KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

24.-28.2. Kuopiossa
3.3. Helsingissä teatterissa
09.3. Kylmien kyytimiehen ensi-ilta Tukkateatterissa
10.3. Rakkauselokuvan käsikirjan julkistus Tulenkantajissa
26.4.-2.5. Unkarissa lomalla


maanantai 22. tammikuuta 2018

Synkin hetki (elokuva)


Huolella tehty epookkidraama ei ole välttämättä sen kiinnostavampi kuin asiantuntevasti toteutettu  museo. Pahimmillaan tuloksena on hurraa-isänmaallista paatosta, jonka mahtipontisten elkeiden keskelle taitavakin näyttelijäsuoritus uhkaa kadota.

Lähellä tällaista itsensä turhaksi tekevää elokuvasuoritusta on Joe Wrightin "Synkin hetki" (Darkest Hour, 2017). Sen katsoo mielikseen ja sen tarina on niin jännittävä, ettei sen kanssa voi kerrassaan epäonnistua. Ja onhan se komea myös ulkoisesti, ja sen pääosassa Gary Oldman tekee ihailtavan järeän suorituksen pääministeri Churchillina. Mutta onko se taidetta?

Kun vuoden sisällä valmistuu kolme brittien sotahistoriaa juhlistavaa elokuvaa, toivoisi niiden edes hieman tekevän tyylieroa toisiinsa nähden ja etsivän epookista jotain ainutlaatuista, sitä sodan mentaalihistoriaa, jossa tutkijat ovat kunnostautuneet enemmän kuin taiteilijat. Toive ei ole kohtuuton. Mutta eturivin brittiohjaajat Christopher Nolan ja Joe Wright toimivat kuin brexit-trumpetti olisi kutsunut heidät riveihin puolustamaan yksinäisen saarivaltion kunniaa. Lone Scherfigin epookkidraama "Their Finest" pohjusti jo 2016 tätä hurraaisänmaallista linjaa, mutta valitsi aiheensa ovelammin: sisäänlämpiävänä dokufiktiona sotavuosien brittiläisestä elokuvatoiminnasta. Se on näistä kolmesta elokuvasta selvästi heikoin ja turhin.

Viime kesän ainoa kelvollinen draamafilmi, Nolanin "Dunkirk", ja tämä Wrightin "Synkin hetki" kertaavat kevään 1940 tapahtumia, jotka mitä ilmeisimmin ratkaisivat Euroopan historian. Sen opetuksen ostan ja voisin katsoa sen ratkaisukevään tarinan vaikka tuplasti pidempänä. Kokonaan toinen juttu on se, pelastiko yksin Britannia päätöksillään läntisen maailman natseilta, ja oliko pääministeri Winston Churchill näiden päätösten tärkein takuumies. Sellainen tarina on suurmieshistoriaa, jota luulisi harrastettavan enää Suomen kaltaisissa häviöhistoriaansa häpeävissä valtioissa. Sellainen tarina saisi olla vähän lyhempikin.


Suurmieshetki tämäkin: Churchill lanseeraa V-merkin.
Suurmiehen muotokuvaan keskittyminen on toisaalta "Synkimmän hetken" pelastus. 65-vuotiaan sotaratsun värvääminen tehtävään, jossa hänen odotetaan täyttävän vain poliittisen kompromissin paikkaa, muuttuu "voittajan paluu" -tyyppiseksi sankaritarinaksi. Henkilön sisäinen kriisi vetää eteenpäin vielä sittenkin, kun juoni alkaa latistua historian uutisotsikoiksi, jotka viittaavat tapahtumiin jossain hyvin kaukana tämän tarinan ulkopuolella. Ollaan tiiviisti sotakabinetin kellareissa, missä käytävien ja kokoushuoneiden ahtaus käy selväksi: näihin tiloihin ei odoteta mahtuvan mitään kuninkaallisia elkeitä.

Henkilödraamana "Synkin hetki" väheksyy kuitenkin sivuhenkilöiden merkitystä nostaakseen etualalle suurmiestä. Churchillin vaimo (Kristin Scott Thomas) ja kuningas Yrjö VI (Ben Mendelsohn) ovat vähäisempiä hahmoja kuin isällisiä selityksiä janoava sihteeri (Lily James), jonka on tarkoitus olla pääministerin tärkein luottohenkilö. Sihteerin asenteiden muutos tapahtuu liian nopeasti ja syventämättä ollakseen kiinnostava tai edes uskottava. Mutta näin kai varmistetaan samaistumispinta nuorille katsojille.

Kuninkaan osuutta on puolestaan haluttu kaventaa, jotta ratkaisevassa kohtauksessa Churchillin suhde kansaan nousisi arvoonsa. Tähän kansanomaisen rentoon henkilökuvaan ei tietenkään mahduteta sitä Churchillin konservatiivista vaihetta, kun hän lähetti sotilaat hiljentämään lakkoilevia työläisiä 1910-11.

"Synkimmän hetken" yksipuolinen suurmiestarina ei mielestäni merkittävästi eroa vuoden 2011 Thatcher-elokuvasta Rautarouva (Iron Lady, 2011). Molemmat ratsastavat brittiläisyyden brändänneellä, vuosikymmeniä jatkuneella buumilla: James Bond, Harry Potter, Queen ja Crown.

Ei tässä buumissa muuta kiinnostavaa enää ole kuin että kuka todellinen tai kuvitteellinen brittijulkkis kelpaa täyttämään menestyssarjaa? Kävisikö seuraavaksi amiraali Nelson vai Robin Hood?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti