KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
19.-30.6. Kuopiossa ja mökillä
6.-9.7. Tukholmassa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
24.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

perjantai 12. toukokuuta 2017

Children of the New World (novellit)


Tuoreesti perinteinen novellikokoelma - milloin viimeksi olen tällaista tavannut, etenkään lämpökuolemaan vajoavasta scifi-genrestä? Ehkä Bruce Holland Rogersin keyhole-kokeiluista, joita luin kymmenen vuotta sitten?

Tämän ihmeen luoja on amerikkalainen Alexander Weinstein ja teos on nimeltään Children of the New World (2016). Monen jenkkikirjoittajan tavoin Weinstein on esikoiskirjailijaksikin vallan kokenut tekijä. Lievetietojen mukaan hän on luovan kirjoittamisen opettaja, tai peräti "apulaisprofessori", joka jenkkikontekstissa voi tietysti merkitä mitä tahansa postimerkkien nuolijasta aitoon akateemiseen oppituoliin. Hänen yliopistonsa näkyy olevan KATOLINEN college nimeltä Siena Heights University, mikä on ehkä hyvä tietää vasta jälkikäteen. Muuten Weinsteinin novellien painokas moralismi, etenkin seksikuvauksissa, alkaakin tuntua kristilliseltä paatokselta.

Erityistä ja erikoisen onnistunutta Weinsteinin novelleissa on kokoelman yhtenäisyyden luova tekijä,  saman mediateknologian toistuvuus tarinan keskiössä. Päähenkilöt ovat niin ikään toistuvasti perheellisiä tai juuri perheistymisessään keskenjääneitä ihmisiä, joita internetin ja mobiililaitteiden kaltainen laitteisto eristää parisuhteen tai perheen ulkoisesta todelisuudesta.

Weinstein käyttää scifistisiä ideoita samalla tavoin kuin erinäiset muut "tuoreet" kirjoittajat (Chris Beckett, Claire North, Dave Hutchinson) viime vuosina eli välittämättä genren perinteestä, varsinkaan siitä, miten scifistiseltä heidän tarinoidensa keskeiset keksinnöt vaikuttavat. Parissa novellissa Weinstein yrittää siirtyä parodian puolelle NIMEÄMÄLLÄ uusia teknologioita ja ilmiöitä, ja heti mennään metsään. Sieluja muistilaitteistaan vapauttavat buddhisti-terroristit eivät jaksa edes hymyilyttää. Tällainen irrottelu ei vain sovi Weinsteinin tarkoin punnittuun kerrontaan.

Kirjan 13 novellista kymmenkunta on kuitenkin nopeasti sulavia makupaloja. Pari on erinomaista jopa novum-mittarilla. Ei ihan Hugo-tasoa, muttei kaiken tarvitsekaan olla.

Merkitsevää Weinsteinin kaltaisille uusille "tuoreille" kirjoittajille on ihmisryhmien kommunikaation muuttuminen. Siis pikemminkin laitteiden luoma tyhjyys kuin täyteys. Asenne tarinoissa on nostalgisoiva: kaivataan aikoihin, jolloin valtiot, kansat, kaupungit ja perheet olivat vielä selvärajaisia kokonaisuuksia. Tämä läpensä tylsämielinen maailmankatsomus ei kuitenkaan estä edellä manittuja kirjoittajia laatimasta kiinnostavia ajatuskokeita vapautuneena insinööriajattelusta.

Suuntaus scifin mundaanikierrätyksessä on johtanut siihen, että laitteita ei edes yritetä kuvailla, vaan ainoastaan niiden vaikutusta. Laitteet ovat niin integroituneet ihmisiin tai kodin sisustukseen ettei niiden ulkomuodolla, käyttöliittymällä tai varsinkaan teknisellä periaatteella ole mitään väliä, ei edes vertauskuvana sille miten tietyt laiteratkaisut vaikuttavat sosiaaliseen elämään. Ne vain ovat osa ihmistä ja ihmisyyttä kuten silmä tai hormonit.

Sen paremmin Beckettiä, Northia, Hutchinsonia tai Weinsteinia en suosittelisi genreharrastajalle, mutta valtavirtaan kyllästyneen proosankuluttajan kannattaa lukea kultakin näistä se esikoisteos, jossa he vielä kokeilevat genreä, aivan kuin keksisivät scifistisen "entäpä jos" -spekuloinnin ihan itse.

Esimerkiksi Weinsteinilta on mahdotonta suositella luettavaksi yhtä ainoaa novellia, mitään niin harkittua ei yhdestäkään löydä, että se olisi lukuhetken väärti. Mutta kokoelmana novelleista rakentuu tilkkutäkki, jossa yksittäinen novelli tuntuu tehokkalta täydennykseltä edellisiin nähden. Huomaan hämmästyväni: "ai se sai tästä telepaattisesta verkkoviestinnästä vielä tällaistakin irti".

Weinsteinin tarinat ovat myös niin tarkasti tiivistettyjä, että muutamalla rivillä on koukutettu lukemaan novelli loppuun. Kirjan niminovelli pelaa niinkin yksinkertaisella idealla kuin nettipornon ja keskiluokkaisen perhearjen limittymisellä toisiinsa, ikään kuin kyse olisi kahtia jaetusta aikuisuudesta jotka väistämättä tuhoavat toisensa. Novelli on erittäin huoliteltu siinä, miten sentimentaalinen metafora 'lapset ovat muistin tae' ensin rakennetaan ja sitten puretaan.

Kotiäidin huuto "I'm not deleting my children!" tulee tästä lähtien mieleen joka kerta kun avaan tai suljen nettiyhteyden. Kuinka moni novellisti pystyy tällaiseen ajankohtaisuuteen?

Tyylipuhtain Weinsteinin novelleista on parin sivun mittainen "Rocket Night", jossa vanhemmat tulevat lastensa koululle ihastelemaan, miten nämä lähettävät luokkansa epäsuosituimman lapsen raketilla avaruuteen. Siinä kaikki. Tälle tarinalle ei olisi kukaan räpäyttänyt silmiään edes 1920-luvulla ja 1950-luvulla se olisi mennyt suoraan roskikseen missä tahansa scifi-lehden toimituksessa. Mutta nostalgian nopeutuvassa syklissä minun sukupolveni genreharrastaja on joutunut syklin kuolleeseen silmään, missä tällainen tarina sykäyttää enemmän kuin tuhat kasvutarinaa sukupuolipaletin ahdistavasta laveudesta.

Weinsteinin seuraavaa kirjaa en odota henkeä pidätellen sen enempää kuin muidenkaan edellä mainittujen genrepuhdistajien teoksia. Ehkä puhdistuksen raunioista sentään nousee jotain vieläkin kiinnostavampaa.


Samaan aikaan toisaalla: Alma-median lehdissä on ilmestynyt arvosteluni Tiina Raevaaran kauhuromaanista ja Katja Kaukosen enkeliromaanista sekä Mary Shelleyn matkaesseistä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti