KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
17.-19.11. Tukholmassa leffafestarilla
22.-26.12. Savossa joulunvietossa
19.2.-23.4. Kritiikkikurssi Sampolassa

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Varas, varkaampi, vakuutusyhtiö


Vaikka mitään ei menetettykään, tuntui murtovarkaan vierailu talossa siltä kuin seinät olisivat murtuneet. Ja ettei muita olosuhteita maailmassa olisikaan kuin taloudelliset olosuhteet, niihinhän mediakin meidät totuttaa.

Kun naapurin täti ensimmäiseksi kertoi näkemästään murtovarkaasta, me vielä naureksimme vanhusten mielikuvitukselle. Vasta myöhemmin samana päivänä selvisi, että varas oli tosiaan liikkunut talossa, pääsemättä kuitenkaan mihinkään käsiksi. Poliisi pistäytyi talossa kuin virallinen todistaja ikään.

Keskivertokansalainen varmaan hakisi heti turvaa vakuutusyhtiöltä, kun poliisi on tunnetusti ja tunnustetusti hyödytön. Mutta sitä suurempaa varasta ei olekaan kuin vakuutusyhtiö, eikä röyhkeämpää. Vakuutusyhtiön ei tarvitse kävellä läpi ihmisten ovista, kun se voi kävellä ylitse ihmisten elämän.

Vain pari päivää murtovarkaan vierailun jälkeen tuli tieto vakuutusyhtiö Pohjolalta, että se tietää paremmin kuin kuolemansyyntutkija mihin sen asiakkaat kuolevat. Äitini tekemään hakemukseen isäni työperustaisen kuoleman korvaamisesta vakuutusyhtiö Pohjola vastasi, että kuolemansyy EI ole työperustainen asbestoosi, vaan Alzheimerin tauti. Näin siis siitä huolimatta, että isällä ei koskaan diagnosoitu Alzheimeria, ei eläessä eikä kuoltua, vaan virallisessa kuolemansyylausunnossa lukee yksiselitteisesti, että syy on työperäinen. Viimeisinä vuosina ilmennyt muistisairaus ei ole sama asia kuin Alzheimer eikä isäni menehtynyt siihen että olisi unohtanut miten hengitetään: hän ei PYSTYNYT hengittämään.

Vakuutusyhtiö voi siis jyrätä arvovallallaan sekä ihmisten että julkisten instituutioiden ylitse, laatia oman fiktionsa viralliseksi totuudeksi. Ihan vain siksi että se voi. Se on niin suuri, että se voi kävellä aivan minkä tahansa ylitse milloin huvittaa.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, mitä sitten KELAn kaltaiset "valtiot valtiossa" tekevät, jos imagostaan riippuvainen yhtiökin voi toimia laillistetun mafian mandaatilla.

*

Seuraavaksi vakuutuskorvauksesta tehdään sitten virallinen valitus. Sekään ei välttämättä auta, kuulemma. Isäni kollega menehtyi samoista työperäisistä syistä syöpään, mutta vakuutusyhtiö suostui maksamaan korvauksen vasta kolmannella valituskerralla. Yhtiö siis toimii JUURI NIIN KUIN tarinat vakuutusyhtiöistä kertovat: niiden ainoa moraali perustuu arvioon asiakkaan tuomasta näkyvyydestä ja julkisuudesta yhtiötä kohtaan.

Pohjolan saaminen oikeuteen on yhtä epätodennäköistä kuin satunnaisen murtovarkaan nappaaminen.

Ihanteelliset olosuhteet tällaisen reaalikapitalismin harjoittamiseen mikro- ja makrotasolla luo se, että tehostettu logistiikka pitää ihmiset poissa tilastoista, joissa heidän todellinen tilansa näkyisi.

Kun terveysärjestelmien logistiikka siirtelee ihmisiä kodin ja sairaalan välillä, ei mitään vanhusongelmaa ole eikä yhdenkään kansalaisen viimeisistä vuosista jää pysyvää tahraa tilastoihin. Kun rangaistusjärjestelmien logistiikka siirtelee rosvoja avovankilan ja sakkouhkailun välillä, ei mitään rikosongelmaa ole eikä yhdenkään asuinalueen turvattomuudesta jää tahraa tilastoihin.

"Mitä siis tulee tehdä?"
Äänestää tarkempien poliitikkojen sijaan tarkempia tilastoja?


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Balatonilla, vielä kerran



Vielä kerran palasin Balatonille näihin haaleimman sinisen ja tiheimmän vihreän maisemiin mitä Euroopasta löytyy. Ihan varma en ole, haluanko tämän matkan jälkeen uudelleen. Ei este ole siinä, millaiseksi Unkari on muuttumassa, vaan siinä, miten keinotekoiselta tämä paratiisimaisema tuntuu, kun sinne putkahtaa jälleen kerran niin äkillisesti keskeltä Suomen talvea. Miten ANSAITSEMATTOMALTA se tuntuu.

Kai uskon kokeneeni nyt kaikki ne yllätyksen sävyt, joita tämä maisema voi suoda. Ateistin armokokemus, asiaproosana annosteltu.


Pääsiäistä ei Unkarissa huomaa sen kummemmin vietettävän kuin ei Suomessakaan. Ateistille tuttua kohtalon ivaa oli sen verran, että jälleen junaliikenne Balatonin rantamilla oli poikki, juuri sellaisena päivänä, kun saavun iltamyöhäisellä Budapestista. Tälläkin kertaa bussiin vaihtaminen tapahtui Szabadbattyanissa keskellä ei mitään - aivan kuten vuosi sitten päätyessäni väärällä puolelle tuota sisämeren kokoista järveä.

Mutta tänä keväänä bussit toivat täsmällisesti minne pitikin, ensin Balatonfürediin ja sieltä Tihanyn perukoille niin syrjäiseen kolkkaan kuin on mahdollista tällä niemellä. Majatalot olivat lähes tyhjillään, joten olin erinomaisen tervetullut vieraaksi. "Ah, from Finland!" Siihenkin taikaan on helppo vielä kerran uskoa.




Pitkänä perjantaina kävelin ympäri Tihanyn lyhyemmän luontopolun, jota olin viimeksi kulkenut vuonna 1988. Vulkaanisten kukkuloiden luonto on henkeäsalpaava - etenkin jos ei ole tottunut patikoimaan ylös ja alas kukkuloita. En sentään nähnyt mitään niin ihmeellistä kuin vuosi sitten villisikapesueen kirittäessä ohitseni rantatien suuntaisesti.

Oli vieläkin lämpimämpää kuin vuosi sitten vapun aikaan näissä maisemissa. Varhaisen vihreän orastava hohde puissa yhdistyneenä kesän lämpöön tuntui yhtä perverssiltä kuin puolimakean viinin juominen huhtikuussa. Kaiken lisäksi huomasin vasta nyt, että Euroopan viimeiset maaoravat elävät täällä vulkaanisella reviirillä. Hetken aikaa tunsin täydellistä yhteenkuuluvuutta. Sitä se puolimakea viini teettää.

Sitten kävelin kylälle ihan vain syödäkseni erinomaisen pizzan luontokokemuksen täytteeksi. Kun kylän ja pensionaattini välimatkaa oli kaksi kilometriä, saatoin kuvitella olevani "omillani",  vallan erilainen matkaaja kuin ne bussilastituristit, jotka jonottavat Tihanyn kukkulalle nähdäkseen tuhat vuotta vanhan HISTORIALLISEN maiseman - vaikka aivan niiden takana levittäytyvät miljoonien vuosien ikäiset kraaterilammet maaoravineen ja dolmiittipylväineen. Luontopolulla ei tullut vastaani muita kuin unkarilaisia, varusteista päätellen paikallisia.

Lopulta oli palattava Budapestiin, kilimatisoiduttava takaisin valuuttakeskeiseen elämäntapaan. Eipä ole Buda eikä Pestkään koskaan aiemmin tuntunut yhtä luotaantyöntäviltä kuin nyt. Kaiken lisäksi  hotellin naapurihuoneeseen osui pariskunta italialaisia, jotka kommunikoivat läpi yön toiselle pariskunnalle huutelemalle milloin sisäpihan ylitse, milloin seinien lävitse. Kun poltin hermoni ja menin huutamaan niille takaisin, ne nauroivat päin naamaa.


Luin aamuyölle arabialaisia satuja ja toivoin, että koko maailma tuhoutuu. Vaan ei. Tuli pääsiäisaamu ja näin tulvan peittäneen Budapestin, aivan kuten Saara oli ennustanut. Oli aika lähteä kotiin talvehtimaan. Kone tuli täyteen mutta muistot ei.






sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

2 yötä aamuun (elokuva)

"Otetaaks 2 repliikkiä ennen aamua?"

Romansseille ominainen tilanne, jossa sattumalta kohtaavilla rakastavaisilla ei ole yhteistä aihetta kommunikaatiolle, on eduksi sellaiselle elokuvakulttuurille, jossa henkilöt ovat muutenkin oletusarvoltaan kyvyttömiä kommunikoimaan. "Nauttisin mielelläni kiinnostavan ranskattaren seurasta", voi suomalainen mies sanoa ranskalaiselle naiselle älypuhelimensa käännösohjelman avulla. Suhde saa olla laitteiden mukainen ja yhtä eloisa kuin mobiiliviestimet. Tätä kyynisyyttä elokuva 2 yötä aamuun (2016) tematisoi, mutta vain puoliksi ideastaan innostuneena.

Muutenkin tämä kirjaston DVD-hyllyyn ennättänyt kotimainen romanssi jättää kaiken puolitankoon.

Muuta selitystä rakastumiselle ei anneta  kuin että henkilöt katselevat toisiaan kiinnostuneina. Arkkitehti ja diskoartisti ovat matkalla Vilnassa, kotimaansa ulkopuolella. Sivullisille dj-mies (Mikko Nousiainen) valehtelee heidän olevan häämatkalla. Tyylikäs arkkitehtinainen (Marie-Josée Crozé) pitää jostain syystä kiinnostavana tätä t-paidassaan hortoilevaa suomalaista, vaikka miehen seurataidot rajoittuvat mobiilipelin esittelemiseen ja paikallisten kanssa ryyppäämiseen. Ja edes suomalaisten katsojien pitäisi sitten uskoa, että tällainen jäykkä pökäle voi olla ammatiltaan huippusuosittu dj? Edes kutu-uskottavuutta ei kehdata tavoitella tällä S-luokituksen saaneella kokoperheen Vilna-mainoksella.

Monien suomalaisten genrefilmien tavoin käsikirjoitus kärsii ulkomaisten esikuvien, etupäässä Richard Linklaterin turistiromanssien kopioimisesta, ja liiallisen laskelmoidusta tuottamisesta. Suomalaiseen romanssiin alavireisen mykkä lähtötilanne sopii sentään metahuvittavalla tavalla. Etenkin kun kotimaiset näyttelijät ovat surullisenkuuluisia tukkoisesta artikulaatiostaan.

2 yötä aamuun -elokuvan juoni on erittäin haalea versio lukuisista "sattuman yhteen pakottamat muukalaiset" -tarinoista, joissa osapuolet paljastavat vähitellen kotimaassa odottavat parisuhteet. Elokuvan ainoa oivaltava juju tulee siitä tuonnempana katsojalle paljastettavasta henkilömotiivista, kun nainen uskottelee miehelle, ettei ymmärrä englantia. Tällainen motiivi on perusteltu tapa hallita tilannetta, josta ei voi olla varma, mihin haluaa sen johtavan.

Kokonaisuutena tämä Mikko Kuparisen ohjaama elokuva ei siis ole ihan niin idioottimaisen köyhä ja kylmä kuin miltä se näytti trailerissaan, mutta aivan yhtä elottomaksi laskelmoitu tuotantonsa rajoissa. Näistä kiusallisin rajoite on Vilnan valitseminen filmauspaikaksi vain sen perusteella, että siellä tuetaan ulkomaisten tuotantojen tekemistä.

"Ole sinä Delpy, niin minä olen Hawke."
Elokuvan nimen on tarkoitus olla myyvä linkitys Linklater-kopioon "2 päivää Pariisissa" (2007). Turistiromanssi ilmeisesti oletetaan, ainakin Suomessa, halviten kopioitavaksi lajityypiksi.

Silti edes tätä turistiromanssin pitkää perinnettä ei osata hyödyntää. Kun turistiromanssissa nainen sanoo "Arvaa mitä haluaisin tehdä nyt?", se ei suinkaan tarkoita heittäytymistä iltapäiväseksiin, vaan lapsenomaista myöntymistä turistikohteen rientoihin. Tässä elokuvassa tilanne kuitataan kahdella mainosmaisella kohtauksella kylpylähotellin allasosastolta. Tylsillä kuin sähkösaunan häkälöylyt.

Jos genrefilmissä kliseetkin sovelletaan vain puoliväliin, voisi yhtä hyvin jättää tekijätiimin kotiin ja tuotannon kotimaahan. Ikävä tulee Anssi Mänttärin pieniä täsmäromansseja 1980-luvulta.


perjantai 7. huhtikuuta 2017

Aurora (romaani)


Kahlasin aikoinaan lävitse Kim Stanley Robinsonin kunnianhimoisen Capital-trilogian (2004-2007) siinä uskossa, että täytyyhän sen tarinankin alkaa jossain vaiheessa. Vaan eipä alkanut. Henkilöt vain puuhastelevat kukin omiaan. Kolmen romaanin ajan kuvataan byrokraatteja, joilla on enimmäkseen aika kivaa lenkkeillessä tai frisbaria heitellessä, vaikka ilmastonmuutos välillä romahduttaa sivilisaation ympäriltä. Tämän jälkeen päätin, ettei enää koskaan Robinsonia, kiitos.

Mutta viime vuosina kirjailijan maine on vain entisestään noussut, eikä vähiten ekologisten teemojen vuoksi. Mitä KIRJALLISTA annettavaa Robinsonilla on ajankohtaisuuden lisäksi, se tuntuu jäävän kritiikeissäkin toissijaiseksi. Eikä ihme. Mitään annettavaa ei ole. Robinson kirjoittaa romaaneja kuin ei olisi koskaan lukenut yhtäkään ja koostaisi tekstimateriaalista infoklimppejä välittämättä miten helposti ne ovat sulateltavissa. Kustannustoimittajan uinumista voi vain arvailla. Ehkä käsikirjoituksissa on ollut löysän kuivakkaa frisbarin heittelyä satoja sivuja enemmän kuin mitä julkaistuissa versioissa.

Ostin & tartuin Robinsonin suht tuoreeseen Auroraan (2015) toiveikkaasti, koska avaruusscifin yleinen tarjonta on vuosi vuodelta heikentynyt. Vain Alastair Reynolds ja Robinson vaikuttavat jatkaneen itsevarman asiantuntevasti syvän avaruuden mittakaavassa soljuvia tapahtumia. Ja Aurora täyttää kyllä tältä osin odotukset. Mittakaavaltaan romaani on huikeimpia avaruusseikkailuja mitä olen lukenut.

Se "lukeminen" vain on hyvin erilainen suoritus Robinsonin kohdalla kuin mitä Reynoldsin tapauksessa. Auroran luettuani aloin epäilemään, pidinkö oikeasti edes Robinsonin Mars-trilogian ensimmäisestä romaanista, jossa niin ikään ollaan matkalla asuttamaan kaukaista maailmaa. Ehkä jälkimaku Mars-trilogian avauksesta perustui sekin vain liki-realistiselta tuntuvaan kuvaukseen. Trilogian kahta muuta teosta en edes yrittänyt lukea.

Aurorassa ankeinta on pitkällinen aloitus. Ensimmäiset 126 sivua ovat sukupolvialuksen kuvausta, jossa ei tapahdu mitään, ei niin kerrassaan mitään. Päähenkilö Freya vain vaeltelee ympäriinsä ja hänen myötään esitellään aluksen biotoopeiksi eristetyt modulit. Mallina ovat Maan kulttuurit ja ekotyypit. Kuvaus EI ole järin kiinnostavaa, koska lähes yhtä hyvin voitaisiin kuvata nuoren päähenkilön maailmanympärimatka. Freya itsekin on koomisen hyveellinen fiktiohahmo.

Seuraavat osiot Auroraa, osiot 3-6, ovat kuitenkin ASIAPITOISUUDESSAAN jännittävintä avaruusmatkailun kuvausta mitä tällaisen mittaluokan tarina voi tarjota. Kirja on todella vahvasti havainnollistettu ja kymmenistä esimerkeistä kumuloituva todistus siitä, että elämä on planetaarinen ilmiö, jonka erityisyyttä emme tule koskaan ymmärtämään, koska emme tule pääsemään milloinkaan oman näkökulmamme ulkopuolelle.

Tarinaan tulee samanlainen jännitys kuin lukiessa dokumenttiromaania tai katsoessa tositapahtumiin perustuvaa elokuvaa: en pysty arvaamaan, mikä tässä menee seuraavaksi pieleen TODELLISUUDEN VÄLTTÄMÄTTÖMYYDELLÄ. Tällainen vaikutelma on ymmärrettävästi erittäin poikkeuksellista scifin kohdalla.

Robinson tietää minne ihmiskunta EI ole menossa...
Vaikka 460-sivuisessa romaanisssa ei ole juonta juuri enempää kuin novellissa ja ihmiskuvas on yhtä puisevaa kuin edeltävissä Robinsonin kirjoissa, ei juonesta voi oikeastaan paljastaa mitään ilman massiivisia spoilereita. Koko romaani on oikeastaan yhtä ja samaa argumenttia, väistämättömien ratkaisujen todistelua toistensa päälle. Ostan sen argumentin erittäin mielelläni, mutta monille lukijoille tämän kirjan antikliimaksi voi olla yhtä hämmentävän löysäksi lyövä kokemus kuin turistiripuli.

Syy lukea Aurora juuri nyt tuli haasteesta osallistua AI-aiheiseen paneelin toukokuun Sweconissa. Ja kieltämättä, Aurora on tältäkin osin kohtuullisen omaperäinen romaani. Ne tavat, joilla Robinson käyttää AI:n kertojaääntä, ovat MILTEI yhtä omaperäisiä kuin Ann Leckien hieman yliarvostetussa mutta laajan keskustelun herättäneessä trilogiassa. Robinson vain luottaa liiaksikin tämän kertojaäänen ainutlaatuisuuteen galaktisen matkanteon kuvailijana. Ei ole mitään perusteita, edes tarinan sisällä, miksi kontrolloimansa pienoismaailman kaikkitietävänä kertojana AI:n olisi imitoitava runollisia metaforia osoittaakseen ihmisyytensä. Juuri tästä kriteeristä tullaan puhumaan Sweconissa. Tällaiseen ornamentointiin Leckie ei, muuten, kertaakaan haksahtaisi. Vielä on lukematta Chris Moriartyn Spin-trilogia ja näkemättä, miten tuoreutettu sen versio AI:sta mahtaa olla. Trilogian kolmas kirja näkyy olevan osa Sweconin paneelille suositeltua luettavaa.

No, Robinsonista on vielä todettava loppuraskautus eli Auroran seitsemännen osion täyttävät 60 sivua, jotka ovat aivan tyhjää jaarittelua. Aivan kuin kirjailijalle olisi huomautettu henkilökuvan tärkeydestä proosalle, ja niin Robinson olisi joutohetkinään raapustellut mitä mieleen tulee - frisbaria meren rannalla heitellessään ja seuraavan romaanin nousuvettä odotellessaan...






Presidenttipingviini ja pandavaimo (mediailmiö)


Kun presidentin vaimo julkaisee runojuhlakirjan samalla hetkellä, kun mediahuomio on keskittynyt hänen puolisoonsa, se ei ole sattumaa. Ylen ja Hesarin edustamassa valtamediassa asian poliittisuus kuitenkin huolella kierrettiin (eilen ja tänään) ihastelemalla aivan toista sattumaa, runojuhlakirjan  osumista arvovaltaisen tekijänsä 40-vuotissynttäreihin.

Kiinan yksinhallitsija vuonna 2017.
Käytännössä runojuhlakirjan julkaisulla pyrittiin siirtämään huomio pois Suomen presidentistä, joka Kiinan presidentin, Xi Jinpingin valtiovierailun yhteydessä heittäytyy niin rähmälleen kuin vain suomettumisen historian sisäistänyt johtaja osaa heittäytyä. Tai vieläkin enemmän. Kiinassa kun pelottavaa ei ole pelkästään sen menneisyyden yksinkertaisuus, kuten Venäjässä, vaan myös tulevaisuuden monikerroksisuus.

Poliittisen vierailun poikkeuksellisuus käsiteltiin sekä tapahtuman yhteydessä että sitä seurannessa mediassa pandakauppana, jossa Suomi saa osakseen itäistä eksotiikkaa. Se, mitä Kiina saa Suomelta, on pitkään jäädytelty poliittinen hiljaisuus. Kyky vaieta kuin kylmässä huussissa, vaikka maailma käy sotaa pihamaalla. Kyky pysytellä litteänä kuviteltujenkin voimien edessä.

Suomen presidentti Niinistön uraprofiili on erikoistunut tähän itsensä litistämiseen. Sitä yksiulotteisempaa valtiovirkaa ei Suomen historiasta löydy niin korkealta paikalta. Ja tämä tiedetään Kiinassa saakka.

Kyvyttömänä ottamaan mitään irti Niinistön valtiojohtajuudesta media on joutunut käsittelemään sitä kiertoteitse kuvailemalla Jinpingiä jonkinlaisena suuren hallitsijan esikuvana, hahmona joka edustaa ikiaikaisten hallitsijoiden mykkyydessään ja elottomuudessaan syvää viisautta. Tähän esikuvaan nähden Niinistön paperisuus ja steriilisyys näyttääkin valtioviisaudelta.

Mutta on Niinistössä muutakin steriiliä, jonka ympärillä suomalainen media vaikenee pitkään ja hartaasti.

Kun presidentti otti virkapuolisokseen puolet nuoremman vaimon, olisi missä tahansa muualla riemuittu valtakuntaa odottavasta kruunuprinssistä. Ei Suomessa. Meidän historiassamme presidenttiys edustaa maailmasta vetäytynyttä, snellmanilaisen hengentiedon sisäistänyttä kirjanoppineisuutta, jonka pokaalivaimo leijailee kaukana taka-alalla kuin valtiomiehen runollinen aatos.

Niinistön kohdalla nämä oletukset presidenttiparista törmäävät kuitenkin aika ajoin todellisuuteen, siihen, että se vaimo on tosiaankin vasta kolmekymppinen wannabe-runoilija, jolla on opinnotkin kesken.

Niinpä presidenttiparista POISPÄIN heijastuva mediapinta täyttyy kaikista muista median kuvajaisista, ideoista ja ilmiöistä, jotka pelkistetään ajankohtaisen arvovaltaisuuden symboleiksi.

Kiinalaisten antama (suomalaisilla maksattama) lahja, pandakarhu, on itse asiassa karikatyyri keisarillisesta jalkavaimosta. Vaikka kaikki ovat hyvin tietoisia pandasta sukupuuton ja steriliteetin symbolina, sen nimellisesti toivotaan pystyvän edes ESITTÄMÄÄN lisääntymistä Suomenkin oloissa... ja edes jotenkuten vetävän puoleensa suurtenkin kansanjoukkojen huomion...

Presidenttipingviinimme virallisen pandavaimon omia kommentteja onkin helppo tulkita reaktioiksi siihen, että häntä pidetään pelkkänä presidentinlinnan messuemäntänä: hän kykenee paimentamaan muiden "runoja", muttei saa niitä itse aikaiseksi.
Suomen kaksinhallitsijat vuonna 2017.
Näin vastailee pandavaimo tämän aamun (7.4.) Hesarissa hallitsijaparin parielämää koskeviin kysymyksiin:

"Jos haluaisin [--] jotain, niin menisi jonkin aikaa ennen kuin pääsisin takaisin vaadittavaan tekemisen rytmiin. Eikä nykyinen elämäntilaneeni salli, että voisin edes yrittää."

Tekijä juhlii "omalla tavallaan yksityisesti", selittää Hesari.

Tarhatuilla pandoilla ei ole vaihtoehtoja.