KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
23.09. Hesassa R&A:ssa
7.-8.10. Turun kirjamessuilla
14.-21.10. Mökillä Savossa
28.10. Helsingin kirjamessuilla
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Mökin lauteilta näkyy huhtikuuhun


Junamatka kestää koko eteläisen Suomen. Jätän lapsen Mikkeliin, jossa on pimeä jo ennen viittä, sumu niin sankka ja talvi niin vaiheessaan.

Miten voi matkustaa aina vain syvemmälle pimeän ytimeen? Mikkeliin jää suurin osa matkaajista, muutamat loput Kuopioon, ja sitten juna on lähes tyhjä, vaikka sen pitäisi mennä vielä Ouluun asti. 

Kuopiossa voisin nousta vaunusta, olisin kolmessa minuutissa mummolassa.
Mutta en jää. Juna kiskaisee pohjoisemmaksi.

Olen valinnut valitsematta.
 Aina vain pimeämpää. Ja tämän pitäisi tuntua kotiseudulta.
"Kuopion takana ei ole mitään."
Eipä ole sen edessäkään.
Jääkaudelta saakka pelkkiä väestön valumajälkiä.

Siilinjärvi on kuin takapihan takapihaa.
Bussiasemalla istuu teinejä, joilla ei ole varaa istua edes pitserian puolella. Pimeällä pihalla taksit näyttävät ruumisautoilta. Pitseriassa ei ole asiakkaita eikä se myy olutta. En jää odottamaan bussia, joka kulkisi näinkin myöhään Pajulahden kautta Tahkovuorelle. Otan taksin. Kysyn, vieläkö nuoriso käy Huvikummulla. Kuski kertoo että se on suljettu vuosia sitten.

Ketään muita ei ole menossa näitä teitä itään.
Kun pimeys vain syvenee eikä teiden varsilla näy valaistuja taloja, tunnen velvollisuudeksi selittää kuskille miksi olen matkalla keskelle syvintä metsää. "Voi jättää tuohon risteykseen."

Viimeinen osuus metsätietä on hyvin syin auraamatta, se tuntuu turvalliselta. On kuukausi edellisestä käynnistä mökillä ja polkemamme reitti erottuu yhä. Hankea on riittävästi, että se tuntuu erottavan mökin maailmasta. Ja metsän päällä pimeyttä ilman tähtiä.

Mökki näyttää siltä että olisimme juuri lähteneet sieltä joulunvietosta. Tuvassa on kaksi astetta pakkasta. Pidän takassa tulta aamuyölle.


Aamulla herätessä lämpö on levinnyt tupaan kuin taikina.

Tulee hieno sääpäivä. Pihalla viisi astetta pakkasta ja sataa vettä. Sitten kirkasta ja hangen kansi rapea. Jänis näkyy valinneen jouluna lapioimamme polut. Aitan katolla, kuusikon varjossa, näkyy muinaiskinos. Se ei sula ennen vappua.

Lahdella jää on monta kertaa paksumpaa kuin lumipeite jään päällä. Kairaan reiän, haen sankot. Kiuas herää, ruostumaton kaveri. Etsin lukemista saunakamarista ja istun terassilla. Oksille jäätynyt sade alkaa sulaa auringonpaisteessa, koko saunanranta ropisee kuin huhtikuu.

Saunakamarin löytö ovat Leinon matkakirjeet. Talvinen laivamatka Ruotsiin on ollut nopea ja lokoisa retki vuonna 1908. Kun päivällä laiva irtoaa Turusta, niin se on varhain seuraavana aamuna Tukholmassa. Kuinka ollakaan, Leino kuvailee kamarinäytelmän buumia: Strindberg ohjaa itse intiimiteatterissaan. Mutta suomalaisia tapaa kaikkialla, niin Tukholman kulttuuripiireissä kuin Berliinin kapakoissa. Sitten: Leinon talvehtiessa Italiassa sinne iskee maanjäristys. Koko Välimeren alue on kaaoksessa, kymmeniä tuhansia ruumiita makaa raunioissa. Mutta runoilija sen kun lomailee.

Olisi kannattanut Leinon tulla Savoon.
Katsella saunan ikkunasta hangen alta hohtavaa veneen kylkeä.
Sanoa jotain apolloonista löylynjälkeisestä ihmisestä joka näkee lauteilta huhtikuuhun.
Olla säästämättä olutta tai aforismeja sunnuntai-ihmisille.

"Tunnelma kuin kaunis hymy", sanoisi ikkunamaalari.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Ted Chiang ja Arrival


Jos Ted Chiang edustaa parasta, mihin amerikkalainen scifi tällä hetkellä kykenee, niin genren voi sanoa taantuneen jonnekin 1960-luvulle. Chiang on toki erittäin sujuva kirjoittaja, mutta sikäli kuin genrekirjallisuuden onnistuneisuutta määritellään ideoiden ja trooppien kehittelynä, ei Chiangilla ole mitään omaperäistä annettavaa genrelle, ei varsinkaan genrenovelleille, jotka sentään ovat scifin kaikkialle hapuilevaa kärkikasvustoa.

Älykköproosan kansikuvitusta?
Chiangin kirjallinen tuotanto on helposti punnittavissa, koska se koostuu pelkästään "multiple-award-winning" novelleista, jotka on koottu ja nimetty sen tunnetuimman eli Arrival-filmiksi sovitetun tarinan mukaan: Stories of Your Life and others (2002).

Jotain älykästä tai poliittista Chiangin tarinoihin sisältynee, kun kerran China Mieville niistä intoilee arvostelussaan (2004). Itse en vain löytänyt enkä syttynyt millekään scifinä oivaltavalle idealle novelleissa. Jotkut novelleista ovat erittäin perusteellisia ja johdonmukaisia idean kehittelyjä. Ne kuitenkin loppuvat kuin seinään, aivan kuin kirjoittaja olisi alkanut tekemään romaania ja sitten kyllästynyt. Tällainen on ideansa osalta paras kirjan novelleista, golem-myytin ja lingvistiikan ja steampunkin yhdistävä "Seventy-two letters".

Mutta mukana on myös sellaisia rimanalituksia novellistiikkana, jollaiset eivät pääsisi mukaan edes genreharrastajien kynäilyturnauksiin, koska ne ovat lähes pelkkää saippuaoopperamaista avioromanssia. Tällainen on "Division by zero" joka sekin loppuu noin vain juontaan huipentamatta tai ajatuksiaan viimeistelemättä. Chiang kuitenkin itse väittää saatesanoissaan juuri tämän novellin kohdalla, että ajatus matematikan illuusiomaisuudesta (mitä tahansa voidaan todistaa LOPULTA todeksi) vastaa tarinan johdonmukaisen päättelyn eleganssia. Novellin nollalopetuksen tyylitajuiseen alleviivamiseen olisi kuitenkin ollut useita tapoja, alkaen siitä, miten (tarinassakin kuvailtu) avioliiton metafora on nollasummapeli, tms.

Vailla juonirakennetta etenevä ja päättelevä on myös "Hell is the absence of god", tarina uskovaisuudeltaan erilaisista ihmisistä, jotka jahtaavat enkeleiden näyttäytymisiä samalla tavoin kuin jotkut jahtaavat tornadoja ja muita äärimmäisiä sääilmiöitä. Chiang harjoittaa tässä ja toisessakin novellissa ("Tower of Babylon") näppärää uskonnon analyysiä, mutta novellin idean olisi voinut tiivistää 3-5 sivuun, kolmenkymmenenviiden sijaan. Helvetti-tarinan vanhatestamentillinen ihmiskuva ei totisuudessaan naurattanut montaa sivua. Päinvastoin.

Mieville toteaa arvostelussaan, että Chiang harjoittaa "thematic nostalgia for classic philosophical SF". Tämä huoliteltu loogisuus miten novumista, radikaalista ideasta joka vaikuttaa kaikkialle tarinamaailmaan, tuodaan vähitellen esille uusia puolia, on epäilemättä selitys Chiangin vetovoimalle: näistä novelleista voi pitää vaikkei pitäisi yleensä kaunokirjallisuudesta.

Mutta mitään novellistiikalle ominaista ihmiskuvaa ja komposition tajua (tai välittämistä) häneltä ei voi alkuunkaan odottaa.

Suorastaan kouluesimerkki poetiiikan korvaavasta huolellisuudesta on novelli "Liking what you see", jossa kasvojentunnistuksen aivotoimintoja manipuloidaan lukioikäisiltä, jotta näiden itsetunto ei horjuisi ratkaisevina kasvuvuosina. Sitaatin mittaiset näkökulmahahmot sopivat tällaiseen novelliin ja tyyliin, kirjailijalle jolla ei tunnu olevan kirjallista kunnianhimoa. Erittäin kuivakkaa siis jopa älykköscifiksi.

Elokuvaversiossa ihmettely korvaa aidon ihmetyksen.
Ostin Chiangin kokoelman Arrival-elokuvan maineen levitessä, mutta luin sen vasta elokuvan jälkeen. Pidin tavattomasti elokuvasta, se oli hyvin pitkästä aikaa Oikea Kunnon Tieteisfilmi, vaikka ohjaaja Villeneuve lieneein sen väsännyt lähinnä todistaakseen genreuskottavuutensa tulevan Blade Runner -hypen edellä.

Chiangin kokoelman suurin, ja oikeastaan ainoa, yllätys olikin nähdä, miten paljon nokkelampi alkuperäinen novelli on verrattuna elokuvaan, johon on lisätty kaikenlaista Hollywoodin edellyttämää pullistelua ja katastrofinuhkaa. Isoin muutos adaptaatiossa on se, että novellin alkuperäinen humanismi (muutoin harvinaisuus Chiangilla) on hävitetty: päähenkilö esitetään sankarittareksi vaikka hän vain täyttää kohtalon, jonka tietää jo ennalta. Alkuperäisessä novellissa pointtina on sen sijaan juuri ajankulun ambivalenssi ja ihmisen valintojen monitulkintaisuus. Mitään massiivisen uhkaavia tähtialuksia ei tarvita pointin läpiajamiseen.

Epäilemättä Chiang on nimi jota on pakko seurata genren sisällä, mutta yhtä vaikea on nähdä, miten hän saisi aikaiseksi mitään novellistiikan tai pitkän proosan kannalta oikeasti kiinnostavaa, tai varsinkaan uudistavaa. Muutoin kuin keskimääräistä älykkäämpien genrefilmien materiaaliksi.




tiistai 24. tammikuuta 2017

Valmistujaiset (elokuva)

"Sinua kysytään, Romeo", sanoo rakastajatar miehelle, joka näyttää enemmän bulgarialaiselta rekkakuskilta kuin latinorakastajalta. Mutta hetken päästä elokuvan katsoja tajuaa, että miehen nimi tosiaankin on Romeo. Eikä kohtauksessa ole mitään humoristista.

Cristian Mungiun Valmistujaiset-elokuvassa (2016) ironia on niin syvällä ja niin synkkkää, ettei näkemänsä ja olettamansa eriävyyttä tule ajatelleeksi ennen kuin filmin päättyessä. Tämä todistaa aitoa elokuvallista ajattelua. Jopa alkukohtauksen merkitys avautuu vasta kun katsoja luopuu päähenkilö Romeon lailla paranoideista oletuksista.

Ehkä tätä elokuvaa pitäisikin verrata ennemmin Haneken Kätketty-elokuvan tapaan käsitellä historian läsnäoloa nykyhetkessä kuin Kieslowskin psykopatologisiin moraliteetteihin.

Valmistujaiset-elokuvaa on vähätelty, koska se ei ole läntisille katsojille yhtä ainutlaatuisen järkyttävä kuin Mungiun edelliset ohjaukset. Mutta vahva ja viisas kansankuvaaja Mungiu on edelleenkin.

Tytär edustaa omatuntoa postkommunistisessa mytologiassa.
Vetävän tarinan viettämänä kerronnan erityisyys avautuu jälkikäteen: mitä oikein äsken näinkään? Miksi kaikki sai alkunsa ikkunaan heitetystä kivestä - ja kenen kannalta se oli merkki jostakin muusta kuin pihalle syntyneestä kivikasasta?!? Miksi Romeo on niin epäileväinen, muutoin kuin siksi, että hän on viimeinen hyvä ihminen korruptoituneessa yhteiskunnassa? Sanoiko tuo poliisipäällikkö tosiaankin, että "Lääkäri suositteli minulle marmorikuulia" ?!?

Valmistujaiset kertoo modernimmasta Romaniasta kuin Mungiun edelliset, ehkäpä jo eksploitaatioksi laskettavat filmit. Keskipisteeksi otettu yläluokkainen perhe mahdollistaa Romanian yhteydessä analyyttisemmän paljastustarinan petoksen pienistä kerroksista, analysoivan viillon ylhäältä alaspäin, kuin muissa viime vuosien eurooppalaisissa kansankuvauksissa.

Edelleenkin Mungiun realismi on purevampaa kuin mikään muu kaupallisessa ohjelmistossa tarjolla oleva filmi, ja tarjoaa pätevän opetuksen siitä, miten moraalikysymykset muuttuvat kun niissä toimitaan lasten tai rakkauden todistaessa. Lopulta Romeo tyytyy ottamaan vastuun vain omasta muutoksestaan, ei seuraavan sukupolven. Romeo on Romania.


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

La La Land (elokuva)


Elokuvamusikaalit ovat niin puhdasta viihdettä, eräänlaista teolisuusalansa sallittua lisäainetta, että voi vain ihmetellä mihin niitä tarvitaan yleisön puolella. Musikaalien käyttötapa on ollut perinteisesti rituaalinen, mutta kaupallisten elokuvaohjelmistojen muututtua karkkikioskeiksi ei yleisöllä ole oikeastaan mitään tarvetta vahvistaa katsomiskokemustaan rituaalisesti. Niinpä musikaalilla saattaa olla käyttötarkoitusta enää filmifestivaaleilla ja elokuvakerhoissa - sekä niissä erityisyleisöissä, jotka kokevat asemansa vähemmistöksi elokuvankuluttajina.

Tarkoitan tietysti naisia.

Ei siis mikään yllätys, että "La La Land" -musikaalin päivänäytös (17.1.2017) Tampereen kunnallisessa kinossa oli lähes loppuunmyyty ja että jono koostui lähes yksinomaan vanhoista ja keski-ikäisistä naisista. En tiedä, saivatko he elokuvalta rituaalimaisen vahvistuksen sille, että viihde kasvattaa ihmistä ja että viihde on puuttuva linkki elämän ja taiteen välillä. Mutta musikaalin kohdalla ratkaisevaa ei olekaan se, mitä yleisö elokuvasta saa "itselleen", vaan mitä yleisö kokee ANTAVANSA musikaalin kautta elokuvien edustamalle päiväuneksunnalle: hyväksyntänsä.

Siinä missä Damien Chazellen edellinen ohjaus "Whiplash" (2014) edusti ärhäkkää äijäelokuvaa, hän tällä kertaa käyttää musikaalin KEHYSTÄ myydäkseen amerikkalaista menestystarinaa naiskatsojille. Elokuvassa pistäytyy jopa sama luottonäyttelijä, J.K. Simmons, joka tällä kertaa nähdään yökerhon kersanttimaisena pomona.

Elokuvamusikaalissa rakastutaan... elokuvaan.
"La La Land" -elokuvasta on kuitenkin syytä tietää, että siinä on yhtä vähän musikaalia kuin "Whiplashissa" oli armeijaa. Katsojakunnan tarpeisiin riittää se, että tunnelma on sama, ja musiikin motivoimalla leikkausrytmillä mikä tahansa saadaan näyttämään miltä tahansa. Tätä maksavien katsojien kusetusta sanotaan genrehybridiksi. "Whiplashissa" nautin siitä kovasti. "La La Land" taas on läpensä tyhjänpäiväinen. Mahdollisesti siksi, etten kuulu enää oletettuun yleisöpohjaan.

"La La Land" alkaa hienolla musikaalinumerolla ja loppuu vieläkin hienompaan musikaalimaiseen kohtauskimaraan. Näiden kahden genrepitoisen kohtauksen välissä on miltei kaksi tuntia tavanomaista Hollywood-romanssia, jonka tapahtumapaikkana on Hollywood. Vähän kuin katsoisi väriversiota "The Artist"-elokuvasta (2011), taustalla kasari-iskelmää ja 1930-luvun helinäswingiä.

Jos sellainen meta-artefaktin katsominen kiinnostaa, paremmat sävärit saisi vaikkapa Gondryn "Päivien kuohusta" (2013).

Alku- ja loppukohtauksen poislukien "La La Land" -elokuvassa on vain kolme tanssinumeroa ja kolme laulukohtausta. Painotus musikaalimaisuuteen on elokuvan ensimmäisellä tunnilla, minkä jälkeen seuraa tunnin verran parisuhderaamaa, missä musiikkiesitykset muuttuvat tarinan mukaisesti pinnallisemmiksi ja kauaksi tarinamaailman sisälle rajatuiksi. Tätä jahkataan ja jahkataan.

*

Siihen nähden,  että kyseessä on tasapainoton genrehybridi, on "La La Land" saanut elokuva-ammattilaisilta hämmästyttävän paljon kehuja musikaalina. Suurin syy on siinä, että Hollywood saa esittää tässä elokuvassa omaa itseään ja ikivanhaa legendaansa PERSOONAAN kätkeytyvästä menestystarinasta. Kyseessä on kaupallinen uskonkappale, joka ei merkittävästi eroa vaikkapa skientologiasta. Musikaalia vain on helpompi kehua, koska se etäältä katsottuna näyttää taiteelta.

Elokuvatutkijoita musikaalin menestys on aina huvittanut, ja huolestuttanut. Richard Dyerin kuuluisan määritelmän mukaan mikään ei ole niin poliittista kuin elokuva, jonka tietyt kohtaukset vaikuttavat irtoavan reaalimaailmasta. Jane Feuer on puolestaan todennut, että musikaalit pyrkivät todistamaan elokuvaesitysten olevan yhtä autenttisia kokemuksia kuin teatteriesitykset elävälle yleisölle - ja oikeastaan korvaavan niiden paikan. Yleisöllä on musikaalissa valmiiksi integroitu paikkansa paitsi tarinan sisäisinä katsojina (vrt. "La La Landin" loppukohtaus) myös erityisen myötäelettävinä päähahmoina, joiden taidot ovat tarkalleen yhtä sen kanssa mitä he unelmoivat: he haluavat vain päästä esille "omana itsenään" toteuttaakseen unelmansa shownäyttämöllä.

Näin viihde saadaan markkinoitua henkisenä kasvuna yleisöille, jotka ovat epävarmoja paikastaan viihteen kuluttajina, so. nuorille ja naisille.

*

Vaikka "La La Land" on saanut kiitosta jopa päänäyttelijöistään, en ole tältäkään osin samaa mieltä näiden elokuvaan ripustettujen Oscar-odotusten kanssa. Naispääosan Emma Stone on kyllä ainutlaatuisen eloisa ja freesi, mutta kasvolihaksilla ja lanteen keikuttelulla ei kerätä karismaa, kun se karisma pitäisi hohtaa näyttelijästä mahdollisimman VÄHILLÄ eleillä. Ja Ryan Gosling on sentään kyllä karismaattinen, mutta sietämättömän sisäänpäinkääntynyt; sama kuin laittaisi Steve McQueenin tekemään Gene Kellyn tanssinumeroa.

Paljon voisi sanoa myös siitä, millaiseen ihailijan asemaan naisrooli tässä elokuvassa kutistetaan. Nainen luopuu idealismistaan, mutta mies saa tahdonvoimallaan ja periksiantamattomuudellaan "teatterinsa" (= viimeisen aidon jatsikapakan isäntänä), jossa hän orkesteroi lopulta senkin, mitä naisen elämä olisi pitänyt olla.

Ja tätä retrokutistusta naiset sitten jonottavat katsomaan?








torstai 12. tammikuuta 2017

Eurooppa-trilogia (Hutchinson)


Dave Hutchinsonin Eurooppa-trilogia (2014-2016) on niitä tapauksia, jotka on pakko lukea loppuun, vaikka kirja kirjalta tämä spefiksi laskettava trilogiakokonaisuus muuttuu hajanaisemmaksi. Juonenlangat solmitaan, äkillisesti, 5-6 sivussa viimeisen kirjan toiseksi viimeisessä luvussa.

Ensimmäisen romaanin (Europe in Autumn) luettuani ajattelin, etten Hutchinsonin kirjoihin enää koske. Mutta pakkohan se oli nähdä, miten kirjailija pystyy jatkamaan niin uskomattoman fantisoivasta loppuratkaisusta mihin ensimmäinen kirja päättyi: idea mikrovaltioista oli abstrahoitu ja lavennettu ideaksi kokonaisesta mikrouniversumista Euroopan alla.

Hutchinsonin trilogian paras anti onkin siinä, että hän on kyennyt kehittelemään järkevän oloisesti tieteisfantasiaksi laskettavaa ajatusta puhtaasti matematiikalla suoritetusta maantieteen lavennuksesta. Mitään spekulatiivista tieteenhaaraa ei keksitä tämän topologisen ihmeen selittämiseksi, vaan salaliitot limittyvät toistensa päälle, jopa Euroopan Unioni itsessään. Eurooppalaisuuden olemus on Stendhal-syndroomassa, ehdottaa Hutchinson - minkä jälkeen hän selittää scifin logiikalla syyt tähän yleistyvään syndroomaan!

Toisen romaanin (Europe at Midnight) pitkä esittelevä alkujakso tästä "Communitystä" on paras osa koko trilogiaa, koska yhtymäkohdat keksityn ja todellisen maailman välillä selitetään niin maanläheisen uskottavasti. Sen jälkeen tarina alkaa kuitenkin hajota jälleen yksittäisiksi vakoilu- ja vastavakoiluoperaatioiksi. Tätä epäsuhtaa ihmettelin täällä blogissa jo kakkoskirjan luettuani.

Episodinen kuvaus vain kiihtyy ja katkelmallistuu entisestään kolmannessa romaanissa (Europe in Winter). Ainoa kiinnekohta on ensimmäisen romaanin päähenkilö, Krakovaan päätynyt virolainen kokki Rudi. Sivuhahmoja tulee ja menee kaiken aikaa, uusiin eurooppalaisiin kaupunkeihin hypätään enempiä selittelemättä.

Trilogian episodimaisuus on toisaalta tarkoituksellisen temaattista: romaanitaide on yhtä kuin salakäytävien rakentelua tekstimaiseman alle. Hutchinson ei vain malta olla todistamatta, että hän hallitsee tätä kerrontarakenteen metatasoa miten haluaa ja laittaa kolmannessa kirjassa Rudin pohtimaan, onko hänkin oikeastaan eräänlainen "balkanisoitunut" olento. Toisaalta episodimaisuus on kiireiselle kirjailijalle näppärä väline olla miettimättä liikoja, miten koherenttia juonta ja maailmaa hän on rakentamassa. Näin näyttää käyneen Hutchinsonille. Monikulttuurisuuden monivaltiolliseksi naamioineessa ympäristössä hän viljelee eksoottisia hahmoja ja paikkoja google-tasoisella materiaalinryöstöllä. Keskelle puolalaista mafiaa ilmestyy myyttinen rosvohahmo, jonka alkuperäksi ilmoitetaan "Lappi Rovaniemestä pohjoiseen".

Jos siis agenttiproosa on miesten versio terapiakirjallisuudesta, niin Hutchinsonin Eurooppa-trilogia on tämän kehityskulun johdonmukainen ääripää kaikessa itsetarkoituksellisessa genrekierrätyksessään, johon sekoittuvat sekä agenttiproosan perustilanteet että kyberpunkin rekvisiittaa. Kuten tunnettua, nämä genret tukevat hyvin toisiaan William Gibsonin viitoittamalla tavalla. Hutchinsonin  päälauseilla operoiva kieli kykenee paikoin myös samanlaiseen kovanahkaiseen lakonisuuteen kuin Gibsonilla ("... men with little guns that could perforate a motor car like a teabag"). Kielellistä kohostusta Hutchinson ei koskaan yritä väkisin, vaan nokkeluudet ovat paikallaan. Siksi hänen proosaansa lukee sujuvasti, vaikka olisi enimmän aikaa ymmällään miten luettu liittyy edellä kerrottuun.

Jotkut kriitikot ovat nähneet Hutchinson harjoittaman genrekierrätyksen brittiläisen satiirisena (etenkin kommenttina Brexitiin) tai älykkään ironisena. Minä en - enkä voi hyvällä sydämellä suositella trilogiaa sen paremmin spefin kuin romaanitaiteen ystäville. Ensimmäinen romaani on ihan riittävä osoitus siitä, mihin Hutchinson parhaimmillaan kykenee, näyttämään Euroopan sellaisena kuin se voisi olla muutaman vuoden päästä - poislukien kumminkin pakolaiset, jotka ovat liian iso ja käytännöllinen ongelma purtavaksi jopa tulliprotokolliin ihastuneelle Hutchinsonille.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Pelimuseon avajaiset 4.1.2017

Suomen ensimmäinen pelimuseo on kolmen trendin väistämätön yhteistulos:

1.Museot eivät pyri enää opettamaan vaan tarjoamaan leikkipaikkoja muistoilla sisustetuissa tiedesimulaatioissa.
2. Pelituotteiden kiihtyvä sykli digipuolella saa pelikulttuurin näyttämään yhtä vanhalta kuin taidehistorian osa-alueet.
3. Pelikulttuuri etsii institutionaalista muotoa saadakseen paikan ja arvostuksen kaupallisen julkisuuden ulkopuolella.

Näihin trendeihin nähden Tampereella Vapriikissa avattu pelimuseo oli positiivisen maanläheinen kokemus. Avajaisissaan (4.1.2017) museo aidosti herätteli muistikuvia pelaamiseen LIITTYVISTÄ asioista ja ilmiöistä, ja samalla lavensi käsitystä siitä, miten omintakeisia reaktioita TSH:n kaltaiset isot aiheet ovat synnyttäneet uuden peliteknologian ilmaantuessa kotiin ja työpaikalle. Monet esillä olevista (toimivista) peleistä toki vaatisivat tuntienkin kokeilun, jotta museo täyttäisi tarkoituksensa.


Muutama minuutti vanhan arcadekoneen ääressä oli itselleni museoreissun kruunaava kokemus. Siihen verrattuna Tapanimäen Jukan pelien näkeminen 20-30 vuoden takaisten teosten joukossa tai Petri Hiltusen Ankh-ropen kuvitus olivat haalean muistijäljen hankausta.

Tähän museoon onkin väistämätöntä tulla vanhan kaveriporukan kanssa ja varata aikaa kaksi tuntia, vaikka museolla on kokoa vaatimaton palanen Vapriikki-museokompleksin sisällä.

Lautapelien vähäisyys oli kuitenkin iso pettymys. Eivätkö ne ole tarpeeksi KOTIMAINEN osa pelikulttuuriamme? Alias, Eclipse ja Afrikan Tähti on suljettu vitriiniin, niiden ympäriltä puuttuu se aikalaislavastus jolla kunnioitetaan konsolipelejä. Jopa roolipelit ovat paremmin edustettuina kuin lautapelit.

Mitä sitten tulisi ajatella Suomen ensimmäisen pelimuseon tamperelaisuudesta?

Ehkä syy museon sijainnille ei ole sittenkään siinä, että kotimaisen pelikulttuurin ydin sijaitsisi täällä, vaan siinä, ettei tästä junttikaupungista ikinä löytyisi yhteistä tahtoa mihinkään guggenheimiin, mutta sentään riittävästi propellipäitä pelimuseon lahjoituksiin. Tamperelaisuus tuntuu olevan ylipäänsä ohutta kulttuuriperintöä, ja konsensus-hakuista.

Niinpä pelimuseon perinteisestä museovastuusta huolehtii isoimmassa vitriinissä lautapeli vuoden 1918 kansalaissodasta. Tämän päälle museokokemuksen ja pelikäsityksen rakentaminen, etenkin lautapeleistä, jää täysin vierailijan oman uskonkappaleen varaan.

Pelimuseon juhlistaminen osui sentään hyvin pakkasviikkoon, jolla pelasimme aktiivimmin kuin yleensä. Ensimmäistä kertaa kokeilin (lapsen avustuksella) figujen maalausta. War of the Ring -pelin pääfigut osoittautuivat liian pikkuruisiksi, jotta hahmoista saisi eloisia, mutta Scythe-pelin sankarit ovat kooltaan ja olemukseltaan juuri tällaiseen fanituunaukseen tarkoitettuja. Ehkäpä pelinkin saisi viimein opeteltua omemmaksi tehdyillä hahmoilla: