KALENTERI TULEVASTA

TULEVIA TAPAHTUMIA
19.-30.6. Kuopiossa ja mökillä
6.-9.7. Tukholmassa
13.7. S&M:n häät Helsingissä
22.7. Hyvinkäällä pelaamassa
24.-29.7. Spefi-kurssi Ahlmanin opistolla
31.7.-4.8. Haapsalussa turistina
9.-13.8. WorldCon Helsingissä

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Kuninkaan valinta ja Graduation (elokuva)

Espoolainen elokuvafestari on huono vitsi; Espoohan on kauppakeskuksia ja moottoriramppeja, ei taidetta. Tapiolan kulttuurikeskuksen suojissa Espoo Cine on silti kukoistanut kuin ansari täynnä harvinaisuuksia. Kahdesti olen siellä käynyt kuin kaukomatkalla.

Toisin tänä vuonna. Ostin liput ja sitten tarkistin esityspaikat: ostoskeskusten suolistoon kätkettyjä koppeja, ja kaukana Tapiolasta. Eikä edes Tapiolaan järjestetä kuljetusta festarin 2. viikonlopulle.

Festaritunnelmasta ei voi puhua keskellä ostoskeskuksia. Ensimmäinen filmi onneksi ilahdutti: historiallisilta detaljeiltaan jännittävä tarina "Kongens nei" (2016, kv-levityksessä 'King's Choise'). Oscar-ehdokkaanakin pistäytyneessä filmissä kuvataan muutamia huhtikuun päiviä 1940, kun Norjan kuningas ja hallitus yrittävät paetessa päättää, antautuako miehittäjille vai ei. Filmin alkukielinen nimi spoilaa tämän keskeisen kysymyksen tarkoituksella. Oletettaneen, että kaikki norjalaiset katsojat kuitenkin tietävät mitä tapahtui, ja miten eräs mr Quisling livahti kuin Bond-pahis ikään paenneen hallituksen sijalle.

Miten näytellä 1900-luvun kuninkaallista? Edetäkö takaperin?

Leffa on selvästi tuotettu tv-esitykseen, eikä sen eeppisyydessä ole mitään mitä suomalaisetkin eivät osaisi toteuttaa yhtä laiskasti. Ajankuva on steriili, vaatteet kuin teatterin pesulasta, mutta hienot pääosat (sairas kuningas ja saksalainen reaalipoliitikko) sekä yllätyksellinen tarina vievät mukanaan. Erik Poppelta olin aiemmin nähnyt "Tuhat kertaa hyvää yötä", joka lienee rohkaissut ohjaajaa dokumenttitapaiseen kuvakerrontaan historiallisesti jähmeän aiheensa kanssa.

Suurmiesfilmiksi "Kongens nei" onkin poikkeuksellinen. Henkilöohjaus osoittaa ainutlaatuisen harkittua etäisyyttä juuri päähenkilöönsä, vaikka muuten sodan dramatiikalla pelataan halvan osoittelevilla ratkaisuilla, jopa sumutorvena alleviivavalla ääniraidalla. Ratkaiseva neuvottelu on tylyn tehokas. Ainoa taistelukohtaus on siihen verrattuna hölmön amatöörimäinen - todiste siitä, miten draamaan ei luoteta kalliin tuotannon yhteydessä.

*

Toiseksi pitkikseksi valitsin ranskalaisen dokumentin filmikoulun pääsykokeista. Sekin oli erittäin kiinnostava, joskaan ei filmihullun kannalta. Claire Simonin ohjaama "The Graduation" (2016, alkup. "Le Concours") näyttää siivuja ranskalaista elämäntapaa turvautuen helpoimpaan näkökulmaan, telkasta tuttujen formaattiamatöörien tapaisiin, huvittavan sympaattisiin persoonallisuuksiin. 

Ranskalaisen filmikulttuurin laveus ja monipuolisuus välittyy hyvin henkilöiden mainitsemista taustatiedoista. Mutta useammin ammattilaisetkin viittaavat amerikkalaisiin kuin ranskalaisiin filmiklassikoihin, jopa silloin kun pohtivat millainen luonnetyyppi kelpaa ohjaajaksi. Tämä paljastaa paljon kansallisen filmikulttuurin kaventumisesta. Naisten suuri osuus ammattilaisissa voi pistää silmään, vaan ei yllätä, jos on lukenut lähdeteoksensa.


La Fémis -koulun alkukokeissa testataan toki kykyä analysoida ja osoittaa luovaa kinemaattista ajattelua, mutta 2. ja 3. kierroksella valitsijat (jotka eivät saa olla opettajia) etsivät pikemminkin motivoituneita persoonallisuuksia kuin taidekäsityöläisiä. Ja kaikki tupakoivat ja rakastuvat välittömästi hakijoihin, jotka ovat kauniita ja komeita kuin Rohmerin filmistä leikattuja. 

Henkilöön menevissä kärkevissä arvioinneissa katsoja saa ihaillen paheksua filmiammattilaisia ja sääliä sellaisiksi haluavia. Tällainen dokumentoiva näkökulma filmikulttuuriin ei voi epäonnistua. Analyysiin ei edes yritetä. Ehkä siksi, että ollaan liian lähellä omaa ammattikenttää.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti