilon aikaa, aamusta iltaan painavaa tietoisuutta siitä, että suomalainen kesä on resurssi, jota pitäisi käyttää Jossain Muualla. Mutta missä? Ja miten? Etenkin jos on opiskelija, jolla ei ole sen enempää rahallisia (kaupungissa) kuin sosiaalisiakaan (maaseudulla) resursseja toteuttaa edes yhtä kesäpäivää unelmiensa mukaisesti.

Toukokuussa tulee vielä palkkapussi, kesällä ei tule mitään. Joka ikisestä apuarahahakemuksesta on saanut tänä keväänä vastaukseksi hylsyn.

Aivan kuin olisin edelleenkin tamperelainen opiskelija ja valtion tukimarkkojen armoilla.

Tämä elämisen tila kontrastoituu, niin ikään opiskeluajan tavoin, siihen, että yliopistojen opettajakunta nostaa kesäajaltakin palkan, vaikka viettää lomaa toukokuun viimeisestä tentistä syyskuun ensimmäiseen kurssitapaamiseen. Tästä olen kaiken aikaa vähän saatanan tietoinen. Kesässä. Pellolla.

Se vahingonilo, jota tuo yliopistoväki (vrt "luontoväki") tuntee keikkuessaan riippumattomissa riippumatoissaan on sosiaalista pääomaa, jonka moraalittoman ylivoimaisuuden voi rinnastaa vain porvariston taloudellisiin monoliitteihin ja niiden langettamiin varjoihin yli kukkivan maan. Eikä tätä verovaroilla ylläpidettyä vahingoniloa ole yksikään hallitus saanut padottua, vaikka muuten yliopistoista on kuristettu pois jo elämää ylläpitävätkin toiminnot ja henkilöt.

Ainoa asia, missä kansakunnasta ja instituutioista ulkopuolelle suljettu ihminen voi tuntea vastaavan mittaluokan KESÄISTÄ vahingoniloa, on se miten Suomi ryömii jälleen jääkiekkokaukalossa. Nuo sinisiksi supervauvoiksi topatut tappajaluonteet, joiden aggressiivisuutta yritetään koristella eläinvertauksilla ("leijonat"), osoittautuvat MM-kisailussa samanlaisiksi sarjaluusereiksi kuin liigatasolla pilkatut joukkueet.

Näin omalle vahingonilolle löytää (itse kukin) kirkkaimman moraalisen perustan puhtaaksi tekeytyvän vihapuheen kääntämiseksi jonnekin sinne missä sen olettaa syntyneenkin. Eläkää jäissänne, suomalaiset. Talvi on tulossa, ihmiset pian pimenemässä. Luonnostakin sen huomaa.

Ei Tamperetta kuin peltoa voi kiertää.




torstai 18. toukokuuta 2017

Kolme muistoa nuoruudestani (elokuva)


Tällä viikolla vihreä tuli puihin. On siis aika mennä... katsomaan ranskalaista romanssia.

Ranskalainen romanssi on kuin kevät itsessään, yhtä kliseinen ja hämärä kasvuvaiheen runoutena, ja yhtä imelän raskas nuoruuden ja seksin vertauskuvista. Ja tietysti, yhtä usein haikeudeltaan juuri sitä samaa, mitä me sentimentaaliset filmihullut odotammekin.

Voi vain olla kiitollinen, että Kolme muistoa nuoruudestani (2015) sattuu pyörimään teattereissa juuri nyt myöhästyneen kevään viimeisellä viikolla, kun edellistä vuodenaikaa voi viimeinkin hyvästellä ilman pitkälahkeisia muistoja.

Romanssitutkijana annan tälle Arnauld Desplechinin ohjaukselle laatutakuun niin ranskalaisuudessaan kuin romanssipitoisuudessaan. Kolme muistoa nuoruudestani ei ole vuoden "tärkeimpiä" elokuvia, mutta hyvästä draamasta ja erinomaisen kirjallisesta kerronnasta pitäville sen aromi syvenee loppuminuuteille saakka. Jälkimaku on laimea, mutta mieli inspiroitunut Paul Dedaluksen erikoisesti psykologisoidusta hahmosta: äidin menetyksen, isän väkivaltaisuuden, ja näistä juontuvan identiteetin monistumisen myötä Paul Dedaluksesta tulee perustellun monisärmäinen hahmo.

Mutta lisäksi...  Kolme muistoa nuoruudestani sisältää nimeään myöten kaikki mahdolliset kinemaattiset kikkailut, joita tällaiselta uuden aallon viimeiseltä laineenlyömältä filmiltä voi odottaa kasvukertomuksena: vaikea äitisuhde, poliittisen lojaliteetin leikkisä dramatisointi, koulupihojen kapinakuvausta, ystävyyden ja rakastumisen aiheuttamat konfliktit, varhaiskypsä analyysi naiskauneudesta, vaikeutuva äitisuhde, akateemisia keskusteluja kreikan ja antropologian alkeista, öisiä tunnelmahetkiä pariisilaisessa bistrossa, boheemeja panokohtauksia avokeittiön matolla, suoraan kameralle luettuja kirjeitä, ratkaisematon äitisuhde, ja karhean runollinen paluu nuoruuden maisemiin Suurena Yksinäisenä. Ja aaveita. Ja paljon tissejä.

Ranskalainen romanssi saa ikärajakseen vain K-12, koska siinä ei näytetä kertaakaan seksiä aktina, vaan ainoastaan päivänvalossa runoutta siteeraavia yläosattomia nuoria. Rauhaset eivät siis ole erikoistehoste, kuten amerikkalaisissa ja suomalaisissa elokuvissa, vaan ranskalaisen tyylirekisterin edellyttämä todiste henkilöhahmojen (myös miehen) luonnollisuudesta.

Kaikessa muussa materiaalinkierrätyksessä Kolme muistoa nuoruudestani voisi olla puuttuva palanen Francois Truffaut'n Antoine Doinel -sarjasta (1968-79), paitsi että Truffaut vähät välitti realismista, ja vielä vähemmän hän olisi kunnioittanut sitä, että vuonna 1960 syntynyt ohjaaja kierrättää edeltävän sukupolven taidetta.

Hyvässä ja pahassa Desplechinin tarina on juuri niin mieskeskeinen ja seksistinen kuin ranskalaisissa elokuvissa nämä katujen-runoilija-rakastuu-nymfettiin ovat. Mitenpä sitä puolustelemaan. Myöskään Truffaut'n kaltaiset ohjaajat eivät olleet  kiinnostuneita muuttamaan asenteita, päinvastoin; heille riitti että naiskollegat kuvasivat sukupuolten sotaa omalta kannaltaan.

Osana Desplechinin suurta kertomusta Kolme muistoa nuoruudestani on johdatus toiseen kokonaisuuteen, suomalaisen yleisön kannalta täysin tavoittamattomaan elokuvaan Comment je me suis disputé (1996). Niinpä jotkut juonenlangat ja kehyskertomus jätetään täysin avoimeksi elokuvan lopussa. Tämä ratkaisu antaa ilahduttavan kompromissittoman vaikutelman elokuvataiteesta, mutta herättää myös ajatuksen, ettei ohjaaja oikein itsekään tiennyt mihin oli tarinansa kanssa menossa. Ehkäpä vaan sitten Antoine Doinelin jalanjäljille?

Desplechinin uusin elokuva "Les fantômes d'Ismaël" näkyy olevan Cannesin avajaisfilminä, joten ohjaajasta epäilemättä kuullaan vielä tulevinakin keväinä. 






sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kuninkaan valinta ja Graduation (elokuva)

Espoolainen elokuvafestari on huono vitsi; Espoohan on kauppakeskuksia ja moottoriramppeja, ei taidetta. Tapiolan kulttuurikeskuksen suojissa Espoo Cine on silti kukoistanut kuin ansari täynnä harvinaisuuksia. Kahdesti olen siellä käynyt kuin kaukomatkalla.

Toisin tänä vuonna. Ostin liput ja sitten tarkistin esityspaikat: ostoskeskusten suolistoon kätkettyjä koppeja, ja kaukana Tapiolasta. Eikä edes Tapiolaan järjestetä kuljetusta festarin 2. viikonlopulle.

Festaritunnelmasta ei voi puhua keskellä ostoskeskuksia. Ensimmäinen filmi onneksi ilahdutti: historiallisilta detaljeiltaan jännittävä tarina "Kongens nei" (2016, kv-levityksessä 'King's Choise'). Oscar-ehdokkaanakin pistäytyneessä filmissä kuvataan muutamia huhtikuun päiviä 1940, kun Norjan kuningas ja hallitus yrittävät paetessa päättää, antautuako miehittäjille vai ei. Filmin alkukielinen nimi spoilaa tämän keskeisen kysymyksen tarkoituksella. Oletettaneen, että kaikki norjalaiset katsojat kuitenkin tietävät mitä tapahtui, ja miten eräs mr Quisling livahti kuin Bond-pahis ikään paenneen hallituksen sijalle.

Miten näytellä 1900-luvun kuninkaallista? Edetäkö takaperin?

Leffa on selvästi tuotettu tv-esitykseen, eikä sen eeppisyydessä ole mitään mitä suomalaisetkin eivät osaisi toteuttaa yhtä laiskasti. Ajankuva on steriili, vaatteet kuin teatterin pesulasta, mutta hienot pääosat (sairas kuningas ja saksalainen reaalipoliitikko) sekä yllätyksellinen tarina vievät mukanaan. Erik Poppelta olin aiemmin nähnyt "Tuhat kertaa hyvää yötä", joka lienee rohkaissut ohjaajaa dokumenttitapaiseen kuvakerrontaan historiallisesti jähmeän aiheensa kanssa.

Suurmiesfilmiksi "Kongens nei" onkin poikkeuksellinen. Henkilöohjaus osoittaa ainutlaatuisen harkittua etäisyyttä juuri päähenkilöönsä, vaikka muuten sodan dramatiikalla pelataan halvan osoittelevilla ratkaisuilla, jopa sumutorvena alleviivavalla ääniraidalla. Ratkaiseva neuvottelu on tylyn tehokas. Ainoa taistelukohtaus on siihen verrattuna hölmön amatöörimäinen - todiste siitä, miten draamaan ei luoteta kalliin tuotannon yhteydessä.

*

Toiseksi pitkikseksi valitsin ranskalaisen dokumentin filmikoulun pääsykokeista. Sekin oli erittäin kiinnostava, joskaan ei filmihullun kannalta. Claire Simonin ohjaama "The Graduation" (2016, alkup. "Le Concours") näyttää siivuja ranskalaista elämäntapaa turvautuen helpoimpaan näkökulmaan, telkasta tuttujen formaattiamatöörien tapaisiin, huvittavan sympaattisiin persoonallisuuksiin. 

Ranskalaisen filmikulttuurin laveus ja monipuolisuus välittyy hyvin henkilöiden mainitsemista taustatiedoista. Mutta useammin ammattilaisetkin viittaavat amerikkalaisiin kuin ranskalaisiin filmiklassikoihin, jopa silloin kun pohtivat millainen luonnetyyppi kelpaa ohjaajaksi. Tämä paljastaa paljon kansallisen filmikulttuurin kaventumisesta. Naisten suuri osuus ammattilaisissa voi pistää silmään, vaan ei yllätä, jos on lukenut lähdeteoksensa.


La Fémis -koulun alkukokeissa testataan toki kykyä analysoida ja osoittaa luovaa kinemaattista ajattelua, mutta 2. ja 3. kierroksella valitsijat (jotka eivät saa olla opettajia) etsivät pikemminkin motivoituneita persoonallisuuksia kuin taidekäsityöläisiä. Ja kaikki tupakoivat ja rakastuvat välittömästi hakijoihin, jotka ovat kauniita ja komeita kuin Rohmerin filmistä leikattuja. 

Henkilöön menevissä kärkevissä arvioinneissa katsoja saa ihaillen paheksua filmiammattilaisia ja sääliä sellaisiksi haluavia. Tällainen dokumentoiva näkökulma filmikulttuuriin ei voi epäonnistua. Analyysiin ei edes yritetä. Ehkä siksi, että ollaan liian lähellä omaa ammattikenttää.



perjantai 12. toukokuuta 2017

Children of the New World (novellit)


Tuoreesti perinteinen novellikokoelma - milloin viimeksi olen tällaista tavannut, etenkään lämpökuolemaan vajoavasta scifi-genrestä? Ehkä Bruce Holland Rogersin keyhole-kokeiluista, joita luin kymmenen vuotta sitten?

Tämän ihmeen luoja on amerikkalainen Alexander Weinstein ja teos on nimeltään Children of the New World (2016). Monen jenkkikirjoittajan tavoin Weinstein on esikoiskirjailijaksikin vallan kokenut tekijä. Lievetietojen mukaan hän on luovan kirjoittamisen opettaja, tai peräti "apulaisprofessori", joka jenkkikontekstissa voi tietysti merkitä mitä tahansa postimerkkien nuolijasta aitoon akateemiseen oppituoliin. Hänen yliopistonsa näkyy olevan KATOLINEN college nimeltä Siena Heights University, mikä on ehkä hyvä tietää vasta jälkikäteen. Muuten Weinsteinin novellien painokas moralismi, etenkin seksikuvauksissa, alkaakin tuntua kristilliseltä paatokselta.

Erityistä ja erikoisen onnistunutta Weinsteinin novelleissa on kokoelman yhtenäisyyden luova tekijä,  saman mediateknologian toistuvuus tarinan keskiössä. Päähenkilöt ovat niin ikään toistuvasti perheellisiä tai juuri perheistymisessään keskenjääneitä ihmisiä, joita internetin ja mobiililaitteiden kaltainen laitteisto eristää parisuhteen tai perheen ulkoisesta todelisuudesta.

Weinstein käyttää scifistisiä ideoita samalla tavoin kuin erinäiset muut "tuoreet" kirjoittajat (Chris Beckett, Claire North, Dave Hutchinson) viime vuosina eli välittämättä genren perinteestä, varsinkaan siitä, miten scifistiseltä heidän tarinoidensa keskeiset keksinnöt vaikuttavat. Parissa novellissa Weinstein yrittää siirtyä parodian puolelle NIMEÄMÄLLÄ uusia teknologioita ja ilmiöitä, ja heti mennään metsään. Sieluja muistilaitteistaan vapauttavat buddhisti-terroristit eivät jaksa edes hymyilyttää. Tällainen irrottelu ei vain sovi Weinsteinin tarkoin punnittuun kerrontaan.

Kirjan 13 novellista kymmenkunta on kuitenkin nopeasti sulavia makupaloja. Pari on erinomaista jopa novum-mittarilla. Ei ihan Hugo-tasoa, muttei kaiken tarvitsekaan olla.

Merkitsevää Weinsteinin kaltaisille uusille "tuoreille" kirjoittajille on ihmisryhmien kommunikaation muuttuminen. Siis pikemminkin laitteiden luoma tyhjyys kuin täyteys. Asenne tarinoissa on nostalgisoiva: kaivataan aikoihin, jolloin valtiot, kansat, kaupungit ja perheet olivat vielä selvärajaisia kokonaisuuksia. Tämä läpensä tylsämielinen maailmankatsomus ei kuitenkaan estä edellä manittuja kirjoittajia laatimasta kiinnostavia ajatuskokeita vapautuneena insinööriajattelusta.

Suuntaus scifin mundaanikierrätyksessä on johtanut siihen, että laitteita ei edes yritetä kuvailla, vaan ainoastaan niiden vaikutusta. Laitteet ovat niin integroituneet ihmisiin tai kodin sisustukseen ettei niiden ulkomuodolla, käyttöliittymällä tai varsinkaan teknisellä periaatteella ole mitään väliä, ei edes vertauskuvana sille miten tietyt laiteratkaisut vaikuttavat sosiaaliseen elämään. Ne vain ovat osa ihmistä ja ihmisyyttä kuten silmä tai hormonit.

Sen paremmin Beckettiä, Northia, Hutchinsonia tai Weinsteinia en suosittelisi genreharrastajalle, mutta valtavirtaan kyllästyneen proosankuluttajan kannattaa lukea kultakin näistä se esikoisteos, jossa he vielä kokeilevat genreä, aivan kuin keksisivät scifistisen "entäpä jos" -spekuloinnin ihan itse.

Esimerkiksi Weinsteinilta on mahdotonta suositella luettavaksi yhtä ainoaa novellia, mitään niin harkittua ei yhdestäkään löydä, että se olisi lukuhetken väärti. Mutta kokoelmana novelleista rakentuu tilkkutäkki, jossa yksittäinen novelli tuntuu tehokkalta täydennykseltä edellisiin nähden. Huomaan hämmästyväni: "ai se sai tästä telepaattisesta verkkoviestinnästä vielä tällaistakin irti".

Weinsteinin tarinat ovat myös niin tarkasti tiivistettyjä, että muutamalla rivillä on koukutettu lukemaan novelli loppuun. Kirjan niminovelli pelaa niinkin yksinkertaisella idealla kuin nettipornon ja keskiluokkaisen perhearjen limittymisellä toisiinsa, ikään kuin kyse olisi kahtia jaetusta aikuisuudesta jotka väistämättä tuhoavat toisensa. Novelli on erittäin huoliteltu siinä, miten sentimentaalinen metafora 'lapset ovat muistin tae' ensin rakennetaan ja sitten puretaan.

Kotiäidin huuto "I'm not deleting my children!" tulee tästä lähtien mieleen joka kerta kun avaan tai suljen nettiyhteyden. Kuinka moni novellisti pystyy tällaiseen ajankohtaisuuteen?

Tyylipuhtain Weinsteinin novelleista on parin sivun mittainen "Rocket Night", jossa vanhemmat tulevat lastensa koululle ihastelemaan, miten nämä lähettävät luokkansa epäsuosituimman lapsen raketilla avaruuteen. Siinä kaikki. Tälle tarinalle ei olisi kukaan räpäyttänyt silmiään edes 1920-luvulla ja 1950-luvulla se olisi mennyt suoraan roskikseen missä tahansa scifi-lehden toimituksessa. Mutta nostalgian nopeutuvassa syklissä minun sukupolveni genreharrastaja on joutunut syklin kuolleeseen silmään, missä tällainen tarina sykäyttää enemmän kuin tuhat kasvutarinaa sukupuolipaletin ahdistavasta laveudesta.

Weinsteinin seuraavaa kirjaa en odota henkeä pidätellen sen enempää kuin muidenkaan edellä mainittujen genrepuhdistajien teoksia. Ehkä puhdistuksen raunioista sentään nousee jotain vieläkin kiinnostavampaa.


Samaan aikaan toisaalla: Alma-median lehdissä on ilmestynyt arvosteluni Tiina Raevaaran kauhuromaanista ja Katja Kaukosen enkeliromaanista sekä Mary Shelleyn matkaesseistä.




Pirkanmaan kirjoituskilpailu 2017


Kirjoituskilpailun tuomarina toimiminen pitäisi olla pakollista jokaiselle kirjallisen työn ammattilaiselle, koska missään muualla ei näe ruohonjuuritason luovaa tekstityötä kaikessa moninaisuudessaan ja ajankohtaisuudessaan.

Itse osallistuin toisen eli viimeisen kerran (tuomarit valitaan 2 vuodeksi) Pirkanmaan kirjoituskilpailun raatimiseen yhdessä Lehikoisen Tiinan, Anneli Kannon ja Matti Kuuselan kanssa. Tuomariston päätökset sujuivat vieläkin helpommin ja samanmielisemmin kuin viime vuonna, mikä kertoo parhaiden novellien ja runojen kirkkaasta erottuvuudesta tuhansiin sivuihin nousevasta tekstimassasta. Palkinnot jaettiin 11.5. Metson uusitussa luentosalissa.

Keskellä novellivoittaja Emily Hallfast (oranssissa). Hänestä oikealla runovoittaja Titta Minkkinen.

Mitä luovan kirjoittamisen kentästä voi kisan perusteella tulkita?

Runosarjassa lyriikan muotoperinteestä irtautuminen tuntuu olevan jo itsestäänselvyys. Lähes kaikissa runoissa käytettiin vapaata mittaa ja vapaata säkeistömuotoa; jopa laulullisuus näyttää olevan harrastajarunoudessa harvinaisuus. Nykypäivän rytmimaailmaa seurailevia muotoiluja ei niitäkään juuri näkynyt, räppäävää rytmiikkaa muistan erottaneeni ehkä yhdessä tai kahdessa kilpatekstissä

Novellisarjan tekstit sen sijaan ovat tukevasti kiinni perinteessä, nimittäin suullisen kertomuksen perinteessä. Useimpia tekstejä voisi kuvailla ennemmin pienoisproosaksi kuin varsinaisiksi, kertojaratkaisultaan sommitelluiksi novelleiksi. Suullisen perinteen muisteluun keskittyvä esikuva näkyi myös lähipiiriin keskittyvien aiheiden suosiossa: perhe, lapset, työ, sairaudet.

Myös tamperelaisrealismin perinne tuntuu vaikuttavan proosan ihanteisiin. Useimmat novelleista olivat yllättävänkin tukevasti kiinni arkitodellisuudessa. Kovin kauaksi historiaankaan ei novelleissa pyritty, sen paremmin kuin irti maanpinnalta: scifin ja fantasian tapaisia tarinoita, kuten nokkela ihmissusikertomus, erottui muutama tapaus. Kirjoittajia voisikin rohkaista käyttämään vapaammin mielikuvitusta. Mieleen jäi erityisesti novelli vanhukseksi eläneen Marilyn Monroen tapaamisesta. Hieno idea, mutta novellistinen kehittely oli jäänyt vielä kesken.

Voittajanovelli toki erottui kertojaäänensä varmuudella ja tunnelman intensiteetillä kirkkaasti kaikista muista. Tekijää en kuitenkaan arvannut, ja olin vieläpä kohtuullisen varma, että kirjoittaja on miespuolinen. Nimimerkkikuoria avatessa tekijäksi paljastui Emily Hallfast, josta tullaan taatusti kuulemaan lähivuosina kirjailijana. Emilyn novelli on suorastaan kouluesimerkki siitä, että novellissa ei tarvitse tapahtua paljoakaan, kunhan siinä on vahva kertojaääni joka kuljettaa lukijan huomiota sisäisen ja ulkoisen välillä. Palkintotilaisuudessa Emily paljastikin, että hän rakentaa novellinsa pala palalta kuin näytelmän. Tämä huolellisuus näkyi väistämättä "Von Herzen" -novellissa. Sen voi lukea kirjaston nettisivuilta löytyvänä pdf:nä.

Runosarjan voittaja Minkkisen Titta oli hänkin tuttu tapaus, mutta Titan teksti (myös pdf:nä kirjaston sivuilla) on niin pitkälle kehitelty, omanlaisensa sekoitus suomea ja englantia, ettei tekijää olisi osannut edes arvailla. Tuttuja nimiä paljastui lisää myös kunniamainintojen yhteydessä - niin isosti paikallinen kirjoittajakoulutus näkyy tekstien hioutuneisuudessa. Ja, tietysti, koko kirjallisen kulttuurin naisvaltaistuminen.

Palkintotilaisuuden lopussa kirjoittajat saivat taas kysellä palautetta tuomareilta. Tämä on sellainen osuus kisaa, jota voisi kasvattaa isommaksi, ehkä korvata rahalliset palkinnot kokonaan palautteella. Itse olen erittäin huono suullisen palautteen antajana, mutta paljolti pärjäsimmekin Tiinan tekemillä muistiinpanoilla, hyvällä profiilianalyysillä ja tarkoilla parannusehdotuksilla.

Nuoret kirjoittajat sopeutumassa julkisuusviidakon lakeihin...
Kotiin polkiessa kuuntelin sattumoisin bg-podcastia, jossa pohdittiin pelikulttuuriin liittyvää Proteus-efektiä eli sitä miten pelaajat ottavat tietyn roolin, joskus jopa avatar-hahmonsa, sen mukaan mitä OLETTAVAT muiden pelaajien ajattelevan hänen osuudestaan pelissä. Ajattelin että ehkä kirjoittajaksi kouliintuminen on joltain osin samanlaista mukautumista tiettyyn rooliin muiden kirjoittajaprofiileihin nähden: ei niinkään vapaata omaääniseksi kasvamista vaan julkisuuden kisailussa muiden odotuksiin reagoimista. Kirjoituskilpailut ovat ainoa paikka kirjallisellä kentällä, missä tämä tekstiviidakon lainalaisuus otetaan tosissaan.


Tampereesta fiktion miljöönä löytyy kisaakin sivuava kirjoitukseni myös viime vuodelta.


maanantai 8. toukokuuta 2017

Rossum's Universal Robots (näytelmä)


Mikään ei ole niin haitallista näytelmälle kuin hyvä tarina. Houkutus pitäytyä juonen kertomisessa on liian suuri, etenkin jos kyseessä on sellainen tunnettu näytelmä kuten Karel Čapekin R.U.R. (Rossum’s Universal Robots, 1920), tiettävästi ainoa draaman alalla klassikoksi noussut scifi-teksti ja merkkitapaus tietysti myös poliittisena satiirina.

Eihän tämä ihan scifiltä näytä...
Harrastajateatterin lavalla juonipitoinen näytelmä vaikuttaa valitettavasti "Tunnistatko elokuvan" -leikiltä eikä katsojiensa odotuksilla pelaavalta draamalta. Näin on käynyt R.U.R.:n kohdalla Tukkateatterissa, joka yleensä on verraten luotettava yleisönsä huomioimisessa. Tottahan R.U.R.-tulkinta on välttämätöntä nähtävää yleissivistyksensä kannalta, myös genreharrastajalle, mutta harmittamaan jää, minkä verran tekstiä olisi voinut päivittää ydinsisällön kärsimättä.

Ensinnäkin pienet toiminnallisuutta täydentävät repliikit ("Nyt mennään!") olisi voinut huoletta poistaa, samoin kaikki toisteiset selittävät repliikit siitä, mitä robottitehtaassa tapahtuu. Ja jos kerran halutaan käyttää näytelmää ensisijaisesti vertauskuvana nykyajalle, niin arkisten nykyvaatteiden ja -laitteiden mukaisessa tyylilajissa olisi pitänyt sitten ottaa tekstistä vain ne yleisimmät ja abstrakteimmat kommentit ihmisyyden ja robottien eroista. Tehdä reilusti nykypäivän allegoriaa google-aluksineen ja ultranetteineen.

Mutta tältä se on näyttänyt Porvoon teatterissa 2016...
Lisäksi, kun kerran näytelmä toimii ilmeisen hyvin 5-7 näyttelijällä, heidän välisensä suhteet olisi voinut käsitellä ihan ilman kumous- ja rakkausjuonta. Nyt hahmojen väliset valtajännitteet jäävät vaille alkutekstin intensiteettiä - eikä tämä johdu näyttelijöistä, vaan tekstin vanhahtavuudesta poliittisen melodraaman rakentajana.

Mitä sitten olisi voinut tehdä paremmin genren nimissä? Lavastuksen yksinkertaisuus oli Tukkateatterin toteutuksessa ihan perusteltua, vaikka se sitten viekin syvyyden näyttämöstä. Virtuaalitodellisuus ja älytalon koneääni oli nekin toteutettu niin käytännöllisesti että efektit sopivat juuri pienelle näyttämölle....

Toisaalta taas, genrekatsojan näkökulmasta on pakko sanoa, että jos todella olisi haluttu tehdä kunniaa Capekin tekstin tematiikalle, olisi koko näytelmä ollut vedettävä samassa tyylilajissa kuin loppukohtaus, pelkistettynä ja rauhoitettuna, robotit valkoisissa asuissaan ja harkitussa mimiikassaan vastakohtana moraalista harkintaa edustavalle, rampautuneelle ihmiskunnalle. Jopa alkutekstin yltiöpäinen romantiikka toimii edukseen vasta loppukohtauksessa, muutamilla hymyilevillä katseenvaihdoilla robotti Helenan ja Priumuksen välillä.

Ja tältä R.U.R. näytti 2012 Oulun YT:ssa.
Parasta Tukkateatterin R.U.R.-toteutuksessa on sen silkka todistusvoima: scifistinen aihe robottivallankumouksineen on mielekästä mahduttaa jopa pienelle näyttämölle, ja on kenties jopa parhaimmillaan siellä. Tästä on muitakin todisteita. Vuonna 2016 esimerkiksi R.U.R. näkyy pyörineen Porvoon teatterissa (11 näyttelijällä!) ja 2012 Oulun ylioppilasteatterissa.

Vielä puuttuu tulkinta, jossa näytelmän robottiaihetta kokeiltaisiin itseensä teatterilaitokseen. Siihen vinkkejä voi löytää dramaturgi Juha-Pekka Hotisen RURiakin sivuavasta blogikirjoituksesta (2016). Capekin satavuotias teksti on elävä eli sovellettava klassikko kaikilla tasoilla.

Kaikeksi onneksi R.U.R. on tarjolla myös erittäin mukavalukuisena kirjana.  
Arvosteluni kirjasta löytyy TS:sta vuodelta 2010.




lauantai 6. toukokuuta 2017

Broileri toteemilintuna


Kerran kuukaudessa käyn lapsen kanssa Prismassa, yleensä asiaostoksilla eli valikoimassa hänelle tarpeellista urheiluvälinettä tai kaverille tarkoitettua lelulahjaa. Näillä reissuilla olemme tänä keväänä ostaneet myös kokonaisen grillibroilerin. Tipuruumiin repiminen ja näykkiminen kotiin palattua on meidän arkijuhlaamme. Sitä täydentävät lapsen kommentit siitä, miksi hän ei pidä lihasta eikä varsinkaan lihansyöjistä, mutta kanan kohdalla hän tekee poikkeuksen... syystä X.

Lapsen syy X vaihtuu kuukausittain. Aikuinen ei voisi näin julkista moraalipeliä itselleen sallia, vaikka syyt eetoksensa vastaiseen toimintaan voi salassa päivittää milloin tahansa. Julkisesti sitä ei kuitenkaan voi ruotia kuin ehkä 20 vuoden välein.

Itselläni ei ole erityisiä tunnontuskia broilerin tai possujen syönnissä. Silti en ole tätä kevättä aiemmin koskaan ostanut broileria. Jollain tavoin broilerinsyönti on edustanut samanlaista "paskat kaikesta" -elämäntapaa kuin aurinkomatkailu tai moottoriurheilu.

Olen kyllä syönyt broileria, jos sitä on ollut tarjolla jossain, mutta vakuumipakatun roskalinnun HAKEMINEN ateriaksi on ollut ajatuksena samaa luokkaa kuin lanaisi bensiinikoneella puutarhaa.

Vaan ei ole enää. Sen jälkeen, kun tietää jääneensä yhteiskunnan ytimen eli itsensäkin tunnustamien instituutioiden ulkopuolelle, ei ole enää väliä, keiden solidaarisuudella mittaa omaa moraaliaan. Kun muuta merkkivaluuttaa ei enää ole kuin rahavaluutta, muuttuvat vapaudet vapautuksiksi. Mittaan elämäämme broilerin moraalisella halpuudella, koska broilerin rahallinen halpuus mitoittaa elämäämme. Mot.

Sillä suuri suttuinen suomalaisten enemmistö polkee tätä maailmaa kuitenkin aina pahemmin kuin minä & lapsi, hänen äidistään nyt puhumattakaan, edes osaisimme. Samoin vapauttavin perustein voin tilailla postimyynnistä spefikirjoja, klassikkoleffoja ja lautapelejä miten huvittaa. Kukkaroni ja makumieltymysteni pienuus on kuitenkin vielä pienempi kuin niillä, joiden elämäntapaa olen edes joskus kunnioittanut ekologisuudessaan.

Vielä 20 vuotta sitten saatoin pitää suhteellisen tinkeästi kiinni kasvissyönnistä ja muista vihreistä velvoitteista. Ei enää. Vielä 20 vuotta sitten saatoin ajatella, että toivoa ei enää ole tämän planeetan pelastamiseen mutta sentään ihmisarvon antavia periaatteita. Ei enää. Ei edes sitä.

Sillä yhdenkään hyveellisen ekologiseksi itsensä julistaneen ihmisen en ole nähnyt pitävän kiinni periaatteestaan, vaan näpistävän osansa elämän ketjusta heti kun ikä, ammatti tai sukupuoli antavat siihen etuoikeuden. Aivan mikä tahansa "puolen asteen muutos" riittää perusteeksi, että henkilö voi siirtää missionsa vastuun Joidenkin Muiden Ongelmaksi.

Vielä 20 vuotta sitten broileri oli silmissäni ennelintu siitä, miltä ihminen tulee näyttämään muovisessa miljöössään. Eipä enää. Nyt näen broilerin toteemilinnuksi, jonka äärelle voin kerätä laumani maiskuttelemaan maailman pysähtyneisyyttä.

Jokainen kerta, kun tätä paheksutte, tehkää se itsenne muistoksi.



© Soikkeli 2017, Balaton


torstai 4. toukokuuta 2017

Vappupallot vastasataneesta lumesta


Kun pari vuotta sitten vietimme vappua mökillä, meitä nauratti aattopäivän lumisade. Eipä naurannut enää juhannuksena, kun jälleen luonto iloitsi lumisateella.

Tänä vuonna lumisen vapun mahdollisuutta ei tarvinnut arvailla, koska mökin piha oli ihan samannäköinen kuin hiihtolomalla: paksut kinokset, lahti tuhdissa jääpeitteessä, puut vailla kevään vihreää.



Mutta maisemaan kun asetuimme, kuulimme piankin kurkien huutavan, ja telkän oloiset siiveniskut kaikuivat salmelta, johon jää alkoi vetäytyä rannoilta yhdessä yössä. Lämmitimme kahdesti saunan, joimme litran punaviiniä ja neljä litraa olutta, luimme jokusen kirjan ja opettelimme kolme uutta lautapeliä. Oli liiankin helppo, jälleen, kuvitella miten täydellinen paratiisi tämä olisi jos saisi olla täällä kahdestaan... sillä lapsi suhtautuu reissu reissulta nuivemmin mökkielämän arkeen, kylmään huussiin ja kolkolta näyttäviin männiköihin talon ympärillä.

Metsässä mekin römysimme, sillä siellä ei ollut hankea, siirsimme yhden pitkän halkopinon kuivumaan vajaan. Linnunpönttöjä laitoimme kaksi lisää, mutta ihmisen kannalta emme voineet kesään tätä paremmin varautua. Emme uskaltaneet avata vesiä, koska öisin oli pakkasta ja maa niin roudassa, että halkokärry rullasi kepeästi yli ojien. Peltomaan kääntämistä tai edes huussipaljujen kompostoimista ei voinut huvitellenkaan kuvitella, kun kaikki oli lumen ja jään kahleissa.

Eihän tämä tällainen elo vapulta tuntunut, ja hyvä niin. Hesarin hakeminen tien varresta tuntui pienimmältä mahdolliselta ylellisyydeltä, mitä ansaitsimme, ja saunan lämmittäminen suurimmalta. Sinne vain sytykkeiksi, eiliset.

Työnjuhlaksi tekeytyvä aihe olisi ollut uuden kustannussopimuksen syntyminen, mutta kun tekee kirjaa valmistelevaa työtä ilman palkkaa, eläväkuollut-tyyppisenä todisteena yliopistojen halveksimasta Vapaasta Tutkijasta, niin juhlamielen sijaan valtaa pikemminkin kostomieli.

Menomatkalla Savoon sattui samaan vaunuun lehtori S, tuo opiskeluvuosiemme ihailluin opettaja. Hänen kommenttinsa Tampereen yliopistosta artikuloivat tarkalleen omatkin tuntemukseni. Sitä hengekkäämpää ja tulisempaa vappupuhetta ei taatusti kukaan muu tänä viikonloppuna kuullut. Kirjoittaisin siitä kohtalotragedian jos osaisin.

Paluumatka, ensin Kuopioon ja sitten Tampereelle, tuntui puolestaan erityisen raskaalta. Olimme nopeasti tottuneet mökin täydelliseen hiljaisuuteen. Kaupunkiin palaamalla tunsi työntävänsä kesää entistäkin etäämmälle - lähtiessään pois siltä näyttämöltä, missä vuodenajat esiintyvät kaikille aisteille.







maanantai 24. huhtikuuta 2017

Varas, varkaampi, vakuutusyhtiö


Vaikka mitään ei menetettykään, tuntui murtovarkaan vierailu talossa siltä kuin seinät olisivat murtuneet. Ja ettei muita olosuhteita maailmassa olisikaan kuin taloudelliset olosuhteet, niihinhän mediakin meidät totuttaa.

Kun naapurin täti ensimmäiseksi kertoi näkemästään murtovarkaasta, me vielä naureksimme vanhusten mielikuvitukselle. Vasta myöhemmin samana päivänä selvisi, että varas oli tosiaan liikkunut talossa, pääsemättä kuitenkaan mihinkään käsiksi. Poliisi pistäytyi talossa kuin virallinen todistaja ikään.

Keskivertokansalainen varmaan hakisi heti turvaa vakuutusyhtiöltä, kun poliisi on tunnetusti ja tunnustetusti hyödytön. Mutta sitä suurempaa varasta ei olekaan kuin vakuutusyhtiö, eikä röyhkeämpää. Vakuutusyhtiön ei tarvitse kävellä läpi ihmisten ovista, kun se voi kävellä ylitse ihmisten elämän.

Vain pari päivää murtovarkaan vierailun jälkeen tuli tieto vakuutusyhtiö Pohjolalta, että se tietää paremmin kuin kuolemansyyntutkija mihin sen asiakkaat kuolevat. Äitini tekemään hakemukseen isäni työperustaisen kuoleman korvaamisesta vakuutusyhtiö Pohjola vastasi, että kuolemansyy EI ole työperustainen asbestoosi, vaan Alzheimerin tauti. Näin siis siitä huolimatta, että isällä ei koskaan diagnosoitu Alzheimeria, ei eläessä eikä kuoltua, vaan virallisessa kuolemansyylausunnossa lukee yksiselitteisesti, että syy on työperäinen. Viimeisinä vuosina ilmennyt muistisairaus ei ole sama asia kuin Alzheimer eikä isäni menehtynyt siihen että olisi unohtanut miten hengitetään: hän ei PYSTYNYT hengittämään.

Vakuutusyhtiö voi siis jyrätä arvovallallaan sekä ihmisten että julkisten instituutioiden ylitse, laatia oman fiktionsa viralliseksi totuudeksi. Ihan vain siksi että se voi. Se on niin suuri, että se voi kävellä aivan minkä tahansa ylitse milloin huvittaa.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, mitä sitten KELAn kaltaiset "valtiot valtiossa" tekevät, jos imagostaan riippuvainen yhtiökin voi toimia laillistetun mafian mandaatilla.

*

Seuraavaksi vakuutuskorvauksesta tehdään sitten virallinen valitus. Sekään ei välttämättä auta, kuulemma. Isäni kollega menehtyi samoista työperäisistä syistä syöpään, mutta vakuutusyhtiö suostui maksamaan korvauksen vasta kolmannella valituskerralla. Yhtiö siis toimii JUURI NIIN KUIN tarinat vakuutusyhtiöistä kertovat: niiden ainoa moraali perustuu arvioon asiakkaan tuomasta näkyvyydestä ja julkisuudesta yhtiötä kohtaan.

Pohjolan saaminen oikeuteen on yhtä epätodennäköistä kuin satunnaisen murtovarkaan nappaaminen.

Ihanteelliset olosuhteet tällaisen reaalikapitalismin harjoittamiseen mikro- ja makrotasolla luo se, että tehostettu logistiikka pitää ihmiset poissa tilastoista, joissa heidän todellinen tilansa näkyisi.

Kun terveysärjestelmien logistiikka siirtelee ihmisiä kodin ja sairaalan välillä, ei mitään vanhusongelmaa ole eikä yhdenkään kansalaisen viimeisistä vuosista jää pysyvää tahraa tilastoihin. Kun rangaistusjärjestelmien logistiikka siirtelee rosvoja avovankilan ja sakkouhkailun välillä, ei mitään rikosongelmaa ole eikä yhdenkään asuinalueen turvattomuudesta jää tahraa tilastoihin.

"Mitä siis tulee tehdä?"
Äänestää tarkempien poliitikkojen sijaan tarkempia tilastoja?


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Balatonilla, vielä kerran



Vielä kerran palasin Balatonille näihin haaleimman sinisen ja tiheimmän vihreän maisemiin mitä Euroopasta löytyy. Ihan varma en ole, haluanko tämän matkan jälkeen uudelleen. Ei este ole siinä, millaiseksi Unkari on muuttumassa, vaan siinä, miten keinotekoiselta tämä paratiisimaisema tuntuu, kun sinne putkahtaa jälleen kerran niin äkillisesti keskeltä Suomen talvea. Miten ANSAITSEMATTOMALTA se tuntuu.

Kai uskon kokeneeni nyt kaikki ne yllätyksen sävyt, joita tämä maisema voi suoda. Ateistin armokokemus, asiaproosana annosteltu.


Pääsiäistä ei Unkarissa huomaa sen kummemmin vietettävän kuin ei Suomessakaan. Ateistille tuttua kohtalon ivaa oli sen verran, että jälleen junaliikenne Balatonin rantamilla oli poikki, juuri sellaisena päivänä, kun saavun iltamyöhäisellä Budapestista. Tälläkin kertaa bussiin vaihtaminen tapahtui Szabadbattyanissa keskellä ei mitään - aivan kuten vuosi sitten päätyessäni väärällä puolelle tuota sisämeren kokoista järveä.

Mutta tänä keväänä bussit toivat täsmällisesti minne pitikin, ensin Balatonfürediin ja sieltä Tihanyn perukoille niin syrjäiseen kolkkaan kuin on mahdollista tällä niemellä. Majatalot olivat lähes tyhjillään, joten olin erinomaisen tervetullut vieraaksi. "Ah, from Finland!" Siihenkin taikaan on helppo vielä kerran uskoa.




Pitkänä perjantaina kävelin ympäri Tihanyn lyhyemmän luontopolun, jota olin viimeksi kulkenut vuonna 1988. Vulkaanisten kukkuloiden luonto on henkeäsalpaava - etenkin jos ei ole tottunut patikoimaan ylös ja alas kukkuloita. En sentään nähnyt mitään niin ihmeellistä kuin vuosi sitten villisikapesueen kirittäessä ohitseni rantatien suuntaisesti.

Oli vieläkin lämpimämpää kuin vuosi sitten vapun aikaan näissä maisemissa. Varhaisen vihreän orastava hohde puissa yhdistyneenä kesän lämpöön tuntui yhtä perverssiltä kuin puolimakean viinin juominen huhtikuussa. Kaiken lisäksi huomasin vasta nyt, että Euroopan viimeiset maaoravat elävät täällä vulkaanisella reviirillä. Hetken aikaa tunsin täydellistä yhteenkuuluvuutta. Sitä se puolimakea viini teettää.

Sitten kävelin kylälle ihan vain syödäkseni erinomaisen pizzan luontokokemuksen täytteeksi. Kun kylän ja pensionaattini välimatkaa oli kaksi kilometriä, saatoin kuvitella olevani "omillani",  vallan erilainen matkaaja kuin ne bussilastituristit, jotka jonottavat Tihanyn kukkulalle nähdäkseen tuhat vuotta vanhan HISTORIALLISEN maiseman - vaikka aivan niiden takana levittäytyvät miljoonien vuosien ikäiset kraaterilammet maaoravineen ja dolmiittipylväineen. Luontopolulla ei tullut vastaani muita kuin unkarilaisia, varusteista päätellen paikallisia.

Lopulta oli palattava Budapestiin, kilimatisoiduttava takaisin valuuttakeskeiseen elämäntapaan. Eipä ole Buda eikä Pestkään koskaan aiemmin tuntunut yhtä luotaantyöntäviltä kuin nyt. Kaiken lisäksi  hotellin naapurihuoneeseen osui pariskunta italialaisia, jotka kommunikoivat läpi yön toiselle pariskunnalle huutelemalle milloin sisäpihan ylitse, milloin seinien lävitse. Kun poltin hermoni ja menin huutamaan niille takaisin, ne nauroivat päin naamaa.


Luin aamuyölle arabialaisia satuja ja toivoin, että koko maailma tuhoutuu. Vaan ei. Tuli pääsiäisaamu ja näin tulvan peittäneen Budapestin, aivan kuten Saara oli ennustanut. Oli aika lähteä kotiin talvehtimaan. Kone tuli täyteen mutta muistot ei.






sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

2 yötä aamuun (elokuva)

"Otetaaks 2 repliikkiä ennen aamua?"

Romansseille ominainen tilanne, jossa sattumalta kohtaavilla rakastavaisilla ei ole yhteistä aihetta kommunikaatiolle, on eduksi sellaiselle elokuvakulttuurille, jossa henkilöt ovat muutenkin oletusarvoltaan kyvyttömiä kommunikoimaan. "Nauttisin mielelläni kiinnostavan ranskattaren seurasta", voi suomalainen mies sanoa ranskalaiselle naiselle älypuhelimensa käännösohjelman avulla. Suhde saa olla laitteiden mukainen ja yhtä eloisa kuin mobiiliviestimet. Tätä kyynisyyttä elokuva 2 yötä aamuun (2016) tematisoi, mutta vain puoliksi ideastaan innostuneena.

Muutenkin tämä kirjaston DVD-hyllyyn ennättänyt kotimainen romanssi jättää kaiken puolitankoon.

Muuta selitystä rakastumiselle ei anneta  kuin että henkilöt katselevat toisiaan kiinnostuneina. Arkkitehti ja diskoartisti ovat matkalla Vilnassa, kotimaansa ulkopuolella. Sivullisille dj-mies (Mikko Nousiainen) valehtelee heidän olevan häämatkalla. Tyylikäs arkkitehtinainen (Marie-Josee Crozée) pitää jostain syystä kiinnostavana tätä t-paidassaan hortoilevaa suomalaista, vaikka miehen seurataidot rajoittuvat mobiilipelin esittelemiseen ja paikallisten kanssa ryyppäämiseen. Ja edes suomalaisten katsojien pitäisi sitten uskoa, että tällainen jäykkä pökäle voi olla ammatiltaan huippusuosittu dj? Edes kutu-uskottavuutta ei kehdata tavoitella tällä S-luokituksen saaneella kokoperheen Vilna-mainoksella.

Monien suomalaisten genrefilmien tavoin käsikirjoitus kärsii ulkomaisten esikuvien, etupäässä Richard Linklaterin turistiromanssien kopioimisesta, ja liiallisen laskelmoidusta tuottamisesta. Suomalaiseen romanssiin alavireisen mykkä lähtötilanne sopii sentään metahuvittavalla tavalla. Etenkin kun kotimaiset näyttelijät ovat surullisenkuuluisia tukkoisesta artikulaatiostaan.

2 yötä aamuun -elokuvan juoni on erittäin haalea versio lukuisista "sattuman yhteen pakottamat muukalaiset" -tarinoista, joissa osapuolet paljastavat vähitellen kotimaassa odottavat parisuhteet. Elokuvan ainoa oivaltava juju tulee siitä tuonnempana katsojalle paljastettavasta henkilömotiivista, kun nainen uskottelee miehelle, ettei ymmärrä englantia. Tällainen motiivi on perusteltu tapa hallita tilannetta, josta ei voi olla varma, mihin haluaa sen johtavan.

Kokonaisuutena elokuva ei siis ole ihan niin idioottimaisen köyhä ja kylmä kuin miltä se näytti trailerissaan, mutta aivan yhtä elottomaksi laskelmoitu tuotantonsa rajoissa. Näistä kiusallisin rajoite on Vilnan valitseminen filmauspaikaksi vain sen perusteella, että siellä tuetaan ulkomaisten tuotantojen tekemistä.

"Ole sinä Delpy, niin minä olen Hawke."
Elokuvan nimen on tarkoitus olla myyvä linkitys Linklater-kopioon "2 päivää Pariisissa" (2007). Turistiromanssi ilmeisesti oletetaan, ainakin Suomessa, halviten kopioitavaksi lajityypiksi.

Silti edes tätä turistiromanssin pitkää perinnettä ei osata hyödyntää. Kun turistiromanssissa nainen sanoo "Arvaa mitä haluaisin tehdä nyt?", se ei suinkaan tarkoita heittäytymistä iltapäiväseksiin, vaan lapsenomaista myöntymistä turistikohteen rientoihin. Tässä elokuvassa tilanne kuitataan kahdella mainosmaisella kohtauksella kylpylähotellin allasosastolta. Tylsillä kuin sähkösaunan häkälöylyt.

Jos genrefilmissä kliseetkin sovelletaan vain puoliväliin, voisi yhtä hyvin jättää tekijätiimin kotiin ja tuotannon kotimaahan. Ikävä tulee Anssi Mänttärin pieniä täsmäromansseja 1980-luvulta.


perjantai 7. huhtikuuta 2017

Aurora (romaani)


Kahlasin aikoinaan lävitse Kim Stanley Robinsonin kunnianhimoisen Capital-trilogian (2004-2007) siinä uskossa, että täytyyhän sen tarinankin alkaa jossain vaiheessa. Vaan eipä alkanut. Henkilöt vain puuhastelevat kukin omiaan. Kolmen romaanin ajan kuvataan byrokraatteja, joilla on enimmäkseen aika kivaa lenkkeillessä tai frisbaria heitellessä, vaikka ilmastonmuutos välillä romahduttaa sivilisaation ympäriltä. Tämän jälkeen päätin, ettei enää koskaan Robinsonia, kiitos.

Mutta viime vuosina kirjailijan maine on vain entisestään noussut, eikä vähiten ekologisten teemojen vuoksi. Mitä KIRJALLISTA annettavaa Robinsonilla on ajankohtaisuuden lisäksi, se tuntuu jäävän kritiikeissäkin toissijaiseksi. Eikä ihme. Mitään annettavaa ei ole. Robinson kirjoittaa romaaneja kuin ei olisi koskaan lukenut yhtäkään ja koostaisi tekstimateriaalista infoklimppejä välittämättä miten helposti ne ovat sulateltavissa. Kustannustoimittajan uinumista voi vain arvailla. Ehkä käsikirjoituksissa on ollut löysän kuivakkaa frisbarin heittelyä satoja sivuja enemmän kuin mitä julkaistuissa versioissa.

Ostin & tartuin Robinsonin suht tuoreeseen Auroraan (2015) toiveikkaasti, koska avaruusscifin yleinen tarjonta on vuosi vuodelta heikentynyt. Vain Alastair Reynolds ja Robinson vaikuttavat jatkaneen itsevarman asiantuntevasti syvän avaruuden mittakaavassa soljuvia tapahtumia. Ja Aurora täyttää kyllä tältä osin odotukset. Mittakaavaltaan romaani on huikeimpia avaruusseikkailuja mitä olen lukenut.

Se "lukeminen" vain on hyvin erilainen suoritus Robinsonin kohdalla kuin mitä Reynoldsin tapauksessa. Auroran luettuani aloin epäilemään, pidinkö oikeasti edes Robinsonin Mars-trilogian ensimmäisestä romaanista, jossa niin ikään ollaan matkalla asuttamaan kaukaista maailmaa. Ehkä jälkimaku Mars-trilogian avauksesta perustui sekin vain liki-realistiselta tuntuvaan kuvaukseen. Trilogian kahta muuta teosta en edes yrittänyt lukea.

Aurorassa ankeinta on pitkällinen aloitus. Ensimmäiset 126 sivua ovat sukupolvialuksen kuvausta, jossa ei tapahdu mitään, ei niin kerrassaan mitään. Päähenkilö Freya vain vaeltelee ympäriinsä ja hänen myötään esitellään aluksen biotoopeiksi eristetyt modulit. Mallina ovat Maan kulttuurit ja ekotyypit. Kuvaus EI ole järin kiinnostavaa, koska lähes yhtä hyvin voitaisiin kuvata nuoren päähenkilön maailmanympärimatka. Freya itsekin on koomisen hyveellinen fiktiohahmo.

Seuraavat osiot Auroraa, osiot 3-6, ovat kuitenkin ASIAPITOISUUDESSAAN jännittävintä avaruusmatkailun kuvausta mitä tällaisen mittaluokan tarina voi tarjota. Kirja on todella vahvasti havainnollistettu ja kymmenistä esimerkeistä kumuloituva todistus siitä, että elämä on planetaarinen ilmiö, jonka erityisyyttä emme tule koskaan ymmärtämään, koska emme tule pääsemään milloinkaan oman näkökulmamme ulkopuolelle.

Tarinaan tulee samanlainen jännitys kuin lukiessa dokumenttiromaania tai katsoessa tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa: en pysty arvaamaan, mikä tässä menee seuraavaksi pieleen TODELLISUUDEN VÄLTTÄMÄTTÖMYYDELLÄ. Tällainen vaikutelma on ymmärrettävästi erittäin poikkeuksellista scifin kohdalla.

Robinson tietää minne ihmiskunta EI ole menossa...
Vaikka 460-sivuisessa romaanisssa ei ole juonta juuri enempää kuin novellissa ja ihmiskuvas on yhtä puisevaa kuin edeltävissä Robinsonin kirjoissa, ei juonesta voi oikeastaan paljastaa mitään ilman massiivisia spoilereita. Koko romaani on oikeastaan yhtä ja samaa argumenttia, väistämättömien ratkaisujen todistelua toistensa päälle. Ostan sen argumentin erittäin mielelläni, mutta monille lukijoille tämän kirjan antikliimaksi voi olla yhtä hämmentävän löysäksi lyövä kokemus kuin turistiripuli.

Syy lukea Aurora juuri nyt tuli haasteesta osallistua AI-aiheiseen paneelin toukokuun Sweconissa. Ja kieltämättä, Aurora on tältäkin osin kohtuullisen omaperäinen romaani. Ne tavat, joilla Robinson käyttää AI:n kertojaääntä, ovat MILTEI yhtä omaperäisiä kuin Ann Leckien hieman yliarvostetussa mutta laajan keskustelun herättäneessä trilogiassa. Robinson vain luottaa liiaksikin tämän kertojaäänen ainutlaatuisuuteen galaktisen matkanteon kuvailijana. Ei ole mitään perusteita, edes tarinan sisällä, miksi kontrolloimansa pienoismaailman kaikkitietävänä kertojana AI:n olisi imitoitava runollisia metaforia osoittaakseen ihmisyytensä. Juuri tästä kriteeristä tullaan puhumaan Sweconissa. Tällaiseen ornamentointiin Leckie ei, muuten, kertaakaan haksahtaisi. Vielä on lukematta Chris Moriartyn Spin-trilogia ja näkemättä, miten tuoreutettu sen versio AI:sta mahtaa olla. Trilogian kolmas kirja näkyy olevan osa Sweconin paneelille suositeltua luettavaa.

No, Robinsonista on vielä todettava loppuraskautus eli Auroran seitsemännen osion täyttävät 60 sivua, jotka ovat aivan tyhjää jaarittelua. Aivan kuin kirjailijalle olisi huomautettu henkilökuvan tärkeydestä proosalle, ja niin Robinson olisi joutohetkinään raapustellut mitä mieleen tulee - frisbaria meren rannalla heitellessään ja seuraavan romaanin nousuvettä odotellessaan...






Presidenttipingviini ja pandavaimo (mediailmiö)


Kun presidentin vaimo julkaisee runojuhlakirjan samalla hetkellä, kun mediahuomio on keskittynyt hänen puolisoonsa, se ei ole sattumaa. Ylen ja Hesarin edustamassa valtamediassa asian poliittisuus kuitenkin huolella kierrettiin (eilen ja tänään) ihastelemalla aivan toista sattumaa, runojuhlakirjan  osumista arvovaltaisen tekijänsä 40-vuotissynttäreihin.

Kiinan yksinhallitsija vuonna 2017.
Käytännössä runojuhlakirjan julkaisulla pyrittiin siirtämään huomio pois Suomen presidentistä, joka Kiinan presidentin, Xi Jinpingin valtiovierailun yhteydessä heittäytyy niin rähmälleen kuin vain suomettumisen historian sisäistänyt johtaja osaa heittäytyä. Tai vieläkin enemmän. Kiinassa kun pelottavaa ei ole pelkästään sen menneisyyden yksinkertaisuus, kuten Venäjässä, vaan myös tulevaisuuden monikerroksisuus.

Poliittisen vierailun poikkeuksellisuus käsiteltiin sekä tapahtuman yhteydessä että sitä seurannessa mediassa pandakauppana, jossa Suomi saa osakseen itäistä eksotiikkaa. Se, mitä Kiina saa Suomelta, on pitkään jäädytelty poliittinen hiljaisuus. Kyky vaieta kuin kylmässä huussissa, vaikka maailma käy sotaa pihamaalla. Kyky pysytellä litteänä kuviteltujenkin voimien edessä.

Suomen presidentti Niinistön uraprofiili on erikoistunut tähän itsensä litistämiseen. Sitä yksiulotteisempaa valtiovirkaa ei Suomen historiasta löydy niin korkealta paikalta. Ja tämä tiedetään Kiinassa saakka.

Kyvyttömänä ottamaan mitään irti Niinistön valtiojohtajuudesta media on joutunut käsittelemään sitä kiertoteitse kuvailemalla Jinpingiä jonkinlaisena suuren hallitsijan esikuvana, hahmona joka edustaa ikiaikaisten hallitsijoiden mykkyydessään ja elottomuudessaan syvää viisautta. Tähän esikuvaan nähden Niinistön paperisuus ja steriilisyys näyttääkin valtioviisaudelta.

Mutta on Niinistössä muutakin steriiliä, jonka ympärillä suomalainen media vaikenee pitkään ja hartaasti.

Kun presidentti otti virkapuolisokseen puolet nuoremman vaimon, olisi missä tahansa muualla riemuittu valtakuntaa odottavasta kruunuprinssistä. Ei Suomessa. Meidän historiassamme presidenttiys edustaa maailmasta vetäytynyttä, snellmanilaisen hengentiedon sisäistänyttä kirjanoppineisuutta, jonka pokaalivaimo leijailee kaukana taka-alalla kuin valtiomiehen runollinen aatos.

Niinistön kohdalla nämä oletukset presidenttiparista törmäävät kuitenkin aika ajoin todellisuuteen, siihen, että se vaimo on tosiaankin vasta kolmekymppinen wannabe-runoilija, jolla on opinnotkin kesken.

Niinpä presidenttiparista POISPÄIN heijastuva mediapinta täyttyy kaikista muista median kuvajaisista, ideoista ja ilmiöistä, jotka pelkistetään ajankohtaisen arvovaltaisuuden symboleiksi.

Kiinalaisten antama (suomalaisilla maksattama) lahja, pandakarhu, on itse asiassa karikatyyri keisarillisesta jalkavaimosta. Vaikka kaikki ovat hyvin tietoisia pandasta sukupuuton ja steriliteetin symbolina, sen nimellisesti toivotaan pystyvän edes ESITTÄMÄÄN lisääntymistä Suomenkin oloissa... ja edes jotenkuten vetävän puoleensa suurtenkin kansanjoukkojen huomion...

Presidenttipingviinimme virallisen pandavaimon omia kommentteja onkin helppo tulkita reaktioiksi siihen, että häntä pidetään pelkkänä presidentinlinnan messuemäntänä: hän kykenee paimentamaan muiden "runoja", muttei saa niitä itse aikaiseksi.
Suomen kaksinhallitsijat vuonna 2017.
Näin vastailee pandavaimo tämän aamun (7.4.) Hesarissa hallitsijaparin parielämää koskeviin kysymyksiin:

"Jos haluaisin [--] jotain, niin menisi jonkin aikaa ennen kuin pääsisin takaisin vaadittavaan tekemisen rytmiin. Eikä nykyinen elämäntilaneeni salli, että voisin edes yrittää."

Tekijä juhlii "omalla tavallaan yksityisesti", selittää Hesari.

Tarhatuilla pandoilla ei ole vaihtoehtoja.










perjantai 31. maaliskuuta 2017

Ghost in the Shell (elokuva)


Pahat epäilyt genreklassikon siirtämisestä elokuvaksi osoittautuvat usein paikkansa pitäviksi, ja niin tälläkin kertaa. "Ghost in the Shell" sisältää yhtä paljon kuvaideoiden kerroksisuudessa ja genrerekvisiitan käytössä sujuvia ratkaisuja kuin animoitu tulkinta (1995) alkuperäisestä manga-sarjakuvasta, mutta yhtä useassa asiassa se myös epäonnistuu. Tai useammassakin.

Tunnin kohdalla huomasin vilkaisevani kelloa: miten kauan tätä pitää vielä kestää? Tunnin kohdalla elokuvan visuaalisesti omaperäiset ideat on nimittäin jo nähty. Siitä eteenpäin tarina vain purkaa itseään. Lopputaistelu on scifi-elokuvaksi harvinaisen vaisu, vaikka tykit paukkuvat. B-tuotannon vetinen ruudinmaku jää suuhun eikä korvissa soi eteerinen musiikkiraita vaan efektipommit.

Kyborgi murtaa etniset ja sukupuolirajat, lupasi Donna Haraway. Miten kävi?
Scifin ja kyberpunkin edustajana "Ghost in the Shell" on käsikirjoitettu vailla mitään luottamusta katsojiinsa tai genren perinteeseen. Tähän verrattuna "Westworld"-tv-sarjan (2016) kyborgitematiikka on ajattelussaan valovuosia edellä. Vain suorasukainen seksismi on samaa kaliiberia, kun Scarlett Johansson näyttelee läpi elokuvan nakupanssarissa. Sarjakuva ja anime-versio ovat toki vieläkin roisimpia.

Ainoa kunniakas piirre "Ghost in the Shell" -elokuvassa on sen retroasenne. Kyborgit ja ihmisten kyborgiset osat ovat riippuvaisia, kirjaimellisesti, kaapeleistaan kuin varhaisen kyberpunkin kuvitelmissa ikään. Tulevaisuuden kaupunki näyttää vähän samalta kuin "Blade Runner" siivottuna ja valkaistuna. Kaikki sisätilat ovat elottoman synkkiä kuutioita kontrastina katujen etnisesti monikerroksiselle kulttuurille. Muutamissa ulkokohtauksissa nähdään Hong Kongin aitoja korttelinäkymiä, jotka kelpaavat kyllä edustamaan tulevaisuuden metropolia, mutta siirtymät CGI-kaupungin ja todellisen miljöön välillä ovat silmiinpistävän halpoja.

Ikävää on se, että niin moni asia mättää tässä elokuvassa kuvamaailman katkonaisuuden ohella. Näyttelijävalinnat vaihtelevat järjettömästä kiusalliseen. Kyborgilääkäriä esittävä Juliette Binoche on aivan pihalla mitä hänen ympärillään tapahtuu. Takeshi Kitano laahustaa läpi kohtausten, karismaattisesti totta kai, mutta ainoana tehtävänä tuoda nimellään katu-uskottavuutta tähän sisällyksettömyyttä hönkivään silmäkarkkiin.

Scarlett Johansson sen sijaan on yllättävän vakaa ja vakavasti otettava, vaan eipä hänen hahmoltaan paljoa vaaditakaan. Ja tämähän on jo kolmas kerta kun Johansson esittää uhrista pedoksi muuttuvaa femmeä. Ensimmäinen nakupedon rooli nähtiin "Under the Skin" -elokuvassa (2013) ja toinen evoluutiohyppy ravintoketjussa dramatisoitiin "Lucy'ssa" (2014). Eräänlaisena harjoituksena  etniseen evoluutiohyppyyn voi pitää jo "Lost in Translation" -elokuvaa, jossa Johanssonin esittämä naapurintyttö muuttui ensimmäistä kertaa tokiolaiseksi anime-hahmoksi.

Jos johonkin katsomiskokemuksen rinnastaisi, niin samaan miltä "Johnny Mnemonic" tai "Ghost in the shell'in" animaatioversio tuntui kun näki ne ensimmäistä kertaa: miten voi näin isosti tuottaa jotain näin köykäistä?

Joten: "Ghost in the Shell"on vilkaisemisen arvoinen myös scifin harrastajille, niin ainutlaatuisia muutamat sen kuvista ovat. Toisaalta kahteen tuntiin venytettynä tämä frankenstein-tarina alkuperäänsä ihmettelevästä kyborgista on myös vuoden isoimpia pettymyksiä.

Siis: vain dvd-katseluun, olkaa hyvät.






keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

The Salesman (elokuva)


Tässäpä kulttuuriuutinen: parhaan elokuvan Oscarin saanut filmi pyörii (28.3.) Tampereella tyhjälle katsomolle, poislukien minut, joka katson sitä romanssitutkijan velvollisuudesta. Samaan aikaan viereisessä salissa pyörii hömppämusikaali La La Land eikä varmastikaan tyhjille penkkiriveille.
"The Salesman" muuttui helmikuussa myös poliittiseksi elokuvaksi...

Eikö tamperelaisia kiinnosta iranilainen taidefilmi aviosuhteen ahdistavuudesta?

The Salesman on nimittäin se parhaan ULKOMAISEN elokuvan Oscarin saanut teos. Elokuva tosin sai myös parhaan käsikirjoituksen ja parhaan naisnäyttelijän palkinnot, mutta ne tulivat Cannesissa, ja siitä tamperelainen yleisöpohja tuskin on kuullutkaan. Pohjayleisöä jos mikä.

Ohjaaja Asghar Farhadi on tietysti oikeastikin kiinnostavimpia elokuvantekijöitä mitä maailmalta löytyy. Hänen elokuvansa valitseminen ulkomaisten sarjan Oscar-voittajaksi voi olla poliittinen teko, mutta elokuva itsessään on miltei yhtä älykäs ja lähestyttävä kuin Farhadille (ja Iranille) ensimmäisen Oscar-pystin tuonut Nader ja Simin: Ero (2011).  

Jo ennen Oscareitaan Farhadi näkyy tehneen neljää pitkää elokuvaa, joissa toistuvat samat ainekset kuin näissä palkituissa filmeissä: rikoksesta juontuva arvoitus, pari- ja perhesuhteiden välinen jännite, modernisoituneen keskiluokan ponnistelu vanhoillisen häpeäkulttuurin keskellä. Huumori on hyvin synkkää ja lohdutonta, ja etenkin vanhukset ovat elämäntapasatiirin aineksena aivan toisenlaisia tyyppejä kuin mitä länsimaisissa elokuvissa on tottunut näkemään, rujon säälittäviä ja banaalin arvattavia.

The Salesman -elokuvan rakentuminen Arthur Millerin klassikkonäytelmän ("Kauppamatkustajan kuoleman") ympärille tuntuu tietysti amerikkalaisten ja kansainvälisten markkinoiden mielistelyltä. Samalla se tuo tarinamaailmaan raikkautta ja optimismia, joka on tarpeellinen kontrasti Farhadin karun pölyiselle kaupunkikuvalle ja synkän toteavalle ihmiskuvalle. Harrastajaryhmän esitykset avaavat utooppisen yhteisöllisyyden tilan, jossa modernit päähenkilöt, aviopari, kokeilevat yhteistä osaamistaan kaksinaismoraalin (tai kolminaismoraalin?) sisäistäneessä iranilaisessa yhteiskunnassa. Paljon jätetään tarkoituksella kertomatta pariskunnan päätymisestä yhteen, syistä vältellä lapsen hankkimista, kun he kerran osaavat iloita lapsenkin seurasta.

Tarinan aloittaminen kahdella toisiaan seuraavalla kriisillä pakottaa katsojan tulkitsemaan enemmän kuin kuvasta näkyy. The Salesman -elokuvan suositeltavuus onkin juuri tässä tavattoman taitavassa  johdattelussa samoihin vääriin johtopäätöksiin kuin mihin sen päähenkilöt ajautuvat: kriisiä mitataan MAHDOLLISEN HÄPEÄN määrällä eikä yhteisen onnistumisen laadulla.

Salesmanin avainkohtauksissa elämä on puolijulkista.
Elokuvan aloitusjakso, jossa tuttu elämänympäristö kirjaimellisesti romahtaa, sekä julman realistinen lopetusjakso ovat elokuvan parasta antia. Aloitusjaksossa kameratapa korostaa arkkitehtuuria, jossa sisä- ja ulkotilat eivät ole tarkkarajaisia; ihmiset saavat selkoa toisistaan puolijulkisissa tiloissa. Arkkitehtuuri muistuttaa alkukrediittien aikana nähtyä teatteritilaa. Elokuvan lopulla puolestaan sammutellaan valoja kodista, vastakohtana aloitukselle, jossa valoja vasta sytyteltiin tähän julkisen elämän vertauskuvaan.

Aloitusjakson ja loppujakson välissä tarina pysyy käynnissä rikosjuonen vuoksi. Samanlaista kireän läsnäolon tuntua tähän elokuvaan ei ole pyritty lataamaankaan kuin Nader ja Simin -erodraamaan. Myöskään pääosien näyttelijät eivät tee mitään niin erityisen intensiivisiä suorituksia tässä uutukaisessa. Jotkut yksittäiset kohtaukset, etenkin miehen opettajatyö lukiolaisten keskuudessa, ovat dokumentaarisuudessaan säväyttävämpiä kuin juonen varassa kulkevat kohtaukset.

Farhadin elokuvien eroavuus on helppo tiivistää: katson milloin tahansa uudelleen Nader ja Simin -elokuvan, mutta tämä The Salesman tuskin pyörähtää dvd-lautasella moneen vuoteen, niin hidas ja siinä määrin loppuratkaisun yllättävyyteen painottuva se on. Sama pätee Farhadin palkittujen teosten välissä valmistuneeseen, eurosävyisempään tai ranskalaisittain puheliaampaan Menneisyyteen (2013). Sitäkään tuskin katson toista kertaa.

Mutta kiinnostavaa olisi näyttää Salesman -elokuvaa pahaa aavistamattomalle yleisölle ENNEN kuin se katsoo Paul Verhoevenin Ellen. Molemmissa elokuvissa draama pelaa naiseen kohdistuneen seksuaalisen välivallan aiheuttamalla häpeällä, ja tyystin eri tyylilajeissa. Keskustelu Ellen eksploitaatiosta alkaisi kuulostaa hurskastelulta, jos sitä vertaisi Farhadin tapaan dramatisoida aihetta etäännytetysti ja analysoida sen ympärillä kyteviä kuvitelmia tuskallisen intiimisti.






maanantai 27. maaliskuuta 2017

Politiikka vaaliroolipelinä


Väkijoukkoja on vaikea suostutella edes fyysistä terveyttä koskeviin seulointoihin, saati psyykkistä. Niinpä neljän vuoden välein järjestetään kansanvaaleja, joiden tuloksista voi laatia kartoituksen, miten eri tavoilla kansan enemmistö on menettämässä mielenterveytensä.

Luotettavaa tutkimustietoa näistä testeistä on mahdotonta löytää, koska kansan mielenterveyden arviointi on vaalien periaatteen vastainen toimi, antidemokratiaa jos mikä.

Googlaamalla "political personality types" saa vain horosokooppien tasoisia kuvauksia epämääräisten tilastojen avulla tehdyistä tulkinnoista, joissa asiantuntijoina toimivat nuo ihmistieteiden superhuijarit, psykologian kirjaviisaat. Kiinnostavia ne tyypittelyt ovat enää siltä kannalta, millaisia roolipelejä tai lautapelisimulaatioita niiden avulla voisi luoda.

Ennustankin, että vuoteen 2030 mennessä kunnallisvaalit käydään MMORPG-alustalla. Kaupunginosan suunnittelua simuaatiopelillä on Tampereella jo kokeiltukin. Lyhyt askel siitä on roolipelivaalien muuttumiseen vaaliroolipeliksi.

Roolipelivaali tarkoittaa sitä, että nykypäivän puolueet ja niiden poliittiset avainhenkilöt ovat tyypiteltävissä vain toisiinsa nähden. Puolueilla ei ole tarjottavanaan muuta poliittista ohjelmaa kuin kommentaareja muista puolueista - siis aivan kuten kääpiöt ovat fantasiaroolipeleissä haltioiden kommentaareja, ja haltiat puolestaan ihmisten, ja ihmiset jumalten, jne.

Puolueuskollisuus on hionut puolueet karikatyyrisiksi totuuksiksi pahimmista kilpailijoistaan:
  • Kokoomus on totuus Vihreiden porvarillisuudesta.
  • Demarit ovat totuus Kokoomuksen valtapyyteistä.
  • Keskusta on totuus demareiden kaksinaamaisuudesta.
  • RKP on totuus kepulaisten opportunismista.
  • KD:n fundikset ovat totuus RKP:n vieraudesta nykypäivälle.
  • Vasemmistoliitto on totuus KD:n utopismista.
  • Puolen asian pikkupuolueet ovat totuus vassareiden kannatuspohjasta.

Ketä siis äänestää, niin kauan kuin vaalit käydään Monte Carlo -menetelmällä?

Varmaankin henkilöä. joka osoittaa itsenäistä aktiivisuutta sosiaalisissa asioissa, mutta tuo siitä pisteet puolueelleen.

Itse äänestän taas Torkkolan Sinikkaa, koska hän on yksilöllisyydessäänkin luotettavin kansalaisoikeuksien puolustaja mitä tunnen. Tätä merkitsevämpää kriteeriä ei voisi peliteoriakaan esittää.


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kummituselokuvan haamuileva historia


Elokuvaromanssien kirja on edennyt notkeasti heti kun pitäisi keskittyä muuhun. Pienin kategoria elokuvaromanssien joukossa ovat paranormaalit romanssit. Niiden jatkumoa on vaikea seurata, vaikka aiheesta ehkä löytyisikin jokin kirja. Lähteitä vain on muutenkin riittämiin, en enää haluaisi yhtään kokonaista kirjaa keikauttamaan romanssihistorian hierarkiaa nurin muutaman haamurakkauden vuoksi.

Jacques Tati "ihailee" nukkuvaa nymfettiä.
Romanssifilmeistä kirjoittaessa on saanut katsella uudelleen klassikkoja, jotka on unohtanut täysin tai joita ei ole koskaan nähnytkään. Ja veikkaan ettei kovin moni edes tiedä sellaista pientä harvinaisuutta kuin Sylvie et le fantôme (1946). Löysin elokuvan sattumalta kirjaston merkillisestä genrekäsikirjasta, jossa oli isot valokuvat havainnollistamaan romanssiharvinaisuuksien kauneutta. Myönnän, että oli itsellenikin yllätys huomata Jacques Tatin näytelleen pääosan tällaisessa satuilevassa genrefilmissä, kun Tatin tyypillisin habitus oli hienostunutta klovneriaa.

Mutta omana aikanaan humoristinen kummitusromanssi ei ollut mikään poikkeus. Antti Alanen näkyy kirjoittaneen filmipäiväkirjassaan Sylvie et le fantomen yhteydessä, että maailmansodan jälkeen tehtiin useita kummitusfilmejä.

Kummitusromanssien "sykliin" (kuten elokuvatutkijat sanovat) kuuluvat sellaiset klassikot kuin Kummitus ja rouva Muir (1947),  televisiossa äskettäin nähty Ugetsu - Kalpean kuun tarinoita (1953), mutta myös Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945). Tässäpä olisi melkoinen arkistosarjan paikka. 

Kummitukset ovat jostain syystä aina kiehtoneet elokuvan tekijöitä. Jokainen NÄKYVÄ haamu on ohentuneen elokuvamuiston vertauskuva, tekijyyden läsnäoloa lainausmerkeissä. Jokainen NÄKYMÄTÖN haamu on ihmissuhteen välistä siinnyt demoni, käyttämätön tilaisuus. 

 
The Haunting, kauhua aikuiseen elokuvamakuun
Äskettäin katsoin ensi kertaa Robert Wisen eriskumallisen epäaikalaisen kauhufilmin The Haunting (1963). Se on varmaan viimeinen tosissaan tehty, aikuisille tarkoitettu kummituselokuva. Vähän sitä edeltävä The Innocents (1961) menee jo täysin psykokauhun puolelle eikä ole kiinnostava kummitusgenren kannalta.


Syy herttaisten kummitusromanssien suosioon 1940-luvulla lienee aika ilmeinen. Myös Sylvien tarinassa kummituksen tehtävä on edesauttaa nuorta sukupolvea. Tällä kertaa kummitus auttaa 16-vuotiasta neitoa, joka on ihastunut häneen maalauksen perusteella, selvittämään kumpi nuorista kosijoista on hänelle sopivin. Pääosaa esittävä Odette Joyeux näkyy kyllä olleen kolmekymppinen elokuvaa tehdessä. Vaan Ranskassahan nymfettityyppi on kiinni asenteesta, ei iästä.

Itse löysin Sylvie et le fantôme -elokuvan muutamalla eurolla Ranskan amatsoonipuodista, joskin ilman alatekstejä. Halusin nähdä sen vain Tatin vuoksi. Komiikan suhteen elokuva on kyllä pettymys: Tatin esiintymisessä ei ole mitään myöhempien roolien suvereniteetista. Tati näyttää kyllä aristokraattiselta, mutta jo efektitekniikan kömpelyys tekee sen, ettei Tatin läsnäolo tällä kertaa aiheuta animaattista väreilyä kuolevaisissa.

Vaikka samanlainen ulkopuolinen, menneiden aikojen haamu, Tati on myös mr Hulot'n -filmeissä. Niissä kun hän sai ohjata itseään. Tai haamuaan.

En siis ole alkuunkaan samaa mieltä kuin Alanen, että tätä Sylvie... -filmiä voisi verrata fantisoivalta sävyltään jopa Victor Sjöströmin Ajomieheen. Kaukana siitä. Näin Ajomiehen restaurdoin kopion pari vuotta sitten teatterikierroksella ja se oli hyvin säilyttänyt sävykkyytensä. Sylvie... taas ei, vaikka dvd  perustuukin restauroituun materiaaliin.





keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Suomalainen elokuva tuottajan näkökulmasta


Enpä ole kuullut parempaa puolustuspuhetta kotimaisen elokuvan osaamiselle kuin Riina Hyytiän ja Mark Lwoffin kuvailut suomalaisen elokuvatuottajan arjesta. Hyytiä & Lwoff oli kutsuttu avaamaan työtään SARV:n järjestämään kriitikkotapaamiseen (14.3.) helsinkiläisessä taiteilijakapakassa, vastapäätä teatterikorkeaa, josta Hyytiä valmistui aikoinaan (2004) sen ensimmäisenä tohtorina.

Hyytiän väitöskirja elokuvan tuottamisesta
Omaa ja toistensa ammattiuraa kommentoidessaan molemmat tuottajat puhuivat työstään epätoivoisena kamppailuna niukkuutta vastaan. Kumpikin suhtautui vaatimattomasti omiin saavutuksiinsa, mutta taustatiedoista näkyy, että Hyytiä on ollut mukana Johanna Vuoksenmaan viime vuosien menestyksessä, ja Lwoff puolestaan pokannut kunniaa Betoniyöstä (2013).

Parasta tuottajien ammattikuvauksessa oli työn arjen esittely: he lukevat jatkuvasti valtavia määriä käsikirjoituksia, viettävät vuosikausia projekteissa tekemisissä hyvin monenluonteisten ihmisten kanssa, ja joutuvat taloudellisen vastuun lisäksi miettimään teknisen osaamisen tärkeyttä produktion onnistumiselle. Vedoten ulkomaisiin esikuviin molemmat totesivat, että heillä pitäisi olla jatkuvasti kahdeksan projektia paperilla, joista lähteä yhtä tuottamaan kun tukea on saatavilla.

Kotimaisen elokuvan nousevana toivona molemmat tuottajat mainitsivat useaan kertaan ohjaaja Dome Karukosken, joka ei kyllä itselleni ole alkuunkaan se taiteilijana kiinnostava leffaosaaja Suomessa.

Kiinnostavin osa Hyytiän & Lwoffin työnkuvausta oli selitys kotimaisen elokuvan hitaudelle ja vähäverisyydelle: ammattilaisten kokemuksessa on valtavasti eroa, monesko "mahdollisuus" heille avautuu uudessa filmiprojektissa. Ohjaaja voi olla ensikertalainen, mutta apulaisohjaaja tekemässä viidettä filmiään ja kuvaaja tai valaisija viidettäkymmenettä. Esimerkkinä siitä, miten työkokemusten mahdollisuudetkin ohittavat Suomen, tuottajat mainitsivat Bond-leffan (Kuolema saa odottaa, 2002) jolle oli etsitty kuvauspaikkoja Suomestakin, mutta maasta puuttui paikalliskuvauksiin tarvittavaa ammattiväkeä, joten Bond vietiin ennemmin kaahailemaan Islantiin.

Isoin ongelma kotimaisen elokuvan laadulle on kuitenkin tukirahan saatavuus suhteessa levityksen mahdollisuuksiin. Jos oikein ymmärsin, niin valtion tukea elokuvalle on luvassa vasta kun levitys teattereissa JA televisiokanavalla on varma. Suoratoiston ja dvd-markkinoiden osuus on niin marginaalinen, ettei sillä ole merkitystä.

Lwoff tokaisi, että hänellekin joskus suositellaan yhteydenottoa vaikkapa Netflixiin, mutta mahdollisuus on yhtä kuvitteellinen kuin tukipyyntö jumalille: "Onko kukaan koskaan tavannut ketään Netflixiltä? Sille ei voi soittaa eikä lähettää sähköpostia", huokaisi Lwoff.

Se, että tuotanto vie tyypillisesti vähintään neljä vuotta käsikirjoituksesta elokuvaksi, oli enemmän kuin mitä olin ainakaan itse käsittänyt. Tuottajat ottivat esimerkiksi nordic noir -trendin perässä hiihtävän tv-sarja Sorjosen. Se, että sarja näyttää hölmön jälkijättöiseltä trendiin nähden, johtuu siitä, että sarjan tuotantosuunnittelu oli alkanut jo vuoden 2010 tienoilla, kun trendi oli vasta nousussa.

Illan tilaisuudessa kriitikot piinasivat tuottajia hankalahkoilla kysymyksillä siitä, miten tuottaminen on muuttunut tai muuttumassa. Hyytiä & Lwoff vastasivat, että elokuva-ala on kokenut 2000-luvulla ison murroksen. Ilmeisesti siksikin ollaan ikään kuin alkutekijöissä. Kun edellisen sukupolven kuvaajilla oli tapana kätkeä ammattitaitonsa nollaamalla kameran säädöt kuvaustilanteen jälkeen, enää näitä "hihanhimmentäjiä" ei ole, vaan ammattitaidon niksejä jaetaan auliisti muille.

Se sentään kuulosti kyllä liian hyvältä ollakseen totta niin kilpailulla alalla kuin viihdeteollisuus...



tiistai 7. maaliskuuta 2017

Taiteilijan lomakuva talvikuukausilta


Ennen vanhaan taiteilijat elivät vain syksystä jouluun, joten he eivät joutuneet osallistumaan maaliskuun apuraharumbaan. Tätä järjestelyä pidetään silti luonnonsykliin kuuluvana. Ammutetaanhan lehmiäkin, eikö?
Taideselfie tähyilee selfietaiteilijaa.

Maaliskuussa haettavana olisivat ensinnäkin taiteen EDISTÄMISKESKUKSEN paikalliset apurahat. Maatalousyrittäjyyteen samaistetulle apurahakynäilijälle tämä "edistäminen" on se kiperin kohta. Huutako apua kuvitteellisena katokautena vai kehua itseään imaginääriseksi hedelmöittäjäksi? Jos taiteilija on juuttunut kynnöksellään yhteen ja samaan savipeltoon, tuleeko EDISTÄMISKESKUS työntö- vai vetoavuksi?

Ei kuulosta uskottavalta. Vaikka suurin osa niistä apurahoista kuluukin lopulta saman vanhan vedättämiseen. Sellaiset 99%.

Toiseksi olisi haettavana valtion taiteilija-apurahat. Nämä rahat on korvamerkitty sitä varten, että jotkut suomalaiset taiteilijat pysyisivät hengissä hallituksen harjoittaman hävityskuurin ylitse. 350 000 kansalaista on kroonisesti työttömänä, mutta taiteilijoiden ei ole syytä samaistua tähän SOS-hallituksen aitaamaan massaan. Taiteilijuuden perusta on nimenomaan massoista erottautuminen. Sitä varten taiteilijalle tarjotaan lottokupongin kokoinen todennäköisyys kuvitella ydintalven eli luomiskauden jälkeistä aikaa.


*


Välttämätöntähän ei ole samaistua taiteilijan asemaan, vaikka taidetta tekisikin. Liityin tammikuussa Tietokirjailijat ry:n jäseneksi, jotta olisi muutakin mihin luomiskaudella samastua. Pitää itseään elämäntapahumanistina tai vaikka tuulitakkiaforistikkona.

Vaan kun ei ole luonnonjakson yli yltävää apurahaa eikä töitä eikä oikein motivaatiotakaan. Niin taiteilijaan on vähän väistämätöntä samastua. Näin talvisaikaan, siis.

Talven yli sinnittelevä taide on luonnottoman koominen. Niin kuin taiteilijakin.
Lasketaanpa:

1. Viime luomiskaudelta on jäljellä kolme kuukautta Wihurin apurahaa sotakirjatutkimukseen, joka on aivan kesken ja jota kukaan ei tule koskaan julkaisemaan, ei ainakaan sellaisella sopimuksella, jossa minä olisin se JOLLE maksetaan. Apurahan jäännösten kolme kuukautta loppuvat kolmen viikon kuluttua. Sitten ollaan ns. tyhjän päällä.

 
2. Kevään varsinaiset ansiotulot kertyvät kirjallisuusarvostelujen tekemisestä ja opetuskeikoista. Edellisistä kertyy n. 1800 euroa, jos mukaan laskee Kiiltomadon jonossa syksyltä saakka odottaneet arvostelut. Kesäyliopiston kurssista tulee ehkä n. 1500 euroa, opistolta n. 500 bruttoeuroa. Kolumneista noin 60 euroa. Näiden rahojen olisi riitettävä jonnekin syyskuulle saakka, koska kesällä ei ilmesty kritiikkejä eikä anneta opetusta. Paitsi jos Oriveden opiston kesäkurssi järjestyisi, niin sieltä voisi saada 30 euron tuntipalkalla ehkä... 700 euroa? 750? Jotain mikä nyt sopii tohtoritason opettajalle. Suomessa.

3. Huhtikuun alusta elokuun loppuun olisi parhaassa tapauksessa käytettävissä n. 4600 bruttoeuroa eli parhaassa mahdollisessa maailmassa runsaat 900 euroa per kuukausi. Se kyllä riittäisi ihan hyvin meidän perheemme elintasolle, ja veroahan tämän kokoisista summista ei juurikaan mene.

4. Kaikeksi onneksi perintövero lankeaa maksettavaksi vasta joskus ensi vuonna, koska verottaja käsittelee, kuulemma, perunkirjoitukset niin tolkuttoman hitaasti. Verottaja kuitenkin ottaa lopulta omansa, vaikka penniäkään isäni perinnöstä ei liiku tililtä toiselle, esimerkiksi minulle. Äitini huikea tulonnousu eli 80 euron kokoinen leskeneläke ei motivoi edes minun kaltaistani kyynistä paskiaista vaatimaan pesänjakoa.

5. Syksyn alkaessa ollaan siis uudelleen ns. nollakysymyksen eli tyhjän päällä. Mitään varmuutta ei ole opetustöistä, ei avustajan palkkioista, eikä varsinkaan apurahoista. Ei edes luonnonkierron ylämäestä, jonka voisi odottaa muuttuvan myötämäeksi.

Kasketaanpa.
Ei talvi ole takana vaan tulossa.


Pellenä pelaajien talossa (Tracon)

"Tämä antoi kyllä parhaat naurut", totesi yksi Traconin tuomareista, samalla kun luetteli kaikki Matriarkka-pelin mekaniikassa havaitsemansa virheet.

Olin sataprosenttisesti samaa mieltä. Ymmärsin oikein hyvin pelin puutteet, mutta halusin kuulla, miten sen tematiikka toimisi aluemajoriteetti-mekaniikan kanssa, ja minkä verran se herättäisi ajatuksia vuosisadan mittaisesta simulaatiosta.

Edellisenä yönä, printatessani viimeisiä komponentteja Matriarkan demoversiota varten, olin edelleen miettinyt mahdollisuutta ilmoittaa sairastuneeni ja jääväni pois pelisuunnittelukilpailusta. Mutta ainahan se on parempi osallistua, oli lähtökunto millainen tahansa.

Ja parempi kai se on olla koomisena kevennyksenä pelaajien talossa kuin vanhentuneena vitsinä fandomin pippaloissa.

Ja jos Matriarkka-peliä jaksaisi vielä kehittää, niin Tracon Hitpoint -tapahtumassa sai kyllä kaiken mahdollisen palautteen sen tekemiseen. Tuomareiden lisäksi pöydässä pysähtyneet ihmiset eivät suhtautuneet peliin pelkkänä sukupuolipoliittisena vitsinä, kuten yritin sitä anteeksipyydellen selittää ("Tämä on SEKÄ feministinen ETTÄ sovinistinen peli"), vaan esittivät nokkelia ehdotuksia mekaniikkojen parantamiseen. Näin se käy. Pelisuunnittelu merkitsee 1% ajattelua, 9 % Exceliä ja 90% testaamista.

Meitä pelisuunnittelukilpailun "finaaliin" kutsuttuja oli ainoastaan viisi, mikä ei johtunut kisan kovuudesta, vaan tapahtuman paikallisuudesta. Itse asiassa koko Tracon Hitpoint oli hämmentävän pienimuotoinen tapahtuma käyttääkseen lavasteinaan Tampere-talon oopperamaisia kaakelikulisseja. Ja hämmentävän miesvoittoinen. Siinä missä kirjallinen kulttuuri on täysin naisten pyörittämää psykopöhinää, perustuu lautapelikulttuuri miesten algoritmikuninkuuksille.

Koska istuimme demottamassa pelejämme lämpiöksi sanotussa kylmäeteisessä, saatoin hyvin nähdä minkä verran väkeä liikkui ulos ja sisään kohti kauppasalia ja luentotilaa. Miltei tuli ikävä anime-harrastajien karvakorvamassoja. Vasta kauppasalissa sitten huomasi, että kaikki pelipöydät olivat täynnä hiljaa jupisevia pelaajarinkejä. Ne olivat tulleet aiemmin kuin minä ja istuivat pelaamassa vuokraamiaan uutuuspelejä yöhön saakka.

Demopöytien sijaintia lukuun ottamatta Traconin järjestelyt olivat kuin suuressa messutapahtumassa. Viereisessä pöydässä demottanut Markus vertasi tapahtumaa Lautapelaamaan-kisan järjestelyihin ja vahvisti saman: harrastelijatason pelisuunnittelijoihin suhtauduttiin täällä vakavissaan merkittävänä lisänä tapahtumalle.

Ja vaikka ihmisistä suurin osa oli täysin outoja, jollain tapaa tapahtumassa tunsi kuitenkin olevansa omiensa keskuudessa. Kuin saisi teininörtin oikeudet uudelleen. Vain viikko on siitä, kun lähetin fanipostia peliguru Geoff Engelsteinille. Enpä liene vastaavaa tehnyt 40 vuoteen.

Lopulta Traconissa pääsi myös pelaamaan, kiitos T&E:n, jotka tulivat Tampereelle juuri sopivasti. Muita oman ikäluokkani peliharrastajia en tunne enkä tiedä. Kävimme päivällisellä Gopalissa ja tulimme sitten meille, koska Tracon harrastajatapahtumana ei voi edistää ikäisteni pelaajien viihdejuopottelua. Viini sopii sen sijaan pieniin kotipeleihin (Biblios, Karuba, Alien Frontiers, Welcome to Dungeon, St Petersburg), joiden varassa tunnit venyivät aamuyölle.

Sunnuntain puolella olikin sitten mentävä jo 10:ksi taas pöydän taakse demottamaan, ja jostain syystä pöydässä kävi vielä toinenkin rundi tuomareita testaamassa peliä ("Ei tarvitse pelata loppuun asti", ehdotin). Mitään tuloksia ei kilpailusta ole sittemmin näkynyt. Käytännössä Markuksen ja veljensä kehittelemä puutarhapeli oli ylivoimaisesti virtaviivaisin prototyyppi, täysin valmis pelituote, johon nähden meidän muiden mukana oleminen olikin pelkkää sauvakisan simulaatiota. Mutta nörttifaktorilla Tracon oli silti kympin arvoinen kokemus, ainutlaatuisuus.

Ehkä vuoden päästä päästään kisaamaan Patriarkalla.


EDIT 13.3.: Kuuntelin tänään Ludologian podcastia ja koin harrastuneisuuteni huippuhetken, kun ohjelmassa luettiin lähettämäni yleisökysymys, mitä asiantuntijat arvelevat sellaisen pelin mahdollisuudesta, jossa pelilauta koostuisi pelin komponenteista Lego-lautapelien tapaan. Toimittajien ajatuksenvaihdon tästä voi kuulla Ludology podcastista nro 147, kohdassa 18:21-20:56.