KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





torstai 23. marraskuuta 2017

The Square (elokuva)


Liekö Pohjoismassa tällä hetkellä isompaa ohjaajalupausta kuin Ruben Östlund? Hänen elokuvansa Play (2011) ja Turisti (2014) ovat moraalisesti selkeitä mutta eettisesti hämmentäviä. Jos ne näkee teatterissa, tulee terveesti kiusatumpi olo kuin teatterissa samojen aiheiden äärellä tulisi: lasten turvattomuus ja aikuisten teennäisyys.

Uuteen The Square-elokuvaan (2017) kohdistuukin ehkä kohtuuttomat odotukset yhtä julman terävästä elokuvakerronnasta. Niitä se ei täytä. The Square on vieläkin hajanaisempi kuin kaksi edellistä pitkää filmiä. Elokuvan venyttäminen reilusti yli kahden tunnin ei myöskään tunnu perustellulta, kun juoni ei ole muutenkaan olennaista Östlundin filmeissä. Ohjaajan nuoruustyötä Gitarmongot (2004) en ole nähnyt, mutta sketsimäinen sekin on kuulemma rakenteeltaan.

Östlund ohjaa taidehenkilöitä näyttämään elokuvalta.
Ja silti. The Square on ehdottomasti kuluvan vuoden parhaita filmejä niin provokaationa kuin kysymysten esittäjänä. Itseäni se toki huvitti aivan erityisesti, koska näin elokuvan juuri Tukholmasta palattua. Tukholma on nimittäin keskeisessä osassa tässä filmissä, aivan kuin se olisi yhtä yksinäinen ja todellisuudentajunsa menettänyt ympäristö kuin Turistin vuoristohotelli.

Nimensä mukaisesti The Square käsittelee erilaisia sisätiloja, joissa koemme olevamme turvallisen tietoisia siitä, miten kunnon ihminen käyttäytyy. Kun taide flirttailee vaarallisille ja kiusallisille aiheille, sen tekijät ovat tietoisia gallerioiden ja museoiden tarjoamasta poikkeustilasta näitä aiheita edustavan MATERIAALISUUDEN kohtaamiseen.

Uloin kehä tässä sisätilojen suhteita käsittelevässä on Tukholma. Sisempi kehä on kuvitteellinen nykytaidemuseo, ja sisin kehä museon hallinto. Päähenkilö Christian (Claes Bang) on museon tanskalainen kuraattori, joka toimii luottoselittäjänä taiteen ja arvovaltaisen yleisön välillä.

The Square revittelee satiiria siitä, miten hölmön arvokkaasti ihmiset käyttäytyvät lapselliselta vaikuttavien ja löytötaiteeksi laskettavien ideoiden äärellä. Taidemuseon sisällä muhii väistämätön katastrofi, kun taidepuheen ammattilaiset palkkaavat nettiajan tiedottajat houkuttelemaan yleisöä uuteen näyttelyyn. Katsoja ei voi kuitenkaan tulkita hupsujen hahmojen arvaamattomuutta pelkästään hupsuudella. Yhdellä taideammattilaisista on mukanaan ikäänsä ja arvovaltaansa sopimaton sylivauva, toinen asuu simpanssin kanssa, kolmas uhoaa väkivallalla muttei uskalla poistua lähiön pihalle pysäköidystä autosta.

Viattoman oloinen Christian yrittää miellyttää kaikkia, mutta ei oikein tiedä miten ratkaista ongelmansa Tukholman kanssa, ilman, että elämä museossa menee sekaisin. Christian jos kuka on englannin slangin mukaisesti "the square", konservatiivisen ihmistyypin perikuva.

Kun sitten Christianilta varastetaan - taideperformanssia muistuttavalla tavalla - henkilökohtaiset tavarat, hän on täysin ymmällään mikä on hänen oma vastuunsa asian selvittämisessä ja siitä koituvissa äkillisissä seurauksissa. Hyppysuhde amerikkalaisen Annen (Elisabeth Moss) kanssa voi siis olla Christianin kaltaiselle aivan poikkeuksellinen erehdys - tai sitten ei.

Arvuuttelu Christianin "syvällisyydellä" on aidosti kiinnostava ja ainoa varsinainen tarina. Filmin kerronta viivähtelee milloin mihinkäkin kohtaukseen arvaamattoman pitkään. Tarinallisuuden vastustus on toki ymmärrettävissä osaksi elokuvan sanomaa. Tylsää vaan, että osa siitä vastustuksesta toteutetaan köyhästi perustelluilla kohtauksilla. Esimerkiksi sketsi, jossa arvokas taiteilijahaastattelu keskeytyy yleisössä istuvan miehen Tourette-syndrooman vuoksi, on ala-arvoinen Östlundin käsikirjoittamaksi.

Christianin sisäisen elämän kehityskaari ja sen kytkentä museon sisällä muhivaan katastrofiin olisi itsessään hieno puolentoista tunnin elokuva. Mutta tämän päälle tulevat pakollisena bonuksena ne sketsimäisen irralliset kohtaukset. Östlund haluaa ehkä kierrättää suuremmalle yleisölle edellisten filmien ja lyhäreiden aineksia.

Elokuvan temaattinen ydinkohtaus on taide-eliitille järjestetty performanssi, jossa ihmisapinaa esittävä näyttelijä ei ehkä olekaan näyttelijä. Tai ehkä se ei olekaan performanssi. Tai ehkä taide onkin eniten taidetta kun sillä ei ole enää rajoja. Ehkä juuri siksi museotaide on puhtaimmillaan pelkkä piirretty rajaviiva, se "square"-teos jonka rakentamisesta tämä elokuva alkaa ja jonka selittämiseen koko museo alkaa romahtaa instituutiona.

Suureellisen hienoa monitulkintaisuutta?

No joo. Mutta The Square -elokuvan palkitseminen Cannesin kultaisella palmulla tuntuu irvokkaalta juuri siihen nähden, miten tiukkaa kritiikkiä se esittää taiteen instituutioille.





maanantai 20. marraskuuta 2017

Hostages (elokuva)

Kuhunkin elokuvaan orientoituu kahdella tapaa, kyselee keiden tarina tämä oikein on ja mikä on näkökulma henkilöön tai henkilöryhmään. Romansseissa näkökulma on parhaimmillaan kahden henkilön välissä, poliittisissa elokuvissa ryhmän yläpuolella. Puolalais-georgialainen Hostages (2017, kv-levityksen nimi) on vähän molempia eikä kumpaakaan. Se on poliittinen rakkaustarina, jossa vastanaineiden ympärillä pyörii iso joukko hyvinkin persoonallisia ja uskottavia sivuhenkilöitä.

Elokuvan nimi viittaa paitsi historialliseen kaappaustarinaan myös siihen, miten neuvostojärjestelmä piti kansalaisiaan eräänlaisina panttivankeina, järjestelmän jäsenten uskotellessa nuorisolleen etteivät nämä olisi onnellisempia lännessä. Sinne tässä uhkarohkean maanisessa nuorten aikuisten tarinassa kuitenkin yritetään, Tbilisistä Bakuniin menevällä lennolla.

Tällä materiaalilla ja taidolla Hostages voisi olla mini-tv-sarja, johon löytyy kansainvälistä kiinnostusta tosipohjaisen kaappausdraaman ja kasarinostalgian ansiosta. Puoleentoista tuntiin pakattuna lopputulos jää monin tavoin keskeneräiseksi. Kaikkea on tarjolla hieman: kaappauksen suunnittelu neuvostoajan eliittiperheiden takahuoneissa, kaappauksen toteutus viinan ja pelonsekaisena kaaoksena, sekä nopeina katkelmina kerrotut poliittiset oirehdinnat kaappauksen jäljiltä. Sosiodraamaa siis monessa mielessä, mutta vailla ratkaisevaa elokuvallista rytmitystä.

Tukholman filmifestarin 150 elokuvasta oli 3 käyntipäiväni aikana valittavissa edelleen melkoinen määrä, mutta iso osa tarjonnasta vaikutti valmiiksi pureksitun sivistäviltä dokkareilta ja sosiaalidemokratian itsetuntoa hyvitteleviltä indiedraamoilta. Hostages oli hieman muuta, mutta hapan itseruoskinnan fiilis siitä silti jäi.

Disclaimer? Kun Suomessa R&A:n kävijöiden keski-ikä on alle 30, Tukholman festarilla se on varmasti lähellä 50. Vain siksi Hostages tuntui tässä seurassa tuoreelta filmiltä.


Hannah (elokuva)

Ranskassa rikostarina on aina eksistenssin syitä järisyttävä mysteeri. Mielikuva ei pääse muuttumaan kliseeksi, kun nuoresta ohjaajapolvesta ilmaantuu elokuvia kuten Hannah, joka on säästeliäs rikoksen selittäjänä ja erittäin harkittu hahmojen piirtämisesssä ulkoa käsin. Rikoksessa olennaista ei ole mitä tapahtui tai kuka oli syyllinen, vaan se miten syyllisyyden merkitykset välittyvät omaisilta sivullisille. Dialogia ei ole juurikaan ja kuviin keskittymällä ymmärtää enemmän kuin repliikeistä.

Hannahin ydin on Charlotte Ramplingin pienin ilmeenmurtumin esittämä isoäiti. Elokuva alkaa kuin Haneken Amour havaintoina vanhusten arjesta. Vartin kohdalla näemme mummon saattavan miehensä vankilaan. Tunnin kohdalla kuulemme ensimmäisen verbalisoidun syytöksen. Siinä välissä disorientoitunut mummeli yrittää käsitellä sitä, miten ihminen voi kätkeä syyllisyytensä ja miten koko maailma kenties perustuu näyttämömäisille esityksille... teatteri ja elokuva ovat helpottavia selitysmalleja, kun taas autistinen lapsi on pelottava todiste ihmisten sulkeutuneisuuden asteista.

Jep, poeettisen realismin koordinaatit ovat tosiaankin kohdallaan ja säästeliäästi siirrettyinä tähän mittasuhteiltaan pieneen tarinaan, mutta paljon mahdollisuuksia jää myös käyttämättä... belgialainen miljöö, italialainen ohjaaja ja ranskalaistunut brittinäyttelijä olisivat kohdanneet ehkä kirkkaammin jossain toisessa yhteydessä?

Ramplingin näyttelijäosuus on itsessään vivahteikkainta mitä tämä elokuva tarjoaa. Ohjaaja Andrea Pallaoron  taustoitus, että Rampling oli hänen tärkein syynsä ja motivaationsa tämän filmin tekemiseen, selittää paljon sitä luottamusta minkä varassa Hannahin hahmo valmistui kahden vuoden ajan.

Projektin viivästyminen oli, ohjaajan sanoin, sekä onnekasta että kamalaa. Tulipa sen aikana teattereihin toinenkin Ramplingin tähdittämä mummomysteeri, 45 Years (2015), mutta ohjaajalta kukaan ei kehdannut kysyä samankaltaisuuksista näiden elokuvien välillä.

Hannahin heikkous on sen epäröivä lopetus. Näytäntöä seuranneessa f2f-keskustelussa ohjaaja paljastikin, että muitakin vaihtoehtoja harkittiin. Ulkoisin merkein kerrottu sisäisen maailman muutos on toki haastava muoto filmille, ja puolitoista tuntia tätä on jo huikea suoritus.

Keskeiseksi metaforaksi nostettu rantautunut valas oli se kuvaidea, jonka ohjaaja kertoi lumonneen itsensä ja se mikä kuvattiin ensimmäiseksi. Tämä sallittaneen tekijän nuoruuden vuoksi. Kun filmi on muuten niin minimalistisen vihjeissään, lyhyt valaskohtaus muutoin sisätiloille omistautuneessa elokuvassa on kuin ... no, kuin julkilausuma metaforien mahtavuudesta.
Mahalasku, sanoisi katsoja.

Samaisessa keskustelussa ohjaajaa verrattiin Chantal Akermaniin ja ohjaaja kiittelikin Akermania yhdeksi esikuvistaan, eritoten uusinta No Home Movie -filmiä. Mutta itse katsoisin kyllä ennemmin tämän filmin uudestaan kuin Akermanin itseensä käpertynyttä estetiikkaa.

Omaan kysymykseeni ohjaajan uranäkemyksistä mr. Pallaoro vastasi, että edellinen filmi, pitkä esikoinen ja modernisaatio Medeia-näytelmästä oli sekin tragedian jälkiseurauksia käsittelevä filmi. Mutta Hannahista on tarkoitus alkaa trilogia, jonka toisen osan filmaukset ovat jo valmisteilla.

Sitä kannattaa odottaa. Hannahista näkee, että näyttelijöillä on vahva luottamus Pallaoron näkemykseen ja henkilöohjaamiseen. Yhdistettynä valikoivan hitaaseen kuvapainotteiseen kerrontaan se on sielukkainta - vaikkei ihan syvällisintä tai taiteellisinta - mitä eurooppalainen elokuva voi kuolleiden taideinstituutioiden keskellä tarjota.


lauantai 18. marraskuuta 2017

Florida Project (elokuva)

Filmifestareilla on aina jotain yllätyksellisen hyvää, ja tällä kertaa se oli Florida Project. Kahden lapsellisen indieyritelmän jälkeen tämä lapsien näkökulmaa käyttävä kuvaus Disneyworldin nurkilla asuvasta amerikkalaisesta köyhällistöstä oli kuin kylmä suihku. Tämä on niitä elokuvia jotka tulee muistamaan koko ikänsä, ja silti filminä joka ei yritä mitään liikaa, ei lapsihuumorilla pehmentämistä, ei aikuisilla aiheilla järkyttämistä, ei amerikkalaisten elämäntapailluusioiden kontrasteilla pelaamista.

Florida Project (2017) on kyllä tarinaltaan liiankin tuttu ja periaatteessa liiankin suoraviivaisesti toteutettu: hoivataidoton whitetrash-äiti kaveeraa 6-vuotiaan tyttärensä kanssa milloin ei myy itseään tai harrasta muuta hengissä pitävää parkkipaikan bisnestä. Elokuvan nimi viittaa Disneyworldiin nurkan takana, mutta toimii metaforana valtavalle motellikylälle, jossa asuu satoja yhteiskunnan pohjalle ja autobaanan reunalle ajautuneita luokkapudokkaita, kastittomia tai loppusyrjäytyneitä, miten vain. Lapset viettävät loputonta kesää lilaksi värjätyn betonin ja parkkipaikkojen ja hylättyjen rakennusprojektien välissä. Järjestyksen esikuva on Willem Dafoen esittämä, oikeasti ihmisvastuunsa kantava motellikylän talonmies.

Elokuvan juoni etenee pohjalta pohjalle kohti väistämätöntä loppukonfliktia, mutta lapsen näkökulma mahdollistaa yllätyksen. Loppuvisio on niin nokkelan yksinkertainen ja fantisoivanakin luonteva kuin filmi äkisti tiivistyisi sen 6-vuotiaan elämäntarinaksi. Loppukrediiteissä ei soi musiikki.

Ohjaaja Sean Bakerilla näkyy olevan kokemusta karhean yhteiskunnallisista aiheista, joiden mikrokosmos täytyy riittää opiksi itsessään, ilman filmillistä kikkailua. Edellinen elokuva, Tangerine (2015), filmattiin näköjään kolmella älypuhelimella. Siihen verrattuna Florida Project tulee tarkoituksella silmille kiusaavan naturalistisissa pastellisävyissään ja elintilan kapeutta havainnollistavissa etäkuvissaan ja kamera-ajoissaan. Se on vaikuttava dokumentaarisuudessaan, mutta se ei ole aihettaan suurempi elokuva eikä sellaista tosiaan yritäkään. Tätä indie-elokuva on parhaimmillaan.

Ingrid Goes West (elokuva)

Tukholman filmifestareilla lippusysteemi on erikoinen, ja kallis. Kun ostaa 260 kruunun jäsenkortin vuodeksi, saa alennuksen 3  eri festarin filmeihin, eritoten tähän varsinaiseen marraskuun kansainväliseen festariin. Kortin ansiosta liput ovat 100 kr (11 e),  kun ne muuten olisivat 170 kr. Juhlanäytännöt, joissa kunniavieraat näyttäytyvät, ovat muutaman euron lisää.

Tänään katsomani Ingrid Goes West  (2017) ei saanut edes puolta salia yleisöä. YA-elokuvaksi se keräsi silti varsin aikuisen yleisön, koska tässäkin filmissä oli indie-tuotannon leima & lupaus. Hukkaan meni.

Hääjuhlien tuhoamsesta alkava patologinen kateustarina kertoo Ingridistä, joka täyttää identiteettinsä vajetta stalkkaamalla kauniita blondeja, joiden kaveri hän haluaisi olla - tai ehkä sisar tai rakastaja, kaikki kävisi. Ingridille naisen identiteetti on vain täydellistä blondiutta, mistä hän itse on pelkkä nimensä mukainen outo kaiku blondihistoriaa.

Eilistä BB-filmiä muistuttaen tämäkin kasvutarina nivoutui siis kepeän itseironisesti mielenterveyskuntoutujan ympärille. Ongelmaksi esitettiin identiteetin vaje, jonka syyksi vihjattiin äidin puuttuminen, kun eilisessä BB:ssä syy oli väärässä isässä.

Avohoitoeksploitaatiota? Hmm.

Tuloksena on toisaalta laaduton lesboromanssi, toisaalta kuin Single White Female (1997) kerrottuna stalkkaajan näkökulmasta. Kyseessä on toki myös tarina keskiluokan ideniteettikriisistä, johon ainoaksi vaihtoehdoksi näyttäytyy roolileikkien kopioiminen somesta ja Hollywoodista. Idea Batmanista mustavalkoisen amerikan etnisenä sankarina on tämän filmin ainoa ajatuksella kehitelty osuus. Puuttuu vain rohkeus käsitellä etnisiä ja luokkaeroja ihan oikeina eroavuuksina eikä roolileikkeinä.

Lopulta tarina muuttuu rikosfarssiksi, sitten kylmäksi somesatiiriksi. Molemmat osuudet käytetään nopeasti, jotta juoni saadaan suljettua. Vaikka some-riippuvuuden kytkentä identiteettipolitiikkaan on erinomaisen tärkeä aihe sinänsä, tämä elokuva käyttää sitä vain nopean kritiikin ja liian sutjakan ironian aineksina.

Ingrid Goes West näkyy olevan tulossa juuri dvd-levitykseen, mutta en sitä kellekään suosittele edes aiheensa puolesta.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Brigsby Bear (elokuva)

Pyöräilin aamupimeässä bussille, jotta ehtisin sillä aikaiselle lennolle, jolla pääsisin Ruotsiin, missä ottaisin junan ja Tukholmaan tultua ennättäisin - elokuviin.

Katsomaan Brigsby Bear. Aikuisten kasarifarssin.

Kyllä, matka oli ehkä parempi kuin päämäärä.

Brigsby Bearin (2017) luulin olevan osaltani kevyen spefistinen aloitus festareihin. Ruotsalainen yleisö nauroikin sille runsaasti. Filmi kertoo miehestä, joka on kasvatettu bunkkerissa tietämättä muusta maailmasta, ainoana viihteenä lasten BB-sarja jota isänsä on salaa tehnyt hänelle kasarityylin halvoilla ideoilla ja efekteillä. Vapaaksi päästyä mies jatkaa isänsä fiktiota: kilttien ihmisten avulla hän valmistelee kokoillan filmiä työstääkseen traumansa.

BB on alleviivatun harmiton feelgood-filmi, jossa väännetään paljon vitsejä (humala, kiroilu, petting) siitä kun henkisesti jälkeenjäänyt 3kymppinen mies yrittää sopeutua ihmiskuntaan ja lukioikäisten joukkoon. Juuri se ei naurata. Välillä näytetään ja näytellään kohtauksia paperimassapään esittämästä BB-satuscifistä. Ei naurata, vaikka pahvistahan se on. Ärsyttävin on pääosan Kyle Mooney, taas yksi SNL:n koulima egomaanikko.

Elokuvana Brigsby Bear yhdistelee helpoimmat ideat komedioista Forrest Gump (1994), Blast From the Past (1999) ja Be Kind Rewind (2008), ja scifinörttiydestä sinänsä. BB:n kasariversumin luojaa esittää itse Mark Hamill. Se on varmaan tekijöiden mielestä paras vitsi.

Vielä on osaltani 4 filmiä edessä Tukholman filmifestivaalista, joka on kyllä kestänytkin jo kaksi viikkoa, R&A:n tavoin. Aito indie voi vielä pelastaa marraskuuni.


maanantai 13. marraskuuta 2017

Vuonna kahdeksanseiska (13.-16.11.)


Kolmekymmentä vuotta sitten, kun olimme kirjallisuudenopiskelijoita, ainoat ammatit joihin saatoimme kuvitella valmistuvamme olivat kunnallinen kulttuurisihteeri ja läänintaiteilija. Mistään muusta opintoihimme sopivista duuneista meillä ei ollut käsitystä, ei edes siitä mitä opettajamme OIKEASTI tekivät työhuoneissaan. Kulttuurisihteerin tiesimme siitä, että se mainittiin opinto-oppaassa.

Tänään, 30 vuotta myöhemmin, lähetin hakemuksen läänintaiteilijaksi. Olin pyöritellyt asiaa mielessä viikon verran ja päätin lopulta, että itsehän ne siellä valtiolla sitten tietävät, onko niillä käyttöä kaltaiselleni ihmiselle. Olen ollut järjestökentällä mukana 17-vuotiaasta saakka ja istunut erinäiset vuodet byrokraatin pallilla, joten kokemusta pitäisi olla. Taiteestakin ja alan projekteista.

Tosin kun olen maininnut aikeistani ystäville, reaktiot ovat muistuttaneet sitä, että ilmoittaisin hakevani kolportööriksi tai vaivaisukoksi. Itsekin olen tuntenut vain kaksi kirjallisuuden alan läänintaiteilijaa, Mari Mörön ja Tiuraniemen Saaran. Joskus Kokkolassa tavatessa Mari kertoi tarinoita edeltäjistään Etelä-Savon läänintaiteilijoista. Se kiljuammeelta tuoksuva maailma kuulostaa nyt yhtä etäiseltä kuin kolportöörit ja vaivaisukot. Tai 1980-luku.

Selailin pitkästä aikaa vuoden 1987 päiväkirjaa. Siinä arvioin, etten ole koko vuonna mennyt nukkumaan ennen keskiyön vaihtumista. Onneksi se sopi opiskelijan päivärytmiin. Mutta olin täysin unohtanut, miten huonouninen olin jo opiskeluaikoina. Etenkin verrattuna lapsuuteen, jolloin todistajanlausuntojen mukaan nukuin ja heräsin täsmällisesti kuin kone. Ja koneena olisin varmaan pysynytkin, päivät ja yöt, jos olisin jäänyt elämään Kuopion kokoiseen kaupunkiin.

Tällaiselta se elämä suurin piirtein tuntui vuonna 1987 Annalan soluasunnossa. Urasuunnitelmien olisi pitänyt jo kirkastua neljännen vuoden opiskelijalle, mutta ei ollut vieläkään ennemerkkiä siitä, mitä tekisin elämälläni vuoden kuluttua... tai kahden vuoden... kunnes syksyllä 1989 pääsin yllättäen tuntiopettajaksi. Jos hissiteoria pitää paikkansa, niin siitä eteenpäin kaikki olikin sitten johdonmukaista putoamista ylös- ja eteläänpäin. Kohti Hollywoodia.



Kaukawoodin opiskelijaelämää 1980-luvulla.
"13.11. [1987] Perjantai. Lunta pyryttää, lipputanko huojuu. Luennolta puuttui ihmisiä. Valtuustoon pääsivät Vainio ja Hanna. Sain pääteluokan avaimen, istuin klo 13-20 tekemässä esseetä Excelistä. Sade lakannut, lumi narskuu. Eilen "Zoo". Tarina olisi tämäkin: mitä J. ja sen sisko tekisivät pienessä soluhuoneessa, jos nukkuisivat liian lähekkäin? Se onkin vain tarina. Eli todellisinta. Viime yönä kirjoitettu kritiikki näyttää typerältä. Sanoja ne vain tarvitsevat, oikeassa järjestyksessä. Haavikolta ilmestyi kaksi romaania tämän päivän kunniaksi. Mutta minun arvosteluillani on ehkä enemmän lukijoita."

"14.11. [1987] Usvaa, lunta vain maassa. Täysi elämän päivä. Lounas, Solaris, kirjeet postiin, päätehuone, pyöräilyä. Mottoja: "Mene takaisin elämään." Toinen motto unohtui. Ei tullut dialogia, ei tullut runoa. Tapanisilla saunomassa, jätin lastenkirjat, pelasin shakkia Matin kanssa ja olin hävitä. Monta kirjaa ja asiaa on kesken eikä mikään valmistu. Hyviäkään päiviä ei saisi olla monta jos ne ovat toistensa kaltaisia."

"16.11. [1987] Sunnuntaina oli sohjoa, nyt kaikki jäässä. 9 kuollut viikonloppuna maanteillä. Syöpöttelyä: makrillifileet, puolikas lenkkiä, pilaantuneet sekavihannekset ja paljon riisiä. Jääkaapi aina tyhjä. Juotin mopolle pullollisen öljyä ja se kulki taas, vain kytkin hieman jähmeä. Jotain siis sain aikaan. Lopun yötä voisin tehdä joululahjarunoja. A tuli vastaan, se oli ostanut yksiön Nekalasta ja sanoi että G:n IMAGOON ei asunnon omistus kävisi. Miksi se niin sanoi? Ruotsin opemme S-lehto on kadonnut, V sanoi että viinaan. Saltsari kutsui keskiviikoksi katsomaan Syntymäpäivä-näytelmää. Pekan kaa suunniteltiin harjoitustyötä, G tekee taas suurimman osan. Soitin kotiin ja käskin ottaa nauhalle "West Side Storyn", menin leffaan katsomaan "Lahjomattomat". Sen sijaan "Martin Eden" jäi kesken, olisi pitänyt lukea 16-vuotiaana. Vain [Philip] Roth vetoaa kirjoittamaan."

maanantai 6. marraskuuta 2017

Thor: Ragnarok (elokuva)


Ensimmäistä kertaa menimme katsomaan supersankarifilmiä perheenä. Joitakin Marvel-tuotoksia olimme huvitelleet vanhempien deittifilmeinä, mutta kieltämättä katsomisen tapa muuttuu erilaiseksi kun on 9-vuotias mukana yleisössä. Genrekohtaisen maailmanrakennuksen ja itseironian tuoreus on vähemmän merkittävää kuin ansiot (katsojien) sukupolvia yhdistävän tarinan kertomisessa.

Jos Spartcus, Pahatar ja Shrek kohtaisivat...
Ja Thor: Ragnarok on todentotta erilainen Marvel-tuote. Se on huomattavasti itseironisempi, jopa rasittavuuteen saakka, kuin yksikään aiempi MCU-filmi (Marvel Cinematic Universe). Se yhdistelee poikkeuksellisen sutjakkaasti hyvinkin erilaisia Marvel-uniservumin aineksia kilpaillakseen DC-filmien kanssa ja tarjotakseen sitä psykedeelisen hulluttelevaa planeettascifiä, jota pimeän puolelle siirretyt Star Wars -tuotteet eivät enää tarjoa. Eikä kukaan muukaan, itse asiassa.

Kun olin välttänyt lukemasta arvosteluja, oli Thor: Ragnarok melkoinen yllätys. Positiivinen, kyllä, koska tämänkään vertaa scifististä kuvastoa ei yleensä näe edes scifiksi tarkoitetuissa filmeissä. Elokuva alkaa ja loppuu juuri kuten edellisten Thor-filmien perusteella voisi odottaa, mutta siinä välissä vietetään miltei kaksi tuntia planeettaseikkailuissa. Samalla tietysti menetetään jotain edeltävien elokuvien mytologiasta, etenkin kun sankarin kääntöpuoli Loki on tällä kertaa vähän & harvakseltaan valjun sidekickin asemassa.

Näissä 'keskikauden', tai MCU:n kannalta toisen ja kolmannen tuotantovaiheen, elokuvissa tuodaan yhteen muutamia Marvel-sankareita, joista jotkut pistäytyvät pelkkänä cameona, toiset sivuhahmoina, kolmannet taisteluvastuksina. Amerikkalaisessa vapaapainissa ideansa kirkastaneen paradigman mukaisesti tarvitaan vaihtelevia, edes heikosti perusteltuja tekosyitä miksi sankarit ajoittain kamppailevat toisiaan vastaan. Tämä perinne on pitkällisesti pohjustettu supersankarisarjiksissa, mutta elokuvissa sen juonellinen toteutus ja dramatisointi on huomattavan väkinäistä verrattuna sarjakuvaan. Myös Thor: Ragnarok -tuotteessa se ärsytti allekirjoittanutta (vaan ei kuitenkaan toista mukana ollutta aikuiskatsojaa).

Toinen lievästi ärsyttävä asia on scifin ja satufantasian ja miekka&sandaali -genren yhteennivominen. Se sopii sarjismaisen villiin KUVITUKSEEN, mutta MCU:n koherenssia se rappeuttaa yhtä nopeasti kuin käsikirjoittajien tiimiälyä. Supersankarius keskeisenä ideana kokee inflaation, jos se ensin perustellaan fantasiasta käsin, mutta sitten scifi-vitkuttimella kukistetaan sankari napin painalluksella. Kun mitkään voimasuhteita määrittävät lainalaisuudet lopulta eivät toimi Marvelin multiversumissa, niin olisiko edes jotain genrejen välisiä säännönmukaisuuksia toivottavissa...

Kriitikoiden palaute tästä MCU-tuotteesta on ollut kohtuuttoman kehuvaa. Syy ei ole Thor-filmien "kehittymisessä" Branaghin wagneriaanisesta keikistelystä kohti limudiskon väreissä tehtyä genremättöcocktailia. Syy on ihan vain siinä, että Deadpool-filmin jälkeen itseironiasta on tullut ja tuleva pitkäksi aikaa supersankarifilmit määrittelevä asenne. Tälle on selvä tarve: elokuviin ei saada lisättyä yhä nuoremmille tarkoitettua yhä suorasukaisempaa väkivaltaa, jollei sitä mausteta runsaalla itseironialla: hei leikisti nämä sedät vaan hakkaa toisiaan kasvoihin! Nehän on oikeesti kavereita!

Vaan mitä 9-vuotias tuumasi K12-elokuvasta? Hän antoi sille viisi tähteä viidestä ja kertoi pitäneensä erityisesti siitä miten paljon elokuvassa oli vitsejä. Kysymykseen siitä, mikä oli kaikkein cooleinta lapsi vastasi täsmälleen samalla tavalla kuin isänsä olisi vastannut, mikä osoittaa hänessä kehittyvän genrekuluttajan tunnumerkkejä. Mutta kun se coolein juttu on se, miten maailma pelastetaan tällä kertaa, niin se jääköön spoilerimuurin taakse.



sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Galactic North ja Paradise Tales (novellit)


Milloin tieteiskirjallisuus kuoli? Akateeminen vastaukseni on, että kyberpunk merkitsi scifin evoluutiossa trooppiperinnön syövää äpärää ja algoritmimaisten ideoiden lämpökuolemaa. Scifi genrenä sekoittui 2000-luvulla fantasiaan ja metafyysisiin dekkareihin eikä koskaan löytänyt enää omaa ydintarinaa, vaikka jotkut dinosauruksista olivatkin vielä vaikuttamassa siihen, mitä luettiin ja mitä arvostettiin.

Nyt rohkenee jo sanoa 2000-2010 -lukujen ainoa merkittävä tieteiskirjailija on Alastair Reynolds. Näin on todettava siitäkin huolimatta, että Reynoldsilla ei ole yhtäkään avainteosta ylitse muiden ja että hänkin on viime vuosina alkanut loikkia naapurigenrejen puolelle. Ja siitäkin huolimatta, etten ole jaksanut lukea edes kaikkia suomennettuja teoksia, ja tuskin jaksankaan.

Reynolds on kuitenkin ainoa ahkera ja ITSEVARMA kirjailija, jonka näkemys scifistä jatkaa arvokkaasti 1900-luvun perintöä: scifille olennainen ympäristö on avaruus, ei tämä surkean tuttu planeetta Maa. Kääntöpuoli Reynoldsilla on se, että hänen romaaninsa ovat kohtuuttoman pitkiä ja lörpötteleviä, vaikka niissä ei olekaan mitään erityisen heikkoja osuuksia. Niistä vain puuttuu romaanikirjailijan näkemyksellisyys jota lajikohtainen itsevarmuus ei riitä kompensoimaan.

Olikin melkoinen löytö avata tänä syksynä Reyndolsin novellikokoelma Galactic North (2006), joka on temaattisesti ja tarinallisesti yhtenäinen kooste Ilmestysten avaruus -maailmaan sijoittuvia tarinoita. Yksikään novelleista ei toimi loppuun asti kuten pitäisi, vaikka aloitukset ovat erittäin taitavia, mutta kokonaisuutena tämän olisi valmis julistamaan kirjailijansa pääteokseksi. Senkin hyväksi, että novelleissa on hyvin vähän mitään ylimääräistä maalailua kuten amerikkalaisuuden ("Mitä pidempi, sitä parempi") ehdoilla valmistuneissa romaaneissa. Lisäksi jokaisessa novellissa on useita edellisten novellien ideoita kehitteleviä variaatioita, joita käytetään säästeliäästi, vain novellin mittaan sopivasti.

Vastaava ideoiden säästeliäisyys ja kerronnan tiiviys on nähdäkseni huvennut Reynoldsin viime vuosien novelleista. Nekin ovat kyllä maailmoiltaan rohkeampia ja kokonaisuuksina kiinnostavampia kuin useimpien muiden scifistien avaruusseikkailuissa, mutta Reynolds ei vaikuta olevan enää niin varma siitä, millaiseen ihmiskunnan tulevaisuuteen tarinansa sijoittaisi: miten yhtenäisen tulevaisuushistorian hän haluaa jättää perinnöksi kirjallisesta urastaan?


Ilahtuneena Reynoldsin novelleista tilasin yöpöytälukemistoksi lisää novelleja, Geoff Rymanin novellikokoelman Paradise Tales and Other Stories (2012). Se edustaakin sitten ihan toista ääripäätä nykypäivän spefissä, kaikilla huonoilla tavoilla. Rymanin parhaat romaanit (Air, The Child Garden ja Was) ovat sosiaalisen scifin hienoimpia teoksia, jotka nappaavat genreä tuntemattomankin lukijan juuri kirjallisella kekseliäisyydellään. Mutta Rymanin pienoisromaanit ja novellit epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen.

Selitys kirjoittajan viime vuosien häröilyyn voisi löytyä Strange Horizons'in arvostelussa vilahtavasta kommentista, että kirjailija on hyvinkin omistautunut meta-aiheille, fiktion vaikuttavuuden pohtimiseen (tai oikeastaan spekulointiin) novellien sisällä.

Tuloksena on erittäin itseensä kääriytynyttä novellistiikkaa, jonka tavoitteellisen kurinalainen sanasto ei riitä antamaan lukijalle ajattelutilaa, ja vielä vähemmän mielikuvittelun tilaa. Jotkut kirjan novelleista huvittavat hetken, kuten kuvitelma siitä miten Burroughsin Mars-tarinat edustavatkin ihan toista historian jatkumoa. Mutta puolivälissä kokoelmaa olen alkanut selailemaan novelleja: jaahah, että tällainen sisäpiirin vitsi tällä kertaa...

Kun kysyin Åconissa (2010) Rymanilta, minkä kirjoistaan hän toivoisi tulevan suomennetuksi, hän vastasi epäröimättä että Air pitäisi kääntää koska se on ajankohtaisin ja hänelle itselleen tärkein, ainakin siis sillä hetkellä. Mutta pahoin pelkään, että Rymanin romaanitkin, etenkin Air kaikessa tiukan pelkistetyssä maailmankuvauksessaan, on kohtuuttoman pitkitetty ja eksyy liian usein tarpeettomaan "kuvitelmia kuvitelmien vaikuttavuudesta" -visiointiin. Se pitäisi ehdottomasti saada suomeksi, joo, mutta ehkä 100 sivua tiivistettynä. Ja kuka sellaista kehtaisi?


perjantai 3. marraskuuta 2017

Teatteriharjoituspäiväkirja 1

Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003 en osallistu nanowrimo-kirjoitusmaratoniin. Motivaatio on niin syvästi miinuksella proosan kanssa. Editoin kyllä kaikenlaista, mutta uuden luominen - sen täytyy tapahtua kaukana digilaitteista.

Kiitos Terhin, pääsin jälleen mukaan teatteriproduktioon. Tukkateatteriin ensi kevääksi valmistuva näytelmä "Kylmien kyytimies" on osittain omaakin syytäni: suosittelin Tuurin romaania Terhille ja hän onnistui saamaan siihen sovitusoikeuden kirjailijalta.

Ensimmäisessä tapaamisessa lokakuun puolivälissä Terhi ohjasi meidät kokeilemaan tilan käyttöä liikkumiseen sotanäyttämöllä: ruumiiden raahaamista ja pesäpalloilla käytävää ristitulta, samoin äänimaisemaa. Vasta sen jälkeen, viikko sitten, kokoonnuimme kaikki 9 näyttelijää lukemaan käsikirjoituksen.

Viime tiistaina porukan miesvahvuus (6 henkeä) joutui sitten jo näyttämölle harjoittelemaan sotilasosastona esiintymistä. Aseina ovat pesäpallomailat ja ammuskelu tapahtuu pallotteluna hanskoihin.

Tunnelma kohtauksissa rakentuu ainakin tässä vaiheessa poeettisen realismin ja talonpoikaisen melodraaman välimaastossa. Tuurilaisen dialogin tuima ironia on kaikkein vaikein sovitettava. Miten ohjaaja sen ratkaisee, se on antoisaa seurattavaa kuin olisi vakoojana draaman temppelissä.

Näytelmän keskipisteessä on Tampereen taisteluissa aseista kieltäytyvä kyytimies Ketola, sekä hevoset, joiden toteutus tulee olemaan mielenkiintoinen haaste sekin. Olen luvannut esittää hevosista toista, valkoisen armeijan ruunaa. Sen lisäksi esitän ehkä körttipastoria. Luonnerooleja, totta kai.

Itselleni vaikeinta on muiden rytmissä pysyminen kuoromaisissa kohtauksissa. Näytelmän etenemiselle välttämätön reaktiorytmi sinä-minä-sinä tuntuu seisauttavan aivoni sekunniksi, kun muilla reaktio on yhtä spontaani repliikeissä kuin toiminnassakin. Ja Terhin ohjaustyyli on erittäin ryhmäyttävää, mikä tietysti sopii sotanäytelmään jos mihin.

Muutamat harjoitukset jäävät minulta väliin iltaopetuksen vuoksi. Ehkä saan nähdä esityksen rakentumisen hieman etäännetympänä sen ansiosta.

Seuraava osa teatterharjoituspäiväkirjaa 6.12...