KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

3.-13.6. Savossa mökillä
15.-17.6. Tukholmassa Sweconissa
19.-24.6. Savossa mökillä
25.-29.6. Haapsalussa lomalla
1.9. Työväenkirjallisuuden päivässä
11.9.- Matkakertomusten kurssi Sampolassa
1.-5.10. Bremenissä IAC:ssa



tiistai 22. toukokuuta 2018

Last Days of Magic (romaani)

Jos minulta kysyttäisiin mittatikkua nykypäivän fantasiaproosalle, niin yhtään epäröimättä osoittaisin Mark Tompkinsin esikoisromaania The Last Days of Magic (2015).


En muista milloin viimeksi olisin lukenut niin tarinavetoista spefiä, joka pelkillä toimintakuvauksilla kytkee yhteen uskomattoman joukon historiallisen romaanin ja satufantasian trooppeja. Jossain 160 sivun paikkeilla arvelin olevani 30. näkökulmahahmossa, ilman, että hukkaan edeltävien henkilöiden merkityksiä ja keskinäistä verkottumista. Se on kompositionhallinnassa vahva saavutus kirjalta, joka yhdistelee reippaasti korkean fantasian ideoita ja YA-proosan seikkailukuvauksia, salaliittoteoriaa ja historiaa, katolisen kirkon arkkipahiksia ja 'kuninkaan on todistettava papittarelle miehuutensa' -tyyppisiä pornokohtauksia.

Näin käytännölliseen materianhalintaan pystynee vain amerikkalainen genrekirjailija? Tai sitten Michael Moorcock on saanut jenkkiperillisen..

Korkean fantasian sijaan voisi Tompkinsin romaanin kohdalla puhua 14. vuosisadan Eurooppaan lavastetusta fantasiaoopperasta. Taikuuden alkuperä on nimittäin, Pullmanin universumitrilogian (1995-2000) tapaan, kosmoteologinen. Langenneet enkelit ovat risteytyneet ihmiskunnan kanssa ja jättäneet perinnöksi loitsutiedon. Sekä noidat että katolinen papisto käyttävät salaa hyväkseen tätä loitsutietämystä, johon apokryfiset kirjat avoimesti viittaavat, pärjätäkseen niille maagisille olennoille, joita vielä piileksii Alpeilla, Norjassa, ja Irlannin jokaisessa kallionkolossa.

Romaanin keskushahmo on kirkon noitametsästäjä Jordan, joka tuntee houkutusta heittäytyä pimeän - eli tässä tapauksessa vihreän - puolelle, "luonnollisen" magian varaan. Kaikki romaanin hahmot ovat toki erinomaisen toiminnallisia, mukaan lukien Irlannin omaa jumalatarta edustava Aisling taikavoimineen. Häijyimmät vallan tavoittelijat ovat Irlannin alamaailmaa edustavat maagiset rodut ("The Sidhe"), jotka kohtaavat vertaisensa vain Vatikaania edustavissa arkkipahiksissa.

Tämä uskonnon ja magian rajalla pelaaminen on se kiehtovin osuus romaania, miten historiakin kuingashuoneineen ja paavin kaltaisine hirviöineen saadaan näyttämään sadulta. Tältä osin Tompkinsin kirja tulee olemaan tiennäyttäjä, aivan kuten Pullmanin trilogia, vaikka fantsulla tyylittelijänä se voisi olla mikä tahansa YA-romaani pikkutuhmin lisäyksin.

Tarinan mahtipontisuudesta Tompkins ei tingi yhdenkään kohtauksen sisällä, vaikka monet kohtauksista ovat vain sivun tai puolikkaan pituisia. Aiheena on Susanna Clarken austenilaisen fantsupastissin (2004) tavoin magian KANSALLINEN merkitys, tällä kertaa Irlannissa, joka esitellään erittäin uskottavasti viimeiseksi magian saarekkeeksi 1300-luvun Euroopassa. Sekä Vatikaani että Englannin kuningas haluavat nujertaa Irlannin taikavoimat, mutta juonikkain eli historiaa soveltavin osa valtakamppailua tulee Ranskaa hallitsevan noitapiirin osuudesta. Suureen taisteluun huipentuva kuvio on totisen tuttu, mutta se on poikkeuksellisen tarkasti tasapainotettu, juuri sopivasti traagisia (sanoisiko "martinilaisen" synkkiä) yllätyksiä tarjoavilla käänteillä.

Romaanin lopetus on ainoa ärsyttävä osa kirjaa. Kehystämällä tarinan nykypäivästä käsin Tompkins tekee selväksi, ettei aio laatia romaanille jatko-osaa. Itsenäisenä esikoisteoksena Last Days of Magic onkin siten yksi 2000-luvun häikäisevimpiä äänenavauksia, mitä spefissä on nähty.

Lisätietoa kirjailijasta saa esim. SF-signalin haastattelusta
https://www.sfsignal.com/archives/2016/03/interview-mark-tompkins-author-of-the-last-days-of-magic/



tiistai 8. toukokuuta 2018

Galileo's Dream (romaani)


Jokainen genre perustuu sille, että lukija vähintäänkin hyväksyy lajikohtaisen myytin siitä, miten maailma toimii. Scifin kohdalla tämä on erityisen haastavaa monellekin lukijalle, koska kyseisen lajin maailmankatsomuksena on juurikin maailmojen (tutun/erilaisen) kohtaamattomuus.

Jotkut kirjailijat käyttävät scifin ydinideaa rakentaen kirjan sisälle kaksi maailmaa, joista kumpikaan ei ole se meille tuttu todellisuus. Tämä on erittäin vaativa temppu ja päätyy tolkuttomuuksiin, jos sitä yritetään harjoittaa johdonmukaisesti ideaa iteroiden, kuten aikajatkumoilla leikittelevissä kirjoissa.

Kaiken lisäksi jotkut kirjailijat päätyvät kokeilemaan kahden toistensa mukaan määrittyvän maailman kohtaamattomuudella ihan vain siksi, etteivät osaa päättää miten käyttää kahteen eri alalajiin jakautuvaa materiaaliaan samasta aiheesta.

Tällainen tapaus on Kim Stanley Robinsonin Galileo's Dream (2009). Romaanissa on harsoinen ja haparoiva juoni, jolla yritetään nivoa yhteen kahta etäistä alalajia, historiallista suurmiesromaania ja planeettaromanssia.

Historiallinen suurmiesromaani käsittelee Galileo Galilein tiedemiesuraa ja yrityksiä sopeuttaa oma ajattelu sekä kirkon perinteisiin oppeihin että sen aikakausikohtaisiin ennakkoluuloihin. Tietämättään Galileo lähestyy myöhäisurallaan tieteen historian solmukohtaa, jossa hän ei saakaan Vatikaanilta pelkkiä nuhteita vaan tuomion tieteen ensimmäisenä marttyyrinä.

Planeettaromanssi käsittelee puolestaan Jupiterin kuiden tutkimista ja ensikontaktia jumalan kaltaisiin olentoihin, jotka manifestoituvat osittain näissä kuissa rinnakkaisista maailmoista. Yhdistävä juoni taas perustuu sille, että 3000-luvun ihmiset sieppaavat Galileon menneisyydestä ratkaisemaan tiedemiesten riitaa siitä, pitäisikö kuissa asuviin olentoihin ottaa kontakti.

Romaanin pääpaino on Galileon persoonassa, tutkijaluonteessa. Tämä itsessään olisi kirjan arvoinen tarina, mutta Robinson ei ole osannut valita laajasta materiaalistaan, mitä käyttää ajankohdan taustoitukseen ja mitä henkilön taustoitukseen. Niinpä kirjaan on kaadettu kaikki mahdollinen. Erittäin pitkät ja pitkäpiimäiset kuvaukset Galileon kuulusteluista voisivat olla kiinnostavia, jos niihin olisi jokin erityinen, edes scifistinen näkökulma. Vaan eivät ole. Ja sama pätee Galileon uniretkiin Jupiterin kiertolaisilla. Ne ovat planeettaromansseina aika yhdentekeviä, kuvauskeskeisiä jaksoja, huolimatta kirjoittajansa ainutlaatuisesta luontevuudesta spekuloida 3000-luvun avaruusteknologialla. Enemmän ne silti muistuttavat proto-scifin unimatkoja kuin kovan scifin visioita.

Robinson käyttää kyllä taitavasti Galileota hahmona, jota poikkeuksellinen uteliaisuus ajaa kysymään oikeita kysymyksiä 3000-luvun tieteestä, mutta jonka oma henkilöhistoria lopulta ratkaisee sen, miten halukas hän on esiintymään tieteen historian ensimmäisenä marttyyrinä.

Ja tähän kysymykseen siitä, kuinka paljon on valmis uskomaan historian muunneltavuuteen, koko juoni tiivistyy. Aikamatkailu vaatii niin paljon energiaa, että kokonaisia aurinkokuntamme kaasujättiläisiä tyhjennetään historian muuttamiseen. Huikeaa. Joku toinen kirjailija olisi työstänyt tästä aikakausien ja maailmojen epäsuhdasta räväkän avaruusoopperan. Robinson jää jahkailemaan pitkällisiin esitelmiin myös tieteen historiasta. Infodumppauksen sijaan voisi puhua inforämeestä.

Kirjan ongelmat kahden alalajiin väliin putoavana tekstimössönä tiivisti Sf Siten arvostelija Paul Kincaid erinomaisesti:

"I wish that Kim Stanley Robinson had been content to write a straightforward historical novel about Galileo and had not been tempted to echo Kepler or create a science fiction. It is the science fiction that makes this novel weak, it is the history that makes it strong."


Kaikkiaan siis kirja, josta ei jää oikein mitään jälkimakua ja yhtään epäilemättä turhin yksittäinen teos Robinsonin laajassa tuotannossa. Samaa kiusallista ylituotteliaisuutta, myös, kuin kirjailijan tarve uudelleeneditoida yhteisversio Washington-trilogiasta.


perjantai 4. toukokuuta 2018

El Akkad: American War (romaani)

Halusin matkalle idioottivarman lukuromaanin, joka kuitenkin liittyisi työhön eli sotakirjallisuuden historiaan. Omar El Akkadin American War (2017) oli tasan sellainen eikä mitään enempää.  

Kuvitelma Yhdysvaltain uudesta sisällissodasta on helppo tapa nykiä lukijakunnan kiinnostusta ja scifin puolellakin siitä on otettu kaikki mahdollinen irti lisäämällä soppaan zombeja, epidemioita tai alieneita. El Akkadin teoksessa ei ole muuta uutta kuin biopunkille ominainen lähtökohta, että viimeisen öljysodan jäljiltä maailma on jakautunut kulttuurivyöhykkeisiin sen mukaan, miten kiinni ne ovat fossiilipolttoaineiden maailmassa. American War valikoi vastakkainasetelmat sen tutuimman mukaan eli etelävaltioiden konservatiivi lo-tech vastaan pohjoisen uudistusmielinen hi-tech. Siis vähän kuin Mad Max vastaan tappajalennokit.

Romaanin päähenkilö on kaikki sodan traumat kokeva mustaihoinen nainen, Sarat, jonka viekkaat sodanlietsojat kouluttavat supertappajaksi pakolaisleirillä. Ja todentotta, nämä 2070-luvun etelävaltiolaiset (Mississippi, Alabama, Georgia) siis ovat rasisminsa unohtanutta polvea, jonka pahisluonne perustuukin nyt öljyuskoon josta ei haluta luopua. Eivät El Akkadin kuvaamat pohjoisvaltiolaiset yhtään parempaa väkeä ole, vaan käyttävät yhtä likaisia keinoja kuin sodassa on aina käytetty, mutta heidän kulttuurinsa muutosta 2070-luvulle ei kuvata lainkaan. Scifinä tätä kirjaa ei siis kannata lukea, vaikka sotakuvauksena se on oireellisen hyvä esimerkki nykypäivän sotaromaanista.

Näkökulma pysyttelee American War -romaanin leipätekstiluvuissa siellä uudenlaisen madmax-etelän kuvauksessa. Enimmän aikaa vietetään pakolaisleirillä, missä valtasuhteet ja sadismi saadaan ladattua, mutta ei sentään purettua draamana vaan nopeina väkivallan purskauksina kirjan juonen siirtymäjaksoissa.

Asetelman hölmöys on siinä, ettei kirjailija ole halunnut valita kultuuriväritystä sen paremmin historian (todellisten kaakkoisosavaltioiden) tai allegoriansa (ollaan ikään kuin Irakissa tai Syyriassa) mukaan, vaan tekee tunnistettavaksi henkilöitään millä pakolaisleirin rihkamalla milloinkin keksii. Onhan se tavallaan realistista, mutta.... kun päähenkilö perheineen ovat kuitenkin niitä pärjäävimpiä survivaalihahmoja niin se uhriuden realismi jää naiiviksi koristeeksi. Kirjasta puuttuu 'partikulaarin topoksen tarjoama universaali lavastus', kuten Guardianin arvostelu kuvaili tämän kirjan puutteita.

Kirjan mahtipontinen ironia annostellaan sillä, että Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän valtiot ovat kokeneet sarjan arabikevät-kumouksia ja liittoutuneet 2070-luvulle mennessä yhdeksi suureksi valtioksi, joka pyrkii yhtä suureksi imperiumiksi kuin USA oli muinoin. Tämä uuden ja vanhan imperiumin salavihkainen jännite on kirjassa ainoa asia, mikä pitää odotukset yllä, mutta niitä odotuksia romaani ei juuri palkitse. Yhden hienon ajatuksen kirja onnistuu sentään tarjoamaan nihilistisen tarinansa ohessa: kansakunta on pyramidihuijaus, jota sen alimmalle tai uusimmalle portaalle kiivenneet kaupittelevat aina itseä heikommassa asemassa oleville.

Amerikkalaiselle lukijakunnalle nämä "jakautunut USA" -dystopiat ovat ilmeisen kivaa pureksittavaa. Ne menestyvät kaupallisesti tuodessaan amerikkalaisten eksporttaamaa väkivaltaosaamista poikkeuksellisen tunnistettavissa oloissa. Mutta veikkaan kyllä, että Nälkäpeli-kirjatkin ovat eeppistä runoutta verrattuna El Akkadin romaaniin, jonka ihmiskuva on tasan yhtä lattea kuin käsitys sivilisaatioiden kulttuuriperinnöstä.


*

Noh, vieraalla maalla matkatessa näitä tällaisia kirjoja sentään lueksii, kun ei ole telkkarissakaan mitään mitä ymmärtäisi. Valitettavasti toinen matkakirja oli vieläkin kamalampi, Charles Strossin Saturn's Children (2008). Siitä en jaksa poimia mitään sanottavaa. Stross ei sitten koskaan löytänyt käyttöä kirjallisille taidoilleen, vaan keskittyi nopeasti tuotettuun seksihuumoriin?


Kolmas matkakirja oli Ray Vukcevichin novellikokoelma Meet Me in the Moon Room (2001), joka sitten taas onkin aivan toista laitaa kirjallista universumia... siis parhaita spefi-novellisteja mitä aikoihin lukenut, todiste siitä miten syvällisyyden voi korvata lennokkuudella kunhan hakee kerronnalle muodon aiheen mukaan... ja eugenelaisen puristisen koulukunnan edustajana ansaitsisi oman pitkän analyysinsä yhdessä BHR:n tekstien rinnalla...






torstai 3. toukokuuta 2018

Balaton 26.4.-1.5.



Tämä matka oli välttämätön eli yhtä vähän harkittu kuin muutkin matkat, joita uskottelee itselleen välttämättömiksi pakomatkoiksi arjesta. Vaikka kuusi päivää Balatonin vihreässä paratiisissa vietin niin täsmällisesti päivät toisintaen, ettei sitä voi kutsua muuksi kuin arjen pyhittämiseksi.

Mutta kun kävelin joka päivä enemmän kuin yleensä kotipuolessa ja näin enemmän eläimiä kuin yleensä kotipuolessa ja join enemmän viiniä kuin kotipuolessa, niin eihän se arjelta tuntunut vaan toiselta maailmalta. Hellettä oli joka päivä likemmälti kolmekymmentä, mikä hidasti askeleet ja ajatukset sellaiseen tilaan, mitä kotipuolessa ei kesälläkään saavuttaisi.


Kevät oli paljon pidemmällä kuin kahdella edellisellä vapun tienoilla tekemälläni matkalla näille samoille rannoille. Käärmeiden määrä oli hämmentävin, maaoravien esiintymiset yllättävin osa tätä laiskaa kuljeskelua kylän ja luonnon välimaastossa. Suomen kielen "välimaasto" onkin tyylikkään kitsinen sana kuvaamaan sitä, miten turvallisen turistimaista tämä tällainen luontomatkailu on.

Unkarin nuoriso jonottaa tulevaisuteen (kuvat © Soikkeli)

Poliittisena maana Unkari on tietysti aivan toista kuin millainen se oli kolmekymmentä vuotta sitten kävellessäni näillä samoilla rannoilla, saman ikäisenä kuin nuo opiskelijat, jotka jonottavat kohti auringonlaskua Tihanyn muinaisella muurilla...

Silti on mahdollista, että vielä kerran rikon aiemmat lupaukseni olla palaamatta tähän maahan, joka katkerista kommunismin vuosista selvittyään on syöksynyt korruptiovarman keskusvallan alaisuuteen. Että vielä kerran halua kokea huhtikuun muuttumisen toukokuuksi niin kuin pitkää talvea ei olisi ollutkaan.

Ja vietettyään viikon (Balaton & Budapest) näissä helteissä, eivät suomalaisen kesän väistämättömät niukkuudet niin ennalta ärsytä, vaikka miten tietäisi ne turistiluonteena ansainneensa...

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Yliopiston uusi profiili


Tampereen yliopisto on nyt yhdistynyt jättimäiseksi kokonaisuudeksi.
Sen profiilia on pitänyt etsiä mahdollisimman matalalta.
Mikä yhdistäisi teoreetikot, insinöörit ja ammattitekijät?

Vastaus näkyy uudesta logosta, jonka yliopisto esitteli viime sunnuntaina Hesarin etusivulla.

Kumman tutulta se näytti.

Olisiko se englantilainen sähkötöpseli?

Sitten osui silmiin selitys Hesarin sisäsivuilta:
mallihan on haettu japanilaisista vessasymboleista!

Perästä tullaan.
Julistaa Tampereen yliopisto kansainvälisille markkinoille.



tiistai 17. huhtikuuta 2018

Mätä Tampere mädättää hampaamme

Tampere mädättää elämän.
Unkarilainen siemenleipä oli kullervolainen kohtaloni.
Tamperelainen mätä hallinto määrää miten kohtalossa käy.

Kun 3 vuotta sitten mursin ylähampaani puraistessa Keletin asemalla liian ahnaasti kivenkovaa siementä sämpylässä, murtui huomaamatta myös alahammas. Alahampaan halkeamasta oli sitten aiheutunut tulehdus, arveli lääkäri. Tulehdus oli syönyt aikansa kyseisen hampaan juuria. Tulehdus ei näkynyt edes röntgenkuvissa.

Vasta ienlääkärin tutkiskelu sai aikaan tulehduksen aktivoitumisen. Siedin sitä 3 viikkoa, koska hammas ei ollut kipeä ja koska hammaskalusto oli juuri tarkastettu olevan ok. Yritin sitten julkisen puolen tarkastukseen, mutten päässyt lävitse. Kolmen tunnin aikana en päässyt edes puhelinvarauksen jonotukseen. Kolmen tunnin kokeilujen jälkeen varausjärjestelmä kertoi, että odotusaika varaukseen on vähintään 10 minuuttia. En jäänyt testaamaan, paljonko enemmän.

Varasin sitten nettiajan hygienistille, jonka PITÄISI osata arvioida hoidon tarve. Hygienisti arveli, että kyse on ientulehduksesta ja suositteli parempaa suuvettä. Viikkoa myöhemmin menin lopulta taas  yksityiselle puolelle: sieltä sai heti antibioottikuurin ja juurihoitoajat.

Nämä 3 juurihoitokertaa tulevat maksamaan yksityisellä puolella tonnin verran. Sen kaiken Tampereen kaupunki säästää estämällä kansalaisiaan pääsemästä julkiselle puolelle. Kiitos vaan helvetisti, kaupunki. Toivottavasti Sote-uudistus mädättää paljaaksi teidän hallintonne juuret.


EDIT: Sattumoisin Aamulehti teki äskettäin pitkän jutun Tampereen hammashoidon mädännäisyydestä. Kokemuksia samasta ongelmasta on siis loputtomiin, mutta kaupunki ei vaivaudu reagoimaan siihen mitenkään, kuten lehden tekemästä haastattelusta käy ilmi.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 11


Niin se sitten loppui, toinen ja viimeinen projektini teatterinäyttelijänä.

Puolen vuoden aikana kävimme "Kylmien kyytimiehen" harjoituksissa ehkä nelisenkymmentä kertaa, ja teimme sitten yhteensä 13 esitystä, joista 4 oli loppuunmyytyjä; 1 esitys peruttiin, koska lippuvarauksia oli siihen vain muutama. Näytelmän näki Tukkateatterissa miltei kaksisataa ihmistä. Kyllä se tuntuu paljolta Tampereenkin kokoisessa kaupungissa.

Pohjanmaan Ilkka teki näytelmästä uutisjutun, koska näytelmä perustui Tuurin romaaniin, ja verkkolehti VasenKaista teki hyvän uutisjutun paikallisuuden ansiosta. Yhtäkään arvostelua ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka näytelmän olisi pitänyt jo aiheensa vuoksi vetää puoleensa myös mediaa. Median välinpitämättömyys ihmetyttää aidosti. Ehkä pasifistin koettelemukset kansalaissodassa kuulosti liian kulmikkaalta aiheelta juhlavuoden hymistelevään ilmapiiriin?

Julkaistu Jaakko Katajamäen luvalla.
Viime perjantaina näytelmälle pidettiin "hautajaiset". Tunnelma oli samanlainen kuin urheilukisan jälkeen: väsähtänyt mutta arvokas, haikea mutta tyytyväinen. Ohjaajamme Terhi sai lahjaksi Jaakolta hienon muistoteoksen, sarjakuvan muotoon tehdyn kollaasin niistä kaikista sattumuksista mitä näytelmässä meni pieleen, harjoitusten tai esitysten aikana.

Jälkikäteen voi ihmetellä mikä näyttämöllä olemisessa on niin haastavaa, että se tulee uniinkin. Varmaankin se, että ajatuksen rytmiä joutuu kaiken aikaa tavoittelemaan repliikkien välissä ja siksi elämäkin tuntuu äkkiä epätodellisen intensiiviseltä, kuin kuuntelisi ja seuraisi omaa olemassaoloaan.

Esiintymisessä vaikeinta on olla kasvokkain toisen näyttelijän kanssa, vaikka ihminen olisi käynyt tutuksi. Ei yleisöä kohti katsominen ole niinkään vaikeaa kuin näyttelijää kohti. Aina voi nostaa katseen yleisön takimmaisen penkin yli, kuten opettajia neuvotaan tekemään, jos tuntee olonsa epävarmaksi.

Tämän projektin ansiosta olen etsiskellyt netistä artikkeleita amatöörinäyttelemisen estetiikasta ja ollut tyytyväinen, kun sellaisellekin on löytynyt hyviä perusteluja.

Kyytimiehen varjoelämää...
Jälkikäteen tulee väistämättä myös verranneeksi näitä kahta näytelmäprojektia, joihin olen päässyt mukaan Terhin ansiosta. "Varjoelämää" (2015) oli tunnelataukseltaan vahvempi ja aiheiltaan henkilödraamalle ominainen, joten siinä sai seurata vieläkin 'sisäistetympiä' roolisuorituksia kuin "Kylmien kyytimiehessä", jossa kuitenkin se sota-aihe ja etäinen epookki antavat harrastajille mahdollisuuden tehdä tyyppipitoisempaa hahmoa. Repliikkeihin valikoituneet tyylilliset vaihtelut, jotka ovat kai väistämättömiä tämänkin mittaisessa esityssarjassa, ovat isompia tyyppihahmoilla kuin henkilödraamassa. Ja se, miten nopeasti repliikit alkavat kulua näyttelijöiden suussa, pitäisi toimia tärkeimpänä ohjeena, kun itse yrittää kirjoittaa seuraavaa näytelmää Tukkatekstin puolella.

Mutta se minkä tulen parhaiten muistamaan näistä projekteista on ryhmäkokoa noudattavat ryhmädynamiikan muutokset. Kahdeksan näyttelijää näyttämöllä on kuin torikokous verrattuna kuuden näyttelijän tiimimäiseen toimintaan, ja neljä näyttelijää kuin myyttinen uhritoimitus verrattuna siihen kuuden näyttelijän paikallisverkkoon. Tällaisiin määrästä juontuviin isoihin laadullisiiin muutoksiin voi saada ymmärrystä vain oltuaan itse mukana teateriharjoituksissa, joko näyttämöllä tai katsomossa. Pelkästään näytelmiä lukemalla niistä ei saa edes aavistusta. Ja valmiita näytelmiä pitäisi nähdä sadoittain, että saisi vastaavan tuntuman siihen, MILLAISTA läsnäoloa on kullekin hahmolle kirjoitettava kohtauksiin dynamiikan kiihdyttämiseksi, tihentämiseksi tai rauhoittamiseksi. "Impulssin takana on oltava ajatus", höpötetään teatterikritiikeissä, mutta ei se niin yksinkertaista ole. Muutenhan näytelmätaide olisi pelkkää ajatuskoneiden input/output-kytkentöjä. Tai taisteluäksiisiä.




tiistai 10. huhtikuuta 2018

Erävoitto vakuutusyhtiöstä


Viidakosta kuului viime viikolla kummia: yhteiskunnan lakitaju oli saanut erävoiton viidakon lainalaisuuksista.

Vakuutusyhtiö OP, joka valehteli päin meidän naamaamme ja päin lakikoneistoa, on määrätty nyt maksamaan se korvaus, mikä ammattisairaudesta kuuluu (tapaturmavakuutuslain mukaisesti) sairausvakuutetun työläisen leskelle. Vakuutusyhtiö väitti, että isäni kuolema olisi johtunut Alzheimerin taudista, vaikka moista ei hänellä koskaan diagnosoitu. Tämä nyt kumotaan uudessa juridisessa päätöksessä ja vahvistetaan ammattisairaus, asbestoosi, "pääasialliseksi syyksi kuolemaan", kuten asia oli todettu jo kuolinsyytodistuksessa.

Tähän oikeusprosessiin meni melko tarkalleen vuosi. Näinkään pitkälle ei olisi päästy, jollei äitini olisi palkannut lakimiestä hakemaan muutosta puolestamme.

Uuden päätöksen asiasta on antanut nyt "tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta". Kun kyseessä on lautakunta, päätös ei tietenkään ole samalla tavalla merkittävä kuin se olisi jonkin oikeusasteen päätöksenä. Ehkä sitä ei edes "juridiseksi" voi sanoa, en tiedä.

Päätöksellä on kuitenkin yleistä merkitystä sikäli, että eduskunnalle on toimitettu hiljattain kansalaisaloite vakuutusyhtiöiden mielivallan lopettamiseksi edes siltä osin, että yhtiöiden palkkaamat puoskarit voivat tittelinsä voimalla kumota hoitavien lääkärien arviot ja jopa, kuten meidän perheemme tapauksessa, virallisen kuolinsyylausunnon. Tähän mielivaltaan vakuutusyhtiöt eivät pystyisi, jollei jokainen korvauksenhakija olisi niin yksin niin isojen asioiden kanssa mitä kuolinpesän selvitys aiheuttaa.

Kun ensi kertaa näkee, että yhtiö voi sanella mitä tahansa jonkun henkilön kuolemasta, tajuaa ainutlaatuisen kirkkaasti, miten isot yhtiöt suhtautuvat myös yksittäiseen elämään. Se tuntuu siltä kuin mafia ampuisi vielä varoituslaukauksen vainajaksi toteamaansa.

Edelleenkin tämä uusi päätös voi olla pelkkä erävoitto. TAMHL:n päätöksestä ei näy, voiko OP Vakuutus nyt puolestaan hakea muutosta jossain oikeusasteessa eli jatkuuko asian juridinen köydenveto. Täysin vastaava vakuutuskiista tuttavaperheellä (saman alan asbestipitoisesta duunista) vaati kuulemma kolme muutoksenhakukirjelmää.

Mutta viidakkoeläimen kannalta tämä tekninen tyrmäys lämmittää mieltä ja mielikuvitusta. Olihan vainajakin tunnettu teknisenä nyrkkeilijänä joka ei pelännyt ketään eikä mitään. Äitini tynkäeläkkeseen tämä erävoitto voisi tuoda myös sellaisen sivilisoituneen korotuksen, mihin porvarihallitusta ei saada ikinä nöyrtymään.


Aiemmat kirjoitukset aiheesta:
http://bitteinsaari.blogspot.fi/2016/10/pertti-soikkeli-1935-2016.html
http://bitteinsaari.blogspot.fi/2017/04/varas-varkaampi-vakuutusyhtio.html



lauantai 7. huhtikuuta 2018

Kangastus 38 (näytelmä)

En ole vuosiin koskenut Kjell Westön romaaneihin. Tänä talvena kuuntelin Rikinkeltaisen taivaan (2017) äänikirjana ja se vahvisti  käsitykseni Westöstä pateettista äijäproosaa pakertavana versiokirjailijana. Omassa lajissaan ehkä taitavana tarinaniskijänä, mutta myös järkyttävän vanhakantaisena säätyromantiikassaan.

Ystävien kehut Kangastus 38 -näytelmästä herättivät onneksi kiinnostuksen Westön historialliseen romaaniin (2013) perustuvasta Kansallisteatterin sovituksesta. Näytelmän suosio (ensi-ilta 2017) osoittautui perustelluksi: oivaltava dramatisointi hajottaa naispäähenkilön kolmeksi hahmoksi tarjoten simppeliin jännäriin ainutlaatuisen näkökulman. Ohjauksen koreografia, jopa videokuvan käyttö, pitää yllä psykohistoriallista mysteeriä, miten suomalaisuus hajoaa kolmeen osaan: idyllinen yhtenäiskulttuurin aika ennen luokkasotaa 1918, poliittisen trauman aika luokkajaossa 1918-38, ja porvarillisen pakkojulkisuuden aika jälkeen 1938:n.

Tämä taustakuvio on jännäriromanssin tarpeisiin rakennettu, missä se täyttää tarkoituksensa. Edes Westön tarve rinnastaa  uhrin asemaan juutalaiset ja naiset, ei tuntunut kiusallisen hölmöltä. Ihailin teatterisovitusta, vaikka inhosin tarinaa ja sen tavanomaisuutta Westö-tuotteena.

Mutta tällainen teatterin taika kestää vain esityksen ajan.
Jälkikäteen tarina stereotyyppisine hahmoineen alkaa ärsyttää enemmän.

Kun tietää miten efektihakuisesti Westö käyttää kirjoissaan seksikohtauksia, tuntuu kansallisen kantanäkymän (valkoisten herraslääkäri vs punainen työläisneito) raiskauskliimaksi erityisen typerältä, jopa etäännytettynä draaman ja takauman keinoin.

Tämä Kangastus 38 on asetelmaltaan kuitenkin tasan sitä äijäuneksuntaa seksuaalisen väkivallan metaforisuudesta, mitä puitiin päivällä Season film festivaalin seminaarissa. Jos asiasta kelpaa huomauttaa Louhimiehen elokuvan (Käsky) kohdalla, niin miksei samanlaisen asetelman eksploitaatiosta romaanissa ja näyttämöllä?

Mitä uhrin jakaminen kolmeen fasettiin lopultakaan sovittaa? Että äijäpitoiseen näytelmään saadaan tällä keinoin kolme naisnäyttelijää? Mutta mitä uutta Westö tämän psykohistorian päälle kirjoittaa?

Westön äijäfantasiaan kuuluu aina sama 4+1 miesporukka, jossa 1 pomottaa, 1 lyö, 1 myötäilee ja 1 runoilee, ja näkökulmahahmo on romantikko, joka etsii paikkaansa näiden väliltä. Niin tässäkin tarinassa: kiltti lakikimeshän on oikeastaan äijäporukkuuden uhri hänkin!

Mitä sitten jää sanomaksi kangastusten, ensin kansallisen ja sitten kaupunkilaisen julkisivun, haihduttua?
Se että kiltit äijäromantikot saavat vapautuksen haikeaan muistelmaan miesporukoiden paremmista ajoista.

Daphne (elokuva)

Brittiläisen tiskirättirealismin kiltit versiot kertovat aikuisten henkilökohtaloista, siinä missä rankat versiot käsittelevät kurjien olojen lapsia, teinejä tai perheitä.

Elokuva Daphne (2017) on kiltti versio somimmasta päästä, tarinaltaan kaunistelematon, mutta kuviltaan vailla särmää. Nimiosan Emily Beecham on krapuloissaankin raikkaan siloinen ja filmin ulkokuvat toistavat harmahtavassa Lontoossa liikkuvan habitusta persoonaksi: vihreä takki, punainen tukka. Tätä kokaiininhuuruista kasvutarinaa hipsteriyleisö sitten katseli Maxim2:ssa (Season Film Festival) laatuviinejä siemaillen.

On toki korrektia, ettei nykypäivän daphnesta yritetä vähääkään uhria. Myyttisen uhritarinan mukaan nimetty päähenkilö ja elokuva saattavat siis oikeasti pyrkiäkin johonkin kannan- tai irtiottoon, jonka suunnasta he vain eivät ole varmoja.

Kokaiinia ja yhden yön seksijuttuja Daphne käyttää satunnaisesti, ja haluttomuus pitää yllä työpaikkaa tai pidempää parisuhdetta herättää yhtä satunnaisen aggression. Käytöksen syistä katsojalle näytetään ehkä osa, ehkä olennainen: äidillä on syöpä, lapsensaanti arveluttaa, miehissä on liiaksi valinnanvaraa. Kuljeksiva kerronta ja psykologisoivia selityksiä väistelevä realismi mahdollistavat sen, että Daphne kuvaa poikkeuksellisen, jopa tendessimäisen rennosti etnisesti kirjavassa Lontoossa liikkumista:

1. Täysin sattumalta juuri etnisten ryhmien edustajat tuntevat vetoa kaunottareen joka osaa sanavalmiudellaan valikoida seksin ja rakkauden tarjouksista.
2. Täysin sattumalta D osuu avuksi puukotuksen uhrille, joka on aasialaistaustainen ja puolestaan tunnustaa D:n arvon ilman ylisanoja.
3. Täysin sattumalta D:n äiti etsii sairauteensa lohtua buddhalaisesta yhteisöstä, mikä eleenä palauttaa D:n kunnioituksen äitiinsä.

Onko D:n hahmossa aikalaisanalyysiä? Lipun lailla liehuva vihje voi olla Zizek, jonka lukemista D käyttää erottuakseen lähipiiristään. Tähän verraten kaikki muukin D:n elämässä on itseironista, helpoimmin ratkaisuin kytevää yritystä erottautua välittömistä mahdollisuuksista elää juuri sitä elämää mikä olisi naiselle tarjolla tietyn kaupungin tietyssä yhteiskuntaluokassa kolmenkympin ratkaisevassa ikävaiheessa.

Miesohjaajan filmiksi Daphne on poikkeuksellisen, so. tarkoituksellisen epäerotisoiva ja painokkaan subjektisoiva, mutta ei se Bechdel-testiä kirkkaasti läpäisisi. Tarinan opetus, että harvoinpa nainen on luonteeltaan ihmisvihaaja, ei ole erityisen taidokkaasti käsitelty millään kerronnan tasolla.

Niinpä ainoa syy katsoa ERITYISESTI tämä filmi on sen pääosan vahva naisnäyttelijä, jossa on samaa herkeämätöntä itsevarmuutta mitä yleensä suodaan vain fiktion katu-uskottaville miesboheemeille. Maggie Smith, olet saanut arvoisesi prinsessan seuraajaksi.



torstai 22. maaliskuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 10


Ensi-ilta (9.3.) sitten tuli ja meni. Kaikki meni ok, kaikki olivat tyytyväisiä, ja Antti Tuurin läsnäolo tosiaan energisoi tunnelman sellaiseksi Julkiseksi Tapahtumaksi, jota muuten Tampereella harrastajateatteri tuskin kokisi.

Helmikuussa ohjaaja pohti vaihtoehtoista lopetusta näytelmälle.
Ensi-illan jälkeen jokainen esitys tuntuukin jo toiston toistolta. Etenkin kun mikään ei mene itsellä täysin oikein yhdelläkään esityskerralla. Vaikka virhe olisi kuinka pieni, se tuntuu todisteelta siitä, ettei harjoittelu autenttisen yleisön edessä sekään terävöitä mieltä.

Huomaan alkavani nukahdella ruumiskasassa ja havahdun jalkeille vasta kun Jaakko pomppaa ylös kyljestä. Ekan näytöksen kohtauksista en rutinoidu muistamaan, että lavalle tulevat ensin aseettomat ruumiskasat, sitten lapualaiset, sitten vasta aseelliset ruumiskasat. Pimeässä 10 sekunnin vaihdon aikana on vaikea löytää toisen roolin vaatteita, hattu menee päähän väärin päin, takki jää napittamatta, ja housut ovat tipahtaa. Se kaikki alkaa naurattaa ja sitten pitäisikin olla jo lavalla saarnaamassa mattikurikkana. Ja sitten äänikin pitää rykiä vielä esiin jostain nuhayskän alta.

Mutta, edelleenkin, tällainen muistutus teatterin auntettisuuteen PAKOTTAVASTA tilasta olisi pakko saada säännöllisesti. Niin muistaisi arvostaa vieläkin enemmän sitä näkymätöntä taidetta, ammattinäyttelijän ainutlaatuista valppautta. Mikään muu taiteenlaji ei samalla tavoin vaadi sosiaalista tarkkaavaisuutta eikä sitä siksikään edes teatterikritiikeissä koskaan kommentoida.

Tätä kaikkea tulee kahlanneeksi ajatuksissaan kahdesti, kun on lukenut Saara Turusen Sivuhenkilö-romaania, jonka näkökulma julkisuudessa elämiseen on kuin näyttämöharjoitusta 24/7. Mitä Kirjailija-hahmon kannalta fokusoitavia tyyppejä näkyy ympärillä? Miten niihin Kirjailija-hahmo, etenkin "tämän ikäinen nainen", oletettavasti reagoisi?

Turusen Sivuhenkilössä hienointa on se, että se esittää kirjallisen julkisuuden niin naurettavan itseriittoisena ja sulkeutuneena kuin omia hyveitään tarkastelevan näyttämön, jonka rinnalla yksinäinen arkielämä näyttäytyy tavattoman paljon rikkaampana. Vaikka kirja on proosana täynnä tyhjäkäyntiä, ja sitä voisi sanoa yhtä hyvin blogiromaaniksi kuin teatteriromaaniksi, on se eleenä vuoden tärkeimpiä teoksia. Plussana päälle tulee ronskin perusteellinen kommentaari Hesarista. Siitä Mervi Kantokorpi ei uskaltanut sanoa yhtään mitään HS-arvostellessaan Sivuhenkilöä, vaan tyytyi ylistämään teoksen feministisyyttä. Siinäpä erkko-oopperaa kerrakseen.

Mitä haluaisin nähdä kirjamessusyksyllä 2018? Messupaneelin jossa Ossi Nyman ja Saara Turunen esittävät dialogina paljon puhuvan hiljaisuuden.

Tai ehkä se nähdäänkin teatterimessujen puolella.


perjantai 16. maaliskuuta 2018

Hävitys (elokuva)


Kirjailija Alex Garlandin ohjaajaura ei ole noussut oikein siivilleen. Eikä nouse vieläkään, sillä tuotantoyhtiö tajusi hyllyttää hänen kauhuscifi-filminsä, Hävityksen (Annihilation), Amerikka-kierroksen flopattua. Mutta Netflix vainusi rahaa ja osti elokuvan studion roskakorista kierrätettäväksi nimitekijöiden (Garland ja Natalie Portman) varassa suoratoistoon.

Netflixin mahdollistama intimiteetti ei purista Hävityksestä yhtään parempaa kauhuelokuvana kuin scifinäkään. Paitsi Hesarin kriitikko Juho Typön mielestä, joka oli pitkässä tv-arviossa (13.3.) lääpällään tämän kauhuscifiä Stalker-aihelmaan sekoittelevan hölmöilyn kanssa. Ehkä siksi, että tässä elokuvassa kaikki päähenkilöt ovat naisia ja naisidentiteettitarinat ovat nyt niin tavattoman trendikäs juttu, että antamalla leffalle neljä tähteä Juho Typpö uskoo nostavansa omaa tähteään.

Hävitys oli onneksi helppo tarkistaa, kun Netflix tulee meidänkin kaapelilaitteisiimme.
Itse antaisin sille enintään yhden tähden loppukohtauksen tanssimaisesta kuvauksesta. Mutta jokin taho, joka tämän Garlandin leffan on ryssinyt, on loppukohtaukseenkin pakottanut pohjustukseksi kauhuscifille ominaista räiskintää sekä Alien-filmeistä kopioidun pesäpainajaisen. Kehyskertomuksen alavireinen kuvatyyli taas on lainattu scifi-elokuvat uuteen arvoon nostaneesta Arrival-filmistä. Ihan ilman ohjaajan omaa ajattelua.

Ghostbusters Floridassa? Vai Ihmemaa Oz?
Ylipäänsä Hävitys sisältää yhtä paljon kliseitä kuin Garlandin edellinen ohjaus, palkintojakin saanut debyyttifilmi Ex Machina (2015).
Kun viisi naista tallustelee outoutuneelle Alue X:lle haalarit päällä ja pyssyt kädessä, kuva on yhtä tahattoman helppo ja koominen kuin uuden Ghostbusterin (2016) vastaava asetelma oli pyrinnöllisen koominen.

Ja tästä avainkohtauksesta mennään koko ajan alaspäin. Mutanttieläimet piirittävät, pimeästä kantautuu pelottavia ääniä, edeltävä retkikunta on jättänyt jälkeensä ahdistuneita viestejä, naisten yksilölliset motiivit särkevät ryhmäkurin, jne jne jne.

"Hävityksessä on panostettu yhtä hienosti sekä juoneen että ulkoasuun", väittää Juho Typpö arvostelussaan. No ei muuten ole. Ei kumpaankaan. Kriitikko valehtelee tai on katsellut vastapäistä seinää elokuvan sijaan.  

Hävityksen juoni on tosiasiassa hävettävän huono ja sen ulkoasu on kuin mistä tahansa studiopitoisesta 'teinit eksyvät metsässä' -kauhupätkästä. Elokuvan loppupuolella nähdään kyllä psykedeelisempiä CGI-kuvia kuin genressä keskimäärin, mutta nekin ovat kovin tuttuja sitaatteja (Garlandin käsikirjoittamasta) Danny Boylen Sunhine-elokuvasta (2007), missä niillä on ihan oikeasti jokin temaattinen kytkentä.

Stalker-klassikon uudelleefilmatisoinnista on kantautunut huhuja vuosikymmenien ajan. Mahdollisuus tehdä stalkerit ilman Strugatskien alkuperäistä romaania (1972) on ollut ilmeisesti liian iso houkutus Garlandille: kuvata mahdollisimman pienin vihjein miten "Alue X" poikkeaa meille tutusta maailmasta ja luottaa siihen, että Floridan rämeet näyttävät yhtä arvoituksellisen hirviömäisiltä kuin rajaseutu-analogiansa ansiosta indie-klassikoksi nousseessa Monsters-elokuvassa (2010).

Mutta lopputuloksessa se Hävityksen rämekin näyttää puutarhan lammikolta.

Haastavin, se ÄLYLLISIN osuus tällaisen tarinan haltuunotossa on kumminkin se, miten käsitellään ihmisten reaktioita poikkeavuuksiin - ja siitä Garland ei selviä alkuunkaan. Yhden ilmeen varassa laahustava kylmä ja eloton Natalie Portman on tämän elokuvan keskiössä vieläkin zombimaisempi kuin missään aiemmissa filmeissään. Luonnerooli jos mikä, muttei elokuvan eduksi.

Hävitys-romaanin tehnyttä Jeff Vandermeeriä ei sentään voi epäillä syylliseksi ainutlaatuisen tylsään kopioon Stalkerista, etenkin kun elokuva kuulemma eroaa merkittävästi romaanista; eroavuuksista löytyy selonteko esimerkiksi (spoilerit sietävälle) täältä. Itse en ole romaania lukenut enkä lue. Minusta Vandermeer ei ole kiinnostava muutoin kuin genren metakommentoijana, mikä on ihan arvostettava alalaji, silloin kun sen tekee hyvin kuten Vandermeer teki Pyhimysten ja mielipuolten kaupungissa (2001). Garlandkin on erittäin etevä kirjoittaja, mutta ohjaajana ilmeisesti hukassa, miten muuttaa teksti eläväksi kuvaksi.

Romaanina Hävitys on trilogian avaus. Elokuvana sille ei toivo sen enempää jatkoa kuin millekään muullekaan migreenikohtauksen tavoin itse itsensä murentavalle kuvavirralle.


tiistai 13. maaliskuuta 2018

Orbital Cloud (romaani)


Kaupallinen innostus lähiavaruuden teknologiaan näkyy aiheelle omistautuneen median ja väistämättä myös scifin kasvuna. Genren kannalta kiinnostavaa on se, miten lähelle nykypäivää nämä tarinat lähiavaruuden asuttamisesta voivat tulla 'realistisimmalla' scifistisellä keksinnöllä joka mahdollistaa ihmiskunnan Suuren Loikan evoluutiossaan.

Taiyo Fujiin "Orbital Cloud" (2017) on näitä teoksia, jotka ylittävät julkisuuskynnyksen yksin ideansa varassa. Siinä Suurta Loikkaa yritetään Pohjois-Vietnamin sieppaamilla suunnitelmilla, jotka vaarantavat kaiken aiemman avaruusteknologian. Asetelma on omaperäisen komea, mutta kirjallista asua tämän lähtötilanteen käsittelemiseen ei ole löydetty. Kirjoittajahan ei ole natiivi englannin käyttäjä, joten genreskaksi väsätty teos selittää ison osan latteuksista. Vaan ei kirjan pituutta (520 sivua).

Kyseessä on kaunokirjallisesti hölmöimpiä teelmiä mitä olen edes genrefiktiossa nähnyt. Se on oireellisen kehno eli varoittava esimerkki yrityksissään paikata tyylillisiä puutteita trillerin kliseillä ja amerikkalaisuuden ihastelulla. Pahikset ovat pohjoiskorealaisia superagentteja, mutta lopulta hekään eivät ole erityisen pahoja; CIA kuvaillaan kuin se olisi yhdistelmä Mensaa ja Punaista Ristiä; USAn ilmavoimat (!) toimivat avaruusohjelman hyväksi käytännöllisemmin kuin NASA, jne.

Nolostuttavin osa kirjaa ovat sen sankarit, japanilaiset nörtit, jotka CIAn suojeluksessa pelastavat maailman, kunhan heidät viedään amerikkalaiseen rautakauppaan (!). Kirjan sanoma on sama kuin millä NASAa on herjattu puoli vuosisataa: yksittäisten yrittäjien on päästävä kokeilemaan uusia lo-tec-keksintöjä kiertoradalle jotta avaruuden valloitus olisi sekä kannattavaa että innovatiivista. Nörttien sankaruutta täydentää kiertoratahotelliaan tyttärensä kanssa testaava, Elon Muskin kaltainen biljonääri.

Kirjan nimessä piilevä keksintö on ainoa syy aukaista tämä romaani, ja katua puolivälissä ajanhukkaa. Orbitaalinen leijalanka on yhtä ällistyttävä idea kuin Clarken avaruushissi. Novellin mittaisessa tarinassa iso idea riittäisikin pitämään kerronnankin riittävässä liikkeessä.

Kirjoittajalta, japanilaiselta Taiyo Fujiilta "Orbital Cloud" on toinen romaani. Se, että tämä kirja on palkittu romaanina sekä Japanissa että Amerikassa, kertoo scifin yleisestä alennustilasta yhtä paljon kuin avaruusteknologian liukumisesta kohti fiktion ohutta hypesfääriä.



torstai 8. maaliskuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 9


Viime sunnuntaina vedettiin Kylmien kyytimiehen "tekninen läpäri" eli käytiin näytelmä lävitse kohtaus kohtaukselta sen mukaan, mitä epävarmuuksia liikkumiseen, varusteisiin tai etenkin valaistukseen saattoi liittyä. Eilen oli sitten kenraaliharjoitus,  paikalla oli vain pari ihmistä koeyleisönä, mutta tunnelma oli aivan toisenlainen kuin aiemmissa "läpäreissä". Virheitä oli selvästi vähemmän kuin koskaan aiemmin, tosin yleisö ei välttämättä huomannut yhtäkään. Esimerkiksi Kurikan monologissa unohdin yhden virkkeen ja höpötin sen toisessa kohtaa, mutta unikohtauksen sisällä se varmaan meni täydestä.

Kurikka paheksuu aseita. Kuva: Kaisa Vuorinen.
Terhin neuvoista ESITTÄÄ dialogia olen saanut suunnan. En ole eläytyvä ja tilanteiden moodiin heittäytyvä ihminen koskaan ollut, joten täytän vain luihun luonneroolin paikkaa: ailahtelevan ja aggressiivisen sosialistin perikuvaa. Eipä silti, Matti Kurikan elämäkerran perusteella aikalaiset muistivat hänet ensisijaisesti epäkäytännöllisenä 'näyttelijänä', joka puhui maailmasta sellaisena kuin miksi halusi sen muuttuvan, ei todellisuuden perusteella.

Kun näytelmään lupauduin mukaan viime syksynä, olin jo unohtanut kuinka paljon aikaa tällainen projekti vie illoista ja viikonlopuista. Oikeasti työssä käyviltä ja opiskelijoilta se vaatii tietysti vielä tuplasti enemmän kuin kaltaiseltani ihmiseltä, jolla ei ole edes muuta sosiaalista elämää kuin kerran viikossa leffavisa ja kahdesti kuussa lautapelailu.

Jotkut asiat teatterin TEKEMISESSÄ ovat kuitenkin edelleen samalla tavoin hyveellisiä kuin millaisina ne kokee teatterin KULUTTAJANA: taiteenlajin kollektiivisuus, ideoiden nopea oksastus ja se miten esitys kasvaa aina isommaksi kuin kaikkien resurssiensa summa, ja se millaista on energian kierto näyttämöllä: jokainen uusi sävy ja tarkempi sanan tai eleen valinta siirtyy väistämättä muihin läsnäoleviin.

Teatterissa ei tarvitsisi esittää utopiasosialistia. Teatteri ON utopiasosialismia. Se sähköistää tietyt repliikit ja tietyt hahmot. "On paljon mitä pitää", sanoo Lavikko näytelmän avainrepliikissä.

Yleisö kykenee parhaimmillaan näkemään tämän kollektiivisen kasvun ja energian kierron niin harrastajien kuin ammattilaisten esityksissä. Tämä energiankiertohan oli ydin esimerkiksi Saltsarin draamanäkemyksessä, vaikka se katosi kaiken semiotiikkapuzzlen ja persoona-analyysin alle. On aivan varmaa, että Saltsarin maine draamastudion ohjaajana perustui tällaiseen ihmistuntemukseen pikemminkin kuin greimasilaisen semiotiikan himmeleihin.


Huomenna on sitten Kylmien kyytimiehen ensi-ilta ja sen jälkeen vielä 13 esitystä. Kaikki menee niin rutiinilla, että eilenkin jaksoi hämmästyä kuin olisi juossut viidessä minuutissa tunnin aidat. Ei ensi-illassakaan muuta jännitettävää ole kuin että maestro itse saapuu paikalle katsomaan tulkintaamme romaanistaan. Kosminen sähköinsinööri jos kuka.


tiistai 6. maaliskuuta 2018

Pää kallis, elämä halpa


"Ei tämä nyt ihan kauheelta näytä", sanoi lääkäri röntgenkuvaa katsellessaan. Se oli kallein passikuva mitä minusta on otettu, 123 euroa. Mutta kyse olikin geologisesta keilauksesta: kuvassa näkyi koko mahdollinen tulevaisuuteni.

Jos parodontiitti etenisi ja jos en leikkauttaisi pois viimeisiä viisaudenhampaita, muuttuisi pääni oman elämäni kaatopaikaksi. Tämä ei ollut lääkärin diagnoosi, mutta ei hänen omat sanavalintansakaan täysin rohkaisevia olleet: 'ei ihan kauheeta'.

Välittömäksi korjaukseksi hän ehdotti perinpohjaista hammaskivien ja bakteerikertymien poistoa ikenien alta, siis paljon perinpohjaisempaa kuin mitä suuhygenistit tekevät. Jäin kauhistelemaan käyntikertojen määrää & hintaa (5 tuntia, à 350 euroa), jotta en joutuisi päättämään välittömästi tätä välitöntä korjausta.

Näin pelkurimaisesti ihminen toimii, kun vaihtaa elämänajan valuuttaa, vuosia, mukavien eli kivuttomien viikkojen odotukseen. Elämä on halpaa, pää kallis, koska minä on yhtä kuin pää, jonka pitäisi tehdä päätökset oman itsensä ulkopuolella. On helppoa olla urhea yksittäisellä lääkärireissulla ja sanoa, ettei tarvitse puuduttaa porausta varten, mutta lääkäreissun PÄÄTTEEKSI mieluummin siirtää hamaan tulevaisuuteen kaikki vastaavan kipuluokan ratkaisut.

Miksi näin? Siksi, että on tottunut terveysasioiden koostuvan todennäköisyyksistä. Yhtä lailla flunssa kuin vakavammat kehoon iskevät onnettomuudet tulevat jos ovat tullakseen. Harjaan hampaat vain tietyllä ylimalkaisella tehokkuudella, koska mikään määrä harjausta ei kuitenkaan TÄYSIN takaisi reikien syntymistä. Iensairausten erikoislääkäri sitten, äsken, havainnollisti, kuinka huonosti olen harjannut hampaani, vaikka käytän sähkölaitetta.

Ja kun joka ainoasta taudista ja sairaudesta löytyy se disclaimer, että yksilölliset tekijät voivat altistaa tai suojella, niin sitä sitten jättää leikkauttamatta viisaudenhampaansa ja käymättä säännöllisesti yhtään minkäänlaisissa terveystarkastuksissa. Ja niin keho on väline kuin mikä tahansa muukin: jos se ei prakaa juuri nyt, niin sitä ei tarvitse korjata.





lauantai 3. maaliskuuta 2018

Mestari ja Margarita (näytelmä)


Joskus käy näin: näytelmä on teknisesti häikäisevä ja saa teatteritempuillaan tutun tarinan tuoreeksi, mikään kokonaisuudessa ei tunnu hitaalta tai haalealta - ja silti, se katsojien läsnäolon tunnustava särmä tästä puuttuu, se jokin mikä saisi esityksen sirittämään mielessä.

Mestari ja Margarita, ohj. Anne Rautiainen.
Viime syyskuussa (2017) ensi-iltansa saanut "Mestari ja Margarita" on edelleen Kansallisteatterin loppuunmyytyjä näytelmiä. Tähtinäyttelijöiden sijaan se luottaa teatteritemppuihin ja autenttisuuden lupaukseen: yleisön varietee-puhutteluun ja artisaanimaisen pienimuotoiseen nukketyöhön. Kun tekstipohjana on vielä kirjallinen klassikko, Bulgakovin romaani, yhdistelmää täytyy ihailla rohkeasta sovituksesta. Kaikki näyttämöratkaisut tehdään viitseliäästi - ja niin isolla rahalla kuin vain Kansallisen budjetti tekee mahdolliseksi.

Tekninen vyörytys tuo mieleen elokuva-ammattilaisten kommentit Revenant-filmistä: sellaisella budjetilla sellaisissa maisemissa ei voi epäonnistua. Samaa materiaalisesta ylituottamisesta seuraavaa hengästyttävää hengettömyyttä voi aistia tämän romaaniklassikon sovituksesta. Näyttelijät tekevät kyllä kaikkensa pysyäkseen lähempänä katsomoa kuin tempputekniikka. Ihan aina se ei riitä.

Näytelmän pelastaa sen sijoittaminen Kansallisen takahuoneeseen, Willensaunaan. Suurella näyttämöllä tällainen fantasia-show tuntuisi tivolilta, johon näyttelijät hukkuvat. Pienellä se tuntuu luksukselta, simulaatiolta siitä, miten lavealle kirjailijan mielikuvitus levittäytyy poliittisesti ahtaissa oloissa. Bulgakovin teoksen uskonnolliset kommentit eivät tosin nivelly tähän sanomaan sen paremmin tulkinnassa kuin alkuperäisessä kirjassakaan. Pontius Pilatuksen osuus sopisi paremmin siihen poliittisen sisällön sovittamiseen.

Pidin eniten sitä, miten romanssi nousee etualalle. Kakkospuoli esitystä toimii täysin sen varassa kieputtaen orfista spektaakkelia Margaritan tehtävästä pelastaa Mestari-kirjailija turhautumisen ikihelvetiltä. Voi ihmetellä miksei ykköspuolisko? Miksei karsittu teknisiä temppuja, kuten 3D-raitiovaunua tai zoomausta nukkekotiin, tai koko sitä liiankin tuttua puistonpenkkikohtausta. Miksi nukketeatterin tuominen kansalliselle näyttämölle on eleenä arvokkaampaa kuin se, miten UUDELLA tavalla tätä nukketekniikkaa VOISI käyttää?

Ja, koko sovituksen kannalta, mihin tarvitaan Moskovaa ja Stalinin ajan NL:a, jos niitä ei linkitetä nyky-Venäjään? Eikö ole osattu päättää, paljonko syödään perinnettä ja paljonko säästetään? Margaritan punainen mekko hulmuaa Moskovan yllä mahtavampana kuin mikään aate. Niin kyllä hehkuu Margaritan kauneuskin (täydentäen esittäjänsä, Annika Poijärven laulusoolon), mutta näin utopioivalle romanssille se sallittakoon.

Pidin mutten sydämistynyt.

keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Happy End (elokuva)

Lähes loppuun jaksaa uskoa, että "Happy End" (2018) vielä syvenee aidoksi Haneke-tapaukseksi. Mutta loppua kohden käy selväksi, että antieeppisen perhetarinan sijaan tarjolla onkin vain haalea pastissi ohjaajan urasta: vähän medialaitteilla etäännytettyä yhteiskuntakritiikkiä, vähän tekstiseksiin etäännytettyä sadismia, vähän aggressiivisella dialogilla raavittuja perhesuhteita, ja välikkeinä mykkää tilannekomiikkaa. Elokuvan lopetus tuntuu jopa röyhkeän lattealta, kunnes muistaa filmin nimen ja suostuu uskomaan, että ilman tällaista pastissiteosta Michael Haneke ei ehkä motivoituisi tekemään jotain erilaista. Seuraavaksi.

Tietysti mestarin keskinkertainenkin filmi sisältää runsaasti mietityn poikkeuksellisia kohtauksia. Niiden erilaisuus toisiinsa nähden saa havaitsemaan kytkentöjä sekä eurooppalaisten että ranskalaisten tarinoiden välillä. 13-vuotiasta armomurhaajaa esittävä sympaattinen teininäyttelijä muistuttaa Isabelle Huppertia nuorena, ja itsetuhoisan suvun vanhusta esittävä Jean-Louis Trintignant tekee tarkoituksellisen samansuuntaista hahmoa kuin Haneken "Amour'issa" (2012). Nyt vain kaikki on kylmempää, murheellisempaa, tuomitumpaa ennalta. Esimerkiksi Toby Jonesin ei tarvitse tehdä muuta kuin esittäytyä Huppertin kihlattuna niin suhde näyttää solmitun  eurooppalaisen filmitaiteen häijyksi metavitsiksi: brittiläinen liikemies on ranskalaisen partnerihahmona jossain perverssiyden tuolla puolen.

Ja tämän kaiken Haneke saa toimimaan mitään painottamatta, mitään selittämättä, erinäisiä juonenlankoja solmimatta, vaikka se sisäsiistiltä pastissilta tuntuukin. Huppertia itseään käytetään sukutarinan matriarkaksi hyvin niukasti ja hahmoa syventämättä, tietoisena siitä, mitä kinkyjä salaisuuksia katsoja odottaisi Haneken paljastavan juuri tämän "Pianonopettajasta" (2001) tutun näyttelijän kohdalla.

"Happy End" jättää hyvän olon vain siksi, että se on niin paljon tarinavetoisempi kuin tylsähkö "Amour" oli ja että tällä(kin) kertaa Haneke säästää katsojat banaaleilta yksityiskohdilta. Voisi se siis olla myös jäähyväisfilmi? Armokuolemasta jauhetaan niin paljon ja sävyttömästi, että tuntuu kuin Haneke anoisi armolopetusta koko taiteenalalleen. Vai onko se vain ärtynyt vastareaktio perhetarinoiden nostalgiaan Euroopassa?

Ainakin tämä elokuva pakottaa toiseen katselukertaan, kuten "Kätketty" (2005) teki. Sekin on jo riittävä saavutus nykyisen filmikulttuurin aikakautena.


maanantai 26. helmikuuta 2018

Black Panther (elokuva)


Black Pantherin pitäisi edustaman supersankarifilmien uutta emansipatorista kärkeä. Tosiasiassa se edustaa poliittisen korrektismin itseisarvoa, joka levittyy kuin käärmeöljy mediasta toiseen. Ensimmäisen mustan supersankarin lanseeraaminen ja naissankareiden tukuttaminen sidekickeiksi ovat taanneet BP-elokuvalle maineen, jolla ei ole mitään tekemistä filmitaiteen tai edes -viihteen kanssa.

Black Pantherin erityisyys etnoactionina on tuonut mukanaan puvustukseen ja musiikkiin uusia sävyjä. Mutta siihen se scifinkin perinteelle tuttu afrofuturistinen lisuke loppuukin. Afrofuturismi on genreperinteeltään leikkisää ja utopioivaa tieteisfantasiaa. Black Panther on totinen ja typerryttävän tavanomainen mäiskintäfilmi, jonka kankeutta korostaa jäykästi poseeraava pääosan näyttelijä.

Black Pantherin utopia Afrikasta näyttää Narnialta, jonka keskellä törröttää samanlainen tekno-Manhattan kuin tuhannessa muussa scifi-pläjäyksessä. Miten tämän Wakandan asukkaat elävät? Kuljeksivat Star Warsin aavikkocityn basaarissa ja ostelevat käsitöitä? Siltä se näyttää. Välillä pistäydytään tapaamaan elämäntapapaimenia ja tunteilemaan Leijonakuninkaan kohtauksissa.

Loppukamppailu on Marvel-filmiksikin poikkeuksellisen sekava. Se tuo paljaiten näkyville, miten vähän tätä BP-filmiä on yritettykään käsikirjoittaa.

Keskelle elokuvaa on upotettu vartin mittainen jakso korealaisella kasinolla, laiskana kopiona Bond-filmeistä ("Skyfall" teki kasinokohtauksen retroarvokkaaksi lainatessaan sen "Kultaisesta aseesta" jne). Tällä  herutetaan oletetun yleisön toiveita nähdä seuraavaksi mustaihoinen Bond. Ja taas poseerataan... ja sitten vähän hypitään seinille ja autojen katoille... ja sitten myös Klonkku ja Bilbo pistäytyvät tarinaan tuomaan spefi-uskottavuutta...  ei vaan ihan tosi, näillä näyttelijäspekseillä mennään kun mitään afroerityistä tarinaa ei uskalleta laatia.

Jos Hollywoodin ainoa vaihtoehto kulttuuriryöstöille on tällainen aivoton pidättäytyminen filmilainojen sisäpuolella ja kuvitella siten Ugandan tilalle afronarnia, niin totisesti supersankarigenre on löytänyt viimeinkin seinän jota se ei osaa kiivetä.

Mitä tulee elokuvan etniseen väritykseen, on syytä vilkaista niitä luentoja, joissa tuodaan paljaasti esille miten Black Panther on yhtä rasistinen filmi kuin muutkin Marvel-universumin tuotteet. Linkkisuositusta jakaen löytyy esim. Christopher Lebronin analyysi (Boston Review -lehdestä). Sen pointit BP:n rasismista on syytä lukea (spoilerit huomioiden!) jos erehtyy elokuvan katsomaan:

- Afroamerikkalaiset eivät kelpaa edustamaan mustaa identiteettiä, vaan ainoastaan afrikkalainen aatelisto, joka ei yritäkään haastaa Yhdysvaltojen etnistä sortoa YK:n edessä.
- Elokuva toistaa jenkkiviihteen rasistista trooppia, että mustan ydinperheen kyvyttömyys toimia yhdessä edustaa kaikkien mustien yhteisöjen yhteentoimimattomuutta.
- Ainoa afroamerikkalainen nainen elokuvassa on äänetön sivuhahmo, pahiksen tyttöfrendi, joka tapetaan nopeasti ja johon ei tämän jälkeen viitata.
- Afrikkalaisen utopian pelastaa lopultakin valkoihoinen hahmo, jonka uhrialttius on merkittävämpi kuin mustien.

"Black Panther is not the movie we deserve. My president already despises me. Why should I accept the idea of black American disposability from a man in a suit, whose name is synonymous with radical uplift but whose actions question the very notion that black lives matter?"

http://bostonreview.net/race/christopher-lebron-black-panther



lauantai 24. helmikuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 8


Kaksi viikkoa ensi-iltaan. Kaikki on valmiina, mutta onko se riittävää, että näytelmän tekijöillä on itsevarmuus sisällöstä ja muodosta? Eipä niin, tarvitaan myös varmuus siitä, miten vastata elävän yleisön odotuksiin. Tiedän osaavani repliikit ulkoa, mutta on eri asia sanoa ne pelkästään reaktiivisesti Ketolalle, jonka ympärillä tarina pyörii, kuin tehdä repliikeilä (proaktiivisesti) elävä sivuhahmo, jonka vuoksi Ketolan tarina on suljetussa maailmassaan monipuolisempi.

Yleisön kannalta Kyytimies on toki varman viihdyttävä ja seurattava, koska kohtaukset vaihtuvat nopeasti ja tarinaa on helppo seurata matkana sodan ytimeen, Tampereen itärintamalle. Ja kun 100-vuotisjuttuja kansalaissodasta tarpeeksi lukee, tuntuu että niihin muutamiin viikkoihin koko sota tiivistyi, vaikka tuhansia enemmän tapettiin niiden jälkeen. Ehkä sodan neutraalikin nimi sietäisi jo vaihtaa "kostosodaksi".

Kyytimiehessä sodan kumpikaan osapuoli ei näyttäydy järin edustavana, ja Ketola on ainoa kunniallinen hahmo. Siksi loppupuolella pitäisikin alleviivata yleisölle Ketolan muuttumista eikä päästää hahmoa pois Tampereen helvetistä ihan niin helpolla paperi jumalalta -ratkaisulla kuin nyt. Romaanissahan loppuratkaisu on juonellisesti yhtä siloiteltu. Mutta proosassa fiktiohahmo toimii eri tavoin: hahmo on proosassa yhtä kuin kaikki tapahtumansa yhtä aikaa ymmärrettynä, näyttämöllä taas niiden lopputulosta. Draama tähtää prosessin lopputulokseen, jopa meta- ja brechtiläinen draama.

Erikoisin kehityskulku Kyytimiehen teossa on tämä: täydellisesti sujuneet pesäpallosodat ovat vähitellen muuttunet haparoiviksi, kun kaikki muu sujuu täsmällisemmin. Kun ajattelu alkaa syrjäyttää actionia, mustelmien määrä on suoraan suhteessa repliikkien runollistumiseen.


tiistai 20. helmikuuta 2018

Artemis (romaani)

Andy Weirin "The Martian" (2011) paalutti scifin 2000-luvulle. Mutta kirjailija itse saattaa jäädä yhden kirjan tapaukseksi. Näitähän on useita scifin historiassa, teoksia joiden aiheeseen kirjailija pumppaa kaiken asiantuntemuksensa juuri kun aihe on trendikkäin tiedeuutisissa.

Mars-tarinan tosituntumaan verrattuna Weirin uusi kirja "Artemis" (2017) on erittäin heikko romaani jopa scifistisiltä osiltaan. Ja erityisesti niiltä. Sen juoni on rakennettu väkinäisesti skenaario skenaariolta esittelemään miten kuukaupunki toimii. Kirja tuo mieleen Clarken Selene-romaanin (1961), jossa kuuteknologian ongelmat esiteltiin yhden katastrofin ympärillä. Juonta ei yritettykään vääntää, vaan eipä kirjakaan ollut novellia pidempi.

Kuukaupungin yhteisökuvauksena Weir jää niin ikään kauaksi jälkeen edeltäjistään, etenkin Heinleinista, jonka oikeistoanarkistiset yhteisöt ovat säilyttäneet sentään genreuskottavuutensa läpi vuosikymmenten.

Weir esittelee Artemiksen kaupunkia vimpaimet etualalla. Huolella kuvaillussa katastrofitarinassa scifistiset vimpaimet ovat aina myös osa ongelmaa. Tällaiset tarinat voivat ylläpitää scifin verneläistä perinnettä, usein kömpelösti, mutta sentään testaten mitä olemme halukkaita uskomaan tiedeuutisista, millaista teknologiaa pitämään mediaseksikkäänä.

Noh, kuu ei ole mediaseksikäs. Varsinkaan jos siellä ei muuta ole kuin turistikasinoa muistuttava kuplakaupunki. Näin Weir visioi perustan kuun ensimmäisille 2000 asukkaalle. Katastrofin ainekset sekoittuvat vasta kun kuun olosuhteista löytyy ison bisnesmomopolin mahdollisuuksia. Kovin 1950-lukulaista markkinaspekulaatiota, eh?

Luin aivan äskettäin Ian McDonaldin Luna-sarjan kakkosromaanin (Wolf Moon, 2017), jossa kuukaupungit pursuavat seksiä, väkivaltaa ja mafiosoja. Pidin siitä kovin, vaikka romaanina sekin oli kuin ultracooleista raapaleista koottu salaattipöytä.

Teinimielisiä lukijoita mielistelevä ultracool tyylittely on silti parempi ratkaisu scifin yhteydessä kuin madaltaa teknobabblen luettavuutta Weirin tapaan: minäkertoja, isäänsä vastaan kapinoiva muslimineito, ironisoi taukoamatta tekojensa ja repliikkiensä lapsekkuutta. Hän on "paha tyttö" jenkkisarjojen tylsimmässä merkityksessä, se sellainen joka mokailee kaikessa mutta lopulta kasvaa sankaruuteen.

Artemis-romaanin insinööriproosassa on kyllä kieltämättä jotain järisyttävän suomalaista, joten en ihmettelisi jos tämäkin käännettäisiin suomeksi. Hitsaaminen on kuvailtu tässä kirjassa yhtä perusteellisen tarkasti kuin Mars-kirjassa perunoiden kasvatus. Tämän scifi-romaanin Hannu Salamakin lukisi. Mutta Elon Musk ehkä ei. Heinleinin The Moon is a Harsh Mistress (1966) sen sijaan kuuluu olevan Muskin lemppareita.

Mutta harrastajan kannalta Weirin Artemis on kuin löyhähdys scifin kuolleesta kultakaudesta - jotain minkä haluaa unohtaa yhtä ehdottomasti kuin pitää Weirin marsilais-romaanin majakkanaan.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Presidentti ja tyttö (näytelmä)


Tyypillinen Tampereen työväenteatterin näytelmä on musikaali tai farssi. Niiden katsojasuhteesta 70% on hupailun eetosta, 20% yleisöä mielistelevää paatosta ja enintään 10% draaman muotoisia ajatuksia. "Presidentti ja tyttö" ei paljoa poikkea tästä kaavasta, mutta riittävästi antaakseen kunniallisen merkityksen 'teatteriviihteelle'. Lienee se myös poliittisinta teatteria mitä Tampereen työvis on rohjennut tehdä vuosikausiin. Siihen ennätykseen ei kyllä paljoa vaadita. "Poika ja Ilveskin" riittäisi.

Viime syksynä ensi-iltansa saanut "Presidentti ja tyttö" valikoi Urho Kekkosen loppu-uralta ne kyseenalaisimmat tähtihetket, kosteat ulkomaan vierailut ja yksinvaltiaan asemaa koettelevat hallituskriisit. Valtiasta palvova "tyttö", kolmekymppinen toimittaja Tyrkkö, on paikalla kaikessa. Mitä "tytön" on tarkoitus edustaa jää avoimeksi. #metoo-aikakauden näytelmäksi palvova tyttöhahmo on yhtä roisi kuin jos asetelmaa olisi käsitelty vain molemminpuolisena hyötysuhteena. Kekkosen perässähiihtäjät kun on sentään analysoitu pirullisen tarkasti, samoin kuin "rakastaja" Anita H.

Näytelmä etenee vuodet 1973-1981, ilman, että katsojalla on muuta odotettavaa kuin Kekkosen sairauden eteneminen. Draama henkilösuhteina rakentuu helpohkon metateatterin varaan. Hahmo nimeltä Kiiski esittäytyy olevansa Kekkosen antagonisti ja tivaakin aika ajoin tältä, joko näytettäisiin vuoden 1974 poikkeuslain tapahtumat.

Ei siis draama itsessään vaan sen esitys pelaa katsomon odotuksilla, miten tunnetut henkilöt ja tapahtumat tullaan ratkaisemaan näyttämöllä. Ja niin on hyvä. Rento varmuus, jolla seitsemän näyttelijää pyörittää Kekkosen hovia, vastaa mielikuvia 70-lukulaisesta hyväveli-politiikasta, jonka ei tarvitse pelätä mitä valtiasta palvova media heistä sanoo - ennen kuin 40 vuotta myöhemmin, kun Tyrkkö alkaa rahastaa muistelmiaan.

Poliittinen näköisfarssi ei itseäni yleensä huvita, etenkin kun se on televisiossa niin laiskasti tehtyä, mutta tähän näytelmään on otettu Paavo Haavikolta muitakin kelluvia ideoita kuin sitaatteja vallan symboleista. Jopa Kekkosen näköiskuva lumosi minut täysin, niin tarkkaan on annosteltu eetosta, paatosta ja ajattelua tälle hahmolle. Ja epäilemättä Tommi Raitolehdolla on kuningasroolilta vaadittavaa itsevarmuutta sen tekemiseen. Kyllä tämä on niitä harvinaisia näytelmiä, jotka kannattaa nähdä jo yhden näyttelijätyön ansiosta.

Laulumusiikin tuomat keskeytykset olivat ainoa varsinainen vitkaste yli 2.5 tuntiin venyvässä esityksessä. Ensemblen yhteen kokoavat pianonumerot taitavat olla ohjaaja Samuli Reunasen tavaramerkki? Mutta jos kaikki teatteriviihde olisi tällaista kuin "Presidentti ja tyttö", voisin ostaa häneltä vaikka hanurimusikaalin.


perjantai 16. helmikuuta 2018

Tavallinen työviikko: perjantai


Hiekoituskone herättää 6:lta. Talomme on hiljainen kuin hanki, mutta kaikki koneäänet ulkoa tulevat ikkunoiden lävitse. Lueksin sohvalla lautapelifoorumeita. Ennen 9:ää ehdin juoda kahvit, lapsi vasta heräilee, lähden toimistolle läppäri repussa.

Tänään sitten avaan oman sotakirjan fileitä, editoin Holy War -tutkimuksesta tehtyä memoa kappalevalmiiksi kokonaisuuksiksi. Motivaatio on matala, mutta pakkohan näitä memoja on työstää sitä mukaa kun uusia vielä syntyy. Erinäisiä memofileitä olen kadottanut ja löytänyt vasta kun kirja, johon ne oli tarkoitettu, on jo ilmestynyt. Näin käy kun työstää kirjoja tilkkutäkin tapaan. Väitöskirjastakin hukkasin monta sivua teologian puolelta tehtyjä muistiinpanoja, jotka tuntuivat silloin ihan olennaisilta rakkauden semiotiikalle.

Mutta enää en aio romansseihin palata. Sota on kuumempaa hottia. Kysykää vaikka Patrian pyssykauppiailta kuten Suvi Lindeniltä.

11:ltä haen lähikaupasta broilerieinestä. Vaikka broileria siinä ei ole kuin mauksi. Koko ajan houkuttaa lähteä kotia kohti, päästä kotisohvalle lueksimaan mitä huvittaa. Itsepetoksen pehmittämiseksi teen tauolla kirjastohakuja puuttuvista esimerkkikirjoista ja löydänkin, että viereisestä Sampolasta saisi O'Brienin kuuluisan Vietnam-novellin, Wintersonin Napoleon-romaanin ja Thukydideen sotahistoriaa. Venytän tätä siirtymää puoli kolmeen, jotta neljä tehokasta työtuntia tulee täyteen. Kirjastosta voin mennä bussipysäkille ja kuukausikortin synergialla siirtyä kilometrin matkan kotiin.

Kotona editoin projektia X. Kustantajalle sitä jo ehdotinkin, mutta konsepti jäi vaille tuomiota. Lapsen lähdettyä ensimmäiseen rope-sessioonsa katsomme Pilvikartastoa, nukahdan välillä, mutta ei se leffan seurattavuutta haittaa. Saaran lähdettyä hakemaan lasta ja sisarta jaan rauhan kahtia: tunti Truffauta, tunti Vietnam-fiktoiden opasta. Kirjoittaminen saa jäädä viikonlopun ajaksi. En ole luova taiteilija, jolla olisi sydän chiliä ja kaatolupa metaforiin. Olen tekstityöläinen.

torstai 15. helmikuuta 2018

Tavallinen työviikko: torstai


Näin unta, että olin Tukholmassa eksyksissä museossa nimeltä Bastion. Herään puoli kahdeksan, kello soi 7:55. Kun lapsi on lähetetty koulutielle, pakkaan omankin reppuni ja lähden Pirkkalaisten toimistolle. Sovimme sähköpostilla milloin toimisto sattuu olemaan tyhjillään. Muutama tunti siellä on aivan erilaista työaikaa kuin kotona vietetty sohvaelämä. On pakko avata kone ja joku keskeneräinen työ.

Tänään avaan Axun postuumin käsikirjoituksen, jonka on/off-editorina olen ollut yli vuoden ajan. Niin hitaasti tällaiset projektit etenevät, kun kyse on akateemisesta tietokirjasta. Toivon samalla, että Axun sota-aiheisen käsikirjoituksen työstäminen motivoisi työstämään omaakin sota-aiheista tietokirjaani. Samalla syyllisyys oman apurahatyön heikkouksista kävisi kompensoiduksi.

Axun tekstin toimittaminen on helpompaa kuin oman tekstin editointi, mutta herättää kahjon turhautuneita tuntemuksia. Miksei Axu palaa itse korjaamaan näin ilmeisiä virheitä? Jos joku voi kuolla niin arkisen yllättäen, niin miksei hän voi yhtä arkisen helposti olla taas elossa? Miten monta versiota ehdin tätä kirjaa editoida ennen kuin kuolen itsekin?

En ajattele näin analyyttisesti, mutta tällaisiin ajatuksiin vievät ne tuntemukset, jotka katkeavat kesken lennostaan. Tekstituntemukset. Kun tietyt ihmiset ovat elementaarinen osa omaa maailmaa, heidän tekstinsä ovat isompia kuin heidän poissaolonsa. Kuolemassa asiantilana ei ole mitään groteskia. Kuolema tekstin tilana on, sen sijaan, oudon kylmäävä ja todellinen.

Saara hakee lounaalle 12:lta. Syömme kerran viikossa PikkuPandan puhvetissa. Se on puoliväli kodin ja kaupungin välissä.

Palaan toimistolle jatkamaan korjauksia Axun käsikirjoitukseen. Kustantajan kautta saadut lausunnot kirjoituksesta ovat erinomaisen opettavaisia. Ensimmäinen lausuja on käynyt lävitse tarkasti kirjan kielen, toinen vaatii laajoja täydennyksiä aiheen kehystämiseen. Helpointa on aloittaa kielen tasolta. Muutan tapaus kerrallaan lähes kuusikymmentä "toteaa"-rakennetta. Samaan aikaan viidakossa Ville suunnittelee kirjalle esipuhetta, jolla voisimme kehystää aihetta sukupuolen- ja historiantutkimukseen.

Runsaat neljä tuntia tehokasta työaikaa. Lähden toimistolta 14:30. Käyn kaupasta salaattia, tomaattia, leipää ja mehua. Kotona on pihvejä ja kasvispihvejä, jotta voimme jatkaa eilistä hampurilaisvaliota. Kotona lysähdän sohvalle lukemaan sotakirjoja.

Illalla on vietävä lapsi tanssitunnille, samalla matkalla voin käydä yliopiston kirjastolla täydentämässä lähdeteoksia. Tauko tanssikoulun kahvihuoneessa: ehdin lukea Vietnam-fiktoiden johdannon, kun 10-vuotiaat balettitanssijat sirkuttavat käytävässä.

Kotona ollaan puoli seitsemältä. Saara tekee päivälliseksi nuudelipataa. Vielä voi katsoa Vietnam-elokuvia, jos ei jaksa lukea niiden analyysiä.

Onneksi kevään alku on hiljaista aikaa kirjajulkaisuissa. Muuten ilta-ajasta pakollinen osa menisi arvosteluteosten lukemiseen. Eturintamassa. Siinä missä suomalainen sotilas sanonnan mukaan syö rautaa ja paskantaa kettinkiä, suomalainen kriitikko syö pulppia ja pullauttelee klassikkoja.


keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Tavallinen työviikko: keskiviikko


Herään ennen 6:a, nettisurffailen sohvalla lautapeliblogeja. 7:10 soi kello, lapsi ruokitaan ja lähetetään kouluun. Palaan sohvalle. 9:30 lähden kirjastokierrokselle ja tulen kaupan kautta juuri kun Saara on lähdössä Helsinkiin.

Paistan grillitassuja ja syön ne leivän päällä. On erittäin ylellistä saada koko asunto edes pariksi tunniksi itselleen. Joskus käytän sen tehokkaaseen editointiin. Tänään ei sellaista tekstiä ole tarjolla, kun ei huvita edistää proosaprojekteja. Ylipäänsä läppärin avaaminen velvoittaa muistamaan kaikki keskeneräiset projektit. Pitäisi ostaa uusi läppäri.

Helpompi on tuottaa sitä editoitavaa tekstiä eli laatia memoja luetusta. Lysähdän sohvalle lukemaan Scottia, sitten Curreyn Vietnam-kirjaa Musta valo ja Aldingtonin Erään sankarin kuolema. Puen ylle peltipaidan, se sattui tulemaan tänään postissa. Sotakuvauksissa ilahduttavaa on ironian moninaisuus ja uppoan niihin kuin rooliasuun. Sotaproosaan verrattuna sotafilmit ovat yhtä verimakkaraa, silloinkin kun ne yrittävät esittää kritiikkiä sodan periaatteista. Ironian oppikirjan voisi laatia pelkän länsimaisen sotaproosan perustalta. Nimetä se Irony Cross.

Lapsi palaa koulusta jo 13:lta ja kysyy joko hamsterihäkki tuli. Kävelen ärrälle hakemaan laatikon. Se on valtava. Takanani lottokansalaiset katselevat epäluuloisina. Enää hamsteri puuttuu. Hyvää ystävänpäivää teillekin.

Luen Curreyn halvalta maistuvia tekstipalasia, nukahdan tunniksi, herään. Paistan pihvejä mikrolla. Lähetän lapsen kouludiscoon 18:ksi. Menen itse leffavisaan, millä matkalla sijoituksesta riippuen viivyn 20-21:een. Sillä välin lapsi kytkeytyy äitinsä läppäriin pelaamaan. Lapsen elämä on kytkentöjä ja heräämisiä. Ymmärrän sotaakin paremmin kuin lapsia ja niiden tekijöitä.

Tavallinen työviikko: tiistai

Tiistaina herään puoli 7 lumiauran ääniin, harvoin saan nukutuksi näinkään paljon. 7:10 soi kello, haen lapsen parveltaan äitinsä viereen, laitan kahvin tippumaan ja jaan Hesarin 3 osaan: oikea lehti, kulttuuriosasto, sarjissivu.

Lapsi lähtee kouluun 7:55 nuristen kuten aina. Haen toisen kupillisen kahvia, luen Scottin Ivanhoeta, sitten kirjaa Jean Giraudoux'sta, joka on vähiten tunnettuja sodan kuvaajia, vastakkaista laitaa kuin Scott. Vaihdan lukemaan läppäriltä Tolstoi-tutkimusta Sodan ja rauhan estetiikasta. Kirja on epäilyttävän tietoviisas eli ei juuri viittaile lähteisiin. Parempi silti kuin ne tutkimukset, jotka keskittyvät arvioimaan S&R-jättiläistä osaksi venäläisen formalismin jäämistöä.

11:ltä avaan läppärini lapsen huoneen pöydälle raivattuun tilaan: siinä on työhuoneeni. Kun S kirjoittaa makkarin pöydällä, meillä on kaksi ovea erottamassa ajattelurauhan. Alakerran koira räksyttää välillä, muuten on hiljaista. Ehdin kirjoittaa puoli sivua muistiinpanoja, kun toimittaja soittaa sovittuun aikaan, tekee pitkän haastattelun, poikkeuksellisen hyvän eli on lukenutkin uuden kirjani.

S käy kaupassa, tuo mustamakkaraa puoli kiloa minulle ja lapselle. Siirryn olohuoneen sohvalle läppäreineni, koska lapsikin palaa kotiin, raivoaa tehdessään pianoläksyjä 5 minuuttia ja istuu sitten hiljaa huoneessaan tuntikausia tubevideoita tuijottaen.

Työrauha on kuitenkin katki. Toinen toimittaja soittaa, ehdottaa että teen Q&A-formaatilla pienen jutun romanssileffoista. Esittelevä juttu vie 20 minsaa. Mutta sen jälkeen en jaksa tehdä mitään olohuoneen nurkkahyllyyn kertyneiden sotakirjojen suhteen. Ne kertyvät kuin minun ja ihmiskunnan yhteinen häpeähylly.

 15:30 lähden bussilla kohti teatteria hyvissä ajoin. Ehdin hakea Metsosta Scottin Talismanin ja istua Tukkateatterin vieressä olevaan kahvilaan lukemaan toimittajan lähettämän haastattelutekstin tabletilta. Ei näin huomiorunsasta päivää ole kuin kerran kahdessa vuodessa.

Näytelmäharjoitukset 16:30-19:30. Tänään on ihan eri tunnelma kuin eilen, koska nyt paikalla ovat myös tuottaja, valomestari ja puvustaja. Saamme oikean yleisön ja hauisten mukaan räätälöidyt käsinauhat peltipaitoihin. Kurikka-hahmoni saa tuuhean peruukin, joka saa minut näyttämään enemmän Amerikasta vierailevalta blues-veljeltä kuin sosialismin saarnamieheltä. Mennään lävitse kakkosnäytös kokonaan. Se on vieläkin tarinavetoisempi kuin ykköspuoli, vaikka näyttelijät käyttävät harkitusti ajattelevia hiljaisuuksia traagisimpien tapahtumien edellä ja jälkeen.

Laukontorilta juoksen keskustorille, jo oppineena, että ehdin nipin napin täsmäbussiin ollakseni kotona ennen kahdeksaa. S on tehnyt päivällisen. Katsotaan, sovitusti, kaksi ST-sarjan viimeistä jaksoa. Siihen uppoaa puolitoista tuntia ilman muita ajatuksia kuin sarjan hölmöys, jota muutamat ST-versumia kunnioittavat ideat terävöittävät. Aivotonta perheaikaa. Onko muunlaista?

Iltakymmeneen mennessä olen liki unessa yöpöytäscifiä lukiessa, taidan nukahtaa sivun jälkeen, S ja lapsi jatkavat.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Tavallinen työviikko: maanantai


Tavallisin työviikko on sellainen, joka on ihan erilainen kuin edellinen viikko. Kun viime viikosta kolme päivää meni vatsataudin nujertamana makuulla sohvalla, tällä viikolla olen sohvalla työasennossa eli välillä sentään istuallaankin.

Maanantai on viikkojen ainoa rutiinipitoinen päivä. Nousen tarkalleen 7:10, käyn komentamassa lapsen hereille, mutta hän saa mennä hetkeksi lämpimään Saaran viereen, sillä välin kun S heräilee ja menee hakemaan lapselle kouluvaatteet. 7:40 mennessä lapsi on syönyt ja lähtee 7:55 kouluun. Ehdin katsoa sähköpostit, joita ei nykyään juuri tulekaan, joten tehokasta työaikaa ei aamuisin osallani ole. Tänään lapsi menee poikkeuksellisesti kouluun vasta 9:ksi, joten kirjoitan vain lyhyen lautapeliraportin eilisestä sessiosta ja lähden sitten 9:30 kävelemään Saukkolaan.

Saukkolan äijäjumpassa on tehokas tahti 10:00-10:50. Sitä seuraa tarpeettoman pitkät venyttelyt ja rentoutus, mikä syksyllä ärsytti, mutta nyt talvella siinä voi miltei nukahtaa hetkeksi. Saukkolasta lähden 11:35 kävelemään Gopaliin, missä maanantairutiinin mukaisesti syön lounaan. Gopal on maanantaisin ihmeen hiljainen, mikä sopii minulle. En kestä sinne vauvojaan kärrääviä äitipiirejä ja vegaaninatseja, jotka kehuvat kovaan ääneen yhteistä aatettaan.

Nyt lumien aikaan laiskottelen bussilla takaisin Kalevan lävitse, vaikka matkaa on niukat kaksi kilometriä. Käyn kaupassa matkalla, koska niin vain on tapana, että useimmiten ruokaostokset talouteen teen minä.

Tekstityöläisen työpöytä ennen sohva-aikakautta...
Kotona olen varttia vaille yhden. Enkä ole tehnyt vielä mitään sen eteen, mihin saan apurahan muodossa palkkani. Enkä  tee vieläkään.

Luen maanantain sähköpostit. Muuta työhön liittyvää ei ole kuin Sampolan kurssien suunnittelu: kevään kritiikkikurssille on liian vähän ilmoittautuneita, joten sitä ei tule; syksyksi ehdottelen matkakertomusten kurssia. Sitten alan kirjoittaa Työväen Näyttämöpäivien juttua Kulttuurivihkoihin. Siihen on materiaalina sähköpostitse pyydettyjä haastatteluvastauksia kahdelta ohjaajalta, kolmatta odotan. Omista blogimerkinnöistä ei paljoa hyötyä ole eikä kahden sivun juttuun tietysti paljoa mahdukaan. Tämä tekstityö on mukaisan konfutselaista velvollisuustyötä.

Kahden jälkeen lapsi tulee koulusta ja tehokkaan työajan mahdollisuuskin katoaa. Puoli kolmelta S menee tekemään päivällistä, jotta ehdin syödä ennen teatterille lähtöä. Lupaan tiskata viikonlopun tiskit. Tällainen on työnjako. Tällainen on maanantai huolellisesti tuhlattuna. Bussissa ja lähtöjä odotellessa ehdin lukea "Kyyroksen sotaretkeä". Se sentään edustaa apurahatyötäni.

Teatterilla tulen olemaan puoli kahdeksaan saakka, joten kotiin palattua on ilta jo niin pitkällä, että katson vain telkasta Simpsoneita lapsen kanssa, sitten vartin verran illan elokuvien alkua, täysin välittämättä mitä kanavat tarjoavat. Iltakymmeneen mennessä olemme puolittain unessa. Lapsi on nyt talvella niin väsynyt, että sammuttaa omatoimisesti valot huoneestaan. Maanantai päättyy.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Äijäjumppaa aikakuplassa


"Käsi käden pesee", sanoi porvarihallitus, kun kierrätti poliitikkojaan ministerien paikalle.

"Taitaa olla pudotuspeli", sanoivat äijäjumpan äijät, kun ryhmän kersantti teetti kolme kierrosta kuntopiiriä kahden kierroksen sijaan. Presidentti Niinistö ei siinä porukassa pärjäisi. Niinpä se harjoittaa äijäjumppaa vain lakanoiden välissä. Meill' ukoilta jo syntyy sylilapset. Suomi etenee kuin mummo lumeessa.

Eletään aikakuplassa. Kansalaiset nojaavat raskaasti alaspäin ollakseen liukastelemasta eteen tai taakse. Kevättä kohti ei voi nostaa katsettaan tai taju luiskahtaa mediapinnalla. Näiden lumeiden kanssa on elettävä vielä neljä kuukautta ennen kuin voi avata ikkunat maailmaan.

Päätin päivittää Bittein Saaria: nyt sieltä löytyvät suorat linkit kirjallisuuskritiikkeihin 1997-2010 ja viidakkokirjoina julkaistuihin päiväkirjoihin 2007-2012, samoin kuin julkaisuluettelon kautta linkit erinäisiin artikkeleihini, jotka ovat olleet joskus saatavilla verkossakin. Siirsin Bittein Saarille myös sadoittain valokuvia, joiden pitäisi nyt täydentää VerkonAatoksen juttujen, päiväkirjojen sekä yksittäisten artikkelien ja matkaraporttien sisältöä. Puuttuu vain talviaikaan päivitetty indeksikuva.

Tuorein tekstitapaus viidakossa on Agricola-arvosteluni kirjasta Sukupuoli ja väkivalta. Se on kirjoitettu alunperin kuukausia sitten, mutta kritiikit kuten muutkin kommentaaritekstit vanhenevat hitaammin kuin tietämys itsessään. Kirja on muuten ladattavissa ilmaiseksi netistä, mikä on tätä SKS:n nykylinjaa: kovenevien kirjamarkkinoiden viidakossa selviää vain sillä että leikitään kuin ne eivät lainkaan koskettaisi akateemista julkaisemista...





maanantai 5. helmikuuta 2018

Teatteriharjoituspäiväkirja 7


Kolmen viikon tauon jälkeen "Kylmien kyytimiehen" harjoitukset aloitettiin taas 29.1. ja niitä pidettiin heti ma-ti-ke-su -tahdissa neljänä iltana viikossa. Repliikit olisi pitänyt siis jo osata, mutta ei toivoakaan, että olisin jaksanut niitä opetella. Ihan täysin ei onneksi muutkaan omiaan osaa, paitsi pääosan Juho, vaikka on mukana jokaisessa kohtauksessa.

Tässä vaiheessa projektia ohjaaja Terhi syvensi kohtauksia pyytämällä näyttelijöitä kommentoimaan millaisena nämä tällä hetkellä näkevät hahmonsa motiivit ja suhteet muihin hahmoihin. Tämä syventäminen johtui osittain siitä palautteesta, mitä Terhin edellinen ohjaus oli saanut Tnp:llä: näytelmän sanoman täytyy käydä selvemmin ilmi jo ekasta kohtauksesta ja henkilöiden suunnat on oltava tarkemmin harkittuja kussakin kohtauksessa. Tämä kaikki tietysti (?) palautuu hahmojen suhteisiin, joiden täytyy muuttua näytelmän kuluessa, jotta kyse olisi draamasta.

Oma hahmoni, Matti Kurikka, on kuitenkin päähenkilö Ketolan yksityinen shamaani, joten sen pitäisi heijastella vain Ketolan omia ristiriitoja: minkä verran voi antaa periksi aatteista. Tuurin alkuperäisteksti on asian suhteen vaitelias, juuri siksi, että Ketolan arvoituksellisuus on koko romaanin (ja trilogian) tematisoiva idea. Mutta ei minua itseäni repliikkien tai motiivien sisäistäminen huoleta niinkään kuin ihan fyysiset esteet: miten mikkipiuhan siirtely näyttämöllä onnistuu ilman että kiskon vähätkin lavasteet ja Ketolan nurin, miten pesäpalloilla käyty tulitaistelu onnistuu virheittä, ja miten hengittää ruumiskasan alla lavasteita esittäessä. Tai miten saada uskottavuutta puolijumalana toimineeseen Kurikkaan, jolla oli paksu musta tukka ja "palava katse". Ihan sellaista en löydä peilistä.

Niiden kohtausten aikana, kun näytelmää saa itse seurata katsomosta, huomio kiinnittyy yhä enemmän näyttelijöiden jalkoihin. Näyttämöllä on tolkuton määrä jalkoja, jotka eivät näytä kuuluvan kellekään, kun niiden omistajat ovat kasvoineen ja aikeineen kiinnittyneet toiseen suuntaan. Ehkä kaikki tragediat pitäisikin esitätä polvillaan ja vain komediat seisaallaan? Joukkokohtauksessa on olohuoneen kokoisella lavalla 8 henkilöhahmoa, joista parhaimmillaan 3 hevosia. Se on melkoinen rykelmä jalkoja, käsiä ja pesäpallomailoja. Mutta voi siinä syntyä myös oma erityinen universuminsa, kunhan se repliikeillä ja tarinalla saadaan tiiviiksi. Tnp-festivaalin valintavastaava, ohjaaja Sirpa Riuttala mainitsi aivan erikseen Tukkateatterin esimerkkinä siitä, miten pienelle näyttämölle mahdutetaan  "kokonaisia maailmoja" (sanamuoto oli jotakuinkin näin klubi-illassa). Se oli kunnianosoitus.

Eilen sunnuntaina mentiin sitten eka kertaa lävitse koko ensimmäinen näytös sellaisena kuin sen pitäisi toimia. Siihen meni 70 minuuttia, jossa oli enintään 10 minuuttia löysää, arveli Terhi. Se on vähähappisessa kamariteatterissa ihan liian pitkä aika ensimmäiseksi näytökseksi, joten jotain täytyy karsia tai siirtää väliaikaa aiemmaksi.

tiistai 30. tammikuuta 2018

Vaalitulokset 2018


  • Kansallinen Dementikkosektori, 62,7%
  • Skitsoekologinen pelikerho, 12,4%
  • Ksenofobinen ampumaseura,  6,9%
  • Hypomaaninen muistojärjestö, 6,2%
  • Agraarisyrjäytyneiden raittiusyhdistys, 4,1%
  • Työuupuneiden kuoro, 3,3%
  • Punavihersokeiden palautejärjestelmä, 3,0%
  • Bipolaarinen kielialakonventti, 1,5%

Vaalien moraaliseksi voittajaksi on julistettu Narkoleptinen vaihtoehto, 30,1% äänestäjistä.
Korjausta tuloslaskennan jälkeiseen masennukseen voi hakea kuuden vuoden kuluttua.