KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

24.-28.2. Kuopiossa
3.3. Helsingissä teatterissa
09.3. Kylmien kyytimiehen ensi-ilta Tukkateatterissa
10.3. Rakkauselokuvan käsikirjan julkistus Tulenkantajissa
26.4.-2.5. Unkarissa lomalla


tiistai 20. helmikuuta 2018

Artemis (romaani)

Andy Weirin "The Martian" (2011) paalutti scifin 2000-luvulle. Mutta kirjailija itse saattaa jäädä yhden kirjan tapaukseksi. Näitähän on useita scifin historiassa, teoksia joiden aiheeseen kirjailija pumppaa kaiken asiantuntemuksensa juuri kun aihe on trendikkäin tiedeuutisissa.

Mars-tarinan tosituntumaan verrattuna Weirin uusi kirja "Artemis" (2017) on erittäin heikko romaani jopa scifistisiltä osiltaan. Ja erityisesti niiltä. Sen juoni on rakennettu väkinäisesti skenaario skenaariolta esittelemään miten kuukaupunki toimii. Kirja tuo mieleen Clarken Selene-romaanin (1961), jossa kuuteknologian ongelmat esiteltiin yhden katastrofin ympärillä. Juonta ei yritettykään vääntää, vaan eipä kirjakaan ollut novellia pidempi.

Kuukaupungin yhteisökuvauksena Weir jää niin ikään kauaksi jälkeen edeltäjistään, etenkin Heinleinista, jonka oikeistoanarkistiset yhteisöt ovat säilyttäneet sentään genreuskottavuutensa läpi vuosikymmenten.

Weir esittelee Artemiksen kaupunkia vimpaimet etualalla. Huolella kuvaillussa katastrofitarinassa scifistiset vimpaimet ovat aina myös osa ongelmaa. Tällaiset tarinat voivat ylläpitää scifin verneläistä perinnettä, usein kömpelösti, mutta sentään testaten mitä olemme halukkaita uskomaan tiedeuutisista, millaista teknologiaa pitämään mediaseksikkäänä.

Noh, kuu ei ole mediaseksikäs. Varsinkaan jos siellä ei muuta ole kuin turistikasinoa muistuttava kuplakaupunki. Näin Weir visioi perustan kuun ensimmäisille 2000 asukkaalle. Katastrofin ainekset sekoittuvat vasta kun kuun olosuhteista löytyy ison bisnesmomopolin mahdollisuuksia. Kovin 1950-lukulaista markkinaspekulaatiota, eh?

Luin aivan äskettäin Ian McDonaldin Luna-sarjan kakkosromaanin (Wolf Moon, 2017), jossa kuukaupungit pursuavat seksiä, väkivaltaa ja mafiosoja. Pidin siitä kovin, vaikka romaanina sekin oli kuin ultracooleista raapaleista koottu salaattipöytä.

Teinimielisiä lukijoita mielistelevä ultracool tyylittely on silti parempi ratkaisu scifin yhteydessä kuin madaltaa teknobabblen luettavuutta Weirin tapaan: minäkertoja, isäänsä vastaan kapinoiva muslimineito, ironisoi taukoamatta tekojensa ja repliikkiensä lapsekkuutta. Hän on "paha tyttö" jenkkisarjojen tylsimmässä merkityksessä, se sellainen joka mokailee kaikessa mutta lopulta kasvaa sankaruuteen.

Artemis-romaanin insinööriproosassa on kyllä kieltämättä jotain järisyttävän suomalaista, joten en ihmettelisi jos tämäkin käännettäisiin suomeksi. Hitsaaminen on kuvailtu tässä kirjassa yhtä perusteellisen tarkasti kuin Mars-kirjassa perunoiden kasvatus. Tämän scifi-romaanin Hannu Salamakin lukisi. Mutta Elon Musk ehkä ei. Heinleinin The Moon is a Harsh Mistress (1966) sen sijaan kuuluu olevan Muskin lemppareita.

Mutta harrastajan kannalta Weirin Artemis on kuin löyhähdys scifin kuolleesta kultakaudesta - jotain minkä haluaa unohtaa yhtä ehdottomasti kuin pitää Weirin marsilais-romaanin majakkanaan.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Presidentti ja tyttö (näytelmä)


Tyypillinen Tampereen työväenteatterin näytelmä on musikaali tai farssi. Niiden katsojasuhteesta 70% on hupailun eetosta, 20% yleisöä mielistelevää paatosta ja enintään 10% draaman muotoisia ajatuksia. "Presidentti ja tyttö" ei paljoa poikkea tästä kaavasta, mutta riittävästi antaakseen kunniallisen merkityksen 'teatteriviihteelle'. Lienee se myös poliittisinta teatteria mitä Tampereen työvis on rohjennut tehdä vuosikausiin. Siihen ennätykseen ei kyllä paljoa vaadita. "Poika ja Ilveskin" riittäisi.

Viime syksynä ensi-iltansa saanut "Presidentti ja tyttö" valikoi Urho Kekkosen loppu-uralta ne kyseenalaisimmat tähtihetket, kosteat ulkomaan vierailut ja yksinvaltiaan asemaa koettelevat hallituskriisit. Valtiasta palvova "tyttö", kolmekymppinen toimittaja Tyrkkö, on paikalla kaikessa. Mitä "tytön" on tarkoitus edustaa jää avoimeksi. #metoo-aikakauden näytelmäksi palvova tyttöhahmo on yhtä roisi kuin jos asetelmaa olisi käsitelty vain molemminpuolisena hyötysuhteena. Kekkosen perässähiihtäjät kun on sentään analysoitu pirullisen tarkasti, samoin kuin "rakastaja" Anita H.

Näytelmä etenee vuodet 1973-1981, ilman, että katsojalla on muuta odotettavaa kuin Kekkosen sairauden eteneminen. Draama henkilösuhteina rakentuu helpohkon metateatterin varaan. Hahmo nimeltä Kiiski esittäytyy olevansa Kekkosen antagonisti ja tivaakin aika ajoin tältä, joko näytettäisiin vuoden 1974 poikkeuslain tapahtumat.

Ei siis draama itsessään vaan sen esitys pelaa katsomon odotuksilla, miten tunnetut henkilöt ja tapahtumat tullaan ratkaisemaan näyttämöllä. Ja niin on hyvä. Rento varmuus, jolla seitsemän näyttelijää pyörittää Kekkosen hovia, vastaa mielikuvia 70-lukulaisesta hyväveli-politiikasta, jonka ei tarvitse pelätä mitä valtiasta palvova media heistä sanoo - ennen kuin 40 vuotta myöhemmin, kun Tyrkkö alkaa rahastaa muistelmiaan.

Poliittinen näköisfarssi ei itseäni yleensä huvita, etenkin kun se on televisiossa niin laiskasti tehtyä, mutta tähän näytelmään on otettu Paavo Haavikolta muitakin kelluvia ideoita kuin sitaatteja vallan symboleista. Jopa Kekkosen näköiskuva lumosi minut täysin, niin tarkkaan on annosteltu eetosta, paatosta ja ajattelua tälle hahmolle. Ja epäilemättä Tommi Raitolehdolla on kuningasroolilta vaadittavaa itsevarmuutta sen tekemiseen. Kyllä tämä on niitä harvinaisia näytelmiä, jotka kannattaa nähdä jo yhden näyttelijätyön ansiosta.

Laulumusiikin tuomat keskeytykset olivat ainoa varsinainen vitkaste yli 2.5 tuntiin venyvässä esityksessä. Ensemblen yhteen kokoavat pianonumerot taitavat olla ohjaaja Samuli Reunasen tavaramerkki? Mutta jos kaikki teatteriviihde olisi tällaista kuin "Presidentti ja tyttö", voisin ostaa häneltä vaikka hanurimusikaalin.


perjantai 16. helmikuuta 2018

Tavallinen työviikko: perjantai


Hiekoituskone herättää 6:lta. Talomme on hiljainen kuin hanki, mutta kaikki koneäänet ulkoa tulevat ikkunoiden lävitse. Lueksin sohvalla lautapelifoorumeita. Ennen 9:ää ehdin juoda kahvit, lapsi vasta heräilee, lähden toimistolle läppäri repussa.

Tänään sitten avaan oman sotakirjan fileitä, editoin Holy War -tutkimuksesta tehtyä memoa kappalevalmiiksi kokonaisuuksiksi. Motivaatio on matala, mutta pakkohan näitä memoja on työstää sitä mukaa kun uusia vielä syntyy. Erinäisiä memofileitä olen kadottanut ja löytänyt vasta kun kirja, johon ne oli tarkoitettu, on jo ilmestynyt. Näin käy kun työstää kirjoja tilkkutäkin tapaan. Väitöskirjastakin hukkasin monta sivua teologian puolelta tehtyjä muistiinpanoja, jotka tuntuivat silloin ihan olennaisilta rakkauden semiotiikalle.

Mutta enää en aio romansseihin palata. Sota on kuumempaa hottia. Kysykää vaikka Patrian pyssykauppiailta kuten Suvi Lindeniltä.

11:ltä haen lähikaupasta broilerieinestä. Vaikka broileria siinä ei ole kuin mauksi. Koko ajan houkuttaa lähteä kotia kohti, päästä kotisohvalle lueksimaan mitä huvittaa. Itsepetoksen pehmittämiseksi teen tauolla kirjastohakuja puuttuvista esimerkkikirjoista ja löydänkin, että viereisestä Sampolasta saisi O'Brienin kuuluisan Vietnam-novellin, Wintersonin Napoleon-romaanin ja Thukydideen sotahistoriaa. Venytän tätä siirtymää puoli kolmeen, jotta neljä tehokasta työtuntia tulee täyteen. Kirjastosta voin mennä bussipysäkille ja kuukausikortin synergialla siirtyä kilometrin matkan kotiin.

Kotona editoin projektia X. Kustantajalle sitä jo ehdotinkin, mutta konsepti jäi vaille tuomiota. Lapsen lähdettyä ensimmäiseen rope-sessioonsa katsomme Pilvikartastoa, nukahdan välillä, mutta ei se leffan seurattavuutta haittaa. Saaran lähdettyä hakemaan lasta ja sisarta jaan rauhan kahtia: tunti Truffauta, tunti Vietnam-fiktoiden opasta. Kirjoittaminen saa jäädä viikonlopun ajaksi. En ole luova taiteilija, jolla olisi sydän chiliä ja kaatolupa metaforiin. Olen tekstityöläinen.

torstai 15. helmikuuta 2018

Tavallinen työviikko: torstai


Näin unta, että olin Tukholmassa eksyksissä museossa nimeltä Bastion. Herään puoli kahdeksan, kello soi 7:55. Kun lapsi on lähetetty koulutielle, pakkaan omankin reppuni ja lähden Pirkkalaisten toimistolle. Sovimme sähköpostilla milloin toimisto sattuu olemaan tyhjillään. Muutama tunti siellä on aivan erilaista työaikaa kuin kotona vietetty sohvaelämä. On pakko avata kone ja joku keskeneräinen työ.

Tänään avaan Axun postuumin käsikirjoituksen, jonka on/off-editorina olen ollut yli vuoden ajan. Niin hitaasti tällaiset projektit etenevät, kun kyse on akateemisesta tietokirjasta. Toivon samalla, että Axun sota-aiheisen käsikirjoituksen työstäminen motivoisi työstämään omaakin sota-aiheista tietokirjaani. Samalla syyllisyys oman apurahatyön heikkouksista kävisi kompensoiduksi.

Axun tekstin toimittaminen on helpompaa kuin oman tekstin editointi, mutta herättää kahjon turhautuneita tuntemuksia. Miksei Axu palaa itse korjaamaan näin ilmeisiä virheitä? Jos joku voi kuolla niin arkisen yllättäen, niin miksei hän voi yhtä arkisen helposti olla taas elossa? Miten monta versiota ehdin tätä kirjaa editoida ennen kuin kuolen itsekin?

En ajattele näin analyyttisesti, mutta tällaisiin ajatuksiin vievät ne tuntemukset, jotka katkeavat kesken lennostaan. Tekstituntemukset. Kun tietyt ihmiset ovat elementaarinen osa omaa maailmaa, heidän tekstinsä ovat isompia kuin heidän poissaolonsa. Kuolemassa asiantilana ei ole mitään groteskia. Kuolema tekstin tilana on, sen sijaan, oudon kylmäävä ja todellinen.

Saara hakee lounaalle 12:lta. Syömme kerran viikossa PikkuPandan puhvetissa. Se on puoliväli kodin ja kaupungin välissä.

Palaan toimistolle jatkamaan korjauksia Axun käsikirjoitukseen. Kustantajan kautta saadut lausunnot kirjoituksesta ovat erinomaisen opettavaisia. Ensimmäinen lausuja on käynyt lävitse tarkasti kirjan kielen, toinen vaatii laajoja täydennyksiä aiheen kehystämiseen. Helpointa on aloittaa kielen tasolta. Muutan tapaus kerrallaan lähes kuusikymmentä "toteaa"-rakennetta. Samaan aikaan viidakossa Ville suunnittelee kirjalle esipuhetta, jolla voisimme kehystää aihetta sukupuolen- ja historiantutkimukseen.

Runsaat neljä tuntia tehokasta työaikaa. Lähden toimistolta 14:30. Käyn kaupasta salaattia, tomaattia, leipää ja mehua. Kotona on pihvejä ja kasvispihvejä, jotta voimme jatkaa eilistä hampurilaisvaliota. Kotona lysähdän sohvalle lukemaan sotakirjoja.

Illalla on vietävä lapsi tanssitunnille, samalla matkalla voin käydä yliopiston kirjastolla täydentämässä lähdeteoksia. Tauko tanssikoulun kahvihuoneessa: ehdin lukea Vietnam-fiktoiden johdannon, kun 10-vuotiaat balettitanssijat sirkuttavat käytävässä.

Kotona ollaan puoli seitsemältä. Saara tekee päivälliseksi nuudelipataa. Vielä voi katsoa Vietnam-elokuvia, jos ei jaksa lukea niiden analyysiä.

Onneksi kevään alku on hiljaista aikaa kirjajulkaisuissa. Muuten ilta-ajasta pakollinen osa menisi arvosteluteosten lukemiseen. Eturintamassa. Siinä missä suomalainen sotilas sanonnan mukaan syö rautaa ja paskantaa kettinkiä, suomalainen kriitikko syö pulppia ja pullauttelee klassikkoja.


keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Tavallinen työviikko: keskiviikko


Herään ennen 6:a, nettisurffailen sohvalla lautapeliblogeja. 7:10 soi kello, lapsi ruokitaan ja lähetetään kouluun. Palaan sohvalle. 9:30 lähden kirjastokierrokselle ja tulen kaupan kautta juuri kun Saara on lähdössä Helsinkiin.

Paistan grillitassuja ja syön ne leivän päällä. On erittäin ylellistä saada koko asunto edes pariksi tunniksi itselleen. Joskus käytän sen tehokkaaseen editointiin. Tänään ei sellaista tekstiä ole tarjolla, kun ei huvita edistää proosaprojekteja. Ylipäänsä läppärin avaaminen velvoittaa muistamaan kaikki keskeneräiset projektit. Pitäisi ostaa uusi läppäri.

Helpompi on tuottaa sitä editoitavaa tekstiä eli laatia memoja luetusta. Lysähdän sohvalle lukemaan Scottia, sitten Curreyn Vietnam-kirjaa Musta valo ja Aldingtonin Erään sankarin kuolema. Puen ylle peltipaidan, se sattui tulemaan tänään postissa. Sotakuvauksissa ilahduttavaa on ironian moninaisuus ja uppoan niihin kuin rooliasuun. Sotaproosaan verrattuna sotafilmit ovat yhtä verimakkaraa, silloinkin kun ne yrittävät esittää kritiikkiä sodan periaatteista. Ironian oppikirjan voisi laatia pelkän länsimaisen sotaproosan perustalta. Nimetä se Irony Cross.

Lapsi palaa koulusta jo 13:lta ja kysyy joko hamsterihäkki tuli. Kävelen ärrälle hakemaan laatikon. Se on valtava. Takanani lottokansalaiset katselevat epäluuloisina. Enää hamsteri puuttuu. Hyvää ystävänpäivää teillekin.

Luen Curreyn halvalta maistuvia tekstipalasia, nukahdan tunniksi, herään. Paistan pihvejä mikrolla. Lähetän lapsen kouludiscoon 18:ksi. Menen itse leffavisaan, millä matkalla sijoituksesta riippuen viivyn 20-21:een. Sillä välin lapsi kytkeytyy äitinsä läppäriin pelaamaan. Lapsen elämä on kytkentöjä ja heräämisiä. Ymmärrän sotaakin paremmin kuin lapsia ja niiden tekijöitä.

Tavallinen työviikko: tiistai

Tiistaina herään puoli 7 lumiauran ääniin, harvoin saan nukutuksi näinkään paljon. 7:10 soi kello, haen lapsen parveltaan äitinsä viereen, laitan kahvin tippumaan ja jaan Hesarin 3 osaan: oikea lehti, kulttuuriosasto, sarjissivu.

Lapsi lähtee kouluun 7:55 nuristen kuten aina. Haen toisen kupillisen kahvia, luen Scottin Ivanhoeta, sitten kirjaa Jean Giraudoux'sta, joka on vähiten tunnettuja sodan kuvaajia, vastakkaista laitaa kuin Scott. Vaihdan lukemaan läppäriltä Tolstoi-tutkimusta Sodan ja rauhan estetiikasta. Kirja on epäilyttävän tietoviisas eli ei juuri viittaile lähteisiin. Parempi silti kuin ne tutkimukset, jotka keskittyvät arvioimaan S&R-jättiläistä osaksi venäläisen formalismin jäämistöä.

11:ltä avaan läppärini lapsen huoneen pöydälle raivattuun tilaan: siinä on työhuoneeni. Kun S kirjoittaa makkarin pöydällä, meillä on kaksi ovea erottamassa ajattelurauhan. Alakerran koira räksyttää välillä, muuten on hiljaista. Ehdin kirjoittaa puoli sivua muistiinpanoja, kun toimittaja soittaa sovittuun aikaan, tekee pitkän haastattelun, poikkeuksellisen hyvän eli on lukenutkin uuden kirjani.

S käy kaupassa, tuo mustamakkaraa puoli kiloa minulle ja lapselle. Siirryn olohuoneen sohvalle läppäreineni, koska lapsikin palaa kotiin, raivoaa tehdessään pianoläksyjä 5 minuuttia ja istuu sitten hiljaa huoneessaan tuntikausia tubevideoita tuijottaen.

Työrauha on kuitenkin katki. Toinen toimittaja soittaa, ehdottaa että teen Q&A-formaatilla pienen jutun romanssileffoista. Esittelevä juttu vie 20 minsaa. Mutta sen jälkeen en jaksa tehdä mitään olohuoneen nurkkahyllyyn kertyneiden sotakirjojen suhteen. Ne kertyvät kuin minun ja ihmiskunnan yhteinen häpeähylly.

 15:30 lähden bussilla kohti teatteria hyvissä ajoin. Ehdin hakea Metsosta Scottin Talismanin ja istua Tukkateatterin vieressä olevaan kahvilaan lukemaan toimittajan lähettämän haastattelutekstin tabletilta. Ei näin huomiorunsasta päivää ole kuin kerran kahdessa vuodessa.

Näytelmäharjoitukset 16:30-19:30. Tänään on ihan eri tunnelma kuin eilen, koska nyt paikalla ovat myös tuottaja, valomestari ja puvustaja. Saamme oikean yleisön ja hauisten mukaan räätälöidyt käsinauhat peltipaitoihin. Kurikka-hahmoni saa tuuhean peruukin, joka saa minut näyttämään enemmän Amerikasta vierailevalta blues-veljeltä kuin sosialismin saarnamieheltä. Mennään lävitse kakkosnäytös kokonaan. Se on vieläkin tarinavetoisempi kuin ykköspuoli, vaikka näyttelijät käyttävät harkitusti ajattelevia hiljaisuuksia traagisimpien tapahtumien edellä ja jälkeen.

Laukontorilta juoksen keskustorille, jo oppineena, että ehdin nipin napin täsmäbussiin ollakseni kotona ennen kahdeksaa. S on tehnyt päivällisen. Katsotaan, sovitusti, kaksi ST-sarjan viimeistä jaksoa. Siihen uppoaa puolitoista tuntia ilman muita ajatuksia kuin sarjan hölmöys, jota muutamat ST-versumia kunnioittavat ideat terävöittävät. Aivotonta perheaikaa. Onko muunlaista?

Iltakymmeneen mennessä olen liki unessa yöpöytäscifiä lukiessa, taidan nukahtaa sivun jälkeen, S ja lapsi jatkavat.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Tavallinen työviikko: maanantai


Tavallisin työviikko on sellainen, joka on ihan erilainen kuin edellinen viikko. Kun viime viikosta kolme päivää meni vatsataudin nujertamana makuulla sohvalla, tällä viikolla olen sohvalla työasennossa eli välillä sentään istuallaankin.

Maanantai on viikkojen ainoa rutiinipitoinen päivä. Nousen tarkalleen 7:10, käyn komentamassa lapsen hereille, mutta hän saa mennä hetkeksi lämpimään Saaran viereen, sillä välin kun S heräilee ja menee hakemaan lapselle kouluvaatteet. 7:40 mennessä lapsi on syönyt ja lähtee 7:55 kouluun. Ehdin katsoa sähköpostit, joita ei nykyään juuri tulekaan, joten tehokasta työaikaa ei aamuisin osallani ole. Tänään lapsi menee poikkeuksellisesti kouluun vasta 9:ksi, joten kirjoitan vain lyhyen lautapeliraportin eilisestä sessiosta ja lähden sitten 9:30 kävelemään Saukkolaan.

Saukkolan äijäjumpassa on tehokas tahti 10:00-10:50. Sitä seuraa tarpeettoman pitkät venyttelyt ja rentoutus, mikä syksyllä ärsytti, mutta nyt talvella siinä voi miltei nukahtaa hetkeksi. Saukkolasta lähden 11:35 kävelemään Gopaliin, missä maanantairutiinin mukaisesti syön lounaan. Gopal on maanantaisin ihmeen hiljainen, mikä sopii minulle. En kestä sinne vauvojaan kärrääviä äitipiirejä ja vegaaninatseja, jotka kehuvat kovaan ääneen yhteistä aatettaan.

Nyt lumien aikaan laiskottelen bussilla takaisin Kalevan lävitse, vaikka matkaa on niukat kaksi kilometriä. Käyn kaupassa matkalla, koska niin vain on tapana, että useimmiten ruokaostokset talouteen teen minä.

Tekstityöläisen työpöytä ennen sohva-aikakautta...
Kotona olen varttia vaille yhden. Enkä ole tehnyt vielä mitään sen eteen, mihin saan apurahan muodossa palkkani. Enkä  tee vieläkään.

Luen maanantain sähköpostit. Muuta työhön liittyvää ei ole kuin Sampolan kurssien suunnittelu: kevään kritiikkikurssille on liian vähän ilmoittautuneita, joten sitä ei tule; syksyksi ehdottelen matkakertomusten kurssia. Sitten alan kirjoittaa Työväen Näyttämöpäivien juttua Kulttuurivihkoihin. Siihen on materiaalina sähköpostitse pyydettyjä haastatteluvastauksia kahdelta ohjaajalta, kolmatta odotan. Omista blogimerkinnöistä ei paljoa hyötyä ole eikä kahden sivun juttuun tietysti paljoa mahdukaan. Tämä tekstityö on mukaisan konfutselaista velvollisuustyötä.

Kahden jälkeen lapsi tulee koulusta ja tehokkaan työajan mahdollisuuskin katoaa. Puoli kolmelta S menee tekemään päivällistä, jotta ehdin syödä ennen teatterille lähtöä. Lupaan tiskata viikonlopun tiskit. Tällainen on työnjako. Tällainen on maanantai huolellisesti tuhlattuna. Bussissa ja lähtöjä odotellessa ehdin lukea "Kyyroksen sotaretkeä". Se sentään edustaa apurahatyötäni.

Teatterilla tulen olemaan puoli kahdeksaan saakka, joten kotiin palattua on ilta jo niin pitkällä, että katson vain telkasta Simpsoneita lapsen kanssa, sitten vartin verran illan elokuvien alkua, täysin välittämättä mitä kanavat tarjoavat. Iltakymmeneen mennessä olemme puolittain unessa. Lapsi on nyt talvella niin väsynyt, että sammuttaa omatoimisesti valot huoneestaan. Maanantai päättyy.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Äijäjumppaa aikakuplassa


"Käsi käden pesee", sanoi porvarihallitus, kun kierrätti poliitikkojaan ministerien paikalle.

"Taitaa olla pudotuspeli", sanoivat äijäjumpan äijät, kun ryhmän kersantti teetti kolme kierrosta kuntopiiriä kahden kierroksen sijaan. Presidentti Niinistö ei siinä porukassa pärjäisi. Niinpä se harjoittaa äijäjumppaa vain lakanoiden välissä. Meill' ukoilta jo syntyy sylilapset. Suomi etenee kuin mummo lumeessa.

Eletään aikakuplassa. Kansalaiset nojaavat raskaasti alaspäin ollakseen liukastelemasta eteen tai taakse. Kevättä kohti ei voi nostaa katsettaan tai taju luiskahtaa mediapinnalla. Näiden lumeiden kanssa on elettävä vielä neljä kuukautta ennen kuin voi avata ikkunat maailmaan.

Päätin päivittää Bittein Saaria: nyt sieltä löytyvät suorat linkit kirjallisuuskritiikkeihin 1997-2010 ja viidakkokirjoina julkaistuihin päiväkirjoihin 2007-2012, samoin kuin julkaisuluettelon kautta linkit erinäisiin artikkeleihini, jotka ovat olleet joskus saatavilla verkossakin. Siirsin Bittein Saarille myös sadoittain valokuvia, joiden pitäisi nyt täydentää VerkonAatoksen juttujen, päiväkirjojen sekä yksittäisten artikkelien ja matkaraporttien sisältöä. Puuttuu vain talviaikaan päivitetty indeksikuva.

Tuorein tekstitapaus viidakossa on Agricola-arvosteluni kirjasta Sukupuoli ja väkivalta. Se on kirjoitettu alunperin kuukausia sitten, mutta kritiikit kuten muutkin kommentaaritekstit vanhenevat hitaammin kuin tietämys itsessään. Kirja on muuten ladattavissa ilmaiseksi netistä, mikä on tätä SKS:n nykylinjaa: kovenevien kirjamarkkinoiden viidakossa selviää vain sillä että leikitään kuin ne eivät lainkaan koskettaisi akateemista julkaisemista...





maanantai 5. helmikuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 7


Kolmen viikon tauon jälkeen "Kylmien kyytimiehen" harjoitukset aloitettiin taas 29.1. ja niitä pidettiin heti ma-ti-ke-su -tahdissa neljänä iltana viikossa. Repliikit olisi pitänyt siis jo osata, mutta ei toivoakaan, että olisin jaksanut niitä opetella. Ihan täysin ei onneksi muutkaan omiaan osaa, paitsi pääosan Juho, vaikka on mukana jokaisessa kohtauksessa.

Tässä vaiheessa projektia ohjaaja Terhi syvensi kohtauksia pyytämällä näyttelijöitä kommentoimaan millaisena nämä tällä hetkellä näkevät hahmonsa motiivit ja suhteet muihin hahmoihin. Tämä syventäminen johtui osittain siitä palautteesta, mitä Terhin edellinen ohjaus oli saanut Tnp:llä: näytelmän sanoman täytyy käydä selvemmin ilmi jo ekasta kohtauksesta ja henkilöiden suunnat on oltava tarkemmin harkittuja kussakin kohtauksessa. Tämä kaikki tietysti (?) palautuu hahmojen suhteisiin, joiden täytyy muuttua näytelmän kuluessa, jotta kyse olisi draamasta.

Oma hahmoni, Matti Kurikka, on kuitenkin päähenkilö Ketolan yksityinen shamaani, joten sen pitäisi heijastella vain Ketolan omia ristiriitoja: minkä verran voi antaa periksi aatteista. Tuurin alkuperäisteksti on asian suhteen vaitelias, juuri siksi, että Ketolan arvoituksellisuus on koko romaanin (ja trilogian) tematisoiva idea. Mutta ei minua itseäni repliikkien tai motiivien sisäistäminen huoleta niinkään kuin ihan fyysiset esteet: miten mikkipiuhan siirtely näyttämöllä onnistuu ilman että kiskon vähätkin lavasteet ja Ketolan nurin, miten pesäpalloilla käyty tulitaistelu onnistuu virheittä, ja miten hengittää ruumiskasan alla lavasteita esittäessä. Tai miten saada uskottavuutta puolijumalana toimineeseen Kurikkaan, jolla oli paksu musta tukka ja "palava katse". Ihan sellaista en löydä peilistä.

Niiden kohtausten aikana, kun näytelmää saa itse seurata katsomosta, huomio kiinnittyy yhä enemmän näyttelijöiden jalkoihin. Näyttämöllä on tolkuton määrä jalkoja, jotka eivät näytä kuuluvan kellekään, kun niiden omistajat ovat kasvoineen ja aikeineen kiinnittyneet toiseen suuntaan. Ehkä kaikki tragediat pitäisikin esitätä polvillaan ja vain komediat seisaallaan? Joukkokohtauksessa on olohuoneen kokoisella lavalla 8 henkilöhahmoa, joista parhaimmillaan 3 hevosia. Se on melkoinen rykelmä jalkoja, käsiä ja pesäpallomailoja. Mutta voi siinä syntyä myös oma erityinen universuminsa, kunhan se repliikeillä ja tarinalla saadaan tiiviiksi. Tnp-festivaalin valintavastaava, ohjaaja Sirpa Riuttala mainitsi aivan erikseen Tukkateatterin esimerkkinä siitä, miten pienelle näyttämölle mahdutetaan  "kokonaisia maailmoja" (sanamuoto oli jotakuinkin näin klubi-illassa). Se oli kunnianosoitus.

Eilen sunnuntaina mentiin sitten eka kertaa lävitse koko ensimmäinen näytös sellaisena kuin sen pitäisi toimia. Siihen meni 70 minuuttia, jossa oli enintään 10 minuuttia löysää, arveli Terhi. Se on vähähappisessa kamariteatterissa ihan liian pitkä aika ensimmäiseksi näytökseksi, joten jotain täytyy karsia tai siirtää väliaikaa aiemmaksi.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Vaalitulokset 2018


  • Kansallinen Dementikkosektori, 62,7%
  • Skitsoekologinen pelikerho, 12,4%
  • Ksenofobinen ampumaseura,  6,9%
  • Hypomaaninen muistojärjestö, 6,2%
  • Agraarisyrjäytyneiden raittiusyhdistys, 4,1%
  • Työuupuneiden kuoro, 3,3%
  • Punavihersokeiden palautejärjestelmä, 3,0%
  • Bipolaarinen kielialakonventti, 1,5%

Vaalien moraaliseksi voittajaksi on julistettu Narkoleptinen vaihtoehto, 30,1% äänestäjistä.
Korjausta tuloslaskennan jälkeiseen masennukseen voi hakea kuuden vuoden kuluttua.



maanantai 29. tammikuuta 2018

Tnp: Kansannäytelmät taiteellisena tavoitteena

Työväen aatetta ei Työväen näyttämöpäivillä näe, liekö on nähty vuosikymmeniin, mutta kansannäytelmiä sentään. Tnp:n yleisöäänestyksen voitti nimenomaan moderni kansannäytelmä, Tikkurilan teatterin esittämä Tyttö ja varis. Toiseksi tuli kajaanilaisten Beowulf & Grendel, fantsuteemastaan huolimatta kansanomaiseen helppoon puskahuumoriin ja disneymäisiin laulelmiin luottava musikaali. Sentään kolmanneksi tuli sitten Tampereen Legioonateatterin yhteiskuntakriittinen Pelko pois, Rosemarie!, ehkäpä nuorten katsojien äänillä. Enimmäkseenhän Tnp:n yleisö on samaa mummo-osastoa kuin laitosteattereissa.

Tnp: Aina joku eksyy
Itse menin sunnuntaina katsomaan vielä yhden esityksen kansannäytelmien tarjonnasta. Reko Lundanin Aina joku eksyy on vuodelta 1998, mutta niin vain se tuntuu jo klassikolta, jonka tarina ikuistaa kolme sukupolvea Suomen historiaa 1950-luvulta nykypäivään. Hausjärveläisen monttuteatterin toteutus oli yhtä ammattimaisen napakka kuin lauantaina nähty Järvenpään teatterin esitys.

Lundanin teksti on niin henkilökeskeinen ja niin vähän tarinavetoinen, ettei siihen voi toivoakaan mitään uusia teemoja nostavia ohjausratkaisuja. Kun näyttelijät ovat täydellisesti sisällä tyyppihahmoissaan, näytelmä pyörii täsmälleen katsojan odotusten tahdissa. Ajankulkua tiivistävät ratkaisut ovat jo valmiiksi Lundanin tekstissä ja sen rytmitys on ihan toista kuin Sirkku Peltolan kansannäytelmissä, joita en katsoisi kun en jaksa niitä lukeakaan. Mutta Lundanin ja Antti Raivion ansiosta voin uskoa, että 'kansanäytelmä' kelpaa taiteelliseksi tavoitteeksi sekin.

Vaikka lauantain klubikeskustelu oli typerryttävän lattea, kaikkiaan Tnp:stä jäi hyvä fiilis. Järjestelyt toimivat aivan eri tehokkuudella kuin kaksi vuotta sitten ja harrastajaskenen kyky täydentää laitosteattereiden tarjontaa tuli taas todistettua. Pitäisi vain lähteä turistimatkalle toiselle puolelle maata kokeillakseen muutakin kuin Helsingin laatikkovaihtoehtoja.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Tnp: Näyttelijöiden roolitus

"Naisnäyttelijä on kuin tappo: se vanhenee kymmenessä vuodessa.
Miesnäyttelijä on kuin murha: se ei vanhene koskaan."

Tämä on kuulemma vanha vitsi suomalaisissa teatteripiireissä, mutta sen syvällisempää tietoa näyttelijöiden roolittamisesta ei kuultu aiheelle omistetussa Tnp:n klubi-illassa (27.1.).

Yleisön kommenteista päätellen kiinnostusta aiheesta puhumiseen olisi ollut enemmänkin kuin tuntiin kellariklubilla mahtui. Jokin alalle vieras häveliäisyys esti alustajia ottamasta esille havainnollistavia esimerkkejä yleisimmistä roolittamisen lainalaisuuksista, tai esimerkillisistä virheistä.

Mikkelin teatterinjohtaja Katriina Honkanen ja Helsingin ylioppilasteatterin ohjaaja Sirpa Riuttala alustivat ennemmin harrastajien ja ammattilaisten eroavuuksista. Niissä vain ei ollut mitään uutta ja ajankohtaista vaikkapa dramaturgiakäsitysten muuttumiseen nähden. Edes siitä ajatuksesta ei jatkettu syvemmälle, että harrastajalle on iso ero joutua pelkästään näyttämöllä kaikkien katseiden kohteeksi, siirtyä siihen taikapiiriin äkisti normaalin katsemaailman keskeltä.

Illan näytelmänä oli yläkerrassa juuri nähty kajaanilaisten esittämä musikaali Beowulf ja Grendel. Siinä olisi ollut kylläkseen positiivisia esimerkkejä hyvästä tyyppiroolituksesta, silloinkin kun näyttelijältä puuttuvat musikaalille olennaiset ammattilaulajan lahjat. Sen sijaan Riuttala kertoili tavoitteestaan valita Tnp:lle tasaveroisten ensemblejen joukosta erilaista fyysisyyttä edustavia esityksiä, kuten vanhukset ilmaisemassa ikäistensä seksitoiveita.

Tämä fyysisyyden tematisoiminen tuntuu olevan itseisarvo niin teatteri- kuin tanssitaiteessa. Ikään kuin se olisi ainoa oikea tapa tehdä sekä korrektia että poliittista taidetta nykymaailmassa.

Honkasen kysymyksistä paras koski sitä, hakeeko harrastajateatteri mallia projektilleen ammattilaisteattereista. Sen reflektointi äkkiarvaamatta ei vain herättänyt keskustelua senkään vertaa kuin kysymys puolialastomana esiintymisestä näyttämöllä.

Muutamia ajatuksia nousi esille harrastajateatterien projektikohtaisesta työskentelymallista. Ainoa ratkaisumalli useansorttisten harrastajien suosimiseen ohi toistuvien tähtiesiintyjien oli, ilmeisestikin, monistaa isoja rooleja (tehdä viisi Marttaa ja viisi Eskoa Nummisuutareihin) tai kutsua vierailevia ohjaajia, joilla ei ole ennakkokäsityksiä talon tai harrastajareservin tähdistä.

Näillä opeilla mennään kohti analogisten taiteenmuotojen talvipimeää.

Tnp: Vanja-eno


Työväen näyttämöpäivät merkitsee paitsi festivaalia myös kilpailua harrastajateatterien välillä. Kilpailujen ennakkosuosikki on kuulemma Järvenpään teatteri, eikä ihme. Tänään (27.1.) näkemäni klassikkotulkinnan perusteella järvenpääläisten ensemble on niin ammattilainen esiintyjinä kuin voi itsenäiseltä teatterilta toivoa.

Tsehovin Vanja-enosta tehty sovitus oli vieläpä hävyttömän viihdyttävä, mutta ei helpon sentimentaalisilla osuuksillaan silti menettänyt tarkkuuttaan ja tiiviyttään. Elviksen "Are you lonesone tonight" asettui olemukselliseksi osaksi tsehovilaista katkeransuloista patetiaa, puolikkaaksi jääneiden elämänkohtaloiden ravistelua ja eroottisen kaipuun sanallistamista hätäiseksi romantiikaksi. Ihmeellisintä oli se, että kaikki seitsemän näyttelijää olivat tasavahvoja esiintyjinä eikä edes romanssipari tohtori ja Jelena noussut liiaksi etualalle.

Tsehovia riisuttuna. (Kuva: Jarkko Antikainen)
Mieshahmojen terävöittämiseen Tsehov toki antaa paljon enemmän tilaa kuin kierrätysarvoaan pohtivien naishahmojen uudelleentulkintaan. Tämän vanhahkaisuuden kanssa ohjaaja, ainakin miesohjaaja, näkyy päästävän itsensä helpolla. Tarkasti reagoivien näyttelijöiden kemioita seuratessa sen vain vaivatta unohtaakin. Ainakin mieskatsoja.

Vanhaan kasarmirakennukseen (Vanha Sotku) koottu väliaikainen näyttämö oli loppuunmyydyn tnp-esityksen ainoa heikkous. Varsinaisten, urkuharmonin ympärille tiivistettyjen kamarikohtausten taakse jäi valtava tyhjä esiintymistila, ja akustiikkakin oli välillä oudon sumea. Mutta tämän täsmäsovituksen nähtyäni tiedän meneväni katsomaan minkä tahansa Samuli Reunasen muista ohjauksista. Tampereellakin pyörii "Presidentti ja tyttö", joka nyt on sittenkin nähtävä aiheensa hölmöydestä riippumatta.

Ja kaksi näytelmää ja yksi klubi-ilta Tnp:ä vielä jäljellä.

perjantai 26. tammikuuta 2018

Työväen näyttämöpäivät 2018 (ja Sarasvatin hiekkaa)


Tällä kertaa olen Työväen näyttämöpäivillä pelkästään toimittajana. Tnp järjestetään jo 42. kerran, mutta tajusin sen olemassaolon vasta kaksi vuotta sitten, kun tulimme tänne esittämään Varjoelämää. Tnp ei näy edes maakunnallisesti eli Savon laajuudella, vaikka harrastajateatterien verkostossa sitä kyllä arvostetaan. Sen huomasi tänään, kun kuunteli pressitilaisuudessa teattereiden esittäytymisiä ja miten tarkkaan ne kommentoivat aiempien kutsujen määrää.

Tänään Tnp avattiin Jyväskylän Huoneteatterin sovituksella Risto Isomäen clifi-romaanista "Sarasvatin hiekkaa". Olihan se pettymys, ei niinkään sovituksena kuin ylipäänsä isojen teemojen käsittelijänä. Mutta kuulemma Espoossa 2012 tehty ensimmäinen sovitus ei ole ollut sen kummempi, pohjana sama dramatisointi tekstistä.

Isomäen infoähkyinen ja toimintapitoinen teksti, välillä Grönlannin jäätiköillä ja välillä Intianmeren syövereissä, on täysin vastakkainen draaman vaatimuksille. Sen tiukka pureutuminen nykyhetken isoimpaan teemaan, ilmastomuutokseen, kuitenkin houkuttelee teatterintekijöitä. Teksti lupailee että sukupolvien mittainen prosessi voisi konkretisoitua heipparallaa katastrofiksi yhdessä arktisessa yössä. Sellaista clifi on luonteeltaan. Myytit sekoittuvat koviin faktoihin.

Isomäen tarinan tiivistäminen kahden romanssin ympärille on tehnyt cli-fistä nuorisonäytelmän. Juuri sitä mitä ei pitäisi tehdä, jos isointa mahdolista teemaa käsitellään Aikuisten Oikeasti, edes hienoinen poliittinen ajattelu mielessä
 - ollaanhan työväen näyttämöpäivillä, ei demareiden legolandiassa.

Kaikki ohjauksellinen näyttämöllistäminen ja myyttien pelkistäminen Marko Hämäläisen arktisiin valokuvaheijastelmiin menee nyt hukkaan. Katsoja joutuu seuraamaan Isomäen heikointa repertuaaria, nolostuttavan nökeröitä rakkaustarinoita.

Päivän jännittävimmät hetket eivät siis olleet näyttämöltä heitetyt haasteet maailman muuttamiseksi, vaan se kun demaripresidentti H istui taakseni ja sen turvamies viereeni. Näytelmää seuranneella kaupungin vastaanotolla tämä demaripressa sitten vakuutteli yleisölle, että hänen & kaveriensa Kirjavaa käsikirjaa lukemalla maailma vielä pelastuu. Siihen verrattuna teiniteatterikin alkoi tuntua äkkiä uskottavalta.

Vielä kun joku demarivaikuttaja sirottelisi sarasvatilaista hiekkaa Mikkelin jäätiköiksi muuttuneille jalkakäytäville. Kolme päivää näytelmiä saattaa nyrjäyttää vielä odotukset oikeasta kohtaa.



maanantai 22. tammikuuta 2018

Synkin hetki (elokuva)


Huolella tehty epookkidraama ei ole välttämättä sen kiinnostavampi kuin asiantuntevasti toteutettu  museo. Pahimmillaan tuloksena on hurraa-isänmaallista paatosta, jonka mahtipontisten elkeiden keskelle taitavakin näyttelijäsuoritus uhkaa kadota.

Lähellä tällaista itsensä turhaksi tekevää elokuvasuoritusta on Joe Wrightin "Synkin hetki" (Darkest Hour, 2017). Sen katsoo mielikseen ja sen tarina on niin jännittävä, ettei sen kanssa voi kerrassaan epäonnistua. Ja onhan se komea myös ulkoisesti, ja sen pääosassa Gary Oldman tekee ihailtavan järeän suorituksen pääministeri Churchillina. Mutta onko se taidetta?

Kun vuoden sisällä valmistuu kolme brittien sotahistoriaa juhlistavaa elokuvaa, toivoisi niiden edes hieman tekevän tyylieroa toisiinsa nähden ja etsivän epookista jotain ainutlaatuista, sitä sodan mentaalihistoriaa, jossa tutkijat ovat kunnostautuneet enemmän kuin taiteilijat. Toive ei ole kohtuuton. Mutta eturivin brittiohjaajat Christopher Nolan ja Joe Wright toimivat kuin brexit-trumpetti olisi kutsunut heidät riveihin puolustamaan yksinäisen saarivaltion kunniaa. Lone Scherfigin epookkidraama "Their Finest" pohjusti jo 2016 tätä hurraaisänmaallista linjaa, mutta valitsi aiheensa ovelammin: sisäänlämpiävänä dokufiktiona sotavuosien brittiläisestä elokuvatoiminnasta. Se on näistä kolmesta elokuvasta selvästi heikoin ja turhin.

Viime kesän ainoa kelvollinen draamafilmi, Nolanin "Dunkirk", ja tämä Wrightin "Synkin hetki" kertaavat kevään 1940 tapahtumia, jotka mitä ilmeisimmin ratkaisivat Euroopan historian. Sen opetuksen ostan ja voisin katsoa sen ratkaisukevään tarinan vaikka tuplasti pidempänä. Kokonaan toinen juttu on se, pelastiko yksin Britannia päätöksillään läntisen maailman natseilta, ja oliko pääministeri Winston Churchill näiden päätösten tärkein takuumies. Sellainen tarina on suurmieshistoriaa, jota luulisi harrastettavan enää Suomen kaltaisissa häviöhistoriaansa häpeävissä valtioissa. Sellainen tarina saisi olla vähän lyhempikin.


Suurmieshetki tämäkin: Churchill lanseeraa V-merkin.
Suurmiehen muotokuvaan keskittyminen on toisaalta "Synkimmän hetken" pelastus. 65-vuotiaan sotaratsun värvääminen tehtävään, jossa hänen odotetaan täyttävän vain poliittisen kompromissin paikkaa, muuttuu "voittajan paluu" -tyyppiseksi sankaritarinaksi. Henkilön sisäinen kriisi vetää eteenpäin vielä sittenkin, kun juoni alkaa latistua historian uutisotsikoiksi, jotka viittaavat tapahtumiin jossain hyvin kaukana tämän tarinan ulkopuolella. Ollaan tiiviisti sotakabinetin kellareissa, missä käytävien ja kokoushuoneiden ahtaus käy selväksi: näihin tiloihin ei odoteta mahtuvan mitään kuninkaallisia elkeitä.

Henkilödraamana "Synkin hetki" väheksyy kuitenkin sivuhenkilöiden merkitystä nostaakseen etualalle suurmiestä. Churchillin vaimo (Kristin Scott Thomas) ja kuningas Yrjö VI (Ben Mendelsohn) ovat vähäisempiä hahmoja kuin isällisiä selityksiä janoava sihteeri (Lily James), jonka on tarkoitus olla pääministerin tärkein luottohenkilö. Sihteerin asenteiden muutos tapahtuu liian nopeasti ja syventämättä ollakseen kiinnostava tai edes uskottava. Mutta näin kai varmistetaan samaistumispinta nuorille katsojille.

Kuninkaan osuutta on puolestaan haluttu kaventaa, jotta ratkaisevassa kohtauksessa Churchillin suhde kansaan nousisi arvoonsa. Tähän kansanomaisen rentoon henkilökuvaan ei tietenkään mahduteta sitä Churchillin konservatiivista vaihetta, kun hän lähetti sotilaat hiljentämään lakkoilevia työläisiä 1910-11.

"Synkimmän hetken" yksipuolinen suurmiestarina ei mielestäni merkittävästi eroa vuoden 2011 Thatcher-elokuvasta Rautarouva (Iron Lady, 2011). Molemmat ratsastavat brittiläisyyden brändänneellä, vuosikymmeniä jatkuneella buumilla: James Bond, Harry Potter, Queen ja Crown.

Ei tässä buumissa muuta kiinnostavaa enää ole kuin että kuka todellinen tai kuvitteellinen brittijulkkis kelpaa täyttämään menestyssarjaa? Kävisikö seuraavaksi amiraali Nelson vai Robin Hood?

keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kuka kuskiksi 101-vuotiaalle?


Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vaikeampi on ottaa edes puolivakavissaan presidentinvaaleja. Siihen kykenevät vain pressaehdokkaat itse. He ovat toinen toistensa irtopäitä, jotka voisivat olla yhtä hyvin Pohjois-Korean kuin itsenäisen Suomen asialla. Voittajaa äänestää 51% siitä kansanosasta, joille oikeanpuoleinen liikenne merkitsee tilaisuuksia ohittaa 49% vähemmistö.



Tällaisen demokratiaa irvivän performanssin yhteydessä ei tunne olevansa osa yleisöä, vaan keskellä sirkusta. Kuka kahdeksasta irtopäästä kelpaisi kuskiksi 101-vuotiaalle vanhukselle? Kuka saattohoitajaksi? Itse en kykene äänestämään edes oman puolueeni ehdokasta. Viimeinen niitti oli, kun Kyllönen haastattelussa ilmoitti, että ei hän oikeastaan ole ateisti. Siinä meni sitten uskottavuus senkin liikenaisen periaatteista.



Näin jää vaihtoehdoista taas jäljelle jokerien jokeri: Paavo Väyrynen on ainoa rehti vaihtoehto, koska sen näkee vitsiksi vaikka katsoisi miten kaukaa tulevaisuudesta. Eikö siis suurimman palveluksen historialle tekisi, jos äänestäisi Väyrystä? Näin välittyisi tuhannenkin vuoden päähän viesti, miten karmealta Suomi näytti vuonna 2018.




Teatteriharjoituspäiväkirja 6


"Ei tehdä epookkia", sanoi ohjaaja. Se on toki käynyt selväksi muutenkin, mutta toisinaan se on ilmeisen kohtelias tapa muistuttaa näyttelijöille, että hevoset ovat tässä näytelmässä "hevoisuuden" edustajia samoin kuin sotilaat ovat "sotiluuden" edustajia, eikä suinkaan kansalaissodan historiallisia toimijoita.

Toinen puoli tätä poeettisen realismin tyylitietoisuutta on se, että rekvisiitasta isoin osa tehdään viitteellisesti ja että joukkokohtauksissa ei toimi joukko, vaan rytmitetty sarja joukkoon sopivia tyyppejä, etenkin erilaisia sotilaita ja eriluonteisia hevosia. Välillä se menee kovinkin koomiseksi se tyypittelyn itseisarvo, mutta keventävää huumoria sotadraama tarvitsee jos mikä.

Tänä vuonna Pirkanmaalla tulee ensi-iltaan runsaasti 1918-näytelmiä. Ne tekevät epookkia, mutta miten ne ratkaisevat historialliset totuudenvaateet, se onkin toinen juttu. "Kylmien kyytimiehessä" historia välittyy Tuurin proosakielestä, josta näyttelijät eivät saa lipsua moderneihin ilmaisuihin, vaatii ohjaaja. Tämä on hyvä eli verenpitävä ratkaisu, kun etsitään erityistävän tarinan ja yleistettävän sotahistorian kompromissia.

Kansalaissodan 1918 näyttämökuva: takana talo, edessä aseet, reppu ja perunasäkki.
Tämän viikon maanantai ja tiistai käytiin lävitse näytelmän loppuosaa. Näin näytelmäteksti saatiin käytyä koko porukan voimin toisen kerran kokonaan lävitse. Näyttämöllä tapahtuvan liikkeen suuntiin kiinnitetään tuplasti enemmän huomiota kuin siihen, mitä repliikkien sisällöt merkitsevät. Niin välineellistä dialogi on ohjauksessa. Jokaista kohtausta on käyty lävitse 3-4 kertaa: lukien ja kokeillen (ohjaaja puuttuu liikesuuntiin ja vuorovaikutukseen), mutta joka kerta useimmilla plari kädessä. Lisäksi Terhi on ohjannut yksittäisiä kohtauksia pelkästään kyseisissä kohtauksissa esiintyvien näyttelijöiden kanssa. Muutaman kerran hän on lisännyt näyttelijöitä joukkokohtauksiin ihan vain siksi, että nämä sattuvat seisoksimaan vapaina. Sisustanut historiaa.

Eilen tiistaina teatterilla oli lämpöpatterit isommalla teholla, ehkä sään pakastumisen vuoksi, ja sen huomasi heti tunnelmassa: näyttelijät olivat rennompia unohtuen vitsailemaan rekvisiitan ja lavasteiden viitteellisyydelle. Tästä sitten lähdetään kolmen viikon tauolle opettelemaan repliikit ulkoa.

Kahden viimeisen kohtauksen aikana olin jo vapaa mattikurikka-roolista, joten vertailin odotellessa näytelmän alku- ja loppukohtauksia, millainen kokonaisuus siitä tällä hetkellä on syntymässä. Hämmästyttävän tiivis paketti se on sisältääkseen koko romaanin tapahtumat. Samalla tajusin, miten vähän dialogissa kuullaan Tampereen alueisiin kohdistuvia viitteitä. Näytelmää tehdessä on kuitenkin ollut jokaisessa kohtauksessa tuntuma, että nyt ollaan Messukylässä, Kalevankankaalla, Iidesjärven rannassa tai Hatanpäällä.

Siksikin on hyvä, että epookki on niin ohuesti mukana esitysratkaisuissa: epookin henki tulee kyllä leijumaan vahvasti mukana jokaisessa 1918-näytelmässä jonka isoina kehyksinä on itse Tampereen kaupunki. Historian demonit lepattavat: "Ja Tampere palaa, katso, Ketola, Tampere palaa!"

maanantai 8. tammikuuta 2018

Rakkauskirja taittoon


Tänään Rakkauselokuvan käsikirja sitten lähti taittoon.
Pian sitä voi mainostaa. Veikkaisin että se ilmestyy ystävänpäiväksi. Kansi on komeampi kuin olisi osannut toivoakaan. Se on sitten kolmas rakkausaiheinen tietokirjani, trilogian päätös. Seuraavaksi siirryn sodan pariin eli tämän maailman tarpeisiin.

Nyt on vähän aikaa tyhjä olo, vaikka sotakirjan memottaminen ja editointi toimivat vastapainona.

Parasta vastapainoa oli näperrellä lapselle eilen vuoristorata. Huomaamatta meni useampi tunti, kun kokosin kuusitoistametristä SpaceRail-kuularataa, jonka erehdyin hankkimaan hänelle käytettynä. Halvallahan sen sai, mutta radan nokkelat muovinipistimet eivät näköjään kestä montaa purkamista ja kokoamista, vaan napsahtelevat poikki. Ja kun kaksoissilmukan rakentaminen ohjeiden mukaan johti vuoristoradan kuvitteellisiin katastrofeihin, oli luovasti muovailtava uudet reitit pylväiden lomitse. Lopputulos on kieltämättä hypnoottinen: raskas kuula kiertelee omia aikojaan pitsiseltä näyttävän rakennelman sisällä - kuin filosofinen aatos runoelmassa.

Todellinen talvi alkoi vasta eilen, saimme sekä aurinkoa että lunta.
Mitenkähän tämän tästä sitten kevääksi kuvittelisi?
Kaksoissilmukaksi vuoristoradalla?

lauantai 6. tammikuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 5


Siihen aikaan kun Toivasen Pasi oli draamalinjan ohjaajana TaY:ssa (1990-luvulla), hän äkseeräsi näyttelijäoppilaita kuin kersantti ja selitti näille, että näyttelijältä edellytetään kolmea ominaisuutta: on oltava kuin sotilas, filosofi ja runoilija.

Aikamoiset paineet sellainen näyttelijäideaali asettaa ohjaajallekin.

Tätä tulee ajatelleeksi, kun osallistuu näytelmäharjoituksiin, joissa ohjaajan on pidettävä koossa kahdeksanhenkinen ryhmä ja huolehdittava siinä ohessa tarpeiston ja tilojen kunnossapidosta, sekä näyttelijöidensä aikatauluista. Ohjaajan tulee siis olla paitsi kersantti, guru ja runousoppinut myös vahtimestari ja tuottaja. Tämän kaiken ohjaajamme Terhi kyllä täyttääkin.

Vuoden vaihteen jälkeen aloitimme "Kylmien kyytimiehen" läpikäymisen taas alusta. Tällä viikolla oli kolme harjoitusiltaa peräkkäin, ensi viikolla on kaksi, ja sitten tuleekin kolmen viikon tauko teatterin muiden projektien vuoksi. Tauon aikana pitäisi oppia ulkoa repliikit. Helmikuussa harjoituksia pidetään kuin repliikkisulkeisia.

Tuntematon sotilas teatterin takahuoneessa.
Kohtausten tahti ja vaihtuvuus on niin tiivis, ettei ole vieläkään varmaa, onko näytelmässä edes väliaikaa. On onneksi, että Terhillä on näytelmässään monta lujaäänistä miestä, sillä muutamissa kohtauksissa näyttämöllä tapahtuu niin paljon, ettei repliikeistä kuuluisi muutoin mitään, ainakaan sivulta kuuluvan aseidenjyskeen ylitse. Itselläni on onneksi mikrofoni mattikurikka-kohtauksissa. Terhin mielestä se kuuluu hahmoon, joka on henkiolento ja kiusaa päähenkilö Ketolaa muistuttamalla tämän kristillisistä aatteista ja menneisyydestä Amerikassa. Rauhallisessa kohtauksessa olen körttipastorina kahden Ketolan kanssa.

Koska näytelmässä on paljon sotatilanteen abstrahoivia kohtauksia, joissa pyritään yleisempään totuuteen pasifistin paikasta helvetillisessä ympäristössä, on Terhin ohjauksesta iso osa kommentteja jotka alkavat "Tee se sillä ajatuksella että..."  Tässä "ajatus" tarkoittaa sitä motivaatiota, joka sopii sekä yksittäisen tilanteen konkretiaan (mitä tarinassa tapahtuu) että hahmotyypin käytökseen (mikä on hahmotyypin käyttötapa). Koska kaikilla muilla porukan näyttelijöillä on kokemusta näytelmäharjoittelusta, he osaavat myös itse ehdottaa tätä "ajatusta" eli tapaa toteuttaa hahmonsa käytös juuri kyseisessä kohtauksessa. 90% ehdotuksista tulee hyväksytyksi.

Tämä kaikki on erinomaisen opettavaista, mutta tuskin opin kuitenkaan hyödyntämään sitä omassa draamakirjoittamisessa. Aivan kuten proosanluomisessa, myös draaman suhteen oma tapani visioida kohtauksia on  paljon tarinavetoisempaa kuin henkilöistä lähtevää. Ehdotinkin Terhille, että järjestäisimme seuraavaksi Tukkatekstin projektina draamapajan, jossa jokaisen olisi kirjoitettava runsaasti näyttämöohjeita ja siten pakotettava itsensä pohtimaan henkilöhahmojen tyypillisyyttä, myös sitä ajatus edellä tapahtuvaa ohjausprosessia.

"Kylmien kyytimiehen" ensi-ilta on 9. maaliskuuta ja esitykset jatkuvat huhtikuun puoliväliin. Ehkä siinä välissä ehtii omakin ajatus kehittyä sotilaasta filosofiksi ja filosofista runoilijaksi.

Kosketuksissa (elokuva)


Finnkino mainostaa "Kosketuksissa"-elokuvan (2017) olevan unkarilainen versio Améliesta. Eipä juuri idioottimaisempaa mainosta voisi keksiä. Haluaisin nähdä, miten Finnkinon työläiset virvoittelevat niitä pyörtyneitä katsojia, jotka kuvittelevat tulleensa katsomaan Amélieta ja saavat nähdäkseen naturalistisen kuvauksen teurastamon lihahihnalta. Elokuvan ikäraja on K-16, mutta se voisi olla yhtä hyvin K-18 tai K-6, kunhan siinä olisi varoitustarra "ei kasvissyöjille".

Ildikó Enyedin "Kosketuksissa"-elokuvaa on vaikea mainostaa Finnkinon kaltaisen vakuumipakkaajan kannalta. Sen lähin sukulainen voisi olla Michael Haneken "Pianonopettaja" (2001), vaikka kerrontatyyli on täysin toisenlainen. Molemmissa keskushenkilö on autistinen nainen, joka harjoittelee parisuhteen sääntöjä päästäkseen ulos sulkeutuneesta elämästään. Molemmissa pariskunnan kummallisuus toimii vertauskuvana ohjaajansa yhteiskunnalle: Hanekella aikamme laitaoikeistolainen Itävalta, Enyedillä aikamme laitaoikeistolainen Unkari.

"Kosketuksissa"-elokuva on niitä lyhytelokuvan lakeja noudattavia, tavattoman sujuvasti arkea dokumentoivia filmejä, jotka kahden tunnin pituudestaan huolimatta voi katsoa realistisena rakkaustarinana tai sairauskertomuksena.

Molempi parempi, ihan viaton ja ongelmaton tällainen unienkin symboliikalla pelaava elokuva ei ole, kun keskushenkilön autismi romantisoidaan ja eksotisoidaan rakkaustarinaa varten. Veikkaisin, ettei länsimaissa uskallettaisi vastaavaa ratkaisua tehdä - eikä ehkä palkitakaan moista filmiä Berliinin korkeimmalla palkinnolla, jollei teurastamoon sijoitettu tarina olisi niin poliittinen allegoria nykypäivän Unkarista: pomot ja duunarit elävät täysin erillään toisistaan, kansalaisia eli lehmiä talutetaan teurastettavaksi ja luokiteltavaksi I- tai II-luokan lihaksi, keltaiset EU-lätkät korvissaan, ja viranomaiset saa paikalle vain lahjomalla.

"Kosketuksissa" on todiste siitä, että unkarilainen elokuva elää yhteiskunnallisen kriisinsä vuoksi huikeaa nousukautta. Ei voi olla sattumaa, että kaikkien aikojen raadollisin keskistysleirifilmi, "Son of Saul" (2015), ja kaikkien aikojen raadollisin rakkaustarina, tämä "Kosketuksissa", tulevat näin lähellä toisiaan samasta maasta ja huomioidaan molemmat kansainvälisillä palkinnoilla.

Jännittävähän se olisi tietää, mitä unkarilaiset itse näistä elokuvista ajatelevat. Unkarilaiset ystävämme eivät valitettavasti elokuvista perusta.

"Kosketuksissa"-elokuvassa Budapestin arki välittyy epäsuorasti, keväisen kaupungin ikkunoista kantautuvina liikenteen ääninä. Ihmisissä kytee silti / siksi kaipuu luonnonläheiseen elämään, vastakohtana arjelleen teurastamossa. Tarinan rakastavaiset näkevät yhteisiä unia isokauriista (elokuvassa virheellisesti suomennettu "saksanhirvi") ja tämä ihme tuo epätodennäköisen pariskunnan (vanha invalidinen mies ja autistinen nuori nainen) yhteen. Se on hieno tarina, jonka olisi voinut kertoa puolessa tunnissa, mutta kaksikin tuntia tulee perustelluksi, kun kevään ja luonnonkaipuun herättäminen aiheuttaa tiettyjä hankauksia teurastamoyhteiskunnan muiden kansalaisten kanssa. Romanssitutkijanakin olin erittäin vaikuttunut kerronnan omaperäisyydestä.

Vain lopetus on erittäin epätyydyttävä, pöljän kliseinen juoniselvittely, kun elokuva muuten pelaa hyvin hienokseltaan tilannekohtaisilla selityksillä ihmisilleen ja näiden raadollisuudelle.




tiistai 2. tammikuuta 2018

Passiivitaiteilija vai passiivijournalisti? (elämäntapa)

Eräs pitkään pyöritellyistä lautapeli-ideoista on "Finland 101", joka olisi täsmälleen kolmelle pelaajalle: jokainen edustaisi yhtä suuresta puolueesta ja joutuisi Port Royal -pelin tapaisella onnenkoettelu-mekaniikalla keräämään ääniä neljissä erilaisissa vaaleissa. Pelisysteemi on valmiina päässä, mutta mahdollisuudet tuoda siihen Suomen nykytodellisuutta houkuttavat liiaksi jotta idea alkaisi konkretisoitua (teemaa supistavien) mekaniikkojen eikä (teemaa syventävän) simulaation ympärille. Miten esimerkiksi sijoittaa 300 000 työtöntä tällaisen pelin resursseiksi? Miten käyttää ay-liikkeen ja finanssikapitalismin vastakkainasettelua osana pelimekaniikkaa?

Uutta työttömyysvuotta tyhjältä pöydältä aloitellessa "Finland 101" tuntuu läheisemmältä kuin ne luovat projektit, joihin sain joulukuussa kaksi pientä apurahaa: toisen romaania varten, toisen tietokirjan tekemiseen. On mahdotonta mieltää itseään aktiiviksi taiteilijaksi, etenkin kun hallituksen nykyinen politiikka on tämän revanssivuoden yhteydessä päättänyt kyykyttää sitä alinta yhteiskuntakastia AKTIIVI-laillaan muistuttaakseen kuka sen kansalaissodan 100 vuotta sitten voittikaan.

Minun(kaan) ei tarvitse erityisesti "kokea" itseäni passiivityöttömäksi. Riittää se, että en aamulla lähde mihinkään, missä tekisin työtä. Enintään menen lapsen huoneeseen jahka hän on lähtenyt kouluun, raivaan legokasaa pöydältä läppärini verran ja avaan koneen editoidakseni jotain eilispäivän tekstejä. Ja eilispäivän tekstejä totisesti riittää. Kymmeniä eri tavoin keskeneräisiä, niin arvosteluja, proosaa, esseitä, ja noita varsinaisia HITAAN LEIVÄN takaavia tietokirjaprojekteja.

Toisinaan menen yliopiston kirjastolle saakka. Silloin OLEN (ihan ilman kokemusta) osa sitä järjestelmää, joka tuottaa tietoa itse itselleen, kierrättää akateemisten teoriakartellien sisällä ideoita itselleen ja mussuttaa siitä nerouden vihreänä hohtavaa valoa kuin käpykaartin ikiliikkuja ikään. Yliopiston kirjastohyllyt ovat ainoa paikka maailmassa, joka pitää yllä sivistyksen toivoa tässä insinöörihallituksen pyörittämässä kapitalismipelissä. Ja mitä ihminen toivoo, siihen hän uskoo, ei muuhun.

Joulukuussa tulleet apurahat pelastivat viime vuoden budjetin viime hetkellä, sain maksetuksi perintö- ja jälkiveron niiden avulla ja vielä jäi muutama tonni tämän kevään elämiseen. Ajattelin että joululomalla voisi käydä omalla lomamatkalla, jos ei Tukholmassa niin edes Helsingissä tai Turussa teatterimatkalla. Mutta juuri Tampereelle palattua putkahti sähköpostiin leffakäsikirjan toimitettu versio tarkistettavaksi, dediksenä loppiainen. SE tuntui hyvältä: että keskellä muiden suomalaisten laiskinta ja turhinta lomailua sai istua aamusta iltaan koneella PASSIIVIJOURNALISTINA; hallituksen näkökulmasta siis (teksti)työläisenä joka ei pyri aktiivisesti luomaan uusia (journalistin) työpaikkoja.

Nyt on tammikuun toinen eikä aavistustakaan millä elää kevään jälkeen. Ei tunnu edes passiivilta.

Se, että Suomen hallitus on ulkoistanut kaikki velvollisuutensa kansalaisille, on omanlaisensa finanssikapitalismia palveleva ennätys. Ehkei siihen muu pystyisikään kuin insinööri, jolla on 17 nazguliaan kirkumassa kyykytettyjen kansojen yläpuolella ja 1000päinen suku kahmimassa kalleuksia Terraborin uumenista.